TIBERIUS.

Tiberius — vielä tänäkään päivänä ei tätä nimeä voi mainita sen

herättämättä kauhuntunnelmaa!

Kun Augustus kuoli, Tiberius oli 56 vuoden vanha.[134] Hän ei ollut

oikeastaan koskaan ollut nuori. Jo nuorukaisena hän sai haukkumanimen

»ukko». Augustus piti arvossa hänen velvollisuudentuntoaan ja

kelvollisuuttaan sotapäällikkönä, mutta henkilökohtaisesti hän ei

koskaan oikein sopeutunut häneen. Kerrotaan, että kun keisarilla

oli kuolinvuoteellaan ollut viimeinen keskustelu hänen kanssaan,

kamaripalvelija kuuli keisarin sanovan itsekseen: »Rooman kansa parka,

joka joutuu noiden leukaparien välissä jauhettavaksi!»

Kun Augustus oli kuollut, Reinillä olevat legioonat eivät tahtoneet

kuullakaan ankarasta Tiberiuksesta, vaan tarjosivat keisarinarvoa

kansan suosiossa olevalle _Germanicukselle_, jonka isä oli Tiberiuksen

veli, Drusus, ja äiti kaunis, kaikin puolin miellyttävä Antonia, joka

taas oli Antoniuksen tytär hänen avioliitostaan Octavian kanssa.

Mutta Germanicus ei suostunut kapinahankkeisiin, ja hänen onnistui

saada salaliittolaiset järkiinsä. Sen sijaan hän keskitti voimansa

kostaakseen Teutoburginmetsän tappion ja valloittaakseen Germanian

takaisin Rooman valtakunnalle. Hän saavuttikin osittaista menestystä,

mutta hän oli nuori ja kokematon, ja Arminius osoittautui olevan

ajan oloon liian kovapintainen vastustaja. Keisari käski siksi

veljensä pojan vetää joukkonsa takaisin Reinille ja jättää germaanit

selvittelemään sisäisiä riitojaan, joiden johdosta he joka tapauksessa

tulisivat olemaan Roomalle vaarattomia.

Lopulta Arminius kaatui murhaajan käden kautta omien

sukulaistensa toimesta, jotka epäilivät hänen tahtovan

päästä suuren germaanilaisvaltakunnan kuninkaaksi. Sitkeällä

roomalais-vastarinnallaan hän on saanut maailmanhistoriallisen maineen

germaanien vapauden pelastajana. Jos tämä kansa silloisella alhaisella

kehitysasteellaan olisi sortunut roomalaisten vallan alle, niin olisi

se kelttien tavoin roomalaistunut, ja koko maailmankehitys olisi

kääntynyt vallan toisille urille kuin niille, joille sen germaanien

kansainvaellus johti. Miten asiaa arvostelee, riippuu siitä, katseleeko

kehitystä germaanisesta vai roomaanisesta näkökulmasta. Meidän

päiviemme germaanien mielestä tämä kansa niin aikaisin roomalaistamalla

olisi menettänyt luonnontuoreutensa, sen perusvoimansa, joka neljä

vuosisataa myöhemmin kykeni antamaan maailmalle uuden muodon. Mutta

toiselta puolenhan esimerkiksi Duruy valittaa, »ettei roomalaishenki

ajoissa saanut vaikuttaa germaaneihin, joten he aina nykyhetkiin saakka

ovat säilyttäneet synnynnäisen karkeutensa, joka niin oleellisesti

eroaa latinalaisten rotujen sivistyksestä.»

* * * * *

Roomalaisten ja germaanien väliseksi rajaksi jäivät siis Rein ja

Tonava, ja sodan ja rajakahakoiden sijasta syntyi vilkas liikenneyhteys

molempien kansojen välillä. Vaihtokaupan välityksellä roomalaiset

tuotteet ja sivistys vaikutteet kulkeutuivat toiselta germaanikansalta

toiselle aina Skandinaviaan saakka, ja germaanilaisia vapaajoukkoja

astui Rooman sotapalvelukseen. Rooman armeija muuttui yhä enemmän

ja enemmän germaanilaiseksi sotajoukoksi. Rooman valtakunta oli

muuttumassa roomalaisen ja germaanilaisen välimuodoksi, josta sitten

lopulta suurten kansainvaellusten vaikutuksesta muodostui joukko

germaanilaisia valtioita.

* * * * *

Vastenmielisesti Germanicus jätti urotekojansa näyttämön muuttaakseen

uudelle, vähemmän sotaiselle toiminta-alueelle Rooman valtakunnan

itäiselle rajalle. Siellä häntä kohtasi pian äkillinen kuolema. Koko

Rooman kansa suri hänen kuolemataan suurena valtiota kohdanneena

onnettomuutena. Kun hänen leskensä, Agrippina, astui Brundisiumissa

Italian maaperälle, oli koko satama mustanaan osaaottavia

kansanjoukkoja, ja muurit ja katotkin vilisivät täynnä ihmisiä. Kun

Agrippina astui maihin kahden lapsensa kanssa kantaen sylissään uurnaa,

jossa oli Germanicuksen tuhka, ja silmät surun vuoksi maahan luotuina,

kuului ensiksi vain yksi ainoa huokaus näistä tuhansista surevista

rinnoista. Mutta heti sen perästä kaikki puhkesivat sydäntä vihlovaan

itkuun ja valitushuutoihin. Ja suurissa hautajaisjuhlallisuuksissa

Roomassa kansanjoukkojen tuska kiihtyi taivaaseen kantautuvaksi

monituhatääniseksi parkunaksi. Epätoivoisina väänneltiin käsiä ja

valitettiin, että Rooman valtakunnan loppu oli tullut.

