NERO.

Hallitsijan vaihdos vuonna 54 herätti jälleen kansassa onnellisempani

aikojen toivon. Olihan Nero ainoa vesa kansalle, rakkaasta

Germanicuksen suvusta. Mutta hän ei ollut vielä täyttänyt edes

seitsemäätoista vuotta — hän oli nimittäin syntynyt samana vuonna kuin

Tiberius kuoli. Tätä tosiasiaa voi tuskin kovinkaan paljon muuttaa edes

senaatin päätös antaa pojalle kunnianimi »isänmaan isä». Jostakusta

muusta kuin hänestä oli tuleva oikea hallitsija. Agrippina oli aikonut

itse näytellä sitä osaa, mutta hänen aikeensa tekivät tyhjäksi _Burrus_

ja _Seneca_.

Nerolla oli kuten Caligulalla ja Claudiuksellakin juomarihekumoitsija

Antoniuksen onnetonta verta suonissaan. Hän oli nimittäin Antoniuksen

ja Octavian tyttären Antonion pojanpoika. Kuten Caligulalla oli

hänelläkin siveettömän Iulian perinnöllisiä taipumuksia.[143]

Seneca oli kuitenkin saanut kevytmieliseen Neroon nähden

vaikutusvallan, joka muistuttaa sitä vaikutusta, mikä Sokrateella oli

Alkibiadeeseen. Filosofi oli iloinen havaitessaan, kuinka lahjakkaan

nuorukaisen sielu kuvasteli kaikkea jaloa — mutta hän oli pian

huomaava, että se teki sen peilin tavoin: ilman että kuvasta jää

pintaan jälkeäkään.

Burruskin, joka oli yksinkertaisempi sotilasluonne, taipui

kunnioittavasti filosofin tahtoon, otaksuttavasti pääasiassa siksi,

että tämä filosofi ei ollut yläilmoissa leijaileva mietiskelijä, vaan

ajattelija, jolla oli käytännöllistä valtiomieslahjakkuutta. Senecasta

tuli siis itse asiassa Rooman oikea hallitsija Rooman kansan onneksi,

niin kauan kuin hänen valtakautensa kesti.

Nuoressa keisarissa ilmeni aluksi useita miellyttäviä

luonteenominaisuuksia. Hän ihasteli Hellaan kauneusmaailmaa ja tahtoi

istuttaa sen Rooman maaperään. Hänellä oli nuorenrohkea usko, että

hän kansan esteettisen kasvatuksen avulla voisi tehdä Roomasta uuden

Ateenan. Itse keisari tahtoi olla edelläkävijänä omalla esimerkillään.

Hänen kunnianhimonsa oli tulla suureksi runoilijaksi ja laulajaksi.

Mutta osoittautui, että hänen kehnosta ja soinnuttomasta äänestään oli

mahdotonta kehittää minkäänmoista, ja hänen runoilukokeensa antoivat

sangen surkuteltavan tuloksen. Mutta tämä ei luonnollisestikaan estänyt

hovia osoittamasta riemuitsevaa suosiotaan, kun häntä huvitti esiintyä,

eikä se voinut koskaan saada tarpeekseen kuulla hänen »jumalaista

ääntänsä», vaikka tuskin tiettiin, pitikö nauraa vai itkeä. Pian

suurempikin yleisö sai taiteelliselta näkökannalta epäilyttävän huvin

nähdä keisarinsa esiintyvän traagillisena näyttelijänä ja loistavan

naisosissakin[144], ja sirkuksessa hän näytti eteviä kilpa-ajajan

ominaisuuksiaan. Varsinaisen elämäntehtävänsä; maailmanvaltakunnan

hallitsemisen, hän yhä enemmän ja enemmän unohti.

* * * * *

Yhä yltyvällä katkeruudella Agrippina oli sillävälin nähnyt vallan

ohjien luisuvan käsistään. Hän ei ollut työskennellyt, ponnistellut ja

murhannut sitä varten, että toiset saisivat nauttia vallan makeudesta.

Hän peloitteli Neroa Britannicuksella ja lienee uhannutkin kehoittaa

pretoriaaneja huutamaan nuorukaisen keisariksi. Saisipa Nero nähdä,

mihin Germanicuksen tytär kykenisi! Seuraus tästä oli se — ainakin

se näyttää seuraukselta —, että Britannicus muutamana päivänä

keisarillisen aterian kestäessä kaatui kuolleena maahan. Puhuttiin

myrkkyjuomasta, jonka hänen veljensä olisi hänelle valmistuttanut.

Mutta Nero loikoi edelleen tyynenä pöydän ääressä ja selitti, että se

oli vain kaatuvataudin kohtaus. Ja niin jatkettiin pöydän tarjoamia

nautintoja — samassa ruokasalissa, missä Claudius viimeisen kerran

elämässään söi herkkusieniä.

Tällä kuolemantapauksella voi olla toinenkin selitys; mutta eräästä

toisesta, vielä kauheamman rikoksen syytöksestä Nero ei voi

vapautua. Joskin on epävarmaa, oliko hän veljensurmaaja, niin on

sitävastoin varmaa, että hän oli äidinmurhaaja. Nero oli alkanut yhä

enemmän ja enemmän vapautua Senecan vaikutusvallasta. Pian tulivat

kättentaputukset ja nautinnot »himojen pantterivaljakon vetämän uuden

Dionysoksen» ainoiksi johtotähdiksi. Toisten irstasten vekkulien kanssa

hän öisin harhaili ympäri Rooman katuja, melusi, hyökkäsi yksinäisten

kulkijain päälle ja häpäisi vastaantulevia naisia. Kun hänet sitten

valtasi mieletön intohimo erääseen Rooman pahamaineisimpaan naiseen,

kauniiseen, mutta sydämettömään _Poppæa_ Sabinaan[145], hänen äitinsä

asettui poikkiteloin tielle. Poppæa oli viekas ja laskeva olio. Hän ei

ollut koskaan niin tyhmä, että olisi antautunut intohimonsa valtaan.

Hänessä ei ollut Messalinaa. Hänen, kuten Agrippinankin suurin intohimo

oli kunnianhimo. Hän antoikin Neron selvästi ymmärtää, että hän ei

aikonut tyytyä olemaan hänen rakastajattarensa —, mutta jos hän tahtoi

tehdä hänet keisarinnaksi, niin...

Agrippina tiesi liiankin hyvin, että jos viekkaasta Poppæasta tulisi

keisarinna, niin hänen oma vaikutuksensa poikaan olisi täydellisesti

lopussa. Hän ponnisti senvuoksi kaikki voimansa tehdäkseen tyhjäksi

kilpailijattarensa kunnianhimoiset suunnitelmat. Kun Nero pääsi tästä

selville, hän vihastui niin kovin äitiinsä, että päätti raivata hänet

tieltä. Mutta äidin ei pitänyt aavistaa mitään. Ja hänen piti kadota

jäljettömästi.

Poppæasta oli tulemaisillaan Neron paha henki, joka oli

muuttamaisillaan luonteettoman miehen roistoksi.

Keisari pyysi siis Agrippinan juhlaan huvilaansa Baiæseen. Äidin ja

pojan välit eivät olleet koskaan olleet niin hyvät. Päivä ei tahtonut

riittää pojan hellyydenosoituksiin. Vasta yön tullen hän kykeni

riistäytymään äidin syleilyistä, ja tämän lähtiessä hän lainasi hänelle

loisteliaasti koristellun aluksen. Hiljaa alus liukui kuun valaisemalle

merelle. Silloin äkkiä kauhun kirkuna rikkoi yön hiljaisuuden. Alus oli

rakennettu niin, että se sai vuodon muutamien minuuttien perästä — jos

niin tahdottiin.[146]

Mutta Agrippina oli oiva uimari, ja hänet pelastettiin toiseen alukseen.

»Mitähän nyt tapahtuu?» Nero arveli, kun hän sai kuulla, että hänen

äitinsä oli vielä hengissä. »Luonnollisesti hän matkustaa Roomaan

yllyttämään kansaa äidin murhaajaa vastaan», hän ajatteli. Hän lähettää

erään kätyrinsä roistojoukon kanssa siihen taloon, jonne Agrippina

oli asettunut. Miehet tunkeutuvat taloon sisälle ja lyövät Agrippinan

kuoliaaksi.

