Svitjod oli metsäistä maata, ja kestipä usein vaeltaa monta päivää
läpi asumattomien metsätaipaleiden kylien väliä. Siellä murtuivat
vielä oksat kapea-otsaisen alkuhärän tieltä, ja karanneella orjalla
tai karkoitetulla maanmiehellä, joka poltettujen männynkantojen
välitse asteli majalleen, oli vielä kivikirveitä vyössään niinkuin
Ura-Kaipaan aikoihin. Kernaasti ripusti hän vielä kivikirveen ovensa
kamanaan suojaksi velhovoimia vastaan tai piteli varrenreikää
aurinkoa vasten, niin että valoläikät hyppivät yli maan, missä hän
toivoi viljan kasvavan. Jos sinne joskus vaeltaja eksyi, koski
ensimäinen kysymys tietä. Erämaiden läpi johti vain koukuttelevia,
helposti eksyttäviä polkuja, ja näissä etäisissä kolkissa vallitsivat
erilaiset tavat ja lait. Merikuninkaat, jotka olivat keränneet
saalista, ylpeät talonpojat ja pakoilevat Skilvingarein heimolaiset
Uppsalasta tekeytyivät siellä kuninkaiksi ja istuivat kartanoissaan
uinailemassa simasarvien ääressä.
Heidän parhaillaan nuokkuessaan ja torkkuessaan kunniatuolillaan,
kuulivat he eräänä päivänä kirveeniskuja metsästä ja kaatuvien
jättiläispuiden ryminää. He nostivat ihmeissään unisia silmiään
kuin ketunpojat kangen kolistessa uittoon. Pian tulivat orjat
uutisia kertomaan. Siellä melusi Uppsalan kuningas Anund, joka
suurien miesjoukkojen kera oli lähtenyt murtamaan teitä kihlakuntien
välille yli soiden ja vuorten. Siitä ruvettiinkin häntä sanomaan
Murto-Anundiksi. Hän oli Adilsin pojanpojan poika.
Murto-Anund heitti kuitenkin miekan kupeeltaan, astuessaan
pikkukuninkaitten tupiin, eikä tehnyt heille mitään pahaa. Sensijaan
rakensi hän itselleen kuninkaankartanoja jokaiseen suurkihlakuntaan,
ja koska maassa oli runsaasti väkeä, raivautti ja viljelyni hän maata
myöskin ylhäällä metsissä. Hänen eläissään kesti hyviä vuosia. Kaikki
luulivat, että niin rauhaarakastavan miehen täytyi jättää jälkeensä
poika, joka ei perisi ainoastaan hänen suurta irtaimistoaan ja muita
koottuja rikkauksiaan, vaan myöskin hänen lempeän mielenlaatunsa, ja
joka seuraisi isänsä jälkiä kaikessa hyvässä.
Pojan nimi oli Ingjald. Sillä välin kun isä viljelyni maita ja kulki
kaukana, asui hän kasvatusisänsä, Svipdag Sokean luona. Tämä hallitsi
mahtavaa Tiundamaata, missä itse Uppsalakin sijaitsi.
Kertana muuanna, kun paljon kansaa oli kokoontunut keskitalven
uhriin, tuli sinne myöskin pikkukuningas Ingvar miehineen ja
poikineen. Pojan nimi oli Alf. Ingvar ei enään isoon aikaan ollut
johtanut sotureitaan taisteluun, sillä hän oli paksu ja kömpelö.
Hänen pukunsa oli kurja ja kulunut, eivätkä sitä koristaneet
kulta- eikä hopeasoljet. Hevosten valjaat olivat vanhat ja ränstyneet,
ja mukanatuodut vuodepeitteet ja päänalaiset, jotka purettiin
juhtien kantamuksista ja ladottiin korkeaan läjään, olivat
täynnä likapilkkuja ja kellastumia. Hänen seurassaan matkaavalla
hovirunoilijalla oli tuskin yhtä ainoata hammasta suussa, ja kultaus
oli karissut harpunkaaresta. Kun hän loihe laulamaan, kuului hänen
äänensä ja hänen harppuraukkansa kumina vain salin ovelle, ja tuskin
sinnekkään.
Ingjald, joka isänsä hovissa oli tottunut komeuteen ja loistoon,
katseli halveksuen moisia vieraita. Hän astui pikkukuninkaan pojan
Alfin luo ja kysyi: "Kuka laulaa paraiten Svitjodissa?"
"Luulenpa, että isäni hovirunoilija laulaa paraiten", vastasi Alf,
sillä hänhän ei ollut koskaan muuta runoniekkaa kuullut. Ja hänen
etäisessä maankolkassaan luulivat kaikki, että se mitä siellä oli,
oli parasta joka suhteessa.
