Pitkiä aikoja oli kulunut siitä, kun tuli sammui padan alta
Ura-Kaipaan hautakammiossa. Fyris-virran vartiselle tasangolle kasvoi
vähitellen käräjäkylä, joka sai nimekseen Uppsala ja jonne svealaiset
miehissä kokoontuivat uhraamaan ja kauppoja hieromaan.
He olivat monet miekat kuluttaneet taisteluissa götalaisten kanssa,
jotka asuivat etelämpänä metsien kaiteilla. Suuret joukot götalaisia
olivat sillävälin suoriuneet ryöstöretkille vieraisiin valtakuntiin,
ja heidän omassa maassaan oli kohta enemmän ryöstettyjä aarteita kuin
rautapaitaisia miehiä. Tulipa niin vihdoin sekin ilta, jolloin heidän
etevimmät päällikkönsä viruivat kuolleina kentällä tuliloimuvan
taivaan alla ja jolloin voittoisat svealaiset koristelivat hevosiaan
heidän kalleuksillaan. Valittaen lauloivat götalaiset, miten heidän
kauniiden naistensa kaulassa eivät enää sädehtineet rengaskorut ja
miten heidän soturejaan eivät enää herättäneet harpun säveleet.
Etäisessä, peljätyssä Uppsalassa vallitsi muuan upporikas suku.
Sen arvo oli niin suuri, ettei perheenisä, kuten muut odal-miehet,
toimittanut ainoastaan omaa uhriansa oman kattonsa alla, vaan myöskin
koko kansan suuret veri-uhrit. Siitä tuli päällikkö-suku ja sitä
nimitettiin Skilvingar-suvuksi. Se merkitsi kunniasijalla-istujaa.
Sitä on myöskin sanottu Ynglingar-suvuksi. Useita sukuhautakumpuja
oli jo rakennettu, ja ne näkyivät kauvas ympäristöön. Hautakumpujen
ja hietaharjun välissä kohosi hirsirakennus, jonka päädyn
räystäslautoihin oli leikattu hevosenpäitä. Se oli seudun
upein rakennus, ja se mahtava mies, joka siellä nyt kuninkaana
kunniatuolissa istui, oli Ane.
Väsyneenä nuoruutensa ryöstöretkiin ja taisteluihin syventyi hän
mielellään pitkiin keskusteluihin vakavain uhri-apulaistensa kanssa.
Eräänä aamuna, heidän parhaillaan pukiessaan ja koristellessaan häntä
suureen talvijuhlaan, sanoi hän heille:
"Kuuletteko, mitä kansa tuolta ovensuusta huutaa minulle?"
Silloin käänsivät he päätänsä ja kuulivat kansan sanovan:
"Skilvingarein jälkeläinen, sinä, joka polveudut jumalista! Sinä et
ole pelkkä ihminen. Sinä olet miekaton, tähkääkantava Frej-jumala
itse, ja sinun kauttasi vallitsee hän meitä svealaisia ja meidän
peltojamme."
"Niin, jumalainen kuningas, niin puhuu kansa", vastasivat
uhri-apulaiset. "Mutta nyt sinä alat käydä kumarassa. Sinä olet nyt
kuudenkymmenen vanha, ja aika vaati veronsa meiltä kaikilta. Iloitse,
että sinä nuorentuneena elät edelleen pojissasi! Sinun esi-isäsi
eivät halunneet kuolla olkivuoteeseen. Tultuaan vanhoiksi uskoivat he
itsensä Odinin huomaan iskemällä keihäällään haavan rintaansa. Taikka
pyysivät he surmaniskua sukunuijasta. Tuolla se riippuu kunniatuolin
kupeella."
Ane työnsi uhri-apulaiset luotaan ja asettui lähemmäksi ovea,
kuullakseen, mitä kansa puhui. "Ellen minä ole pelkkä ihminen",
ajatteli hän, "miksi ei siis olisi minulle yksin suotu oikeus olla
lainkaan kuolematta?"
Sinä päivänä uhrasi hän sitten vanhimman poikansa Odinille,
saadakseen pitkän elämän. Odin lupasi hänen elää vielä kuusikymmentä
talvea.