Mutta siitä päivästä lähtien Nerolla ei ollut enää levollista hetkeä.

Tosin hän voi senaatille ja yleiselle mielipiteelle teeskennellä,

että hän oli itse pelastunut salahankkeista henkeänsä vastaan,

tosin hän kulki Roomaan kuten triumfaattori saadun voiton jälkeen

ja toimitti jumalille kiitosuhrin Capitoliumilla. Tosin hän sai

myöskin useita todisteita siitä, kuinka vihattu Agrippina yleisesti

oli. Mutta omantunnon tuskilta hän ei kyennyt itseään varjelemaan.

»Hän kutsutti», Viktor Rydberg sanoo, »noitia Itämailta loihtimaan

ja lepyttämään murhatun varjoa, mutta kauheat unet karkoittivat unen

hänen vuoteeltaan. Uskotuilleen hän kertoi, että hän nukkuessaan ja

valvoessaan näki raivotarten palavin soihduin heiluttelevan ruoskiaan.

Baiæseen hän ei palannut enää koskaan. Hän ei voinut kestää niiden

rantojen näkemistä, missä rikos oli suoritettu.

Tämän jälkeen Neron kaikissa teoissa on jotakin pingoittunutta,

kuumeista. Hänen huvituksensa tulevat yhä hillittömämmiksi.» Ja

vuonna 62 murtuivat viimeiset hänen sielussaan piilevää petoa

pidättelevät kahleet. Silloin Burrus kuoli, ja hänen seuraajakseen tuli

_Tigellinus_, mies, joka oli kasvanut siveettömyyden loassa, heittiö,

»jonka voima oli yksinomaan hänen paheissaan» — toistaaksemme Tacitusta

—, alhainen roisto, joka voi ryhtyä mihin rikokseen tahansa, jos vain

siitä voi olla etua saatavissa.

Nyt Senecakin jätti hovin ja vetäytyi yksityiselämään. Nero

koetteli pidätellä häntä; syleili ja suuteli häntä hovinsa nähden.

Mutta Seneca tiesi liiankin hyvin, kuinka paljon arvoa moisille

hellyydenosoituksille oli pantava. Hän tiesi, että niin kauan kuin

hän oli elossa, Nero epäilisi häntä ja kadehtisi hänen mainettaan ja

rikkauttaan.

Kuuluisan stoalaisen ei kyllä yksityisihmisenäkään tarvinnut alistua

minkäänmoisiin kieltäymyksiin, sillä hän oli hallituskautenaan koonnut

itselleen suunnattomat rikkaudet. Tämähän voi antaa tietysti aihetta

ihmettelyyn, olikohan filosofin hyveen vaippa koskaan ollutkaan muuta

kuin pukeva verho hienosti sivistyneelle maailmanmiehelle. Senaatissa

kuultiin kerran tehtävän seuraava kysymys: »Minä haluaisin hyvin

mielelläni tietää, minkälaatuisella filosofisella toiminnalla tämä mies

on neljässä vuodessa koonnut 300 miljoonaa sestertiä!»

Seneca tunnusti itsekin, että se elämä, jota hän loistohuvilassaan

vietti, monessa suhteessa oli jyrkän vastakkaista sille

yksinkertaisuudelle ja kieltäymykselle, jota hän stoalaisena filosofina

saarnasi. »Mutta», hän huomautti, »viisas ei kiinnitä _sydäntänsä_

rikkauteen — hän pitää sitä vain kurjuutta parempana. Minun puolestani

saa rikkauteni kernaasti huveta — minä en sen mukana menetä mitään

oleellista. Minä en tunne itseäni kuitenkaan köyhtyneeksi, sillä köyhä

ei ole se, jolla on vähän, vaan se, joka himoitsee enempää. Jos _sinä_

sitävastoin menetät rikkautesi, niin sinä tuijotat kauhuissasi, aivan

kuin olisit itsesi hukannut. Lyhyesti sanoen: minä olen rikkauteni

herra; sinä omaisuutesi orja. Minulle rikkauteni on _sivuasia_,

erittäinkin siksi, että se suo minulle suuremmat mahdollisuudet tehdä

hyvää, mutta sinulle on rikkaus sinänsä pääasia.»

Hyväntekeväisyyttä taas tuskin kukaan on kykenevämpi harjoittamaan

oikeammalla tavalla kuin mies, joka itse pyrkii viisauteen, Seneca

arveli. »Hänen kukkaronsa on helppo avata, mutta siinä ei ole reikää

pohjassa. Siitä _otetaan_ paljon, mutta siitä ei saa mitään _pudota_.

Sillä huonosti suunniteltu lahja on hävettävä tappio.»

Hillitty suhtautuminen tämän maailman hyvyyteen on, Seneca

arvelee, arvokkaampaa kuin painostaa vapautuneisuuttaan »käymällä

huolimattomasti puettuna, antamalla hiusten kasvaa niin pitkiksi

kuin kasvavat, kuljeksimalla parta vanukkeisena ja hoitamattomana,

makaamalla paljaalla maalla ja tekemällä kaikkia tyhmyyksiä, mitä

filosofinen turhamaisuus voi keksiä osoittaakseen kaikelle maailmalle

rahan halveksuntaansa. Filosofia vaatii itsehillintää, mutta ei

itsekidutusta.» Ja kenestä on enemmän käytännöllistä hyötyä, Seneca

kysyy, siveysopettajastako, joka vakuutettuna omasta rajattomasta

ylemmyydestään eristäytyy tavallisista ihmisistä puutteineen ja

vikoineen, vai sellaisestako, joka elää ihmisten keskellä, oppii

tuntemaan heidät perin pohjin ja karaistuu joutuessaan alituisesti

tekemisiin niiden epäkohtien kanssa, joita hän pyrkii poistamaan?

»Vasta myrskyssä perämies osoittaa, mihin hän kelpaa», sanoo

filosofimme. »Etsikäämme siksi myrskyä! Antakaamme haaste vihollisten

aseille, kuten voimailija uhmailee haavoja!» Seneca oli toimen mies, ei

maailmasta poissa oleva filosofi — sen hän on itse nimenomaan meille

sanonut. Hän oli aina nuoruudestaan saakka taittumattoman työteliäs

kansalainen, joka ei koskaan suonut itselleen loma-aikoja.

Yleensä Seneca vastasi niihin moitteisiin ylellisyydestä, joita häneen

kohdistettiin, tunnetulla lauseella: »Elä kuten opetan, äläkä niin

kuin minä elän! _Minä_ en ole suinkaan täydellisen viisas; minä tyydyn

siihen, että tulen päivä päivältä hiukkasen paremmaksi, mutta päämäärää

ei voi koskaan asettaa liian korkealle.» Kuitenkin huomaa, kuinka häntä

itseään painaa se, ettei hänen ollut onnistunut oikein hyvin selvittää

elämänsä ja oppinsa vastakohtaisuutta.

Monessa suhteessa Seneca oli kuitenkin elämäntavoissaan aito stoalainen

ylellisyytensä keskelläkin. Hän oli koko elämänsä ajan äärimmäisen

kohtuullinen sekä ruoassa että juomassa, ajoittain suorastaan

askeettikin. Hän nukkui hyvin kovalla vuoteella ja karkaisi itseänsä

kylmillä kylvyillä, mutta vältti lämpimiä, joita piti veltostuttavina.

Seneca ei ollut kylläkään suurmies, mutta hän oli, heikkouksineenkin,

hyvä ihminen, joka tahtoi koettaa nostaa kanssaihmisensä liejusta,

siinä määrin kuin se oli mahdollista siveellisesti syvälle vajonneena

aikakautena; hän tahtoi antaa heille jotakin, minkä puolesta elää —

tahi ainakin kuolla.

