Mälarissa on muuan saari, jota sanotaan Björköksi, Koivusaareksi.
Saarella taas on muuan laakso, jota sanotaan "mustaksi maaksi",
koska siinä multaan on sekoittunut hiiliä muinoisilta tulisijoilta.
Sieltä on kaivettu esiin suuret määrät astioiden, ruukkujen ja
lasitavaroiden siruja, joukossa joku kallisarvoisempikin esine
tai rahakappale, jopa aina Arabiasta asti. Onpa sieltä löydetty
savenpalasiakin, joihin on painunut selviä jälkiä niiden orjien
sormista, jotka tuhat vuotta sitten tukkivat herrojensa tupien
seiniä. Tulipalossa ovat sitten savenpalaset sattuneet paistumaan ja
siten säilyneet meidän päiviimme asti. Pakanallisia tuhka-uurnia,
pieniä kristillisiä ristejä ja ruumisarkkujen ruostuneita nauloja on
saaren vanhoista haudoista nostettu ihmisten ilmoille, ja rannalla
näkyvät vieläkin matalan veden aikana ne tammipaalut, jotka muinen
kannattivat satamasiltoja.
Siellä sijaitsi ennen rikas kauppakaupunki Birka.
Eräänä kesä-iltana oli siellä paljon väkeä koolla. Ne, jotka
eivät saaneet kaupungin taloissa suojaa, asuivat ulkopuolella
lehtimajoissa. Kisakentällä ilakoi nuoriso ja kulki sitten pilan ja
laulun raikuessa ylös vuorelle, missä törrötti suurista mukulakivistä
kyhätty kehälinna ja mistä näkö-ala oli lavea ja vapaa. Miellyttävä
viileys raitistutti ilmaa. Talot, jotka oli väliin rakennettu
hirsistä, väliin kudottu oksista ja sitten tiivistetty savella,
kuvastuivat leppien ja riippakoivujen välitse tyyneen veteen.
Vilkkain oli kuitenkin hyörinä alhaalla satamasilloilla, sillä useita
ulkomaalaisia laivoja oli hiljattain laskenut rantaan, ja Frislandin
villakudoksilla oli suunnaton menekki.
Maihin kiipeilevillä muukalaisilla oli kaikilla kovat kantamukset,
mutta kaksi heistä kulki tyhjin käsin. Ne olivat muuan tummaihoinen,
kahdeksankolmatta vuotias benediktiiniläismunkki Corbien luostarista
Pikardiasta ja tämän ystävä munkki Vitmar. Hänen nimensä oli
Ansgarius, ja hän tarttui heti ensimäistä vastaantulijaa kaulasta ja
suuteli häntä molemmille poskille.
"Meidät ovat viikingit ryöstäneet puti puhtaiksi", puheli hän
reippaan ja iloisen ystävällisesti. "Ne ottivat meiltä kaiken
omaisuutemme, jopa kirjatkin ja ne lahjat, joita kuljetimme
keisarilta teidän kuninkaallenne. Nyt ei meillä ole mitään, millä
maksaa yösijamme. Ihmettelen tässä juuri itsekseni, kuka oikeastaan
tahtoisi ottaa suojiinsa kahta niin typösen tyhjää matkalaista?"
Mies, jolle hän puhui niin avonaisesti ja sukoilematta, näytti hyvin
tuimalta. Sattui näet niin, että mies olikin itse kaupungin päällikkö
Härger. Hän oli ahavanpurema, harmaahapsinen viikinki, joka vasta
vanhoilla päivillään oli asettunut kodin lepoon, ja hän katseli
epäluuloisesti sananjulistajia. Hän kyllä tiesi, keitä he olivat,
sekä että keisari oli lähettänyt heidät kuninkaan pyynnöstä puhumaan
kansalle, mutta hän vastasi yksikantaan: "Kuningas Björn on metsällä."
Kaikilta tahoilta ojentui silloin vieraanvaraisia käsiä, ja muuan
vanha leski, Frideborg nimeltään, tarttui Ansgariuksen vyököyteen.
"Olisi loukkaus hyvää oikeuttani kohtaan", puheli hän, "ellen saisi
teitä vieraiksi tupaani, joka on tässä kaikkein lähinnä. Vaikka katto
siinä on hieman matala."
Ansgarius ja Vitmar astuivat kiitollisina hänen majaansa. Heti
peseydyttyään ja korjaeltuaan yksinkertaista vaatetustaan kävivät he
levolle.
Seuraavana aamuna astui Härger tupaan, sillä hän tahtoi koetella
heitä. Hän tapasi heidät istumasta lattialla verkkoja kutomassa,
Ansgarius oli hyvin laiha lihankidutuksesta ja paastoamisesta, ja
hän mumisi ulkoa kappaleita Davidin psalmeista, jotka muutoin olivat
hänen mielilukemistaan, kun hän vain pääsi kirjojensa pariin.