Kun se aika vihdoin oli kulunut umpeen, lahjoitti Ane seuraavan
poikansa Odinille. Silloin tuntui hänestä Odin, synkeä kuolonjumala,
vastanneen:
"Niin kauvan kun sinä joka kymmenes vuosi annat minulle pojistasi
vanhimman, saat sinä elää vielä kymmenen vuotta eteenpäin."
Kun hän oli uhrannut seitsemännen poikansa, oli hän itse jo niin
voimaton, että häntä täytyi kantaa tuolissa. Silloin uhrasi hän
kahdeksannen poikansa ja makasi sitten kymmenen talvea jonkunlaisessa
riippukätkyessä lieden ääressä, pysyäkseen lämpimänä. Uhrattuaan
yhdeksännen poikansa, virui hän kätkyessään ja imi sarvea kuin pieni
lapsi.
Nyt oli hänen pojistaan enää vain yksi hengissä, Egil. Itse ei hän
enää kyennyt hoitamaan mitään, vaan hänen orjansa Tunne vaaputteli
lättäjaloillaan edestakaisin kuninkaankartanossa ja tiuski ja
komenteli kuin todellinen käskijä ikään. Salavihkaa sieppasi hän tuon
tuostakin vanhuksen aarteita ja hautasi ne isontuvan nurkkaukseen,
saadakseen ne heti tarvittaessa käsiinsä ja viettääkseen sitten
hetken tullen iloisia päiviä. Sitten viskautui hän tyhjään
kuninkaansänkyyn seinän vieressä ja kuorsasi tai rallatteli jalka
riipuksissa sängynlaidalta.
Seinähirret mätänivät ja lohkeilivat, niin että päivä paistoi sisään.
Tukipylväät kallistelivat, katto painui kuopille kuin märkä teltta,
ja hämähäkinverkot kuolleine kärpäsineen ulottuivat aina lattiaan
asti.
"Ka-as", löperteli vanha Ane ohuella, vapisevalla äänellään, sarveaan
hamuillen, "minun takiani on a-aika lakannut ku-ulkemasta."
Hän vaati, että maito piti lypsettämän samasta lehmästä, joka oli
raintoja täyttänyt hänen muinoin tullessaan kotiin palavissaan
ja janoisena hurjilta metsästysretkiltään. Mutta niin kauvan
ei mikään lehmä voinut elää, vaan sen lehmän vasikan vasikka
kahdeksannessatoista polvessa sai nyt luovuttaa maidon, millä Tunne
aamuisin täytti sarven.
Ane kiisti myöskin, että hänen uskollisen talonkoiransa piti yötä
päivää makaaman riippukätkyen alla, jotta hän saisi silitellä sitä
korvalliselta, kun hän joskus pisti ulos laihan kätensä.
Tunne, joka väliin lämmitti sarvea tulella, nyökkäsi myöntyvästi
kaikkeen, mitä hän sanoi. Mutta eihän mikään koirakaan voinut
elää niin kauvan, vaan sen entisen koiran penikan penikka
kahdeksannessatoista polvessa venytteli nyt siellä riippukätkyen alla
koipiaan. Ja sekin oli jo niin kankea jäsenistään ja niin voimaton,
että se tuskin jaksoi liikuttaa itseään. Vain kun joskus ovi narahti,
nosti se hiukan kuonoaan ja murahti väsyneesti.
Egil oli reipas ja rohkea eränkävijä ja hän viipyikin alituiseen
metsissä. Siellä mätänivät kuuset seisaaltaan, siksi, ettei
kukaan saanut kaataa niitä. Kaikki joutui rappiolle, kaikki kitui
kasvussaan, ja sammale voitti yhä enemmän alaa. Pelloilla menestyi
vilja huonosti, siksi, että maanviljelijät saivat käyttää vain
vanhoja, kömpelöitä työkaluja. Laiskasti ja unisesti sopertelivat
he toisilleen, vetelehtiessään siinä rikkaruohopeltojensa väliä,
ja he astelivat niin hitaasti, että heiltä meni kokonainen päivä
penikulmaan. Lapsetkin olivat ryppyisiä kuin pikku ukot.