Vain kolme vuotta hän sai elää syrjässä yksityismiehenä, ja näinäkin

vuosina häiritsi hänen rauhaansa tietoisuus siitä, että pyövelinmiekka

häilyi hänen päänsä päällä. Sillä Poppæa ja Tigellinus vihasivat

häntä. Nämä tekivät kaikkensa yllyttääkseen epäluuloista Neroa häntä

vastaan ja herättääkseen hänen himoaan Senecan rikkauksiin. »Etkö

näe», he sanoivat keisarille, »kuinka hän tekee itsensä tärkeäksi

kirjoillaan ja kuinka hän tahtoo esiintyä ensimmäisenä miehenä

valtiossa, samalla kuin hän tekee pilaa kaikesta, niihin sinä

ryhdyt!» Kun filosofin veljenpojan huomattiin olevan sekaantuneen

salaliittoon keisaria vastaan, se oli myöskin Senecan loppu. Armona

Nero salli hänen päättää itse päivänsä. Seneca avasi suonensa ja

kuoli verenvuotoon. Rauhallisena, oikean stoalaisen arvokkuudella tuo

lähes seitsemänkymmentä vuotta vanha mies erosi elämästä. Hänen nuori

vaimonsa tahtoi seurata häntä kuolemaan, mutta hänet estettiin siitä

vastoin hänen tahtoansa. Hän eli vielä muutamia vuosia; mutta kuin

varjo hän liikkui ympäriinsä. »Hän oli», Tacitus sanoo, »niin kalpea

ja vähäverinen, että oli päivän selvää, että hänen elinvoimansa olivat

murtuneet.»

* * * * *

Kun Seneca jätti hovin, Nero hylkäsi jalon, kaikkien pitämän Octavian,

ja meni naimisiin Poppæan kanssa, joka pian voi iloita nähdessään

Octavian irti hakatun pään. Kaikista Neron rikoksista hänen puolisonsa

murha oli inhoittavin. Tietysti Agrippinan surmaaminen oli kauhea,

mutta hän oli kuitenkin rikoksellinen nainen. Octavia kuoli sitävastoin

nuorena ja viattomana, kavalien juonien uhrina menettäen elämänsä, joka

ei koskaan ollut tuottanut hänelle iloa, ja sittenkuin hän oli saanut

nähdä, kuinka hänen äitinsä, isänsä ja veljensä oli surmattu.

Nyt Nero oli kokonaan Poppæan ja Tigellinuksen vaikutuksen alainen.

»Pretoriaanien prefekti», Viktor Rydberg sanoo, »järjesti hurjia

yöllisiä juhlia, jolloin tuhansien soihtujen loimussa kiihdytetyt

ja valloilleen päästetyt himot heittivät kaikki ikäkaudet,

yhteiskuntaluokat ja sukupuolet toistensa syliin. Tigellinus järjesti

myöskin ne häpeälliset hääjuhlat, joissa keisari, morsiushuntuun

puettuna, meni naimisiin erään Pythagoras nimisen nuorukaisen kanssa.»

Vertauskuvana keisarin paheellisesta elämästä, »helvetinliekkeinä

synninsuon yllä», puhkesi Roomassa vuonna 64 se raivoisa tulipalo,

joka on lähtemättömästi liittynyt Neron muistoon. Liekit raivosivat

kuusi päivää tiheimmin rakennetuissa kortteleissa ja muuttivat puolen

kaupunkia tuhkaksi. Korvaamattoman kallisarvoisia taideaarteita,

joita roomalaiset valloittajat olivat keränneet kolmesta maanosasta,

tuhoutui. Sen päivän vuosipäivänä, jolloin gallialaiset polttivat

Rooman, suuri osa maailmankaupunkia sortui toisen kerran sora- ja

tuhkaläjiksi. Kauhea oli ihmisten tuskankirkuna heidän menettäessään

kaiken, mitä omistivat. Monet paloivat rakennuksiin tai tukehtuivat

savuun, luhistuvat muurit löivät toisia kuoliaiksi, toisia tallattiin

tungoksessa hengettömiksi; Muutamat syöksyivät mielettömässä kauhussa

liekkeihin. Monien kodittomien raukkojen täytyi etsiä katto päänsä

päälle hautakammioissa ja mausoleumeissa. Sillä Neron rakennuttamat

hätäasumukset eivät riittäneet kaikille.

Neron kerrotaan korkeasta tornista nauttineen loistavasta näytelmästä

ja huomanneen tilaisuuden sopivaksi osoittaa taiteellista

lahjakkuuttaan laulamalla lyyran säestyksellä laulun Troian palosta.

Hänen uskomattomalta tuntuva esiintymisensä synnytti huhun, että hän

oli itse sytyttänyt tulipalon. Merkilliseltä näyttääkin, että se

leimahti toisen kerran liekkiin Tigellinuksen puutarhoissa. Kaiken

todennäköisyyden mukaan Nero on kuitenkin viaton tähän tapaukseen,

mutta toiselta puolen ei ole epäilystäkään, etteikö hän olisi _voinut_

tehdä tätäkin rikosta.

Olipa nyt itse syyllisyyskysymyksen laita miten tahansa, Nero käytti

hyväkseen kaupungin hävitystä toteuttaakseen houreensa keisarilinnasta,

jonka veroista maailma ei ollut vielä koskaan nähnyt. Hän rakennutti

itselleen palatsin, jonka seinät ja katto loistivat kullasta ja

olivat mielettömän ylellisen täynnä helmiäis- ja jalokiviupotteita.

Ruokasalien katot oli verhottu norsunluulevyillä, jotka voitiin avata,

niin että kukkia ja hyvän hajuisia tuoksukkeita ateriain aikana satoi

vierasten päälle. Linnaa sanottiin »Neron kultaiseksi taloksi.»

Palatsin edustalla oli 36 metrin korkuinen kuvapatsas kullasta,

hopeasta ja pronssista esittäen Neroa auringonjumalana. Puutarhoineen,

lehtoineen ja lammikoineen tämä hienostuneen ylellisyyden luomus

käsitti kolme Rooman seitsemästä kukkulasta. »Nyt minä voin viimeinkin

asua ihmisten lailla», Nero sanoi, kun tämä keisariasunto vihittiin.

Mutta kansan ääni puhui niissä kirjoituksissa, joita töhrittiin

muureihin ja talojen seiniin. »Rooma», niin sanottiin kirjoituksissa,

»on muuttunut yhden ainoan miehen asunnoksi. Kansalaiset, on tullut

aika muuttaa Vejiin — jos ei Vejikin tule kuulumaan Cæsarin kultaiseen

taloon.»

Suuresta tulipalosta ei tullut kuitenkaan yksistään välikappaletta

loistonhaluisen keisarin rakennustaiteelliselle hurjistelulle, siitä

tuli myöskin perimmältään hyvä työ itseään roomalaisia kohtaan.

Erinomainen hallintokoneisto, jonka Augustus oli luonut, suoritti nyt

ihailtavan työn muuttaessaan Rooman terveellisemmäksi ja kauniimmaksi

kaupungiksi. Tosinhan Augustus oli ylistänyt itseään siitä, että

hän oli ottanut vastaan tiilisen kaupungin ja jättänyt jälkeensä

marmorisen. Se kiitos ei kylläkään ole aiheeton, mutta on kuitenkin

liioiteltu. Sillä Augustuksen ajoista alkaen Forum ja Marskenttä

kiiltelivät tosiaankin marmorista, mutta kukkuloiden vanha Rooma

pysyi suunnilleen samanlaisena. Vasta häikäilemätön esteetikko Nero

uudenaikaistutti varsinaisen Rooman. Missä talot olivat ennen olleet

yhteen kasattuina ahtaitten kujien varsille, sinne avattiin leveitä

katuja; ja järjestelemällä aukeoita ja toreja pidettiin lisäksi huolta

siitä, että maailmankaupunki sai valoa ja ilmaa. Talojen alin kerros

rakennettiin yleisesti kivestä, ja katetut pilarikäytävät pitkin

katuviertä suojasivat sateelta ja etelän polttavalta auringolta. Näin

kasvoi uusi pääkaupunki, joka oli maailmanvaltakunnalle arvokkaampi

kuin vanha Rooma tulenarkoine puu- ja savirakennuksineen. Uusimistyö

suoritettiin nyt suuremmassa mittakaavassa ja upeilevampaan tyyliin

kuin Rooman hellenistisellä ajalla. Roomasta oli tosiaankin tullut

keisarikaupunki. Antiikin Rooma, sellaisena kuin me nyt sitä katselemme

raunioina, on pääasiallisesti keisariajan Roomaa, Neron ja hänen

seuraajiensa luomaa. Mutta silloin tällöin muinaistutkijat kaivavat

esille myöskin jonkin rakennustyön hellenistiseltä ajalta.