Yleisesti uskottiin, että nuoren sankarin kuoleman suhteen ei kaikki

ollut oikealla tolalla, ja salaperäiset huhut panivat sen yhteyteen

sedän kateuden kanssa. Yhtä epäoikeudenmukaisia kuin nämä rumat

syytökset varmastikin olivat, yhtä varmaa on, että Tiberius katkeroitui

kansan epäluulosta ja vihasta, kansan, jonka rakkauden hänen veljensä

ja veljensä poika niin runsain määrin olivat voittaneet. Vanha keisari

tiesi liiankin hyvin, mitä kiihoittuneet kansanjoukot tarkoittivat, kun

ne kerääntyivät hänen palatsinsa edustalle ja puhkesivat kiihkeisiin

huutoihin: »Anna meille Germanicus takaisin!»

Ja kuitenkin oli Tiberiuksen umpimielisessä ja synkässä luonteessa

paljon miellyttäviä piirteitä. »Alamaisuudenvakuutuksia», Suetonius

sanoo, »hän inhosi siinä määrin, ettei hän koskaan kantotuolissaan

istuessaan suonut yhdenkään senaattorin puhutella itseään. Ja kun

muuan ent. konsuli, joka tahtoi esittää anteeksipyyntönsä, kerran

yritti langeta polvilleen hänen eteensä, Tiberius perääntyi niin äkisti

taaksepäin, että itse kaatui kumoon. Menipä hän niinkin pitkälle,

että jos joku keskustelussa tai esityksessä yritti kunnioittaa häntä

joillakin kohteliaisuuksilla, hän keskeytti tämän lausuen julki

tyytymättömyytensä. Jos joku nimitti häntä 'herraksi’, Tiberius

kielsi häntä koskaan enää puhuttelemasta 'niin loukkaavalla tavalla’.

Varsinaisiin loukkauksiin, panetteluihin ja itsestään ja omaisistaan

sepitettyihin häväistysrunoihin Tiberius suhtautui rauhallisesti ja

kärsivällisesti lausuen, että vapaassa yhteiskunnassa täytyi sanojen

ja ajatusten olla vapaita. Kerran, kun senaatti vaati tutkimusta

tällaisten rikosten ja niiden alkuunpanijain ilmisaamiseksi, hän sanoi:

'Meillä ei ole niin paljon aikaa, että meidän pitäisi ottaa itsellemme

lisää tehtäviä. Jos te tällaisiin toimiin ryhdytte, niin ei teille

jää aikaa mihinkään muuhun. Silloin juostaan, teidän luoksenne kaiken

maailman pikkujuorujen vuoksi uskotellen, että majesteettirikos on

kyseessä.’» Kun senaatti alamaisessa innossaan oli päättänyt antaa

vuoden yhdelle kuukaudelle Tiberiuksen nimen, kuten jo oli tehty hänen

molempien edeltäjiensä nimille, hän halveksien kysyi: »Mitä te sitten

teette, kun ehditte kolmanteentoista cæsariin?»

Kaikkein vähimmin hän halusi sitä, että kansa palvelisi häntä

jumalana, rakentaisi hänelle temppeleitä ja pystyttäisi kuvapatsaita.

Hän sanoikin tästä mielipiteenään senaatille: »Minä kutsun

teidät, kokoontuneet isät, todistajiksi toivomukselleni, että

jälkeentulevaisetkin muistaisivat, että minä olen kuolevainen ihminen,

joka teen vain ihmistekoja, ja että minä olen tyytyväinen, jos vain

voin täyttää hallitsijan velvollisuuteni tarvitsematta pelätä joutua

vihatuksi. Sellaisen elämäntyön muistoa minä pidän kauneimpana ja

ikuisimpana temppelinä ja kuvapatsaana teidän sydämissänne; sillä

kivestä tehdyt patsaat häväistään jos jälkimaailman tuomio muuttuukin

vihaksi.» Lukemattomia kertoja hän vakuutti senaatille, että hän tunsi

velvollisuudekseen olla _koko yhteiskunnan palvelija_. Tämä on, kuten

Delbrück esittää, sen lauseen ensimmäinen ilmentymä, jonka Fredrik

Suuri on tehnyt kuuluisaksi: että ruhtinas on valtion ensimmäinen

palvelija.

Tiberius oli alamaisilleen esikuvana yksinkertaisissa elämäntavoissa.

Suetonius kertoo, että hän siinä tarkoituksessa »virallisilla

päivällisillä usein tarjoilutti edellisen päivän aterian tähteitä.

Niinpä hän kerran tarjosi — ylhäisten roomalaisten kauhuksi — vain

villisian puoliskoa ja huomautti tällöin, että puoliskosta sai aivan

samanlaisia paloja kuin kokonaisestakin.»