"Koska kuningas Björn on poissa", alkoi Härger teeskennellyn
leppeästi, "olen minä hänen sijastaan valmistanut teille muhkeat
pidot. Te olette varmaankin kovin nälkiintyneitä pitkän matkanne
jälkeen, ja mitään ei tule puuttumaan, ei harpunsoittoa eikä
maittavia ruokia."
"Me ansaitsemme jokapäiväisen leipämme kättemme työllä", vastasi
Ansgarius nöyrästi ja hiljaa. "Siksipä kudommekin nuottaa,
voidaksemme kalastaa ja varustaa itsellemme ja hyväntahtoiselle
emännällemme välttämättömimmät tarpeet. Sinun pidoissasi olisi meidän
paha olla."
Tultuaan linnaansa takaisin, sanoi Härger palvelijalleen: "Tässä on
aimo ruukullinen viiniä. Vie se Ansgariukselle ja kurkista sitten
ovenraosta, voiko hän olla vahvistamatta itseään kunnon kulauksella."
Ansgarius otti ruukun palvelijalta ja kiitti, mutta sitten sitoi
hän sen suulle peitteen ja asetti sen nurkkaan. "Tästä saimme
ehtoollisviiniä kuoleville", sanoi hän. "Säilyttäkää sitä hyvin, äiti
Frideborg. Saisimmepa yhtä nopeasti kirkkomme pystyyn!"
Birkassa eleli joukko sotavankeja kristityistä maista, ja heistä
oli tehty orjia. Kun he kuulivat munkkien tulosta, kokoontuivat he
ilonkyyneliä vuodattaen talon edustalle, onnellisia onnellisempina
siitä, että saivat vielä kuulla kristillisiä opettajia. Monet
birkalaisetkin seurasivat uteliaina heitä ja huutelivat: "Ansgarius,
milloin puhut sinä meille siitä uudesta jumalasta?"
"Hänestä puhun minä mielelläni joka hetki", vastasi hän ja astui
oven eteen auringonpaisteeseen. "Kiitollisena tunnen sydämessäni,
että te svealaiset olette kunnon väkeä, jota minä ensi näkemältä
olen oppinut rakastamaan. Matka oli vaikea tänne läpi pimeiden
metsien ja yli sisäjärvien, jotka olivat suuria kuin meri. Mutta
minkä maan olettekaan te saaneet asuaksenne! Täällä on yltäkyllin
viljaa ja hunajaa ja polttopuuta ja jokia ja merenlahtia, ja tuvissa
telmivät reippaat, iloiset lapset. Parempia laivoja en ole nähnyt
monen rakentavan. Usein näin minä kylien ympäristössä miesten
kunnioittavasti kantavan multaa eri kihlakunnista jonkun suuren
päällikön hautakumpuun. Mutta kun minä kuulin, että hän oli ollut
merikuningas, joka oli hävittänyt rauhallisia rantoja, silloin
muistin minä, miksi olin matkalla. Kristus on Toriakin väkevämpi."
Kumeana murinana kaikui uhkaava vastaus. Kuningas Björn, joka nyt
oli saapunut metsästysretkeltään, seisoi myöskin kuulijain parvessa.
Sodassa tottelivat svealaiset häntä sokeasti ja innostuneina, mutta
rauhan aikaan pohtivat he hänen kanssaan lakia ja oikeutta käräjillä,
ja nyt tervehtivät he häntä kättä paiskaten.
Härger kuiskasi hänelle: "Ansgarius, jonka olet kutsunut tänne, on
ihmeellinen mies ja voittamaton ja melkein kuin jalo soturi. Hän
on antanut minulle paljon ajattelemisen aihetta. Useita kertoja
olen häntä koetellut ja nyt tahdon tehdä sen viimeisen kerran."
Sitten kääntyi hän Ansgariuksen puoleen näin sanoen: "On oikein ja
laadullista, etteivät sinulta koreat sanat puutu. Mutta jos sinun
jumalasi on niin mahtava kuin sanot, niin odotamme hänen todistavan
sen ihmeellä."
Ansgarius vastasi: "Jos minä olisin arvollinen rukoilemaan herraltani
ihmettä, niin tapahtuisi se siksi, että hän tahtoisi minusta
ja meistä kaikista tehdä hyviä ihmisiä. Silloin saisimme kyllä
rakennetuksi ensimäisen kirkonkin."
"Mitä sinuun tulee, Ansgarius, on hän jo sen ihmeen toimittanut",
vastasi Härger ja seurasi kuningasta. Sitten seisahti hän äkkiä ja
huudahti nauraen, kädet rinnalla ristissä: "Mutta jos sinä haluat
kirkon rakentaa, niin saatpa kutsua jättiläisiä avuksesi, muuten et
saa sitä jumallinnaasi pystyyn."