* * * * *

Kääntääkseen itsestään epäluulot oman pääkaupunkinsa tuleen

sytyttämisestä Nero lykkäsi, Tacituksen mukaan, syyn Rooman

kristittyjen niskoille. Oli helppoa kiihoittaa mielialaa näitä

itämaalaisia vastaan — kristittyjen enemmistönä olivat nimittäin

vielä kreikkalaiset ja juutalaiset. Halveksivathan ja pilkkasivathan

nämä omituiset ihmiset niitä jumalia, jotka vuosisatojen kuluessa

olivat suojelleet Rooman valtiota ja tehneet siitä maailman

mahtavimman valtakunnan. Sen sijaan kristityt palvelivat juutalaista

valtionkavaltajaa, joka oli julistautunut kuninkaaksi ja joutunut

senvuoksi ristiinnaulituksi. Mitähän mahtoivatkaan nämä epäilyttävät

oliot puuhailla salaperäisissä yöllisissä kokouksissaan? Senhän voi

jo lapsikin ymmärtää, että niissä harjoitettiin jotakin sellaista,

joka ei sietänyt päivänvaloa! Sellaista joukkoa voi epäillä mistä

tahansa, murhapoltostakin. Hehän olivat ennustaneet tulesta, joka

lankeaisi taivaasta ja tuhoaisi pakanallisen maailmankaupungin, »suuren

porton» paheineen! Ja palon jälkeen he olivat kylliksi varomattomia

väittääkseen, että palo oli kohdannut pakanoita Jumalan rangaistuksena

heidän syntiensä vuoksi.

Kiduttamalla onnistuttiin saada muutamia tunnustuksia tapahtuneesta

murhapoltosta. Ja niin puhkesi korkeamman uskonnon ja siveellisyyden

viattomain tunnustajain vaino. Keisari ristiinnaulitutti muutamia;

toisia ommeltiin villipetojen nahkoihin ja verikoirat yllytettiin

repimään uhrit kappaleiksi. Toiset taas pistettiin piellä siveltyihin

säkkeihin, ripustettiin sitten nuo onnettomat pylväisiin ja sytytettiin

tuleen valaisemaan Neron puutarhoja hänen yöjuhlissaan. Patarumpujen ja

symbaalien pauhuun hukkuivat uhrien tuskanhuudot.

Tuntuu omituiselta ajatella, että nämä kauhunäytelmät luultavasti

pantiin toimeen nykyisen Pietarinkirkon edustalla olevalla torilla. Se

obeliski, joka nyt koristaa aukeata, oli alkujaan pystytetty keskelle

matalaa muuria, joka jakoi Neron kilpa-ajoradan kahteen puoliskoon.

Siitäkö syystä vain, että kristittyjä epäiltiin murhapolttajiksi, Neron

vainoihin ryhdyttiin, vai oliko kysymys myös heidän uskonnostaan,

siinä suhteessa tutkijain mielipiteet ovat erilaiset. Eduard Meyer

on sen mielipiteen kiivain kannattaja, että jo ensimmäinen vaino

oli luonteeltaan uskonnollis-valtiollinen. Se oli hänen mielestään

valtionuskonnon puolustusta ja tuli siten myöskin olemaan itsensä

valtion puolustustoimenpide. Raskauttavaksi kohdaksi kristittyjen

syntiluettelossa tulivat lisäksi ne julmuudet, joita heidän uskottiin

harjoittavan jumalanpalveluksessaan. Niiden lopettamista pidettiin

valtion velvollisuutena yhtä hyvin kuin ihmisuhrien lopettamista

druidien ja pohjois-Afrikan foinikialaisten keskuudessa.

Muutoin roomalaiset olivat, kuten tulemme näkemään, uskonnollisessa

suhteessa erittäin suvaitsevaisia ja ottivat yleensä mielellään

vierasten kansojen jumalat omiensa joukkoon. Ei kristityltäkään

olisi kielletty tuomasta uutta jumalaa Roomaan — sehän oli ollut

aivan tavallista viimeisten miespolvien aikana —, mutta siinä

tapauksessa vaadittiin vastavuoroisuutta. Roomalaiset eivät voineet

mukautua siihen, että uuden jumalan tunnustajat kieltäytyivät

puolestaan uhraamasta roomalaisten jumalille. Kummasteltiin ja oltiin

närkästyneitä siitä, että kristittyjen jumala kieltäytyi sijoittumasta

toisten jumalien joukkoon roomalaisten Pantheoniin. Boissier sanoo:

»Taipumaton itsepäisyys eristäytyä muusta maailmasta, säilyttää uskonsa

puhtaana kaikista vieraista vaikutteista, selittää ennen muuta niiden

vainojen väkivaltaisuuden, joiden alaisiksi kristityt kolmen vuosisadan

aikana joutuivat kansan taholta, joka niin ennakkoluulottomasti oli

ottanut vastaan kaikki muut uskonnot.» Voimakkaasti vaikuttava syy

kansanjoukkojen vihaan oli myöskin se, että kristityt vastustivat

antiikin pidetyimpiä kansanhuveja: verisiä gladiaattorinäytöksiä.

Neron vainojen uhreja olivat tarun mukaan myöskin apostolit

_Paavali_ ja _Pietari_. »Rooman muurien sisällä oli samaan

aikaan sellaisia miehiä kuin Tigellinus, Nero, Seneca ja Paulus

tarsoslainen, inhimillisen luonteen eri vivahduksia saatanallisesta

nautinnonpalvojasta aina orjantappurakruunuisen ihanteen palvojaan

saakka. He ovat voineet samalla hetkellä polkea Forumin kivitystä»,

Viktor Rydberg huomauttaa. — Kun Pietarin tuli kärsiä ristinkuolema,

kerrotaan hänen pyytäneen, että hänet naulittaisiin pää alaspäin,

sillä hän piti liian suurena kunniana kuolla samassa asennossa

kuin hänen Vapahtajansa. Kristittyjen inhon julmaa vainoojaa

kohtaan arvellaan kajastuvan Ilmestyskirjan sanoissa »suuresta

villipedosta», jonka »luku» on 666. Tämä luku saadaan, jos _Neron

Kaisar_ kirjoitetaan heprealaisilla kirjaimilla ja näiden kirjaimien

lukuarvot lasketaan yhteen. Heprealaisia kirjaimia käytetään nimittäin,

kuten kreikkalaisiakin ja osittain roomalaisia, merkitsemään myöskin

numeroita.

* * * * *

Mutta Nero ei raivonnut kuten peto ihmishaamussa yksinomaan kristittyjä

vastaan. Ilmiantojärjestelmä pääsi taas vauhtiin, ja keisarin

tarkoituksena näyttää olleen perin juurin tuhota Rooman ylhäisimmät

suvut. Katala Tigellinus oli kaikessa hänen paha henkensä ja väsymätön

veritekojen avustaja.

Niinpä ihmispelko, tuo keisarien kirous, oli saanut valtoihinsa

Neronkin. »Kesken pöydän ilojen», Weisse sanoo, »nämä

maailmanhallitsijat ovat tuskan vallassa peläten ruokaan ja juomaan

sekoitetun myrkkyä. Kun he istuvat kuuriassa tai käyskentelevät

ympäriinsä omassa palatsissaan, he pelkäävät salamurhaajan tikaria, kun

he puhuvat pretoriaaneilleen, he pelkäävät näitten huotrien peitossa

olevia miekkoja. Juuri tuo alituisesti kalvava väijyvien vihollisten

pelko tekee Tiberiuksesta niin hirmuisen Rooman ylimystön vitsauksen.

Murhaajan tikarin pelko saa Caligulassa esiintymään vainohulluuden

kamalat ilmenemismuodot ja tekee sekopäisestä miehestä pyövelin.

Peloittelemalla Messalina, Agrippina ja muutkin pakottivat Claudius

raukan julistamaan kuolemantuomioita, jotka hän seuraavana päivänä

unohtaa. Ja pelosta lopulta Nerokin murhaa.

* * * * *

Tragikomedia »Nero valtaistuimen a» oli huippukohdassaan vuonna 66.

Nero päätti silloin lähteä kauan suunnittelemalleen taidekiertueelle

Kreikkaan. Sillä helleenit olivat, hän arveli, kuitenkin ainoa kansa,

joka ansaitsi saada nauttia hänen taiteellisista esityksistään.