Mutta mitäpä nämä kunnioitettavat ominaisuudet hyödyttivätkään, mitä

hyötyä olikaan siitä, että hän järkkymättömän velvollisuudentuntoisesti

suoritti hallitsijan tehtävänsä, että hän ahdisteli ryöväreitä ja

väkivallantekijöitä ja mitä suurimmalla säästäväisyydellä käytteli

valtion varoja kuitenkaan säästämättä rahaa taikka vaivoja, kun oli

kysymyksessä kadon, tulipalojen tahi muiden valtiota kohdanneitten

onnettomuuksien vaikutusten lieventäminen, ja että hän kaikin

tavoin huolehti provinssien hyvinvoinnista! Ahneille ja nylkeville

maaherroille hän esim. sanoi: »Hyvä paimen keritsee lampaansa, mutta

ei nylje niitä.» Ja jos hän sallikin sellaisten hallintovirkamiesten,

jotka olivat liian paljon etuansa katsovia, pitää provinssinsa, niin

johtui se siitä, kuten hän tuikealla huumorilla sanoi, että

»kylläiset kärpäset eivät ime niin kiukkuisesti kuin nälkäiset».

Tiberiukselle kävi kuitenkin joka päivä yhä ilmeisemmäksi, että hän ei

suinkaan saisi kiitosta osakseen huolehtivista toimenpiteistään valtion

hyväksi. Hänen alamaisensa eivät nähneet karkeaa pintaa syvemmälle.

He eivät voineet antaa keisarilleen anteeksi sellaisia epäroomalaisia

piirteitä, kuin esim. sitä, että hän vastenmielisesti järjesti

gladiaattorintaisteluja ja eläintaisteluja, ja ettei hän milloinkaan

Augustuksen lailla tahtonut läsnäolollaan kohottaa tällaisten veristen

kansanhuvien loistoa, kun muut niitä järjestivät. Roomastahan alkoi

tulla ikävä kaupunki!

Ainoa tunne, mitä kansa ilmaisi hallitsijaansa kohtaan, oli pelko.

Tiberius vastasi tähän ihmishalveksunnalla. Kuinka hän halveksikaan

noita pelkurimaisia olentoja, jotka imartelivat häntä ja ryömivät

hänen edessään tomussa, mutta herjasivat häntä hänen selkänsä takana!

Hänellä ei ollut Augustuksen eikä Cæsarin onnellista kykyä käsitellä

ihmisiä sellaisina, jollaisia he ovat. Hänen elämänkokemuksensa,

etevä muinaisajantuntija Martin P:n Nilsson sanoo, »eivät opettaneet

hänelle ihmistuntemusta, vaan tekivät hänet vain katkerammaksi ja

vihamielisemmäksi ihmisiä kohtaan.» Hän ei voinut sovitella, ei tinkiä

ajanhengen kanssa — hän oli ankara kuin itse Nemesis. Saksalainen

historioitsija Peter sanoo: »Raskaana ukkospilvenä oli hänen synkkä

olentonsa onnettoman Rooman yllä täyttäen kaikki tuskalla ja

vavistuksella» ja kasvattaen liehittelyn ja teeskentelyn henkeä. Vain

yhteen ainoaan ihmiseen Tiberius luuli voivansa luottaa. Tämän miehen

nimi oli _Seianus_, ja hän oli keisarin henkikaartin, pretoriaanien

prefekti, ylipäällikkö. Sattui kerran matkustettaessa Campanian halki,

että keisari seurueineen levähti luolassa aterioidaksensa. Suuria kiviä

vieri äkkiä katosta ja palvelijoita hautaantui kalliolohkareiden alle.

Kaikki muut paitsi Seianus ajattelivat vain itsensä pelastamista. Tämä

kumartui Tiberiuksen yli ja suojeli häntä omalla ruumiillaan. Tästä

hetkestä asti keisari luotti vuorenvankasti Seianukseen. Koko avarassa

maailmassa oli siis yksi ainoa mies — mutta vain yksi ainoa —,johon

vanha maailmanhallitsija saattoi luottaa.

Seianus oli viekas ja liukas kuin käärme. Äänettömästi hän kietoutui

uhrinsa ympärille. Yhä tiukemmiksi ja tiukemmiksi tulivat kierteet,

mutta Tiberius ei tuntenut matelijan puristusta. Eikä hän sitä

huomannutkaan, ennenkuin peto oli tullut täysin vakuutetuksi omasta

voimastaan, tuo peto, joka vartosi vain hetkeä, jolloin voisi koota

kaikki voimansa viimeiseen puristukseen uhrinsa ympäri ja musertaa sen.

Sillä Seianuksen kunnianhimo oli rajaton.

Aluksi hän teki itsensä Tiberiukselle yhä enemmän ja enemmän

välttämättömäksi. Hän ymmärsi muuttaa pretoriaanit vähitellen omiksi

luotettaviksi välikappaleikseen. Ja aina sitä mukaa, kuin hänen

vaikutusvaltansa keisariin ja kaartiin kasvoi, hän hankki itselleen

ystäviä korkeista yhteiskuntaluokista puoltamalla heitä Tiberiukselle,

kun virat ja maaherrakunnat olivat kyseessä.