Ingjald paisui silloin yhä pöyhkeämmäksi. "Teenpä sinulle sitten
toisen kysymyksen", jatkoi hän: "Kuka on meistä väkevin, sinä vai
minä?"
Alf katsahti ärsyttävästi Ingjaldiin, joka oli punatukkainen, ja
jonka sääret ja käsivarret olivat kovin hoikat. Molemmat olivat
kuusivuotiaita, ja heidän leikkitoverinsa kokoontuivat kahteen
parveen heidän ympärilleen. Pian oli ottelu täydessä käynnissä, ja
peitteet ja päänalaiset viuhuivat pitkin salia. Mutta Ingjald oli
heikompi ja sai selkäänsä.
Itkua tuhraten juoksi hän kasvatusisänsä luo valittamaan, miten
huonosti hänen oli ottelussa käynyt. Svipdag Sokea kuunteli totisena
hänen kertomustaan ja käski hänen tulla huomenna takaisin.
Kun Ingjald varhain seuraavana aamuna kolkutti ovelle, seisoi
kasvatusisä lieden ääressä paistamassa jotakin vartaalla. Vaikka hän
ei nähnyt mitään sokeilla silmillään, käänteli hän varrasta vanhan
metsästäjän taidolla.
"On suuri häpeä", sanoi hän Ingjaldille "että svealaisten kuninkaan
poika on huonompi mitättömän pikkukuninkaan poikaa. Tässä minä
nyt paistan sinulle sudensydäntä. Syö se, niin saatpa suden verta
suoniisi!"
Ingjald leikkasi sydämen palasiksi ja söi ne, vaikka siinä työtäkin
oli. Sen aterian jälkeen tuli hänestä julmempi ja ilkeämpi kuin muut,
mutta ruumiillisesti pysyi hän alati yhtä heikkona.
Suureksi tultuaan otti hän vaimon ja sai pojan ja tyttären. Pojan
nimitti hän Olaviksi ja tyttären Åsaksi. Muutamia vuosia tämän
jälkeen herätti hänet pikaratsastaja myöhään yöllä ja kertoi, että
hänen isänsä, rauhaarakastavan Murto-Anundin, oli matkalla erämaiden
halki maanvieremä surmannut.
Ingjald lähetti silloin sanan Ingvarille ja hänen pojalleen ja muille
pikkukuninkaille ja pyysi heitä tulemaan Uppsalaan juomaan hänen
isänsä peijaisia. Hän rakennutti mahtavan seitsemänkuninkaansalin
seitsemine kunnia-istuimineen ja ripusti seinille kilpiä ja muita
koristuksia. Kaksi pylväsriviä kannatti kattoa, ja keskellä
roihusivat valtaisat tulet kolmella liedellä.
Pianpa raahattiin nyt saliin suuret mytyt Ingvarin haalistuneita
päänalaisia ja peittoja ja heitettiin makuuoljille penkkien ja
seinän väliin. Hänen hampaaton hovirunoilijansa köpötteli sisään
ränsistyneine harppuineen, ja hänen perässään tuli Ingvar puuskuttaen
ja nojautuen poikaansa, joka kerskui kovin ja tahtoi aina vain
tapella. Sitten seurasi pitkä rivi muita pikkukuninkaita raskaissa,
vanhanaikuisissa oravanahkaturkeissaan ja sarkavaatteissaan, ja he
asettuivat kaikki mahtavina ja suurentelevina kunniaistuimille.
Arvokkain kunnia-istuin pysyi tyhjänä, ja sen vierellä jakkaralla
istui Ingjald. Vasta kun Bragefullet kannettiin sisään, nousi
hän seisaalleen. Täpötäysi sarvi ojennettiin hänelle lieden yli
liekkien puhdistettavaksi kaikesta pahasta, ja hän tarttui siihen
molemmin käsin. "Svitjodin oikeat kuninkaat", sanoi hän ääntään
ylentäen, "ovat jumalat, joille me uhraamme, mutta svealaisten
kuningas polveutuu heistä ja on heidän sijaisensa. Kuusivuotisesta
asti olen usein karvain mielin ajatellut, ettei hän enää pitkiin
aikoihin ole ollut kyllin mahtava. Sentähden lupaankin minä nyt tässä
Bragefulletin ääressä, isäni muiston kautta, laajentaa valtakuntaani
puolella joka ilmansuuntaan tai menettää henkeni."
Sarvi oli alkuhärän sarvi ja hyvin suuri, mutta hän tyhjensi
sen yhdellä siemauksella pohjaan asti. Sitten johdettiin hänet
kunnia-istuimelle merkiksi, että hän nyt oli ottanut koko
isänperintönsä haltuunsa.