Varmuuden vuoksi hän kuitenkin kaikissa tapauksissa vei mukanansa

useita tuhansia omia kättentaputtajiaan, jotka olivat hyvin

harjaantuneita hänen esiintyessään Roomassa ja muuallakin.

Melkein jokaisessa kreikkalaisessa kaupungissa keisarillinen diletantti

kiusasi aamusta iltaan Sophokleen jälkeläisiä ja Euripideen maanmiehiä

perin kehnoilla laulaja-, kitaransoittaja- ja näyttelijäesityksillään.

Etevämpi hän oli sitävastoin kilpa-ajajana. Ajoipa hän Olympiassa

kymmenvaljakkoakin, joka koe kuitenkin oli vähällä viedä häneltä

hengen. Hän suistui nimittäin vaunuista siksi pahoin, ettei kyennyt

jatkamaan ajoa. Mutta voittajan palkinnon hän sai kaikissa tapauksissa.

Kaikki suuret panhelleeniset kisat siirrettiin täksi vuodeksi, ja

kaikkialla — Olympiassa, Delphoissa, Korinthoksessa ja muuallakin

— oltiin pakotettuja seppelöimään mielipuoli keisari voittajana.

Mutta niinpä palkintotuomarit tiesivätkin, että heidät palkittaisiin

ruhtinaallisesti![147]

Viivyttyään puolitoista vuotta poissa maailman suurin Olympiavoittaja

palasi riemukulussa Roomaan tuoden mukanaan lähes pari tuhatta

voitonseppelettä. Helleenisen voittokulkunsa kestäessä hän oli saanut

yhä uudistettuja kehoituksia Roomasta, että hänen pikainen paluunsa

olisi mitä suurimmassa määrin toivottava levottomuuttaherättävien

ilmiöiden vuoksi. Hän vastasi: »Paljon tärkeämpää kuin pikainen paluuni

kotiin on se, että palaan tavalla, joka on Nerolle kyllin arvokas.»

Ja sen hän nyt tosiaankin teki. Kuten taistelun voittaja suuri

taiteilija seisoi triumfivaunuissa purppuraviittaan pukeutuneena,

olympialainen laakeriseppele päässä ja delphoilainen oliiviseppele

kädessä; ja triumfinviettäjän perästä seurasi keisarillinen

käsientaputtaja-joukko roskaväen parveillessa ympärillä ja huutaessa

niiden paikkojen nimiä, joissa tämä uusi Apollon oli ihanat voittonsa

saavuttanut. Tosiaankin kaunis Apollon, tuo ellottava hirviö

ihmishahmossa, jolla oli lihava, mässäyksestä ja juopottelusta paisunut

ruumis, kasvot, joihin kaikki paheet olivat painaneet leimansa, ja

katse tylsä kuin eläimellä!

* * * * *

Todistuksena siitä, kuinka läpeensä turmeltuneeksi pääkaupungin väestön

suurin osa oli tullut, on se, että sellaiset häpeälliset tapahtumat

kuin Neron julmuudet, irstailut ja hullut päähänpistot voivat jatkua

vuosi vuoden perästä. Valtaistuimella vallitsevat paheet herättivät

tuskin vastavaikutusta väestössä — se tunsi niissä omat alhaiset

taipumuksensa. Ja kuinka hyvin tämä maan isä huolehtikaan siitä, että

Rooman roskaväki sai huvitteleida ja että toisen ja kolmannen luokan

näyttelijät ja sirkustaiteilijat saivat työtä! Hän suorastaan syyti

heille juomarahoja. Ja juhlatilaisuuksissa teatterissa voi hänen

päähänsä pälkähtää heittää yleisön joukkoon maksuosoituksia, joilla

sai ruokatavaroita; vaatteita, jalokiviä ja helmiä, orjia, ratsuja ja

kesytettyjä petoeläimiä, vieläpä laivoja, taloja ja maatilojakin. Ja

ylhäällä aitiossaan istui — tai useimmiten lojui laiskasti sohvalle

oikaiseutuneena — maailman herra julkea ilme monokkelin koristamilla

kasvoillaan[148] ja katseli tyytyväisenä alhaalla olevia alamaisiaan,

kun he siellä tulisesti ottelivat siitä, mitä Hänen Majesteettinsa

suvaitsi viskellä heille. _Olihan_ tämä aika kuitenkin ihanaa aikaa

yhteiskunnan pohjasakalle, nyt kuten Caligulankin päivinä!

Mutta on olemassa kuitenkin raja kaikelle tässä maailmassa. Neron

häpeällisten tekojen vastustus alkoi Galliasta, missä muuan maaherra

kohotti kapinalipun. Hurjia huhuja, jotka ovat kuvaavia siitä, mitä

keisarista uskottiin, alkoi nyt liikkua Roomassa. Milloin kerrottiin,

että hän aikoi pistää pääkaupungin uudestaan tuleen ja ärsyttää

amfiteatterin villit pedot hyökkäämään kansanjoukkojen kimppuun,

milloin taas, että hän oli raivauttanut tieltä koko senaatin ja kaikki

kapinallisten sukulaiset. Juomaveikoilleen hän lienee sanonut: »Minä

matkustan Galliaan. Siellä asetun aseetonna legioonain eteen ja vain

_itken_. Silloin legioonat alkavat katua ja seuraavana päivänä voin,

iloisena iloisten joukossa, laulaa voittolauluja — niitä minä nyt aion

ryhtyä säveltämään.» Suetonius, joka näin kertoo, sanoo myöskin, että

Nero aikoi muodostaa amatsonikaartin portoista, jotka hän varusti mitä

siroimmilla sotakirveillä ja kilvillä.

Neron horjuvaisuus ja päättämättömyys pilasi häneltä kaiken. Ja kun

sitten sellainen jobinposti saapui, että koko Gallia oli kapinassa ja

että Espanjan maaherra oli liittynyt kapinallisiin, tuo mitätön mies

menetti kokonaan ryhtinsä. Tällöin hänen ystävänsäkin ja suosikkinsa

pettivät hänet. Tigellinus etunenässä he luopuivat hänestä pitäen hänen

asemaansa toivottomana.

Pretoriaanit luopuivat. Viktor Rydberg kertoo: »Kun Nero eräänä yönä

herää, hänen palvelijansa ovat poissa, tervehtijät poissa, hovimiesten

huoneet tyhjinä, eikä minkäänmoista vartiostoa palatsin ympärillä.

Ukkonen jyrisee ja sataa. Nero rientää takaisin makuuhuoneeseensa ja

etsii myrkkyrasiaansa, mutta sitä ei löydy.» Pretoriaanit Tigellinus

etunenässä ja germaanilainen henkivartiosto ovat luopuneet. Rotat ovat

jättäneet uppoavan laivan. Vain neljä uskollista oli jäänyt keisarin

luo. Yksi näistä on Sporos. Nämä miehet ottavat keisarin mukaansa

ja pakenevat erääseen Rooman lähistön huvilaan. Täällä Nero saa

tiedon, että senaatti on julistanut hänet henkipatoksi ja tuominnut

hänet alhaisen murhaajan häpeälliseen kuolemaan, s.o. kuoliaaksi

ruoskittavaksi. Mielettömässä kuolemantuskassa hän mumisee alituisesti

mietelmiä näyttelijäosistaan. Mutta kun hän kuulee niiden ratsumiesten

hevosten kavionkapseen, jotka nelistäen saapuvat häntä vangitsemaan,

hän rohkaisee itsensä niin paljon, että muutaman uskollisen palvelijan

avulla pistää tikarin kurkkuunsa. Viimeisinä hetkinään hän oli

lukemattomia kertoja kyynelet silmissä valittanut: »Minkä suuren

taiteilijan maailma minussa menettää!» Draaman viimeinen näytös oli

tuon turhamaisen narrin arvon mukainen, narrin, jonka ensimmäisinä

kasvattajina olivat olleet parturi ja tanssimestari. »Orjana, joka

silloin tällöin olisi saanut perin pohjin selkäänsä, hänestä olisi

kenties tullut hyödyllinen yhteiskunnan jäsen», on lopputulos, jonka

Harald Wagner tekee omaperäisesti kirjoitetussa kirjassaan »Hourupäiset

Cæsarit».