Samalla kertaa kuin hän näin saattoi itsensä yhä enemmän ja

enemmän suosituksi, hän työskenteli ruhtinaan ja kansan välisen

kuilun laajentamiseksi lietsomalla kaikin voimin onnettoman erakon

epäluuloisuutta ja ihmishalveksuntaa. Hänestä tuli Tiberiuksen paha

henki. »Minä pitelen sutta korvista» — näin keisari tähän aikaan

luonnehti suhteensa Rooman kansaan. Sudella on lyhyet korvat.

Piti sen vuoksi pitää niistä lujasti kiinni, jottei itse joutuisi

sen saaliinhimon uhriksi. Suojellakseen itseään villipedolta, hän

kiihoitti sitä raatelemaan itseään. »Kun kaikki epäilevät toisiansa,

tarttuu heihin kauhu, joka on tyrannin vahvin kilpi», Viktor Rydberg

sanoo verrattomassa psykologisessa mestariteoksessaan »Rooman

keisareita marmorihahmossa». »Majesteettirikosten ilmiantojärjestelmä

on Medusanpää, jota tyranni käyttää suojanaan.» Tarvitsi vain

arvostella jotakin keisarin lausuntoa tai tekoa, niin voi joutua

jonkun vihamiehensä tai jonkun onnenonkijan ilmiantamaksi. Ja

majesteettirikoksesta oli määrätty kuolemanrangaistus. »Seinillä on

korvat» tuli sananparreksi Roomassa. Sattui niinkin, että ihmisiä

syytettiin ja tuomittiin siitä syystä, että he olivat olleet niin

epäkunnioittavia, että olivat vaihtaneet vaatteita Augustuksen

kuvapatsaan edessä. Kuollut keisarihan oli jumalolento, ja ruumiinsa

paljastaminen jumalan edessä oli rikollista. Nyt olivat toisenlaiset

ajat kuin silloin, kuin Tiberius puhui niin kauniisti sanan ja

ajatuksen vapaudesta vapaassa yhteiskunnassa. »Ilmiannon hirviö» —

Viktor Rydberg jatkaa — »tunkeutui kaikkiin yhteiskuntakerroksiin

ja kaikkiin koteihin. Jokaisia kuolevaista epäillään kuuntelijaksi,

epäillään paulan piilevän joka sanassa ja ansan jokaisessa hymyilyssä.

Isällä on syytä epäillä poikaansa, puolisolla puolisoansa.»

* * * * *

Kuta varmemmaksi Seianus tunsi asemansa keskellä loihtimaansa

kauhuntunnelmaa, sitä enemmän hänen ylimielisyytensä yltyi. Mikäpä

estäisi häntä, joka itsessään Rooman valtakunnan sydämessä komensi 10

000 legioonalaista, tulemasta koko tämän valtakunnan hallitsijaksikin?

Multa keisarin poika Drusus oli hänen tiellänsä. Kruununperillisen

oli helppo lukea kunnianhimoisen kaartinprefektin sisimmät ajatukset.

Hän vihasi tuota isänsä levotonilmeistä, kylmäkatseista suosikkia.

Muutamana päivänä hänen vastenmielisyytensä pääsi purkautumaan. Se

alkoi sanakiistalla ja loppui siten, että Drusus antoi röyhkeälle

pretoriaanille nyrkiniskun kasvoihin.

Tästä hetkestä asti Seianus ei kavahtanut mitään keinoja vihaamansa

kruununperillisen pään menoksi. Ollen suuri naishurmaaja hänen onnistui

luikerrella Drusuksen puolison suosioon; ja kun tämä oli menettänyt

kunniansa, hän ei enää epäröinyt ottaa seuraavaa askelta. Hän

valmistutti henkilääkärillään myrkkyjuoman, millä puoliso raivattiin

pois tieltä.[135]

Drusuksen murhan jälkeen Germanicuksen kolme poikaa oli Seianuksen

korkealle tähtäävien suunnitelmien esteenä. Heidän äitinsä, Iulian

tytär, kopea ja kunnianhimoinen Agrippina, epäili myöskin, kuten

yleisesti, keisaria siitä, että tämä oli murhauttanut hänen miehensä;

ja ollen luonteeltaan hillitsemätön hän ei yrittänytkään salata

ajatuksiaan. Tätä Seianus käytti pirullisella oveluudella hyväkseen.

Hän kiihoitti intohimoista naista varomattomuuteen toisensa jälkeen

ja hieroskeli tyytyväisenä käsiään nähdessään, kuinka Tiberiuksen

epäluuloisuus häntä kohtaan joka kerta lisääntyi. Pian hän oli

voittanut pelin. Hänen onnistuikin saada sekä Agrippina että hänen

kaksi vanhinta poikaansa syytetyiksi valtiopetoksesta ja senaatin

tuomitsemaan heidät joko karkoitettaviksi tai vankeuteen. Kaikki kolme

kuolivat sitten nälkään pitkällisen pahoinpitelyn jälkeen.

Mutta tämän jälkeen keisarin kaikkivaltias suosikki alkoi käyttäytyä

niin, että Tiberius rupesi epäilemään ja pelkäämään häntäkin. Jonkin

ajan kuluttua keisarilla olikin sitten todisteet siitä, että Seianus

aikoi kukistaa hänetkin. Kauheaksi tuli valtionkavaltajan kohtalo.

