Kerran eli Itägötanmaassa muuan jaarlintytär, jonka nimi oli Tora
Borgarhjort, ja hänen isänsä lahjoitti hänelle pienen valkoisen
lohikäärmeen, minkä hän oli saanut permalaisilta noidilta. Alkuaan
makasi se hyvin rauhallisesti käppyräisissään pienessä lippaassa, ja
tyttö laittoi kultaa sen alle; mutta yht'äkkiä rupesi se kasvamaan
ja kulta sen alla kasvoi kasvamistaan, kunnes se lopulta kiersi
koko talon syleilyynsä. Lavealta ylt'ympäriinsä myrkytti se ilman
henkäyksillään, eikä kukaan enään uskaltanut mennä sen luokse, paitsi
vartija, jonka oli määrä joka päivä syöttää käärmeelle kokonainen
härkä.
Eräänä aamuna päivän sarastaessa heräsi Tora siihen, että koko talo
tärähti, ja kun hän pisti päänsä ulos naislutista, virui hirviö
kuolonväreissään, katkenneen keihään lävistämänä. Hän tuskin tiesi,
tuliko hänen pitää sitä solakkaa nuorukaista, joka näkyi astelevan
tiehensä katkenneine keihäineen, peikkona vai ihmisenä. Hän oli
ylt'yleensä karvojen peitossa ja vaikka käärmeen myrkky vielä valui
hänestä, ei se näyttänyt tuottavan hänelle mitään vahinkoa.
Toran isä ilostui kovin ja viittilöi luttiin päin ja kertoi
luvanneensa sekä hänet että hänen kultaiset aarteensa sille, joka
voisi tappaa käärmeen. Heti kun kansa oli kokoontunut, palasi myöskin
tuo solakka nuorukainen laivoiltaan. Hän osoitti, että hänen raskas
keihäänvartensa sopi kärkeen, joka yhä vielä törrötti haavassa. Hän
oli viisitoistavuotias kuninkaanpoika, hänen nimensä oli Ragnar, ja
suojellakseen itseään käärmeen myrkyltä, oli hän tehnyt vaatteensa
nahoista, missä karvat vielä olivat jäljellä, ja keittänyt ne
pi'issä, niin että ne olivat muuttuneet kivikoviksi. Sentähden saikin
hän nimekseen Lodbrok, mikä merkitsi samaa kuin karvakaatio.
Tora astui niin hänen laivaansa ja seurasi häntä Lejreen, missä
hänen hovinsa sijaitsi. Hänen soturimaineensa kasvoi yhtä nopeasti
kuin ennen hänen puolisonsa käärme. Mutta erään kerran, kun hän
oli noussut maalle Englantiin kiskoakseen veroa kuningas Ellalta,
joutuivat kaikki hänen miehensä surman omiksi ja hänetkin piirittivät
viholliset. Ella, joka pelkäsi hänen poikiensa kostoa, oli ennakolta
kieltänyt tappamasta Ragnaria ottelussa. Vaikka hänet oli jo
rutistettu kilpien väliin, kieltäytyi hän yhä itsepintaisesti
sanomasta, kuka hän oli. Hänet riisuttiin silloin alasti ja
heitettiin käärmeluolaan. Mutta hän ei sittenkään ilmaissut nimeään,
vaikka käärmeet kiertyivät hänen käsivarsiinsa ja kaulaansa ja
purivat häntä. Vaan hymyillen kuolemaa päin silmiä lauloi, hän
sankarilaulunsa, kutsuen poikiansa kostoon.
Kun pojat saivat kuulla isänsä surman, varustivat he laivansa
ja purjehtivat Englantiin. He vangitsivat Ellan, nylkivät nahan
hänen selästään ja kiskoivat ulos veriset kylkiluut, niin että ne
törröttivät sivuille kuin kotkansiivet. Sitten laskettivat he jälleen
meren ulapoita uusia seikkailuja ja uusia voittoja kohti. Urhoollisin
Lodbrokin pojista oli Björn Rautakylki, ja hänen kasvatusisällään
Hastingilla oli tavattoman suuri laivasto. Enimmät hänen miehistään
olivat kotoisin Tanskasta ja Norjasta, mutta eipä heidän joukostaan
puuttunut ruotsalaisiakaan sotureita. Useinkaan eivät he tienneet,
missä olivat, kun he nousivat rannoille ryöstelemään, tai kun
he öisin näkivät valojen tuikuttavan etäisistä kaupungeista.
Mutta vähitellen lämpeni ilma ja rantoja peittivät puutarhat ja
temppelimäiset huvilat. Vihdoin narisi hieno, keltainen santa heidän
jalkojensa alla, kun he kävivät maissa ryöstöretkillä, ja orjat,
jotka he ottivat vangeiksi, olivat pikimustia kuin kummitukset. He
olivat Afrikassa!
Vaahto, joka nyt tyrskyi keulapuuta vasten, kimalteli jalokivinä.
Näkinkengät olivat suuria kuin lapsenpäät, ja kummallisia kaloja,
joilla oli vielä kummallisemmat sarvet ja väkäset, tarttui
koukkuihin, sillä nyt olivat he Välimerellä. "Roomaan, Roomaan!"
huusi Hastingin väki. "Se on kaupungeista suurin ja rikkain. Mutta
missä _on_ Rooma?"