Vanha Ane oli nyt täyttämäisillään kaksisataa vuotta. Egil astui
silloin hänen luokseen tupaan, kuten kuuliaisen pojan sopii,
sillä kymmenen vuotta oli jälleen kulunut. Hän huimi viitallaan
hämähäkinverkkoja tieltään ja löyhytti sivulle lattiasta kohoavat
tomupilvet.
Heikkoa kuikutusta kuului riippukätkyestä. Vanha Ane kohotti sen
verran päätään, että silmät ja posket juuri näkyivät kätkyen laidalta.
Hän oli tykkänään nahkasien peitossa. Päässä ei ollut enään
ainuttakaan hiusta jäljellä, mutta kulmakarvojen paikalta törrötti
muutamia valkeita haivenia eri tahoille. Molemmilla poskilla paistoi
tulipunainen läikkä, mutta ne eivät aaltoilleet ja vivahdelleet
niinkuin nuorten poskilla, vaan näyttivät ikäänkuin kiinnikasvaneilta
ihoon, joka oli ylt'yleensä kuivaa ja keltaista.
"Ei pidä mu-uuttaa mitään", inisi hän tuskin kuuluvasti. "Ei pidä
löyhyttää to-omua."
"Isä", sanoi Egil ja taivutti nöyrästi päänsä, "korkeain
Skilvingarein jälkeläinen! Metsissä mätänevät kuuset seisaaltaan.
Tuskin voi enään eroittaa, missä on peltoa, missä sammalsuota. Pian
rysähtää koko tupa päähäsi, isä, ja rikkoo kaikki täällä sisällä."
Vanha Ane vajosi takaisin nahkasiinsa. Töin ja tuskin sai hän
sarvestaan kiinni. Mutta ennenkuin hän pisti sen huuliensa väliin,
sopersi hän hiljaa: "Me-ene u-uhripu-uulle!"
Hetkisen viivähti Egil riippukätkyen ääressä, mutta sitten
kääntyi hän menemään. Ja mitä lähemmäksi hän pääsi ovea, sitä
nopeammaksi tuli käynti. "Isä, minä tottelen käskyäsi", mutisi hän.
"Uhrintoimittajat odottavat jo paikoillaan, ripustaakseen minut
Odinin puuhun. Nyt en minä enää koskaan saa vaellella metsissä
joutsineni." Polkua ei kestänyt pitkältä uhrilehtoon, ja siellä
ritisivät puiden oksat talven kourissa. Odinin pyhässä puussa,
kauhunpuussa, killui uhrattuja haukkoja ja hevosia ja ihmisruumiita,
lunta päässä ja hartioilla. Muuan ruumis avasi suunsa ja sanoi
kansalle: "Vieläkään ei ole nälkä lopettanut tuskiani, vaikka
olenkin riippunut täällä jo useampia päiviä. Eikö Odin saa koskaan
kylläkseen?"
Kansa, joka oli kiukustuneessa ja kiihtyneessä mielentilassa,
ympäröi Egilin nurkuen ja vastahakoisesti. Hänet vieriin avonaiseen
hautakumpuun ja hänet puettiin kauniiseen, kallisarvoiseen,
nahkareunuksiseen pukuun. Sinne, tänne heitettyjä uhrattuja
kalleuksia kiilteli hänen ympärillään mullassa.
"Nyt olet sinä uhrikuningas ja sinä saat vallita meitä kaikkia aina
kukonlauluun asti", sanoivat uhrintoimittajat. "Mutta siihen on
kokonainen yö, äläkä ajattele sitä lainkaan!"
"Parempi teidän kuninkaananne yksikin yö kuin ei koskaan", vastasi
hän ja kutsui runoniekat. "Älkää laulako niitä vanhoja lauluja",
käski hän. "Vaan laulakaa tänä yönä niistä urotöistä, joita me
olisimme suorittaneet, jos minusta olisi tullut teidän päällikkönne!"
Runoniekat asettuivat silloin hautakummun eteen ja öisen taivaan
syttyessä lauloivat he viikatteen kulennasta viljapellolla,
pursiseppien kalkutuksesta, uhkeista lohikäärmelaivoista, jotka
syöstiin vesille ja jotka soutivat matkaan Svitjodin rannoilta.
