Vuonna 272 roomalaiset valloittivat kukoistavan Tarentumin, »Italian
Ateenan». Runsaan sotasaaliin joukossa oli — roomalaisten itsensä sitä
aavistamattakaan — roomalainen kirjallisuus.
Ainakin taru kertoo, että sotavankien joukossa oli _Andrónikos_
niminen kreikkalainen poika. Hänet tehtiin orjaksi ja vietiin Roomaan,
missä hänet herransa jonkin ajan kuluttua vapautti ja hän monen
muun sivistyneen kreikkalaisen orjan tavoin joutui koulumestariksi.
Roomalaisen tavan mukaan hän otti nimekseen _Livius Andronicus_.
Toiminnallaan hän voimakkaasti auttoi hellenismin levenemistä
Rooman nuorison keskuuteen. Hän ryhtyi myöskin uraa uurtavaan
tehtävään, luomaan roomalaisille omaa kirjallisuutta. Aikaisemmin
tämä luonteeltaan käytännöllinen ja proosallinen kansa, kuten Cato
sanoo, »ei tuntenut vähintäkään kunnioitusta runoutta kohtaan». Jos
joku antautui runouden palvelukseen, häntä pidettiin kuin kulkurina.
Sattuvat ovat erään saksalaisen runoilijan sanat: »Roomalaiset eivät
ole runoilleet kitaransointuisia _lauluja_, vaan aseidenkalskeisia
_urotöitä_; ja tämän maanpiiriä vavahduttavan runouden rytmi oli
maailmanvalloittaja-legioonain ja -kohorttien jymisevä marssintahti.»
Ennen Livius Andronicuksen aikaa oli olemassa vain n.s. kansanrunoutta,
hyvin vähän ja kovin kankeasäkeistä. Tähän raakaan, kehkeytymättömään
muotoon Tarentumista tullut muukalainen ryhtyi valamaan uudesti
Odysseiaa. Ajan oloon koulumestarimme ahersi yhä edelleen ja
onnellistutti roomalaisia myöskin kreikkalaisten näytelmien
käännöksillä kreikkalaisin runomitoin. Näin roomalaisen kirjallisuuden
perustus oli laskettu.
Mutta koulupoika parat, joiden täytyi päntätä päähänsä Livius
Andronicuksensa! Antiikin makutuomarit vakuuttavat, että paitsi näitä
lapsimarttyyreja ei ollut ketään, joka useamman kuin kerran otti Livius
Andronicuksen runot käteensä.
* * * * *
Jonkin verran itsenäisemmän työn suoritti Liviuksen nuorempi aikalainen
_Nævius_, campanialainen, joka myöskin oli saanut kreikkalaisen
kasvatuksen. Livius Andronicus oli kääntänyt Odysseian — Nævius tahtoi
luoda Iliaan, mutta roomalaisen Iliaan. Hän kirjoitti homeroslaiseen
tyyliin sankarieepoksen ensimmäisestä puunilaissodasta ja puhtaasti
roomalaisaiheisia näytelmiä. Muodoltaan hänen tuotantonsa on
huomattavasti Livius Andronicuksen tuotantoa parempaa. Säe alkaa
vapautua jäykkyydestään; se sujuu vaivattomammin ja luontevammin.
* * * * *
Næviuksen runoilijaviitan heitti hartioilleen Calabriasta kotoisin
oleva _Ennius_, joka kirjoitti Rooman historiasta suuren eepoksen
troialaisesta Æneaasta[1] aina runoilijan omaan aikaan asti. Ennen
kaikkia muita Scipio Africanus vanhempi oli hänen sankarinsa. Enniuksen
eepoksesta tuli kuten Schück sanoo, tavallaan roomalainen »Vänrikki
Stoolin tarinat». Hän on myöskin itse runorakennetta kehittänyt hyvän
matkaa eteenpäin — hän nimittäin on luonut latinalaisen heksametrin.
Syystä voidaan siis pitää Enniusta _roomalaisen runotaiteen isänä_.