Näin päättyi vuonna 68 neljätoista vuotta kestänyt hallitus, josta

Tacitus on antanut sellaisen arvostelun, että se näytelmien paljous

ja rahalahjojen runsaus, joka kaupungin roskaväelle tuhlattiin, ja se

löyhyys, jolla tätä yhteiskuntaluokkaa kohdeltiin, oli »totuttanut

suuren osan Rooman kansaa rakastamaan hallitsijani paheita yhtä paljon,

kuin ennen kunnioitettiin heidän hyveitään.»

Nero oli kuollessaan 30 vuoden vanha. Hänessä sammui Juliusten suku.

Eivät koskaan olleet myrkky ja tikari tehneet niin paljon tuhojaan kuin

tämän hallitsijasuviin keskuudessa.

* * * * *

Niitä ei ole monta, jotka ovat koettaneet puhdistaa Neron mainetta,

mutta on kuitenkin olemassa kirja, jonka nimi on »Nero, dargestellt

als guter Mensch und vortrefflicher Regent (Nero, hyvä ihminen

ja kelpo hallitsija)».[149] Englantilainen Neron elämäkerran

kirjoittaja Henderson on myöskin mennyt pitkälle yrityksissään

puhdistaa sitä kuvaa, minkä Tacitus on Nerosta antanut. Tietysti

täytyykin tätä tarkoitusperäisyyteen taipuvaista historioitsijaa

ankaran arvostelevasti käyttää hyväkseen, kun on kysymyksessä Neron

samoinkuin Tiberiuksenkin historia. Mutta se ero näissä elämäkerroissa

on kuitenkin otettava huomioon, että Nerosta oli jo aikaisemmin niin

vakiintunut käsitys kehnona ihmisenä ja huonona hallitsijana, että

Tacituksen ei tarvinnut liioitella niin paljon, kuin mitä hän teki

kuvatessaan Tiberiusta. Tacituksen iäkkäämpi aikalainen, juutalainen

historioitsija Josephus, joka oleskeli kauan Roomassa ja tunsi Neron

henkilökohtaisesti, sanoo esim. teoksessaan juutalaisten sodasta

roomalaisia vastaan: »Minä voin jättää kertomatta, että Nero tuli

mielipuoleksi ja ylimieliseksi, että hän surmasi veljensä, vaimonsa ja

äitinsä ja sitten raivosi Rooman huomatuimpia miehiä vastaan, koskapa

nämä tapahtumat ovat yleisesti tunnettuja tosiasioita.»

Neron paheita ja rikoksia ei voida selittelemällä tehdä olemattomiksi.

Sitä Henderson ei ole yrittänytkään mielenkiintoisessa, perinpohjaisia

yksityiskohtaisia tutkimuksia todistavassa teoksessaan, mutta

hän on hyvin auliisti soveltanut lausetta »Tout comprendre

c'est tout pardonner».[150] Hän selittää keisarin turmeltuneen

luonteen aiheutuneen perinnöllisyydestä ja ajan hengestä sekä

hänen laiminlyödystä kasvatuksestaan, ennenkuin Seneca sai hänet

kasvatettavakseen. Yhtä vähän kuin Henderson salaa keisarin paheita,

yhtä vähän hän kieltää, että Neron hallituksen muistoon liittyy

kauheita rikoksia, valtion onnettomuuksia ja turmiollinen vaikutus

roomalaiseen kansallisluonteeseen. Mutta hän tahtoo mielellään

vapauttaa Neron henkilökohtaisesta syyllisyydestä. Veljen ja

äidin murhat olivat muka esim. oikeutettuja siksi, että ne olivat

valtiollisesti välttämättömät. Ja valtion hallintoon nähden Henderson

kasaa sankarilleen niin suuria ansioita, että ne suuresti ylittävät

hänen rikoksensa. Tosiasia onkin, että keisari Traianus nimittää

Neron hallituskauden ensimmäistä viittä vuotta onnellisimmiksi koko

keisarikaudella. Kunnia tästä on kuitenkin yleisesti suotu Senecalle ja

Burrukselle, mutta Henderson on taipuvainen pitämään sitä Neron oman

hallitsijalahjakkuuden ansiona, joka lahjakkuus ilmeni hänen _kyvyssään

keksiä oikeat miehet erilaisiin valtion virkoihin_, erittäinkin siinä,

että hän antoi rajain puolustuksen kyvykkäiden sotapäälliköiden

tehtäväksi, miesten, jotka kykenivät pitämään yllä Rooman asekunniaa.

Mahdollistahan onkin, että suunnilleen niin paljon voidaan kirjoittaa

Neron ansiopuolelle[151], mutta...

Sitävastoin on mahdollisimman selvää, että Nero hutiloimalla

täydellisesti pilasi erään Rooman ulkopolitiikan suuripiirteisimmistä

suunnitelmista, jonka hänen neuvonantajansa ollen kaukokatseisempia

kuin hän itse, olivat panneet alulle. Koska juuri tämä tapaus Neron

aikaisesta ulkopolitiikasta on meille tunnetuin, voinee olla kiintoisaa

selostaa sitä hieman tarkemmin.

Aina siitä lähtien, jolloin Pompeius muutti Syyrian Rooman maakunnaksi,

oli Rooman naapurina ollut voimakas parthialaisvaltio, muinoisen

Persian valtakunnan ydinmaa. Parthian hallitsijasuku piti itseään

Kyyroksen ja Dareioksen seuraajana. Nämä hallitsijat ottivat itselleen

suurkuninkaan arvonimen ja panivat jälleen käytäntöön vanhat

persialaiset hovitavat. Parthialainen ylimystö käytti persialaista

vaateparttakin ja omisti itselleen persialaiset tavat. Valtakunnan

hallinto annettiin jälleen satraappien huoleksi.

Tämän näin uudelleen syntyneen Persian valtakunnan naapuruus asetti

roomalaisen valtiotaidon hoidettavaksi itämaisen kysymyksen,

kysymyksen, joka aiheutti alituisia huolia. Itäinen vaara oli sitäkin

uhkaavampi, kun Eufrat sotilaalliselta näkökannalta oli hyvin sopimaton

raja.

Ne valtiomiehet, jotka johtivat Rooman kohtaloita Neron aikana, olivat

ensiksi Seneca ja Burrus vuoteen 62, sitten toiset miehet, joita

saamme nähdä vain vilahdukselta. Näille miehille itämainen kysymys

oli mitä tärkeimmän arvoinen asia, eikä vain valtiolliselta, vaan

myöskin kaupalliselta kannalta. Muistammehan, kuinka tärkeää osaa

parthialaiset näyttelivät Rooman ja Kiinan välisessä kauppayhteydessä.

Rooman suurvallan etuihin kuului aivan luonnollisesti näiden välikäsien

riippuvaisuudesta vapautuminen.

Samat näkökohdat olivat tärkeitä Rooman _Intian_ kauppaan nähden.

Rinnan Rooman ylellisyyden kanssa kasvoi nimittäin häiritsemättömän

kauppavaihdon tarve niin Intian kuin Kiinankin kanssa. Sekä

maamatka Kiinaan että meritie Intiaan oli roomalaisten senvuoksi

välttämättömästi turvattava, ja moniin toimenpiteisiin kummassakin

suhteessa ryhdyttiinkin Neron aikana. M.m. Rooman hallitus huolehti

siitä, että kaakkoisessa Arabiassa hankittiin tapulipaikkoja Egyptin

ja Intian välistä meriliikennettä varten. Augustuksen hallituksen

alussa roomalaiset sotaväenosastot olivat herättäneet kauhun

roomalaisnimeä kohtaan n.s. onnellisessa Arabiassa. Nyt sekä pantiin

toimeen sotilaallisia valtauksia että solmittiin ystävyyssopimuksia

sikäläisten mahtimiesten kanssa. Täten hankitut maailmankaupan

tukikohdat olivat Rooman maailmanvaltakunnalle aikanaan samanarvoiset

kuin samoilla tienoin sijaitsevan Adenin omistus Brittien valtakunnalle

meidän aikanamme. Aden oli jo aikaisin kehittynyt kukoistavaksi

kauppakaupungiksi, ja siitä tuli roomalaisille tärkeä satamapaikka. Sen

sopimuksen mukaisesti, joka avasi roomalaisille tien Adeniin, kaupunki

sai roomalaisen linnaväen. Adenin yläpuolella olevilla kukkuloilla on

vieläkin roomalaisen linnoituksen jäännöksiä.