Heidän takanaan seisoivat harpunsoittajat, voimakkaasti kieliä
näppäillen. Ja soiton ääni oli kuin salaperäinen jylinä
hautakummuista, kuin myrskyn pauhina rajattomilla nummilla. Yö kului.
Äkkiä vaikenivat kaikki harput, ja lähimäinen runoniekoista kuiskasi:
"Miksi käännyt poispäin, Egil? Joko nyt väsyit meidän virsihimme?"
"Hetket ovat vierineet lentäen", vastasi hän ja katsahti
taivaanrantaan, joka alkoi ruskottaa sukukumpujen takaa. "Minä kuulin
jo kukon kiekunnan etäisimmästä kylästä."
"Voi meitä, jotka unohduimme uneksimaan voitoista, voitoista, joita
sinä et koskaan saa voittaa!" huudahtivat runoniekat liikutettuina
ja kiiruhtivat viemään häntä kauhun puulle. Hän ei nyt astunut
reippaasti: hän hoippuroi. Aamuruskon valo himmensi soihtujen tulet
ja levitti hänen kasvoilleen harmajankalpean värin.
Silloin syöksyi metsästä keihäsjoukkio, puettuna jättiläisiksi ja
velhoiksi irvistelevin naamuksin ja irtonaisparroin. He ojensivat
häntä kohti keihäittensä kärjet, nostaakseen hänet puuhun, mutta
muuan miehistä sattui siinä kolhaisemaan häntä keihäänvarrella. Se
nostatti Egilin poskille entisen punotuksen, ja raivoissaan tempasi
hän mieheltä keihään ja alkoi taistella yksin koko laumaa vastaan.
Katselijat säikähtyivät, mutta sillä välin oli päivä ehtinyt yhä
enemmän sarastaa, ja muuan ukko riensi juosten polkua pitkin
kuninkaankartanosta. "Heretkää!" huusi hän, heti kun oli saanut sen
verran henkeä vedetyksi, että kykeni puhumaan. "Te viivyitte liian
kauvan harppuja soitellessanne. Vanha Ane täytti tänä yönä kaksisataa
vuotta. Ja koska te ette vielä olleet uhranneet hänen poikaansa,
kun kukko kiekui, vaipui hän juuri äsken ikuiseen uneen. Mutta
ellei näköni petä, niin seisoopa tässä nyt kuningas, jonkalaista me
svealaiset haluamme. Siksi kuuluukin neuvoni, että te nyt heitätte
peitset menemään ja nostatte hänet kilville."
Sitä neuvoa seurattiin. Miehet kantoivat Egilin kilvillään
Skilvingarein tomuiseen, puoleksi sortuneeseen kuninkaansaliin, mistä
Tunne jo oli kaikonnut piilotettuine aarteineen.
Egil sai sitten kestää monta kovaa kamppailua Tunnea ja hänen
hylkyjoukkoansa vastaan, ja vasta kun tuo kapinallinen orja oli
kaatunut, tuli rauha pysyväiseksi. Tapahtuipa silloin, että
Egil metsällä ollessaan joutui taisteluun härän kanssa, jota
oli uhriteuraaksi syötetty, mutta joka sitten oli karannut.
Härkä paiskasi kumoon hänen hevosensa ja iski jo sarvensa hänen
rintaansakin, ennenkuin metsästyskumppanit ehtivät apuun.
He tappoivat härän keihäillään ja kantoivat Egilin kotiin
kuninkaankartanoon. Silloin sanoi hän: "Odin, sinä annoit Vanhan Anen
elää osoittaakseksi meille, miten sinä olet viisaasti meille kullekin
ikää mitannut, kun sinä annat voimiemme vähetä vuosien mukana. Vanha
ei voi ijäti pysyä. Elämmekö sitten hiukkaista enemmän tai vähemmän,
se ei merkitse niin paljoa kuin se, että kaatuessamme on nimemme
tahraton. Minä kiitän sinua, Odin, ja pelvotta astun minä eteesi,
milloin vain kutsut minua."
Pian kuolikin hän sitten haavoistansa, ja hänet haudattiin Uppsalan
sukukumpuun.