Ansgarius kääntyi pahoille mielin, ja illalla, kun hän virui
vuoteessaan, voimatta nukkua, luuli hän kuulleensa oudon äänen.
Se kaikui pehmeältä ja pelokkaalta kuin pienen lapsen, ja samalla
hänestä tuntui, kuin olisi hänen oma sydämensä kuiskannut:
"Ansgarius", sanoi ääni, "päällikkö puhui totta".
Hän kauhistui ja nousi aikaisin ja souti verkoilleen. "Varo
vastaista rantaa", huusi Frideborg hänen mennessään. "Siellä vuorten
vinkaloissa asuu vielä monta jättiläistä."
Se johti hänen mieleensä vielä kerran äänen sanat. Tuolla etäällä
kohosivat kalliot torneina, ja kun hän nosti päätään, luuli hän
melkein näkevänsä jättiläisten istuvan siellä ylhäällä, ja heidän
ihonsa oli kuin kaarnaa, ja heidän sormensa olivat kuin kouristuneet
valtavain paatten ympärille, ja heidän tukkansa oli valahtanut
otsalle.
Päivän ensi tuuli suhisi mäntyjen latvoissa, ja Ansgarius risti
kätensä silmien yli. Niin istui hän hetkisen ajatuksiin ja kyselyihin
vaipuneena. Vähitellen syttyi hänen sielussaan sisäinen valo ja antoi
heti toisen mielen äänen sanoille.
Hän käänsi ruuhensa jälleen Birkaa kohti, ja kun hän oli päässyt
rannalle puiden ja pähkinäpensaiden sekaan, leikkasi hän itselleen
korkean ristin. Sen heitti hän olalleen ja meni kedolle, minne kansa
juuri kokoontui käräjiä pitämään.
Niin kuin Ansgarius puhui sinä päivänä, ei hänen vielä koskaan
eläessään oltu suotu käytellä sanan lahjaa. Ei ollut lopulta
enään ainuttakaan ihmistä Birkassa, joka ei olisi rientänyt häntä
kuulemaan. Sairaat ja vanhukset, jotka tuskin kykenivät liikuttamaan
jalkojansa, orjat, kauppiaat ja lapset, kaikki ohjasivat askeleensa
käräjäkedolle. Toiset istuivat ruohostossa, toiset kantoivat vielä
olallaan lapioitaan tai muita työkalujaan, ja suuret joukot antoivat
pukea itsensä valkoisiin vaatteisiin, ja heidät kastettiin rannalla.
Vihdoin ryhtyi kuningas Björn kyselemään jumalilta, sallivatko
he Ansgariuksen rakentaa huoneen uudelle jumalalle. Ansgarius
seisoi voitonvarmana ja iloisena hänen vieressään. Kuningas veisti
siis muutamia lastuja ja piirsi niihin riimukirjaimia. Kun hän
sitten heitti lastut maahan, asettuivat ne niin, että vastaus tuli
myöntäväksi.
Hetket olivat sillä välin kiirehtineet, ja vielä kerran alkoi ilta
hämärtää. Vienot kultapilvet kuvastuivat järveen, metsissä vaikenivat
vähitellen kaikki äänet, ja kuusten latvat ulottuivat jo auringon
alisyrjään.
Otsa rypyssä ja silmät salamoiden, etäisyyteen tähdäten kohotti
Ansgarius ristin eteensä, ja hurmautunut kansa seurasi häntä molemmin
puolin. Astuttuaan muutamia askeleita ylenevälle kummulle, iski hän
ristinsä lujasti maahan.
Vielä äsken niin voimakas ääni vapisi. "Vihdoinkin on hetki tullut",
puhui hän melkein kuiskaten. "Tähän on tuleva kirkon kynnys, ja
tuonne, minne varjo osoittaa, alttari. Joka vuosi saman pyhimyksen
päivänä kuin tänään, kun tuoksu yhtä suloisena leviää niityiltä ja
puista, on viimeinen auringonsäde kulkeva samaa tietä kuin nyt varjo
ja valaiseva ovelta alttarin kultaa."
"Onko sinulla itselläsi tarpeeksi kultaa moista huonetta
rakentaaksesi, sinulla, joka elät vedellä ja leivällä?" kysyi Härger.
Ansgarius vastasi: "Jos minun jumalani on voimakkain, silloin tiedän
minä myös, että niiden jättiläisten, jotka rakentavat hänen kirkkonsa
avaraksi saliksi yli koko maan, täytyy olla niin väkeviä uskossa ja
tahdossa, etteivät he hiero kauppaa omaisuudesta eikä palkasta. Ja
sinut itsesi on valittu kasvamaan sellaiseksi jättiläiseksi, Härger.