Vanha keisari ei uskaltanut antaa loppuromahduksen tapahtua yhdellä

kertaa — sehän olisi voinut aiheuttaa pretoriaanien kapinan. Ei,

vähitellen vain oli kaikkivaltiaan asema miinoitettava hänen itsensä

oikein tietämättä, millä puolen hänen korkea suojelijansa oikeastaan

oli. Mutta sekä senaatin että kansan tuli sitävastoin alkaa ymmärtää,

että Seianus ei enää ollut niin mahtava kuin ennen. Tiberius tuhlasi

hänelle ylenmäärin uusia kunnianosoituksia, mutta moitti samalla kertaa

tavantakaa hänen toimenpiteitään. Kaikkivaltias keisarin suosikki alkoi

menettää varmuutensa; ja ne, jotka vielä äsken olivat ryömineet hänen

edessään, uskalsivat nyt melkein katsoa häneen yli olkansa. Tätä juuri

Tiberius oli toivonut: hän tiesi nyt, että kansa oli hänen puolellansa.

Kauan valmisteltu surmaniskun antamisen aika oli tullut.

Ensiksi keisari rauhoittaa Seianuksen täydellisesti, tuudittamalla

hänet siihen uskoon, että hän annattaa senaatilla kaartinprefektille

tribuunin vallan tehden hänet täten kanssahallitsijakseen. Eräänä

päivänä vuonna 31 huhutaan, että kirje odotettuine nimityksineen on

saapunut Caprin saarelta. Eräs kaartinupseeri onkin aivan oikein

saapunut keisarillinen kirjelmä mukanaan. Rajattoman tärkeytensä tunnon

täyttämällä Seianus astuu senaattiin.

Uhri on mennyt satimeen.

Keisarin kirje luetaan julki. Se on loputtoman pitkä ja tyyliltään

mahtipontinen, eikä kukaan voi käsittää, mihin se tähtää, ennenkuin

on päästy loppuun. Siitä selvenee, että mahtava kaartinprefekti on

huomattu valtiopetokseen syylliseksi ja että hänet on pantava vankilaan

vartioitavaksi.

Tuntui kuin salama olisi iskenyt korkeaan kokoukseen. Seianus istui

paikallaan kuin huumaantuneena. Vielä silloin, kun asianomainen

konsuli tuli hänen luokseen vangitakseen hänet, hän kysyi: »Onko

tosiaankin kysymys _minusta_?» Mutta kaikki se viha, jonka sortunut

nousukas oli itseänsä vastaan herättänyt, purkautui tällä hetkellä

vastustamattomalla voimalla koko senaatin taholta. Kuten aina,

herjasivat nyt häntä räikeimmin ne, jotka olivat häntä ennen

liehitelleet. Ja matkalla vankilaan katkeroitunut kansanjoukko

heittäytyi hänen päällensä, repi rikki hänen vaatteensa ja löi häntä

kasvoihin.

Kaartinupseeri, joka oli tuonut keisarin kirjeen, oli tällävälin

ehtinyt ryhtyä neuvotteluihin pretoriaanien kanssa ja ilmoittanut

heille, että Tiberius oli erottanut Seianuksen ja nimittänyt hänet

kaartin päälliköksi. Antaakseen upseerille aikaa järjestää kukistuneen

seuraajakysymyksen Tiberius oli kirjoittanut kirjeensä niin

monisanaiseksi. Runsaat rahalahjukset saivat sotilaat vakuutetuiksi

siitä, että sopivinta oli totella uutta prefektiä.

Jo samana päivänä senaatti julisti äsken vielä kaikkivaltiaan

Seianuksen kuolemantuomion, ja hänen ruumiinsa annettiin ärtyneille

kansanjoukoille, jotka kolmena päivänä laahasivat sitä ympäri Rooman

katuja ja heittivät sen sitten Tiberiin.

Kaikki kuvapatsaat, jotka nöyrästi mateleva kansa oli pystyttänyt

kaikkivaltiaan keisarinsuosikin kunniaksi, kumottiin ja lyötiin rikki.

Iuvenalis omistaa muutamassa satiirissaan seuraavat säkeet tälle

uudelle esimerkille kaiken katoavaisuudesta:

Köysin kiskotahan kumohon nyt kunniapatsaat.

Liekit hulmuavat, kun palkeet puhkuvat uuniin;

pää, jota palvottiin viel' äsken, hehkuvi, räiskyy.

Seianus suuri. Kas tuosta, mi maailmass' oli toiseks

mahtavin, tehdään pannuja nyt, pala, kolpakko, malja.

Mutta kuinka olisikaan käynyt, jos Seianuksella olisi yhäkin ollut

myötäinen onni?

Mutta jos aavistamattaan surmattu keisari oisi,

Seianus oitis huudettu keisariks' ois koko kansan

riemuitessa.

Sillä tämä kansa ei ollut enää pitkään aikaan huolehtinut muusta kuin

»leivästä ja miekkailuleikeistä», runoilija lisää.

Koko Seianuksen sukulais- ja ystäväpiiri tuhoutui hänen kanssansa

ja hävitettiin perin pohjin. Hänen viattomat lapsensakin saivat

kärsiä kuolemanrangaistuksen isän syntien vuoksi. Lastensa ruumiit

nähdessään äiti joutui kuvaamattoman epätoivon valtaan. Tiberiukselle

osoittamassaan kirjeessä hän tälle ilmaisi, että Seianus oli

suunnitellut keisarin oman pojan murhan. Kirjoitettuaan kirjeen hän

surmasi itsensä.