Pikkukuninkaat iskivät toisilleen silmää, sillä eipä hänestä
näyttänyt olevan niin suuren lupauksen täyttäjäksi. Mutta
he tiesivät, että nuori kieli mielellään laskettelee suuria
sanoja, ja maistelivat siis uljaasti simaansa. Autuaallisina ja
ylen tyytyväisinä itseensä avasivat he oravannahkaturkkinsa ja
pöyhistyivät niin, että tuskin sopivat kunnia-istuinten patsaiden
väliin. Heillä ei kuitenkaan ollut paljon toisilleen puhumista, vaan
torkahtelipa jo yksi ja toinen, kun torvet toitottivat maatamenon
hetkeä. Silloin tyhjennettiin sarvi viimeisen kerran Skilvingarein ja
kaikkien sankarein muistoksi.
Sitten kääräsivät pikkukuninkaat turkit ympärilleen, hellittivät
kaulusta ja ryömivät makuupaikoilleen penkkien taakse. Ingjald kutsui
silloin lapsensa luokseen ja riensi pimeään yöhön. Nopeasti piiritti
hän rakennuksen asestetulla väellään ja pisti tulen nurkan alle, niin
että kohta koko seitsemänkuninkaansali leimahti roihuavaksi rovioksi.
"Pikkukuninkaat, alakuninkaat, nyt on teidän valtanne lopussa!"
ilkkui hän siinä kummulla seistessään ja katsellessaan liekkien
riehuntaa. Mutta äkkiä kumartui hän lastensa puoleen ja sanoi heille:
"Älkää milloinkaan unohtako, mitä te nyt näette! Tänä yönä tapahtuu
suurtyö. Kuka huolii surra sitä, että se tapahtuu petoksen avulla."
Olavi kääntyi pois hänestä. Mutta Åsa paukutti käsiään ja tanssi,
niin että punainen tukka leiskui, ja silmät kiilsivät vahingoniloa.
Muutamat pikkukuninkaat eivät olleetkaan peijaisissa. Mutta Ingjald
tuhosi heidät myöhemmin vilpin ja tulen avulla. Kun hän sitten
lopulta yksinään hallitsi koko Svitjodia, oli hän toimittanut surman
kahdelletoista pikkukuninkaalle ja saanut liikanimen Ilkeämielinen.
Vuosia kului. Eräänä iltana myöhään istui hän kartanossaan Mälarin
Fogdsaarella ja tuijotti tuleen.
Hänen hovimiehensä olivat liehiviä imartelijoita, ja tukahuttaakseen
hänen alituisia tuskiaan olivat he koko illan tapansa mukaan
huudelleet: "Sinä olet suuri, Ingjald. Kuka svealaisten kuninkaista
oli sinua mahtavampi?" Hänen konnamaisuuden avulla saavuttamansa
voitto oli kuin väärä koriste, jota täytyi päivät pääksytysten
hangata ja kiillottaa, jottei se paljastaisi mitättömyyttänsä. Nyt
makasivat he penkkien vetosängyissä, ja juomasarvet törröttivät
tyhjinä pöydillä.
"Kuulen keveitä askelia ja kultasolkien kilinää", sanoi kuningas ja
heristi korviaan. "Minua ihmetyttää, kuka on lähtenyt katsomaan niin
vihattua miestä. Niin kevyesti käy vain nuori, sorea nainen."
"Oma tyttäresi", vastasi kylmä ääni ja Åsa astui ovesta sisään.
Hän oli kasvanut kovin pitkäksi ja hänen vyötäisensä oli hyvin
hoikka. Viitta hulmusi viimassa, ja hän työnteli kulmiltaan punaista
tukkaansa.
"Tukkasi on märkä", sanoi kuningas.
"On kyllä, lumesta", vastasi tytär ja hengähti syvään. "Minua
vihaavat ja vainoovat kaikki, ja nyt olen minä kaksi viikkoa
pakoellut kartanosta kartanoon, jotteivät ne pistäisi minua hengiltä."
"Oletko yksin?"
"Viimeinenkin palvelijani hylkäsi minut hiljattain."
Ingjald oli naittanut hänet eräälle skånelaiselle kuninkaalle, eikä
ollut tavannut häntä isoon aikaan. Siksi uteli hän:
"Entä puolisosi?"
Åsa kumarsihen eteenpäin käsi käden päällä ja nauroi. "Hänet minä
tapoin", vastasi hän puoleksi laulaen. "Sen tempun opin minä
isältäni, Ingjald Ilkeämieliseltä. Mutta ensin houkuttelin minä jalon
puolisoni surmaaman oman veljensä. Ah! olisinpa minä opettanut hänet
tappamaan myös veljensä pojan! Hän, Iivari, majailee nyt suuren
sotajoukon kera vain päivänmatkan päässä täältä. Hän aikoo tulla
kostamaan meille."