"Luulenpa kerkiävämme sinne illalliselle", vastasi keulamies, joka
seisoi etumaisessa laivassa lohikäärmeenpään takana. Ja hän osoitti
sormellaan kaupunkia, joka etäällä näkörajalla nousi aalloista ja
jonka muurit ja tornit kohosivat toistensa harteille.
Asukkaat olivat juuri kokoontuneet kuuntelemaan joulumessua, kun he
äkkiä kuulivat kaupungin porttien kiristen sulkeutuvan. Pelästyneinä
syöksyivät he ulos kirkoista ja näkivät sataman olevan täynnään
lohikäärmelaivoja, jotka olivat laskeneet purjeensa ja liikuttelivat
nyt airojaan kuin neljiäkymmeniä eväpareja.
Laivansa perässä seisoi viekas Hasting karhuntaljaan kääriytyneenä.
Päässä oli hänellä pyöreä kypärä kaksine kullattuine häränsarvineen,
ja hänen paljaiden käsivarsiensa valkoisen ihon oli aurinko polttanut
tiilenkarvaiseksi. "Menkää", sanoi hän muutamille miehilleen, "menkää
sanomaan heille, että minä olen voittoisa Hasting ja että minä olen
väsynyt synteihini ja purjehtinut tänne asti kastettavaksi".
Kaupungin asukkaat lähettivät hyvässä uskossa hänelle ruokavaroja
sekä pappeja, jotka kastoivat hänet, mutta he eivät päästäneet häntä
muuriensa sisäpuolelle. "Nyt täytyy teidän sanoa heille", neuvoi
Hasting lähettejään, "että minuun, katuvaan miesparkaan, on tullut
kamala tauti. Miekkani, kultarenkaani ja kaikki aarteeni lupaan minä
heille, jos vain saan hautasijan johonkin luostariin." Piispa tuli
silloin kaupungista ja voiteli häntä pyhällä öljyllä, ja kun yö
saapui, alkoi laivaväki päästää vihlovia valitushuutoja merkiksi,
että heidän päällikkönsä nyt oli kuollut. Heti päivän hämärtäessä
paneutui Hasting arkkuun, ja pitkässä hautajaissaatossa seurasivat
niin hänen soturinsa häntä kaupunkiin, komeimpaan kirkkoon, ja
välissään kantoivat he luvattuja lahjoja.
Vahakynttilöiden keskeen kuoriin laskettiin arkku mustiin verhotuille
paareille. Mutta juuri kun piispa parhaillaan mongersi latinaansa,
heitti Hasting läsnäolevien silmien edessä äkkiä kannen päältään
ja hypähti ylös makuusijaltaan, miekka valmiina iskuun. Samassa
suhahtivat ilmaan muidenkin normannien aseet, joita he olivat
piilotelleet vaatteidensa alla, ja siinä silmänräpäyksessä syttyi
tulinen ottelu.
Rahat ja kalleudet raastettiin vähän ajan kuluttua taloista
ja kannettiin laivoihin. Kaikki naiset, joita saattoi myydä
orjattariksi, ja kaikki miehet, jotka kykenivät pitelemään airoja,
otettiin mukaan, ennenkuin viikinkilaivasto viimein souti pois.
Mutta pian saivat normannit hämmästyksekseen tietää, ettei kaupunki,
jonka he olivat ryöstäneet, ollutkaan Rooma, vaan pieni italialainen
rantakaupunki Luna.
"Lodbrokin pojat" muuttui vähitellen kunnianimeksi, josta
urhoollisimmatkin pitkät ajat kilvoittelivat. Normanneilla oli nyt
mahti merellä, ja sadoissa laivoissaan soutivat he Seine-virtaa ylös
ja nostivat ryntäystikkaansa Pariisin muureja vasten. Heitä oli
mahdoton vastustaa, vaan missä he näyttäytyivätkin, siellä valtasivat
he kaupunkeja, linnoja ja luostareita, ja lopulta ei Ranskan
kuninkaalla ollut muuta neuvoa kuin luovuttaa heille osa maastaan
herttuakunnaksi.
Heidän arvokkaimman päällikkönsä nimi oli siihen aikaan Astuja-Rolf,
koska hän oli liian suuri ja raskas ratsastamaan hevosella. Ja
hänestä tuli ensimäinen Normandian herttua. Mutta Rolfia ei millään
keinoin saatu suostumaan vanhaan tapaan: suutelemaan kuninkaan
jalkaa. Hän käski kuiskaten lähintä miestään toimittamaan tempun
hänen asemastaan, mutta viikinki kumartui vain puoliksi ja nosti
kuninkaan jalan huulilleen.
Vasta vanhoilla päivillään alkoi Rolf käydä ahkerammin kirkossa,
ja Rouenissa näytetään vieläkin hänen hautaansa kunnianarvoisassa
suippokaariholvissa. Normannien jälkeläiset perustivat sittemmin
loistavalla urhoudellaan omia valtakuntia sekä Englantiin että
hamaan Sisiliaan asti, ja puhuupa muutamissa seuduin sveitsiläisten
Alppienkin rinteillä vapautta rakastava kansa pohjoismaisesta
syntyperästään, ja monissa paikoin pidetään vieläkin aatelisveren
merkkinä kuulumista normannein sukuun.