Tämän perästä Tiberius menetti kokonaan tasapainonsa. Oltuaan tähän

asti voiman jättiläinen — hänestä tuli nyt intohimon titaani. Pitkän

elämän aikana tukahdutettu ihmisinho purkautuu nyt tulivuoren voimalla

levittäen ympäriinsä kuolemaa ja hävitystä. Harhakuvitelmat ja

ihmishalveksunta ovat murtaneet ne padot, jotka hän on niin suurella

vaivalla rakentanut huonompaa minäänsä vastaan. Nyt hän on kauhea.

Nyt ei hänestä ole kukaan minkään arvoinen, ei kukaan ansaitse elää.

Repikööt vain toisensa palasiksi! He ansaitsevat korkeintaan ivanaurua

osaksensa. Maailmaa halveksivasta erakosta on tullut piru ihmishahmossa.

Jo viisi vuotta on nyt 72-vuotinen keisari oleskellut Caprin saarella.

Tänne, Napolinlahden helmeen, hän on paennut edustusvelvollisuuksiaan,

jotka hänen erakkoluonnettaan vaivasivat, paennut vallanhimoisia

naisia, jotka hovissa juonittelivat, paennut ihmisiä.[136] Sen

jälkeen hän ei enää koskaan kyennyt pakottautumaan astumaan Seitsemän

kukkulan kaupunkiin. Valkeasta marmorihuvilastaan ylhäällä Caprin

viiniäkasvavilla kallioilla on hänellä edessään maailman ihanimpia

näköaloja yli kirkkaansinisen Napolinlahden Vesuvius taustanaan.

Mutta tokkohan erakko tuolla ylhäällä huomaakaan luonnon kauneutta

horjuessaan nyreissään ympäriinsä? Onkohan hänen sielussaan enää sijaa

muulle kuin pahoille ajatuksille? Hänen käskystään keisarilliset

kaleerit kiitävät Roomaan viemään uusia veriuhrimääräyksiä. Ja

senaattorit tottelevat sokeasti, sillä kukin toivoo siten voivansa

torjua kuoleman uhan oman päänsä päältä. Ilmiantojärjestelmä raivoaa

yhä verisempänä Roomassa — yhä hurjemmin koston raivottaret repivät

erakkopoloisen sielua. Kerran sieluntuskat voittavat hänenkin

ylpeytensä. Hän tuntee vastustamatonta tarvetta keventää sydäntään

tunnustamalla onnettomuutensa. Senaatille osoittamassaan kirjeessä hän

ilmaisee seuraavanlaisena tuskanparahduksena sen, mitä tuntee mies,

joka on vajoamaisillaan mielipuolisuuden pimeyteen: »Mitä minun on

teille kirjoitettava, neuvosherrat, tai kuinka minun on kirjoitettava,

tahi mitä minun ylipäänsä ei pitäisi kirjoittaa tänä hetkenä?

Rangaiskoot minua jumalat ja jumalattaret vielä pahemmilla tuskilla

kuin niillä, joihin minä nyt joka päivä tunnen menehtyväni, jos sen

tiedän!» — »On, niinkuin kuulisi», Viktor Rydberg sanoo, »tuskanhuudon

kadotettujen valtakunnan esikartanosta.»

»Ilmiantojärjestelmä», Viktor Rydberg jatkaa, »liikkuu — kerran hyvin

käyntiin päästyänsä — itsestänsä, saatanallisena ikiliikkujana. Jos

Tiberius olisi ojentanut kätensä sitä hillitäksensä, se olisi temmannut

hänet hammastensa väliin ja murskannut hänet.

Sillä aikaa kuin verilöyly jatkuu Roomassa yksitoikkoisena ja kaikessa

kaameudessaan väsyttävänä, sen alkuunpanija hoippuu Caprin kallioilla.

Saaren rannoille on vaikea purjehtia, vain pienet alukset voivat päästä

maihin. Vartijat sulkevat jokaisen maihinnousupaikan ja tutkivat

jokaisen saarelle saapuneen. Kun purje lähestyy auringossa kimaltelevan

lahden yli, se tuo tullessaan syytekirjelmiä tai syytetyitä, joita

keisari itse tahtoo kuulustella, tahi alus on hankkija, joka on

Campanian nuorison keskuudesta keksinyt uuden saaliin keisarin

luonnottoman paheen tyydyttämistä varten.»

Näin väitti kaupunkijuoru, jonka uskottavuutta meillä on kuitenkin

suuri syy epäillä. Kuten tietty, ei ole aihetta, jota juomaveikot

ja juorusisaret niin mielellään pohtivat, kuin sukupuoliasiat.

Perusteellisesti rappeutunut, siveetön kaupungin roskaväki niin

ylemmistä kuin alemmistakin kansanluokista ei voinut kuvitella muuta

kuin että keisari käytti hyväkseen kauniin saaren yksinäisyyttä

päästääkseen valloilleen ne paheet, joiden vallassa kaupungin

roskaväki itse oli. Mutta onkohan uskottavaa, että mies, joka koko

edellisen elämänsä aikana oli tullut tunnetuksi nuhteettoman siveästä

elämästään, olisi seitsenkymmenvuotiaana äkkiä muuttunut siveettömäksi

hirviöksi.[137]

* * * * *

Kauan odotutti elämän, erakon raskaimman kuorman poistaja itseään.