Näistä hallituksen toimenpiteistä saatiin nauttia hedelmiä jo

Neron aikana. Suora kauppayhteys voitiin avata Egyptin ja Intian

välille. Eskaadereittain roomalaisia aluksia läksi joka vuosi

Etu-Intian länsirannikolle ja ne toivat tullessaan intialaisia

ylellisyystavaroita, jotka tuottivat uskomattoman suuren voiton.

Intialaisten merirosvojen takia täytyi roomalaisten alussa pysytellä

yhdessä; mutta pian koitti aika, jolloin roomalaiset merenkävijät

tunsivat itsensä yhtä kotiutuneiksi Intian valtamerellä kuin

Välimerelläkin. Aluksi roomalaiset vain toivat maahansa intialaisia

tavaroita, mutta vähitellen kehittyi myöskin molemminpuolinen

vienti. Erittäinkin Välimerenmaiden viinistä tuli tärkeä roomalainen

vientitavara.

Vielä kolmannellakin taholla Idässä huomattiin, että Rooman valtakunnan

kaupallinen imperialismi oli saanut ilmaa siipiensä alle, nimittäin

_Aithiopiassa_. Täälläkin hallitus huolehti suoranaisen kauppavaihdon

elvyttämisestä. Aithiopiassa suuntautui yritteliäisyys etupäässä

norsunluun kauppaan. Ja Octavianuksen aikana, vähän hänen Aktionin

voittonsa jälkeen, oli Egyptin maaherra vienyt Rooman voittoisat

sotajoukot aina Aithiopian pääkaupunkiin asti, lähes 80 peninkulmaa

eteläänpäin ensimmäiseltä putoukselta. Neron aikana lähetettiin

pretoriaaniretkikunta vielä paljon kauemmaksi etelään Nubian

hallitsijani luokse.

Näin Neron aikainen idänpolitiikka on aina Senecan ja Burruksen ajoista

asti ollut pyrkimystä luoda _välittömät_ suhteet tuottajien kanssa ja

välttää välikäsiä.

* * * * *

Tärkein itämainen kysymys oli kuitenkin suhtautuminen parthialaisiin.

Sodat heidän kanssansa kestivät suurimman osan Neron hallituskautta.

Ensimmäisinä vuosina oli riidanaiheena _Armeenia_, Tigraneen muinoinen

maa. Tietön alppimaa, Eufratin ja Tigriksen lähdeseutu, oli nimittäin

paras hyökkäysportti sekä roomalaisten että parthialaisten alueelle.

Milloin roomalaisten, milloin parthialaisten vaikutusvalta oli

siellä ollut määräävänä. Claudiuksen hallituksen aikana, jolloin

ulkopolitiikka oli suuntautunut melkein yksinomaan Britannian

valtausajatukseen, Rooman vastustuskyky idässä heikkeni. Parthian

suurkuninkaan nuorempi veli käytti silloin tilaisuutta hyväkseen

anastaakseen Armeenian valtaistuimen.

Tällainen oli tilanne Neron noustessa valtaistuimelle. Kun sitten

armeenialainen lähetystö ilmestyi Roomaan ja pyysi apua vallananastajan

karkoittamiseksi, Seneca ja Burrus olivat hyvin taipuvaisia siirtämään

ulkopolitiikan painopisteen valtakunnan itärintamalle tarkoituksenaan

päästä siellä lopulliseen ratkaisuun. Rajamaakuntain roomalaiset

maaherrat saivat käskyn vallata takaisin Armeenian. He onnistuivat, ja

maasta tuli roomalainen alusvaltio. Roomalaiset olivat täten saaneet

vahvan tukikohdan hyökkäystä varten parthialaisten maahan, jos nämä

milloin, kuten oli odotettavissa, rikkoisivat rauhan. Roomalaisten

hyökkäysasema parani lisäksi sen kautta, että _hyrkaanit_, Kaspianmeren

kaakkoisrannikolla asuva kansa, olivat parthialaisten vaarallinen

vihollinen. Hyrkaaneista saivat roomalaiset arvokkaan liittolaisen.

On mielenkiintoista seurata, kuinka Rooman hallitus käyttää hyväkseen

sitä väliaikaa, joka itärintamalla seuraa Armeenian valloitusta,

esiintyäkseen toimeliaampana Britanniassa, tehdäkseen siellä uusia

valtauksia ja kukistaakseen vaarallisen kapinan. Mutta niin pian kuin

idän merkit alkavat ennustaa lähestyvää sotaa parthialaisten kanssa,

Rooman hallitus erottaa silloisen sotaisen Britannian maaherran

vastoin hänen tahtoaan ja antaa viran sopuisammalle miehelle, joka on

nähtävästikin saanut hallitukselta käskyn lempeydellä vaimentaa myrskyn

jälkimainingit. Niinpä näemme, kuinka maailman politiikan johtolangat

aina Eufratista Tay'iin asti keskittyvät Roomaan, Senecan ja Burruksen

käsiin. Siellä löysätään vuorotellen vasenta, vuorotellen oikeaa

ohjasta.

Odotettu sota parthialaisten kanssa puhkesi vuonna 61. Roomalaisilla

oli varmastikin osuutensa sodan puhkeamiseen. Partioretkeä, jonka

armeenialainen alakuningas silloin teki erääseen parthialaisten

alusmaahan, hän ei varmaankaan olisi uskaltanut tehdä yksinomaan omin

luvin.

Parthialaiset vastasivat hyökkäämällä Armeeniaan, karkottamalla

roomalaisen alakuninkaan sekä tekemällä itsensä maan herroiksi.

Mutta toiselta puolen oli Rooman sotavoimat Eufratilla tehty niin

voimakkaiksi, että parthialaiskuningas piti rauhallista ratkaisua

viisaimpana. Hän vaati, että roomalaiset tunnustaisivat hänen

veljensä Armeenian kuninkaaksi, mutta suostui siihen, että hän sai

vastaanottaa kruununsa Roomassa, keisarin omasta kädestä. Näillä

ehdoilla solmittiin rauha vuonna 64. Niin hyvin Seneca ja Burrus

kuin heidän seuraajansakin ulkopolitiikan johdossa pitivät lujasti

kiinni Augustuksen ohjelmasta, jonka mukaan Rein, Tonava ja Eufrat

olisivat Rooman valtakunnan rajajoet. He pitivät rauhallista ratkaisua

naapurin kanssa edullisempana kuin arveluttavan laajaksi käypää sotaa.

Näin raivattaisiin — toivottiin — varmimmin tietä aikakaudelle, joka

toisi mukanaan siihen asti ennen näkemättömän aineellisen ja henkisen

elpymisen, minkä Augustus oli määritellyt keisariutensa päämääräksi.

Roomalaisten suorittamaa Armeenian valtausta näyttää pidetyn vain

väliasteena, jonka tarkoituksena oli antaa roomalaisille valtti käteen

aseellisessa voimainmittelyssä parthialaisten kanssa, jonka arveltiin

täytyvän tapahtua, ennenkuin pysyväinen rauha voitaisiin saada aikaan.

Kun aika oli kypsä sellaiselle rauhalle, roomalaisilla ei ollut mitään

sitä vastaan, että suurkuninkaan veli sai takaisin Armeenian kruunun,

kunhan hän vain tunnusti Rooman yliherruuden. Mutta sen täytyi tapahtua

juhlallisesti sitovin muodoin, kuten kunnia tervehdysmatkoin Roomaan ja

siihen kuuluvin alistumisjuhlamenoin.[152]

Ajatuksena oli, sittenkuin tämä oli tapahtunut, vähitellen viisaalla

ystäyyyspolitiikalla saada vasallikuninkaan velikin, suurkuningas,

tunnustamaan Rooman ylivalta. Tämänsuuntaisia suunnitelmia voi huomata

siinä, että Nero tuon tuostakin pyyteli suurkuningasta tulemaan

käynnille Roomaan, jonne vieraat kuninkaat eivät miesmuistiin olleet

tulleet muuten kuin joko alaruhtinaina tai vankeina. Suurkuningas oli

kuitenkin liian viisas lähteäksensä liukkaalle jäälle.