Hänen silmänsä tuikahtivat ja hänen hampaansa kirahtivat. Hän kääri
tukkansa käsivarsiensa ympärille ja hymyili ja tuijotti hänkin tuleen
ja ajatteli Iivarin sankarimainetta. Hänpä se sittemmin voittikin
niin monta maata, että häntä sanottiin Iivari Laajavallaksi.
"Oletko sinä neuvonut Iivarille meidän taistelutapamme, koska sinä
niin häntä pelkäät?" kysyi Ingjald.
"Olen kokenut opettaa hänelle vilpin teitä, ja aikaa myöten tulee kai
hänestä yhtä suuri konna kuin sinustakin. Mutta vielä sädehtii hän
nuoruutensa voittokunniassa. Ja urhotöin valloittaa hän maita. Minä
pelkään häntä siksi, että hän on jotakin, jota sinusta ei voi koskaan
tulla: sankari. Hahaa, miksi kalpenet, isä? Häpeällinen voittosi
Uppsalassa painaa vieläkin rintaasi, niin ettei ääni käy. Sinä itkit
kerran lapsena, kun hävisit ottelussa. Itke vielä kymmenen kertaa
katkerammin tänä yönä, niin helpoittaa se rintaasi!"
"Parempi on, tyttäreni, että ojennat tänne miekkani", vastasi hän ja
nousi seisaalleen.
Miekka riippui hänen takanaan pylväässä. Mutta Åsa Ilkeämielinen
osasi vastata vain pilanteolla ja niin sieppasi hän palavan kekäleen
liedeltä ja tarjosi sitä hänelle. "Tässä on Ingjald Ilkeämielisen
miekka", sanoi hän.
Ingjald otti tarjotun kekäleen vastaan ja kulki pitkin penkkejä
tyttärineen ja valaisi nukkuvia. Ne olivat kalpeanharmaita, kehnoja
miehiä, epäluotettava ilme suun ympärillä, ja heidän unensa oli
pelokasta ja levotonta. Jottei herättäisi heitä, kumarsi hän
soikeita, hiukan pisamaisia kasvojaan tyttärensä puoleen ja kuiskasi:
"Katso nyt itse, että minulla on vielä paljon uskollisia! Ja äsken
ennen nukkumistaan ylistivät he vielä minua."
Harva leukaparta hipaisi hänen otsaansa, mutta tytär seisoi siinä
yhäti sama leveä ivahymy huulilla. "Heikot uskovat, että vilppi on
voimaa", pilkkasi hän. "Vilppi on heikkojen kunniaton urotyö. Kun
sinä kuljet tässä minun vierelläni ja kuiskit, näen minä vasta oikein
selvään, kuinka pieni ja heikko sinä olet, vaikka sinä oletkin syönyt
sudensydämen. Sinua palvelevat vain sellaiset miehet, jotka juoksevat
tiehensä huomenna, kun Iivarin sotatorvet soivat. Huomenna olet sinä
ilman maata ja sotajoukkoa. Mutta sanoppas, miksi tuolla seinässä
niin paukahtelee? Enhän äsken huomannut ulkona niin kovan pakkasen
olevan."
Kuningas istuutui jälleen penkille ja piti yhä kekälettä kädessään.
Åsa heittäytyi hänkin isänsä viereen ja nosti jalkansa lieden
reunalle, ikäänkuin olisivat he yrittäneet tehdä olonsa niin
mukavaksi kuin mahdollista.
"Sinä ihmettelet, miksi seinässä ritisee", vastasi kuningas, ja nyt
hymyili hän vuorostaan. "Ingjald Ilkeämielisen miekasta sattui äsken
putoamaan muutamia kipinöitä vuode-olkiin. Meidänlaisemme kaksi
vanhaa, okaista, verintahrattua orjantappurapensasta saa paraiten
hävitetyksi tulella. Muulla keinoin emme voi taistella sellaista
sankaria kuin Iivaria vastaan, mutta pelkuriksi älköön kukaan sanoko
svealaisten kuningasta. Åsa, tyttäreni, nyt poltan minä sinut tänne
ja sinun isäsi!"
Savua ja kypeniä tuprusi kaikkialta, ja hetkisen kuluttua oli koko
kartano palanut, sekä Ingjald ja hänen tyttärensä ja hänen väkensä.
Hänen pojastaan kerrotaan toista. Muuan tarina tietää hänen
siirtyneen Värmlandiin, raivanneen siellä metsiä ja saaneen nimekseen
Olavi Hirrenveistäjä. Hänestä sanottiin norjalaisen Harald Kaunotukan
ja hänen sukunsa polveutuneen.