Tiberius oli 78 vuoden vanha, siis Augustusta kaksi vuotia vanhempi,

kun hän vuonna 37 veti viimeisen henkäyksensä. Kerrotaan, että häntä

jo pidettiin kuolleena, kun hän ympäristönsä hämmästykseksi jälleen

heräsi, mutta että Seianuksen seuraaja syöksähti esille ja tukahdutti

hänet patjoilla.

Kauhea oli tuon maailmanhallitsijan elämänkulku, jonka kuvapatsaan

edessä Viktor Rydberg lausuu kuuluisat sanansa: »Edessä oleva kuva

ei ole alhaisen, mutta se on syvälle langenneen hengen, ja kun kuvan

näkee, johtuu ajattelemaan taivaasta syöstyä arkkienkeliä.»

* * * * *

Tacitus on kuvannut Tiberiuksen vallanhimoiseksi ja julmaksi

tyranniksi, luihuksi teeskentelijäksi ja hekumoitsijaksi. Tärisyttävän

tragedian tavoin vaikuttaa hänen historiansa Tiberiuksesta ja muista

»mielipuolista Cæsareista». Olisi kuitenkin epäoikeudenmukaista

niinkin syyllistä miestä Unin Tiberiusta kohtaan unohtaa, että

juuri se historioitsija, joka on voimakkaimmin vaikuttanut

yleiseen mielipiteeseen vanhemmasta Rooman keisariajasta, oli

kaiken keisariuden periaatteellinen vihollinen. Tacitus kuului

tasavaltalaiseen oppositioon, ja häntä hallitsivat samat yksipuoliset

puoluenäkökohdat kuin muitakin Rooman kaupungin ylimyksiä. Hän piti

keisariutta välttämättömänä pahana, ja hänellä ei ollut ollenkaan

kykyä nähdä välttämättömyyttä huolehtia _koko valtakunnan_ parhaasta,

joka välttämättömyys oli prinsipaatin historiallinen oikeutus.

Hänen psykologinen kuvaustaitonsa on ilmeinen, mutta itse asiassa

henkevyydestään huolimatta ei aina vallan oikeaan osuvaa, riippuen

ylimystön syvästä ennakkovastenmielisyydestä hallitsijaluonnetta

kohtaan yleensä.[138]

Uudemman ajan kriitilliselle tutkimukselle on tuottanut paljon

vaivaa hahmoitella oikeampi kuva keisari Tiberiuksesta. Ja joskin

muuan tutkimussuunta on innoissaan joutunut Tiberiuksen historiassa

ampumaan yli maalin koettaessaan palauttaa »sankarinsa» kunniaa,

niin on kuitenkin historiallinen kritiikki saanut aikaan sen, että

Tiberiuksen kuva esiintyy nykyisin miellyttävämpänä kuin Tacituksen

kirjoittamassa elämäkerrassa. On viitattu useampiin ristiriitaisuuksiin

Tacituksen teoksessa. Tiberiusta kohtaan tuntemansa inho on hänet

saattanut tekemään ylimalkaisia johtopäätöksiä, jotka ovat suorastaan

ristiriidassa niiden tapahtumain kanssa, joita hän itse esittää.

Erittäinkin huomattava on se seikka, että Tiberius on odottamattoman

useassa majesteettirikosjuttu-tapauksessa armahtanut syytetyt.

Muuan Tiberius-tutkija on laskenut, että näin on tapahtunut tasan

puolessa niistä tapauksista, joista Tacitus on kertonut. Näyttää

suorastaan siltä, kuin ei kukaan olisi tullut tuomituksi yksistään

valtiopetoksesta, vaan ainoastaan siinä tapauksessa, että hän oli

tehnyt jonkin raskasluontoisen rikoksen sen ohella. Kyseenalaista

on, eivätköhän useimmat syytteet majesteetinrikoksesta johtuneet

matelevan senaatin alamaisesta innosta. Korkean neuvoston into —

tanskalainen historioitsija Tuxen sanoo älykkäässä Tiberiuksen

historian tutkielmassaan — »meni niin pitkälle, että melkeinpä jokainen

ylhäistä miestä vastaan nostettu kanne oli kaunisteltava lisäsyytteellä

valtiopetoksesta.»

Aivan toisenlaisen kuvan saa Tiberiuksesta, kun Tacituksen historiasta

erottelee kaikki hänen väitteensä, että Tiberius _ajatteli_ ja _tahtoi_

niin tai näin, ja pitää yksinomaan kiinni siitä, mitä sama kirjailija

kertoo hänen tosiaankin _tehneen_. Tacituksella on nimittäin piintynyt

halu selostaa kaikki Tiberiuksen teot pahimmin puolin ja nähdä hänen

parhaimmissakin teoissaan vain teeskentelyä. Lisäksi poistuu monta

mustaa tahraa, jos tarpeellisen varovasti suhtautuu Tacituksen

esitykseen Rooman kaupungin juoruista, mitä »uskottiin» ja mitä

»yleensä puhuttiin».