* * * * *
Näistä kolmesta hahmosta, jotka kohtaavat meitä roomalaisen
kirjallisuuden muistojen temppeliin johtavassa käytävässä, voi täydellä
syyllä sanoa, että ne ovat tuskin muuta kuin pelkkiä nimiä. Heidän
teoksistaan on olemassa ainoastaan vähäpätöisiä katkelmia. Toisin
on laita huvinäytelmäkirjailijain _Plautuksen_ ja _Terentiuksen_,
Enniuksen nuorempien aikalaisten. Plautus kuoli vuonna 184 noin 70
vuoden ikäisenä, ja Terentiuksen tempasi kuolema nuorena vuonna 159.
Näiden molempain kirjailijain elämäntyö on uuden attikalaisen komedian
siirtäminen roomalaiseen muotoon. On ymmärrettävää, että tämä ei
merkinnyt suinkaan hienostumista alkuperäisteokseen nähden. Roomalaiset
pitivät näyttelijäin voimakkaan leveistä otteista, joista selvästi
voi tuntea ne tyypit, jotka esiintyivät heidän yksinkertaisissa
kansanilveilyissään, kuten suursyömärin, lörpöttelijän ja hullunkurisen
ukon, jota viekas, kyttyräselkäinen veijari petkuttaa.
Sellaiset olivat yleisön kannalta edellytykset, joiden perustalle
Plautuksen oli rakennettava. Hänen oli näyteltävä ja kirjoitettava
suurille lapsille. Eikä hän itsekään ollut suinkaan kirjallinen
herkkusuu. Hän oli aivan oppimaton ja alhaissyntyinen ja näyttää
aloittaneen näyttelijäuransa kiertelemällä ympäriinsä Campanian
kaupungeissa näyttelijäjoukkueen mukana. Hänen tehtäväkseen tuli
laatia ja muunnella kreikkalaisia komedioita roomalaisen yleisön
yksinkertaisemman, jonkin verran raa'an maun mukaisiksi. Plautus tuli
suosituksi repäisevän komiikkansa vuoksi, ja tämä komiikka onkin hänen
itsenäisin osuutensa niissä näytelmissä, jotka hän mukaillen kirjoitti.
Ne pursuavat elämäniloa. Hänen kielensä on voimakasta ja elävää. Siinä
on mehua ja ydintä, ja vuorosanat putoilevat elävinä ja luontevina.
Nævius ja Ennius olivat luoneet eepillisen runouden ylevän kielen —
Plautus on komedian puhekielen luoja.
Plautuksen seurassa ei ole koskaan ikävä. Hänestä on pääasia
saada yleisö nauramaan. Liian usein kuitenkin hänen meluisa
naurunhohotuksensa kuolettaa hänen näytelmiensä pohjana olleissa
alkuteoksissa ilmenevän hienon attikalaisen huumorin.
Useimmat Plautuksen huvinäytelmät ovat juonikomedioita, sellaisia
kuin _Mōstellāria_ (»Kummitus»), Holbergin »Abracadabran» esikuva.
Siinä kuvataan nuorta miestä, joka isänsä ulkomaanmatkan kestäessä on
juopotellut ja juhlinut juomaveikkojen ja hetairojen seurassa.
Mutta eräänä kauniina päivänä isäukko palaa takaisin kotiin.
»Ma kolme vuolla viivyin mailla Egyptin,
ja kotihini kyllä tervetullut oon»,
hän sanoo itsekseen. Mutta nuoren herran orja-veijari ajattelee toisin.
Hän supisee syrjässä:
»Mut vielä tervetulleemp' ois se, tottavie,
mi tiedon tois, sa että kuolla kupsahdit!»
Julkean ja neuvokkaan orjariiviön onnistuukin uskotella vanhukselle,
että talossa kummittelee, ja hän saa hänet näin pois sieltä. Sitten hän
uskottelee ukolle toisen hullunkurisen jutun toisensa jälkeen, kunnes
nuoren mässääjän uskollisimmista tovereista aika on sopiva pyytää talon
isäntää antamaan anteeksi pojan nuorekas hurjastelu. Lopulta ukko
sitten taipuu ja on valmis antamaan anteeksi sanoen:
»jos hän tuhlaustaan häpee, riittäköön se rangaistus!
_Pojan ystävä_:
Häpee kovin.
_Orja_:
Anteeks kun on saanut hän, kuink käypi minun?