Siinä on se ihme, jota pyysit. Valkoiset vaatteet odottavat sinua, ja
huomenna minä sinut kastan."
Kansa kääntyi katsomaan, minne varjo osoitti. Silloin havaittiin,
että se ojensi kärkensä juuri Härgerin talon edustalle.
Härger seisoi siinä vaiti, ja vaikeata oli arvata hänen ajatuksiaan.
Hän taisteli kovaa taistelua, mutta vähitellen kirkastuivat järeät
piirteet ja muuttuivat lempeämmiksi, rauhallisemmiksi entisestään.
Vihdoin meni hän taloonsa ja toi sieltä muinoisen laivakirveensä.
"Tehkää kuten minä", neuvoi hän. "Ottakaa kirveenne ja seuratkaa
minua yli järven metsään! Yö on valoisa, ja meidän on nyt sopiva
kaataa parhaat puut ensimäiseen kirkkoomme."
Vaikka jättiläiset olisivat kirveitä heilutelleet, eivät he olisi
voineet kaataa ja karsia mahtavampia honkia kuin ne, mitä nyt
seuraavina vuorokausina hinattiin ruuhien perässä yli järven.
Puhuttuna ehtoona kastettiin Härger ja Frideborg.
Suuren riemun vallitessa rakennettiin kirkko valmiiksi ja vihittiin.
Ansgarius heitti silloin hyvästit uudelle seurakunnalleen etäisessä
Pohjolassa ja ystävänsä Vitmarin seurassa alkoi hän pitkän
paluumatkan. Useat birkalaiset saattoivat heitä heimolaisten ja
tuttavien luo, ja kaikkialla otettiin heidät vieraanvaraisesti
vastaan.
Mutta kotona Birkassa avasi Frideborg säkkinsä ja arkkunsa
lahjoittaakseen köyhille kaiken omaisuutensa. Mutta köyhiä ei ollut
rikkaassa Birkassa, vaan täytyi hänen määrätä tavaransa vietäväksi
toisiin seutuihin, missä paremmin tarvittiin hänen pieniä lahjojansa.
Olipa hänen tuvassaan kuitenkin jotakin, jota hän säästeli ja vartioi
kuin kallisarvoisinta aarretta. Hän säästeli ja hän vartioi viimeisiä
pyhän viinin tilkkoja, jotka vielä olivat jäljellä ruukussa. Hän
kaatoi ne pieneen pulloon ja kätki sen huolellisesti. "Tiputa sinä
ne tilkat suuhuni, kun viimeinen hetkeni on tullut", pyysi hän
tytärtään, "ellei ketään hengenmiestä ole silloin kaupungissamme".
Kuningas Björnin kuoltua tulivat sitten rauhattomat ajat, ja
uhmailevat päälliköt kohottivat uudelleen epäjumalankuvia Birkaan.
Joka aamu saivat kuvat vadillisen lihaa ja neljä leipäkyrsää
syödäkseen. Kristityt, joita usein pilkattiin, elelivät hiljalleen
omaa elämäänsä, ja Frideborg istui majassaan ja vanheni. Ansgarius
lähetti silloin Birkaan erakko Ardgariuksen, joka ehti kaupunkiin
paraiksi vuodattaakseen viimeiset tilkat pyhää viiniä kuolevan
Frideborgin huulille.
Ansgariuskin tuli vielä kerran tervehtimään rakasta seurakuntaansa
Birkassa, ja vaikka hän oli hyvin nuori vasta, oli hän jo silloin
piispa ja lavealti kuuluisa mies. Hänet haudattiin Bremeniin.
Myöhemmin hävitettiin Birka maan tasalle, ja kristityt kokoontuivat
Sigtunaan. Sinne rakensivat he useita kirkkoja, mutta hurjat
virolaiset tunkeutuivat laivoillaan Mälarille ja hävittivät
Sigtunankin. Kerrotaan heidän muiden kalleuksien joukossa ryöstäneen
Neitsyt Maarian kirkosta myös kaksi kuorinovea, joiden vieläkin
pitäisi oleman tallella Novgorodissa. Sulkeakseen Mälarin vastaisilta
hyökkäyksiltä, alkoivat silloin svealaiset linnoittaa muurein ja
tornein saarta, jolle sittemmin Tukholma kasvoi.
Lähellä muinaista Birkaa kohoaa nyt vuoren huipulla kiviristi
muistoksi Ansgariuksen, Pohjolan apostolin. Niinkuin risti joka päivä
muuttaa varjonsa kaikille tahoille auringon kulkiessa taivaalla, niin
rakennettiin myös aikojen kuluessa kristillisiä alttareita kaikkialle
maahan, etelään, länteen, itään ja pohjoiseen.