On myöskin huomattava, että ne Tiberiuksen _oman ajan_ kirjailijain

todistukset, jotka ovat säilyneet, ovat Tiberiukselle yksinomaan

edullisia. Tacitushan kirjoitti keisarikuvauksensa kokonaista

vuosisataa myöhemmin.

Tacituksen historiankirjoitusta ylipäänsä arvosteltaessa täytyy

myöskin ottaa huomioon hänen suorastaan kauhistavan terävä katseensa

huomaamaan varjopuolia luonteissa ja olosuhteissa, jotka olivat hänelle

outoja, kun hänellä sitävastoin ei ollut kykyä nähdä elämän valoisia

puolia. Mikä perusoleellinen eroavaisuus onkaan hänen ja Liviuksen

välillä historioitsijana! Livius kirjoitti suuret teoksensa _ilolla_.

Ensimmäisestä rivistä viimeiseen hän ylpeyttä tuntien piirtelee Rooman

kansan sankaritekoja ja kuvailee, kuinka valtakunnasta kehittyi

maailmanvalta. Tacitus sitävastoin suorittaa historioitsijan työtänsä

_raskaana velvollisuutena_, tuntien ilmeistä vastenmielisyyttä

kuvailemaansa kehitystä kohtaan.

Hänen historiankirjoituksensa harhautui myöskin siihen

yksipuolisuuteen, että hän näkee tapaukset ja henkilöt

pääkaupunkilaisnäkökannalta ja osoittaa piintyneen pääkaupunkilaisen

välinpitämättömyyttä »maaseutuun» ja provinsseihin nähden. Jos häntä

olisi kiinnostanut tämä merkityksellinen Rooman valtakunnan osa,

niin hänen käsityksensä keisariajasta olisi vallan toisenlaatuiseksi

kirkastunut. Hän olisi Seitsemän kukkulan kaupungin ulkopuolella

älynnyt yksinkertaisempia, turmeltumattomampia tapoja, keksinyt

onnellisempia ihmisiä kuin Roomassa ja sen lähimmässä ympäristössä. Hän

olisi silloin myöskin voinut antaa selityksen sille tosiasialle, että

keisarius voi kestää huolimatta pitkästä sarjasta keisarihirviöitä.

Mitä taas Suetoniuksen keisarielämäkertoihin, tämän ajan historian

toiseen päälähteeseen, tulee, niin ne ovat suurimmalta osaltaan vain

semmoisia kaupunkijuoruja, jollaisia etelän kansat ovat kaikkina

aikoina ihastuksella keksineet ja panneet kiertämään, jos juttu vain

oli hauskan pisteliäs. Oliko siinä sitten hiventäkään totta, se ei

merkinnyt juuri mitään.

Tiberius ei ollut julma, verenhimoinen peto, jollaisena häntä

niin kauan on pidetty — hän oli päinvastoin läpeensä ankaran

velvollisuudentuntoinen hallitsija. Hän ei varmastikaan ollut

pohjaltaan julma eikä kova, mutta hän kuuluu sen lajin ihmisiin,

joita mielellään nimittäisi _kovan onnen lapsiksi_, jotka levittävät

ympärilleen kylmän tuntua ja huokuvat hyytä, missä esiintynevätkin.

Tällaisten ihmisten jäljissä kevään kukkaset kuihtuvat ja hento

oras lakastuu — kaikki elämänilo kuolee heidän läheisyydessänsä.

Mitä korkeammassa asemassa he yhteiskunnassa ovat, sitä enemmän

onnettomuutta tuottaa heidän pelkkä persoonallisuutensa —

elähdyttivätpä heitä kuinka hyvät aikomukset tahansa. Tokkopa kukaan

on innokkaammin pyrkinyt toteuttamaan sitä, mitä piti oikeana, kuin

Ruotsin Kustaa IV Adolf; mutta miten voittamatonta sisäistä kylmyyttä

tämä mies levittikään ympärilleen! Tyhjyyden ja ikävyyden kuilu oli

aina hänen ja hänen ympäristönsä välillä, jäätävä tyhjyys, joka tunki

lähimpien omaistenkin luihin ja ytimiin. Jos paisutamme tämän hänen

olemuksensa puolen jättimäiseksi ja lisäämme siihen Eerik XIV:n

sairaalloisen epäluuloisuuden, niin saamme kokonaiskuvan Tiberiuksen

luonteesta. Kuinka raskasta oli elää hänen aikanaan, hänen tuskaa

levittävän persoonallisuutensa painon alaisena, siitä on selvimpänä

todisteena niiden monilukuisuus, jotka tekivät itsemurhan välttääkseen

joutumasta tuomituiksi valtiopetosrikoksesta. Oikea itsemurhakulkutauti

raivosi Roomassa Tiberiuksen ja hänen lähimpäin seuraajiensa aikoina.

Kenties hänen elämänsä olisi saanut kokonaan toisen suunnan, jollei

häntä olisi nuoruudessaan pakotettu hylkäämään naista, jota hän

rakasti. Hän ei unohtanut koskaan tätä väkivaltaista sekaantumista

hänen sielunelämäänsä. Kun hän kerran kohtasi rakastamansa naisen,

täyttyivät näköjään muuten niin tunteettoman miehen silmät kyynelistä.

Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:

Edward Spencer Beesly, Catiline, Clodius and Tiberius.