_Ukko_:
Raipat saat ja hirtehen pääset.
_Orja_:
Mut jos häpeän minäkin?
_Ukko_:
Sinut, tottavie, minä kolkkaan kuoliaaksi.
_Pojan ystävä_:
Maltahan!
Anteeksantos täydeks tee, mun vuoksein
armo hälle suo!»
Ja koska ukko on sanonut A, niin on hänen tietysti sanottava myöskin B.
Kaikkien selkkausten lopputuloksena on, että nokkela orja saa riemuita,
vaikkakin koko hänen julkeutensa on tullut paljastetuksi.
Plautus on kirjoittanut myöskin luonnekomedioita, sellaisia kuin _Miles
Glōriōsus_ (»Kerskaileva soturi»), Holbergin »Jacob von Tyboen» ja
Shakespearin »Falstaffin» esikuva, sekä Aululāria (»Ruukku»), jonka
Molière on ottanut kuuluisan komediansa »Saiturin» malliksi. Saituri
on kätkenyt kultansa saviruukkuun. Kuvaavin sanoin kirjailija maalaa
hänen tuskansa ja epäluuloisuutensa. Mutta niin hellästi kuin hän
vartioikin rakasta aarrettaan, hän joutuu lopulta kuitenkin petetyksi.
Yhtä oikeudenmukaisesti päättyy »Miles gloriosus». Pöyhistelevän
tarinamestarin, joka kerskuu niittäneensä vihollisia maahan kuin
heinää ja sysäisseensä käsivartensa läpi elefanttien, lopuksi hänen
rakastajattarensa pettää, ja kun uljas soturi antautuu uuteen
rakkausseikkailuun, hän saa lujasti selkäänsä.
Kolmas laji Plautuksen näytelmiä ovat komediat, sellaiset kuin
_Menæchmi_ eli _Kaksoiset_, jossa pari syrakusalaisia kaksoisveljeksiä
saa aikaan koomillista sekaannusta, kun ovat niin toistensa näköisiä
kuin kaksi marjaa. Toinen heistä on pienenä poikana kadonnut kotoa.
Kummallakaan veljellä ei senvuoksi ole aavistustakaan toisen
olemassaolosta, kun toinen heistä, Menæchmus I, eräänä päivänä tulee
samaan kaupunkiin, missä ryöstetty Menaechmus II asuu naineena ja
hyvissä varoissa olevana miehenä. Menæchmus I hämmästyy hieman,
kun eräs kaunis nainen — veljen rakastajatar — ottaa hänet vastaan
avosylin, mutta hän mukautuu helposti uuteen osaansa. Mielihyvää
hän sitä vastoin ei tunne, kun veljen armas vaimo haukkuu hänet
pahanpäiväisesti, kun hän kohtaa tämän ja hänen isänsä. Se, mitä
oletetulla aviomiehellä on sanottavaa puolustuksekseen, vaikuttaa niin
sekavalta ja ihmeelliseltä, että mies, joka luulee olevansa hänen
appiukkonsa, arvelee olevan syytä kiiruhtaa hakemaan lääkäriä.
Mutta kun ukko palaa lääkäri mukanaan, Menæchmus I on kadonnut ja hänen
sijastaan kohtaavat miehet naineen veljen. Tällä välin on tämäkin
puolestaan saanut kokea pelkkää mieliharmia kaikesta siitä, mitä hänen
kaksoisveljensä on aikaan saanut. Kun nyt lääkäri kaiken lisäksi alkaa
tutkia häntä, hän raivostuu. Nyt on päivänselvää, että hän on tullut
sekopäiseksi. Ei ole muuta neuvoa, kuin sitoa hänet kiinni! Neljä orjaa
kutsutaan paikalle, ja nämä käyvät hänen kimppuunsa; hämminki käy yhä
pahemmaksi, kunnes Menæchmus I tulee näyttämölle — ja seisoo kasvot
vasten kasvoja miehen kanssa, joka on aivan hänen näköisensä.
Nyt kaikki selkkaukset selviävät. Menaechmus II ihastuu niin
jälleennäkemisestä, että myy kaiken, mitä omistaa — irtaimen ja
kiinteän ja vaimonsakin — ja seuraa veljeään Syrakusaan.