Silloin Neron lähimpien miesten keskuudessa heräsi suunnitelmia

tehdä Rooma täydellisesti riippumattomaksi parthialaisvaltakunnasta

kauttakulkumaana. Olihan se jo puolittain tehtykin avaamalla

meritse suora yhteys Intian kanssa. Nyt aiottiin tehdä samoin

maitse silmällä pitäen kauppaa Kiinan kanssa. Neron viimeiset

hallitusvuodet osoittavat, että jälleen tartuttiin Cæsarin viimeiseen

suureen sotasuunnitelmaan. Nyt se ei kuitenkaan suuntautunut suoraan

parthialaisia vastaan, mutta kyllä epäsuorasti. Tarkoituksena oli

avata ja turvata uusi, parthialaisten maan kiertävä kauppatie. Sen

tuli kulkea parthialaisten maan pohjoispuolitse, pitkin Kaspianmeren

eteläistä rannikkoa. Roomalaiset aikoivat tässä hyötyä hyrkaanien

vihamielisestä suhtautumisesta parthialaisiin. Tällä tavoin piti käydä

myöskin mahdolliseksi tarpeen tullen hyökätä parthialaisten niskaan

selkäpuolelta.

Rooman Idässä olevia sotavoimia vahvistettiin osaksi uusien joukkojen

muodostamisella, osaksi siten, että useita legioonia länsirintamalta ja

vahva osasto pretoriaaneja Roomasta vietiin sinne. Joukkojen vahvuus

oli nyt 75 000 miestä, eli enemmän kuin kaksi kertaa niin paljon

kuin ennen Neron aikaa. Nykyaikaiset tämän alan tutkijat arvelevat,

että Neron Kreikan matkan olivat hänen paljon laajakatseisemmat

neuvonantajansa panneet toimeen ensimmäisenä itään tehtävän suuren

sotayrityksen renkaana. Samanaikaisesti oli tarkoituksena lähettää

suurehko retkikunta pitkin Niiliä etelään.

Mutta kaikki raukesi Neron kelvottomuuden vuoksi, hänen kyvyttömyytensä

takia pysytellä vain varsinaisessa tehtävässään Kreikanmatkallaan.

Taiteilijaturhamaisuutensa pani hänet vallan pyörälle. Kotona

odottavien olympialaistriumfien takia katosi hänen näköpiiristään hänen

matkansa varsinainen tarkoitus. Ainoa, mikä suurista kaupallisista

suunnitelmista tuli suoritetuksi, oli se, että pretoriaanit

odoteltaessa sopivaa aikaa retkikunnan täytäntöönpanolle saivat alkaa

kaivaa keisarin suunnittelemaa Korinthoksen kanavaa.

Pian se laajakantoinen idänpolitiikka, jota oli Neron nimissä

harjoitettu, oli menevä hänen kanssaan hautaan. Vasta puolivuosisataa

myöhemmin keisari Traianus sen jälleen omaksui.

* * * * *

Joka kerta, kun ottaa seuratakseen roomalaisten kohtaloita

hourupäitten keisarien aikana, joka kerta yhä uudestaan hämmästyy

monia ilmeisiä todistuksia keisariuden hyväätekevästä vaikutuksesta

_provinsseissa_. Seikkahan oli aivan yksinkertaisesti se, että

kaikkien niiden erilaatuisten yhteiskuntien, jotka oli liitetty Rooman

maailmanvaltakuntaan, oli pakko _pysyä_ rauhassa toistensa kanssa ja

ne saivat _olla rauhassa_ italialaisilta anastajilta, ainakin paljon

paremmin kuin ennen. Jälkimmäisestä seikasta ovat todistuksena Neron

ensimmäisinä hallitusvuosina vireille pannut tavattoman monilukuiset

oikeudenkäynnit hallinnollisten virheiden ja laiminlyöntien johdosta.

Uusien teiden tekeminen on myöskin edistänyt maakuntien taloudellisten

edellytysten kehittämistä. Hyvää vaikuttava oli myöskin kunnallinen

itsehallinto kansankokouksineen, kunnallisine neuvostoineen ja

kansan valitsemine uskottuine miehineen, joista Rooman keisarit aina

Augustuksen ajoista asti antoivat alamaistensa iloita. Kaiken kaikkiaan

provinssien asukkailla oli täysi syy olla kiitollisia. Verres oli nimi,

jota ei aivan pian unohdettu.

Neron ajalta on useita vastaansanomattomia todistuksia siitä, kuinka

provinssien asukkaiden hyvinvointi oli kohonnut ja sen mukana itsetunto

sekä maaherraa että senaattia kohtaan. Tacitus kertoo esim., että

Neron aikana aivan alituisesti valitettiin sitä, kuinka kopeiksi ja

pöyhkeiksi osa maakuntain asukkaista oli tullut. Eräs sellainen mahtava

herra Kreetassa antoi jokaisen, joka vain halusi kuulla, tietää, että

saaren roomalaiset maaherrat olivat vähintään yhtä paljon riippuvaisia

hänestä kuin hän heistä. Kun tämä tuli senaatin tietoon, oli eräästä

sen jäsenestä sopiva tilaisuus muistuttaa, kuinka ennen koko provinssi

vapisi roomalaisen maaherran tuomiota. »Nyt sitä vastoin», hän jatkoi,

»me teemme aivan liian suurta melua näistä maaseutuasukkaista ja

liehakoimme heitä sillä seurauksella, että he pian ovat valmiit yhden

ja toisen viittauksesta esittämään valituksia. Minulla ei ole mitään

sitä vastaan, että he saavat esittää mielipiteensä, mutta heidän

imartelunsa ja liehakointinsa olkoon yhtä sopimatonta kuin häijyys ja

julmuus heitä kohtaan. Usein tehdään suurempi virhe osoittautumalla

liian myöntyväiseksi kansaa kohtaan kuin loukkaamalla oikeutta.»

Neron ajan terveellisistä uudistuksista on huomattava myöskin pyrkimys

suurentamaan maanviljelyksen satoa jakamalla suurtilat pienemmiksi

tiloiksi, joita voitiin huolellisemmin hoitaa.

Mutta koko ajan on mielessä kysymys: Kuinka moni näistä valtioita

hyödyttävistä toimenpiteistä on alkuisin Nerosta itsestään? Siihen ei

voi kukaan nykyisin antaa aivan varmaa vastausta. On kuitenkin hyvin

vaikeata ajatella, että tämä yleisesti tunnettu tuhlari olisi hyviin

tuloksiin vievien taloudellisten uudistusten aloitteentekijä. Ja

ylipäänsä ei ole muuta mahdollisuutta saada minkäänmoista sovittavaa

piirrettä tämän valtaistuimella istuneen ihmiskunnan hylkiön

vastenmieliseen kuvaan kuin tuo tavallinen viimeinen keino, kun on

kysymys suurista roistoista: syyntakeettomaksi julistaminen.

Useammin, kuin kerran on osoittautunut, että historian mustien

lammasten perinnäiskuvat oikeudenmukaisuuden kannalta tarvitsevat

puhdistusta. Mutta tämä puhtaaksipesu voi olla vain _osittaista_, jos

»terve järki» saa olla määräämässä. Yksi ja toinen juttu asianomaisesta

voi olla liiaksi väritetty ja perintätieto on voinut hänen huonoja

puoliaan liioitella, mutta tuskin vain muistotieto sepittää kokonaisen

sarjan kaskuja henkilön luonteesta ja ominaisuuksista, joita hänellä ei

ole ollenkaan ollut. »Kenties» — kuuluisa englantilainen historioitsija

Freeman sanoo eräässä historiallisessa kirjoitelmassaan — »Nero ei ole

ollut _niin perin_ huono, kuin miksi yleinen käsitys on hänet tehnyt —,

mutta kaikissa tapauksissa on olemassa riittävästi todistuksia siitä,

että hän oli _hyvin_ huono.»

Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:

Herman Schiller, Geschichte des römischen Kaiserreichs unter der

Regierung des Nero.

Bernhard W. Henderson, The life and principate of the emperor Nero

(Laajoine kirjallisuusluetteloineen).

A.H. Raabe, Geschichte und Bild von Nero.

Philippe Fabia, Neljä kirjoitelmaa Revue de philologic'ssa 1895—1898

Neron toisesta ja kolmannesta avioliitosta.