* * * * *
_Teréntius_, liikanimeltään Afrikkalainen, oli pienenä lapsena
tullut Afrikasta Roomaan, missä hän joutui erään senaattorin orjaksi,
joka antoi lahjakkaalle pojalle huolellisen kasvatuksen ja pian
vapautti hänet. Terentiuksen hieno kirjallinen maku raivasi hänelle
pääsyn Rooman sivistyneimpään seurapiiriin, jonka Scipio Africanus
nuorempi keräsi ympärilleen. Terentiuksen hienostunut kieliasu, joka
ei tunne Plautuksen karkeapuheisuutta, todistaa myöskin, että hän
kuului ylhäisempään yhteiskuntaluokkaan. Hän esittääkin yleisölleen
paljon edustavampaa väkeä kuin Plautuksen rivokieliset oliot. Tästä
johtuu myöskin Terentiuksen huolitellen suoritettu luonteenkuvaus,
joka on tulos paljon syvällisemmästä ihmisluonteen tutkimisesta kuin
Plautuksen kirveellä karkeasti veistetyt vapaat tyypit. Plautuksen
näytelmäkappaleissa olivat koomilliset tilanteet ja selkkaukset olleet
pääasiana. Terentiukselle on päinvastoin psykologinen mielenkiinto
tärkeämpi kuin toiminta. Tältä näkökannalta katsoen myöhempi aika
on arvioinut ne taiteellisesti paljon korkeammiksi kuin Plautuksen
näytelmät, huolimatta siitä, että jälkimmäiset ovat verrattomasti
elävämpiä ja mehevämpiä.
Terentiuksen huomattavin näytelmä lienee _Adelphoe_ (»Veljekset»).
Sekin, kuten suurin osa hänen komedioistaan, on Ménandroksen
mukailua. Näytelmä kuvaa kahta veljestä, jotka ovat saaneet erilaisen
kasvatuksen, toisen on kasvattanut ankara ja kärtyinen isä, Demea,
toisen kiltti setä, Micio, joka on ottanut pojan lapsekseen. Hyvästä
kasvatusisästä on selvää, että nuorison täytyy huvitella ja että sen
välistä täytyy hypätä yli aitojen. Hän luonnehtii kasvatusmenetelmäänsä
itse näin:
»Niin poikaani ma totutin,
hän ettei kepposiaan multa salannut
kuin tekee toiset taattons' selän takana.
Se, joka ensin valheen syötti isälleen,
myös valmiimpi on häntä pettämään.
Ma toivon, että poikaan' aina hillitsis
vain tunto kunnian, ei pelko, rangaistus.
Mielt' toista veljeni on tästä seikasta.
Näin alinomaa hokee hän: 'Mut Micio,
sa aivan pojan pilaathan! Hän hakkailee
ja juo, saa rahoja hän sulta mihin vain.
Ja moinen vaatetus! Sä liian heikko oot!'»
Demea saa vettä myllyynsä, kun ilmenee, että Micion kasvattipoika
on suhteissa erääseen hetairaan ja että hän on aiheuttanut suuren
häväistyshälinän. Sellaista ei toki voisi tapahtua sille pojalle, josta
hän itse on huolehtinut. Hän pöyhistyy ylpeydestä ajatellessaan, kuinka
mahdotonta tuollainen olisi:
»Hän! Sen oisin vainunnut
Kuus kuukautta ennen, pelkän _aatoksen_.»
Ja hän paisuu itsetyytyväisyydestä, kun liehakoiva orja kertoo hänelle,
millainen hyveen esikuva tämä poika näyttäytyi olevan, kun hän sai
tietää veljensä harha-askeleesta, kuinka liikutetuksi hän tuli ja
kuinka kauniisti hän saarnasi siveellisyyttä hairahtuneelle. Täynnä
siveellistä harmia tämä jalo nuorukainen oli huudahtanut:
»'Mi mielettömyys? Häpeäks se koko
Sukumme nyt koituu!'»
_Demea_:
Melkein riemust' itken ma.
_Orja_:
'Sa itses tuhoot etkä yksin rahoja.'
_Demea_: