Syksy tulee näille main aikaisin. Elokuun alkupuolella saattaa jo veden
mukana heittäytyä lumensekaista, jonakin aamuhetkenä voi tunturinlaki
olla valkeana kuin käärinliina. Maa on kosteana sateesta, kuusikot
uhoovat kosteutta, jängät vettyvät ja murheellisina töröttävät harvat
ohrakuhilaat laihoilla, pienillä pelloilla. Syksyinen alakuloisuuden
leima kantautuu huoneisiinkin. Lattiat kantautuvat täyteen kosteata
likaa, ihmiset pysyvät nurkissaan umpimielisinä ja tympeinä.
Ikävänä, sateisena syyspäivänä saapuu insinööri Trampenfelt Keinuvaaran
kupeelle parin uskotun miehen kera, astuu tupaan ja tekee hyvän päivän.
Sitten hän viskaa lakin penkille, pyyhkii erinomaisen huolellisesti
silmälasinsa ja ilmoittaa, että katselmuskokous aloitetaan nyt pian.
Kai ovat kuulleet kirkossa luetun kuulutuksen.
Onhan se kuultu.
Iina kantaa insinöörille ja uskotuille miehille kahvia ja insinööri
juttelee hauskasti ja mukavasti kaiken maailman asiat. Taitaa tuntua
hauskalta päästä joskus itse emännöimään.
— Mahtaako tuo niin varmaa olla, että pääsee, vastaa Iina.
— En minä ainakaan huomaa mitään estettä, sanoo insinööri.
Insinööriä käsketään kamariin, mutta hän sanoo, että kyllähän sitä
tässäkin. Kumma, ettei muita ihmisiä saavu, vai jokohan on sallittu
katselmuksen mennä vastaanpanijoitta.
— Iso poikakinhan teillä on, huomauttaa insinööri katellen Kallea. —
Pian pystyy töihin sekin.
Insinöörin sanat herättävät sekunnin piinallisen ällistyksen. Iina
kääntyy takkaan päin salatakseen ilmettään.
— Isohan se on, vastaa viimein Hilu. - Sen nimi on muuten Kalle. Ja
pian kai siitä on apuakin.
— Eikä uutta väkeä ole tiedossa. Hilu käy sylkäisemässä takkaan.
— Eipähän ole tällä tiedolla.
Puolen tunnin kuluttua saapuu metsänhoitaja, kättelee insinööriä ja
talonväkeä ja istuutuu sitten sanaa puhumatta ikkunan ääreen. Synkät,
totiset silmät viipyvät kauan aikaa yhdessä paikassa ja kun hän on
juonut kahvinsa, nyökähdyttää hän vain lyhyesti päätään. Viimein
insinööri katsoo kelloaan, sanoo jotakin ruotsinkielellä metsäherralle
ja metsäherra vastaa puoliääneen samalla kielellä.
— Me kai voimmekin sitten aloittaa toimituksen, sanoo insinööri viimein.
Arkiset askareet tuvassa pysähtyvät. Insinööri siirtyy pitkän
pöydän taakse, kutsuu uskotut miehet lähemmäksi ja alkaa sitten
lukea asiakirjoja aloittaen hakemuksesta ja lopettaen kuvernöörin
välipäätöksellä.
Tuvassa vallitsee muuten outo hiljaisuus. Hilun sisässä ailahtelee,
hänet valtaa tunnelma, joka lähentelee itkua. Kun hän katsahtaa Iinaan,
huomaa hän tämän jännittyneesti hypistelevän esiliinaa ja tarkkaavasti
seuraavan insinöörin lukemista. Viimein hän kääntää katseensa Hiluun
ja Hilu huomaa, että se on kostea ja että siinä väikkyy onnea ja
kiitollisuutta. Hilu itse erottaa lukemisesta vain sanan silloin,
toisen tällöin. Ne menevät ohi korvain ja hän itse on kuin huumeessa.
Hän ajattelee vain kuluvaa hetkeä ja jollakin epäselvällä tavalla
myöskin tulevaisuutta.
— Onko asianosaisilla mitään muistuttamista toimituksen laillisuutta,
toimitusinsinööriä tai uskottuja miehiä vastaan?
Kukaan ei vastaa mitää eikä insinööri näytä mitään erikoista vastausta
odottavankaan.
— Mitäpäs tässä, tulee Hilulta viimein puoliääneen.
Sitten Hilu saa tehdä selkoa maista, joita hän on viljeltäväkseen
aikonut.
Hilu on moneen kertaan asian miettinyt ja sanansa sommitellut, mutta
nyt, kun kysymys totisessa tarkoituksessa hänelle tehdään, hän joutuu
hämilleen ja sekoaa. Hetken juhlallisuus tehoaa häneen liiaksi, hänestä
tuntuu siltä, kuin ei kaikki tämä olisi oikein tottakaan. Viimein hän
sentään saa asiansa puhutuksi ja insinööri katselee läsnäolevia.
— Onko kenelläkään mitään sanomista? Ainoastaan metsäherra pudistaa
päätään. Se on merkki siitä, että korkea kruunu on asian puolella.
Toimituksen edellinen osa päättyy tähän. Insinööriä pyydetään syömään.
Hän on kyllä aikonut aterioida kestikievarissa, mutta koska talonväki
pyytää, niin voihan hän jäädä. Sanoo taas jotakin puoliääneen
metsäherralle ja metsäherra hymähtää, hyvästelee ja lähtee.
Ulkona yltyy sade, mutta tuskin on insinööri saanut syödyksi, kun hän
jo alkaa tehdä lähtöä. Täytyy vielä tänään ennättää toimittaa katselmus
talon paikalla ja huomenna ajatelluilla ulkopalstoilla. Hilu saa lähteä
mukaan näyttelemään omuuksiansa.
* * * * *
Kun viimeinen pilkahdus lähtijöistä oli kadonnut puiden taakse, ei
Iina voinut muuta kuin istahtaa ja panna kätensä ristiin. Liisa sai
korjata ruuat pois pöydältä ja pestä astiat, Kalle leikki rauhallisena
lattialla.
— No mikä sinuun nyt meni? kysyi Liisa.
— En minä käsitä. Kaikki tuntuu niin kummalta, niinkuin ei hyvä
seuraisi.
— Kaikkea! naurahti Liisa.
Pitkään aikaan ei huoneessa kuulu muuta kuin astioiden kalinaa ja
sähähdys, kun takalla oleva kahvipannu kuohuu tuhkaan.
— Eikö sinustakin tunnu vähän omituiselta? kysyi Iina vihdoin.
— En minä ymmärrä. Aluksi kai se tuntui, tuo puuha, vähän semmoiselta
olemattomalta, en oikein osaa sanoa, miltä. Mutta nyt kun olen läheltä
seurannut, niin se on minusta niinkuin sen pitääkin olla.
— Niin, mutta ajattele, miksi tämän juuri meille piti sattua. Miksei
jollekin muulle. Onhan niitä ansiokkaampiakin.
— On kai, ei sen puolesta, myönteli Liisa hiljaisesti. — Mutta teillä
kai on ollut sellainen onni.
— Kuule, Liisa. Ei se ole onni, vaan Jumala se on, usko pois.
— Saattaa hyvinkin olla Jumala. Mutta ettehän te vielä ole siellä
Liinahatussa.
— Ei kylläkään, mutta sittenkin...
Eikä Iina enää saata hillitä itseään, hän pillahtaa itkuun. Omaa
onneaan hän itkee ja lankeemustansa myöskin eikä hän oikein osaa
itsekään selvitellä, mitä hän itkee. Täytyy, eikä hän mahda sille
mitään.
Liisa katselee häntä ihmetellen.
— Sinäpä nyt merkillinen olet, - sanoo hän, — mitä tuossa. Ja nyt
suotta...
Mutta kuluu pitkät ajat ennenkuin Iina pystyy vastaamaan mitään.
— Kun sitä on ollut niin huono, nyyhkii hän viimein, kun sitä on ollut
niin kovin kurja...
— Märehdi sitä nyt, tokaisee Liisa kärsimättömästi. -Kenelleppä sitä
ei sattuisi ja jos olet saanut katua, niin onpahan Hilu jo kymmenesti
antanut anteeksikin.
— Niin, mutta Jumala, Jumala. Häntä ei ole tullut ajatelluksi niinkuin
pitäisi ja kuitenkin... Voi sentään!
Nyt ei Liisa enää ymmärrä Iinaa sitäkään vähää, mitä ennen. Kovin onkin
Iina ollut kummallinen koko sen ajan, mikä täällä on oltu. Ja muuttunut
on Hilukin, aina on puuhassa ja toimessa, mutta nyt, kun pitäisi olla
reilu ja iloinen jos koskaan, hän on harvapuheinen, melkein nöyrä,
aivan kuin joka hetki pelkäisi jotakin. Tällaista ei Liisa jaksa
käsittää ja hän pyyhki astioitaan hiukan tyytymättömänä ja apean
näköisenä ja antaa Iinan itkeä. Kun itkee, niin itkeköön nyt sitten
niin, että saakin tarpeensa kerrakseen.
* * * * *
Mutta ulkona tuulessa ja sateessa kuljeskelevat insinööri uskottuine
miehineen ja Hilu suolta niitylle ja niityltä kankaiden ja ojien poikki
uusille, heinää kasvaville jängille. Insinööri katselee ja puhelee
itseksensä ja joskus hän tekee jonkun kysymyksen uskotuille miehille,
muttei näytä suurestikaan pitävän väliä sillä, mitä nämä milloinkin
vastaavat. Kyseleepähän noin vain, muodon vuoksi. Joskus Hilu henkeään
pidätellen kuuntelee insinöörin lausuntoja ja taaskin hänestä tuntuu
uskomattomalta, että oikein todellakin ollaan näillä asioilla.
Talonpaikalla on jo sauna valmiina. Santun ja parin apumiehen avulla
ovat rakennusten peruskivetkin jo paikoillaan, mutta salvaminen voidaan
aloittaa vasta ensi syksynä.
— Hevonen sinun on hankittava, sanoo insinööri. - Sitä sinä tulet aina
tarvitsemaan. Nyt, kun veljesikin on täällä, menette talveksi metsään
ja kun sitten pääset taloon, tarvitset sitä, varsinkin talvisin, aina.
— Luuleeko insinööri sitten, että tästä tulee mitään? kysyy Hilu.
— Epäiletkö vielä itsekin! Ei ole sinun uskosi vahvuudella pilattu.
No, kyllä sinä tähän pääset, mikäli minä ymmärrän, mutta oma asiasi on
sitten, miten tulet toimeen.
Ja insinööri otattaa muilla ja ottaa itsekin askelmittoja, mittauttaa
väliin oikein nauhallakin ja kumartuu joskus tutkimaan maan laatua.
— Ei suinkaan tässä vain ole muitten nautinnossa olevia maita? kysyy
hän joskus.
— Ei ole. Kyllä minä olen selvän ottanut ja ne kiertänyt, vastaa Hilu.
Kolmantena päivänä, katselmus on ollut tarkka ja kestänyt insinöörinkin
mielestä kauan, he ovat valmiit palaamaan kirkolle. Insinööri lukee nyt
lausuntonsa, jonka mukaan haetulle paikalle on varsin sovelias perustaa
itsensä kannattava uutistalo. Metsäherra sanoo olevansa samaa mieltä ja
lupaa laajemmin perustella kantaansa kirjallisessa lausunnossaan.
— Pidähän nyt huoli siitä, että rahavarasi ensi talvena karttuvat, hän
sanoo Hilulle poistuessaan, - ja kun pääset käsiksi, niin älä anna
kuokan tai kirveen ruostua.
V
Jo ensi lumen aikana hankki Hilu itsellensä hevosen ja laittautui
tukkimetsään. Tämä ei kuitenkaan käynyt ilman muuta päinsä. Täytyi
myydä toinen lehmistä ensinnäkin, että saataisiin lisää rahaa
ja toiseksi, jotta hevoselle säilyisi heiniä, sillä kokemus oli
osoittanut, että yhtiö otti ruokatavaroistaan minkä suinkin ilkesi.
Ennenkuin metsätöihin voitiin ryhtyä ennätti Hilu pari kertaa käydä
rahdin haussa kotipitäjässään ja kertoi, että kotona meni kaikki hyvin,
mutta että Väinöstä ei vieläkään tiedetty mitään.
Varustukset olivat Hilulla jo ennestään hyvät, mutta Santulle oli pakko
laittaa uudet alusta alkaen. Nekin nielivät lähemmäs parisataa markkaa.
— Kyllä te saatte vähän nyt alussa kiristää vöitänne täällä kotona,
puheli Hilu, — mutta kyllä me Santun kanssa teemme pitkiä ja pyöreitä
päiviä.
— Joo, kyllä se puute pakenee, lisäsi Santtu, - jos tuo nyt lainkaa
tullee.
Hilu katsahti ohimennen Santtuun. Aikaisemmin hän ei ollut tullut
ajatelleeksi, että Santtu teki hänen töitänsä melkein ilmaiseksi. Nyt
se äkkiä, aivan kuin välähdyksenä, juolahti mieleen. Se oli siivo
ja hiljainen poika, tämä Santtu, ei puhellut liikoja eikä paljon
hommistaan maininnut.
— Pitäisi meidän vähitellen ruveta sopimaan palkoistakin, sanoi Hilu
mietittyään.
— Niin palkoista, toisti Santtu. - Onhan tässä syöty ja juotu eikäpä
haitanne, jos välillä vähän paiskii töitäkin. Ei tuo vielä ole luita
rikkonut.
Santtu naurahteli itsekseen ja poltteli savukettaan. Sitten hän jatkoi:
— Ajattelen, että kun tässä aikani seuraan sinun puuhiasi ja pistelen
yhtä ja toista muistiin ja korvan taakse, niin eiköpähän, aikaa
voittaen, lohenne minullekin jonkunlainen maakappale...
Hilu kuunteli korvat höröllään.
— Vai niin kaukaa sinä, ihmetteli hän. — Mutta eiköpä tuo lohenne.
Lääniä on viljalti.
— On, onhan sitä kruunulla lääniä, jota vain riekot ja karhut ja muut
metsän eläimet viljelevät. Onhan tuo ihmispenikka samanarvoinen.
— Mikä, ettei olisi.
Santtu painuu ulos. Häntä hävettää aivan kuin olisi tullut puhuneeksi
liikoja ja asiattomia.
— On sillä tuolla Santullakin mietteensä, naurahti Hilu hänen mentyään.
— No on. Mutta samat mietteet ja hunteeraukset ne ovat olleet
itsekullakin, vastasi Iina.
Muuatta päivää myöhemmin ovat Hilu ja Santtu valmiit lähtemään.
* * * * *
Näihin aikoihin ja hiukan myöhemmin tapahtuu kirkonkylässä suuria
asioita. Työttömyys on tänä talvena suuri ja jätkäkansa kokoontuu
kirkonkylään, jossa se luppoilee talollisten ja mökkiläisten pirteissä.
Kenelläkään ei ole rahaa, mutta siitä huolimatta kulkevat pirtukuormat
säännöllisesti Knjäsöistä kirkolle. Ollaan päissään, pelataan korttia,
tapellaan, talvi uhkaa todellakin käydä liian rauhattomaksi.
Nimismies on kaksine poliiseineen liikkeellä aamusta iltaan, mutta
hän voi hyvin vähän tai ei oikeastaan mitään. Viimein lähetetään
läänin pääkaupungista apua, yhtiö lähettää lisäksi järjestysmiehiä ja
kirkonkylä alkaa vähitellen puhdistua. Levottomat ainekset siirtyvät
eteläisempiin kirkonkyliin, kunnes järjestysvalta karkoittaa heidät
sieltäkin. Ja niin voi tapahtua, että sama mies, joka alkuaan on
pyrkinyt Tuntsan tai Tenniön tukkimetsiin, siunatuksi lopuksi päätyy
jonnekin Inhan ruukille tai Kotkan tai Pihlavan sahoille yrittääkseen
seuraavana kesänä uudelleen Pohjolassa.
Kirkonkylässä on siis näennäisesti rauhallista, mutta salaiset
viinalähteet kylän laipeilla pulppuavat yhä ja iltaisin tapella
nujuutellaan. Nimimies on päässyt vauhtiin ja kulkee poliiseineen
iltakaudet ympäri kylää, mutta kaikkialle hän ei ehdi.
Juolahtaapa silloin muutamien mieleen, että Marjaanan mökki Keinuvaaran
kupeella oli entisaikaan sellainen paikka, että siellä saatiin olla
rauhassa nimismieheltä jos poliiseiltakin. Vähän syrjässä kirkolta ja
muutenkin rauhallinen paikka. Mutta minkälainen asujain siellä nyt
mahtaa olla? Muuan Kankkus-Hilu vain, entinen jätkä sekin ja kuuluu
nytkin olevan tukkimetsissä. Mutta elleivät ne hyvinkään välitä
vieraista! Mikä on, etteivät välitä ja elleivät välitä, niin mennään
vängällä. Sellainen se on laki ja oorteri täälläpäin.
Nyt tapahtui kuitenkin niin, ettei Kankkus-Hilun mökillä oltu vieraille
lainkaan suopeita. Siellä oli tosin vain kaksi naisihmistä kotosalla,
mutta kahviakaan ei tahtonut saada pyytämälläkään.
— Mitäs tänne tulette kahvittelemaan, sanoi emäntä. - Kirkonkylähän on
paljon lähempänä.
— Saa kai se jätkäkin, perkele, juoda rahallaan kahvinsa, missä itse
tahtoo, vastattiin hänelle. — Kylläs tuon itsekin tiedät.
Mutta viinanjuontihommista ja kortinpeluusta ei tullut mitään eikä
yöksi tällä kertaa voinut jäädä väkisinkään.
Seuraavina päivinä uudistui näytelmä entistä uhkaavammassa muodossa.
Iina, joka oli kankaan takana nähnyt yhtä ja toista, käytti suutaan,
mutta se ei auttanut. Tupa pakkautui miehiä täyteen, elivät kuin
kotonaan niinkuin ei talonväkeä olisi ollutkaan. Alamaissa sai kuin
saikin sentään jotenkuten pidetyksi kurissa. Täällä niille ai auttanut
mikään. Nyt Iina todellakin rupesi pelkäämään, mutta säilytti kuitenkin
malttinsa.
— Lähtekää jo tiehenne, pyysi hän. - Ellette lähde, menen sanomaan
nimismiehelle.
— Älä väkätä! Kyllä me sinut tunnemme. Vanha hosa Sörensenin sahan
takaa... perkele... Ei kannata nostaa nokkaansa.
— Nosta ennen hameesi, lisäsi joku toinen mies joukon nauraa
rähättäessä.
Iina lensi kasvoiltaan ruumiin valkeaksi ja koko hänen olentonsa rupesi
värisemään. Ei auttanut noille puhua. Hyvä Jumala, millainen yö tästä
tulisikaan. Mutta ei, kaiken uhallakin, asua piti saada rauhassa.
Miehet rupesivat nyt laskettelemaan sukkeluuksia Liisalle eikä kukaan
pannut erikoisesti merkille, kun Iina hiljaisesti painui ovesta ulos.
Ei tässä enää auttanut mikään muu. Saattavat kyllä jälkeenpäin yrittää
jotenkin kostaa, mutta kun täytyi, niin täytyi. Herra Jeesus, että
pitikin joutua noiden huomion kohteeksi.
Iina nousi suksille ja oikaisi suoraan poikki metsän nimismiehen
asunnolle, hiihti kuin elämä olisi ollut kysymyksessä. Kukaan ei voinut
taata, mitä Liisalle sillä aikaa ennättäisi tapahtua.
Nimismies oivalsi heti asian. Oli hyvä, että tultiin sanomaan, täällä
ei juuri kukaan sitä tee. Iina odottaa vain hiukan, että hän ennättää
saada sanan poliisille ja yhtiön järjestysmiehille. Takaa, että tulee
puhdasta. Ja puolen tunnin kuluttua ajaa kahdeksan miestä metsätietä
Hilun mökille.
Täällä on tilanne sillä välin kehittynyt korkeimmilleen. Muutamat
oljentelevat jo tukkihumalassa pitkin lattioita, toiset juovat ja
pelaavat korttia, kaksi miestä riepoittaa Liisaa käsivarresta ja tämä
kiljuu, sylkee ja kynsii. Kalle on vetäytynyt uunin loukkoon ja itkee
lapsekkaan katkerasti. Huone on täynnä tupakan savua ja viinan höyryä.
Järjestysvalvojain ilmestyminen huoneeseen herätti painostavan
hiljaisuuden. Pulloja koetettiin piilottaa, kortit lakkasivat
läiskymästä, ne kaksi miestä jättivät Liisan rauhaan. Äänetön voimien
tarkastelu: jätkäjoukko huomasi järjestysmiesten luvun liian suureksi.
— No, miehet! karjaisi nimismies. - Miksikä pesäksi te olette tämän
talon tehneet?
— Emme me ole mitään tehneet, vastasi joku.
— Ette! Te olette väkivalloin tunkeutuneet toisen asuntoon ja siitä
vastataan käräjillä. Ja sitten te olette pelanneet uhkapeliä ja
särpineet nahkaanne laittomasti kuljetettua viinaa. Mutta nyt tuli
lähtö ja pitäkää se vara, etten pehmitytä teitä kaikkia tuolla
kankaalla.
— Ei ole lupa lyödä, murahtaa joku taas.
— Suu poikki. Roistoille ja lorveille saa tehdä, mitä tahtoo.
Jätkällä on se yhtäläisyys ryssän kanssa, että hän tunnustaa ainoastaan
voiman oikeuden. Luonnostaan hän ei kylläkään ole pelkuri, mutta
ehdottoman väkevämmyyden hän hienoisesti muristen tunnustaa. Vieläpä
hän voi sitä vastaan reagoidakin, mutta tavallisesti hän ei sitä
tee, vallankin, jos tietää tavalla tai toisella olevansa väärällä
puolella. Kaiken lopultakin hänessä useimmiten löytyy melkoinen annos
oikeudentuntoa, ellei maailmanranta ole sitä kokonaan hionut pois tai
ellei hän jo ole suoranainen hylky.
— Nyt, pojat, järjestäydyttiin riviin ja sitten eteenpäin, komensi
nimismies melkein iloisesti. - Ja voi sitä, joka pimeyteen turvaten
yrittää lontia tiehensä. Heti läpi, niin että paukahtaa.
Valitsemisen vaivaa ei ole. Tolkuttomasti juopuneet patistellaan ylös,
he katselevat verestynein silmin ympärilleen ja älyävät viimein, mistä
on kysymys. Vai sekö tässä tulikin, perkeleen akka, kyllä muistat!
— Ettehän te uskoneet vähemmällä, sanoo Iina.
Miehet eivät katso asiakseen vastata, mutta he luovat Iinaan katseita,
jotka saavat hänet vapisemaan. Sitten kulkue lähtee.
Vähän ajan kuluttua kuuluu kolinaa oven takana ja Liisa kiiruhtaa
pelästyneenä tiedustelemaan, ketä siellä on.
— Me sitä vain tulemme, vastataan ja kirkonkylän molemmat poliisit
astuvat sisään.
He tulevat varmuuden vuoksi, nimismiehen lähettäminä. Oli täytynyt
joitakuita päästää irti ja nimismies oli ajatellut, että jos yrittävät
vieläkin jotakin. Saa niitten kanssa aina olla sodassa.
He tekivät aivan oikein siinä, että palasivat. Jälkeen puolenyön lentää
ruutu kilahtaen rikki, välipuu katkeaa ja raskas, jäinen juurakko
jämähtää lattialle. Puolta minuuttia myöhemmin käy toisen ikkunan
samalla tavalla. Silloin poliisit virittävät aseensa, pujahtavat ovesta
ulos ja hiipivät vielä pitkän matkaa seinän vierustaakin, kunnes
lopulta ryntäävät esiin. Laukaukset kajahtelevat yön pimeydessä, mustat
varjot kahlaavat poikki hankien ja ilkityöntekijät joutuvat kiinni.
Ainoastaan yksi pääsee karkuun, mutta pitkälle hän ei tule menemään.
Veriset pilkut osoittavat hänen jälkensä.
* * * * *
Hilu ja hänen veljensä tekevät tosiaankin pitkiä ja pyöreitä työpäiviä
ja miehet sanovat, että rikastumaan nuo tänne ovat tulleetkin. Kotona
sattuneista tapahtumista he eivät saa tietää ennenkuin jouluna, mutta
nyt, kevät-talvella, niiden uusiintumisesta ei enää ole pelkoa.
— Ei kai Väinö ollut siinä joukossa? tiedustelee Hilu ja hänen
äänessään soi pieni epäluulo.
— Ei, vastaa Iina. — Miksi sinä sitä kysyt?
— Metsissä puhutaan siitä paljon. Kuuluu yhä vain niissä
viinahommissa... Ja kuuluu täälläkinpäin liikkuneen.
— Ei ole täällä näkynyt. Tottahan minä toki olisin sen tuntenut.
— Taitaa meitä vähän kiertääkin.
Heti joulun jälkeen painuvat Hilu ja Santtu uudelleen metsään. Ei
ole aikaa laiskottelemiseen. Mutta Iinallekaan eivät talouspuuhat
anna tarpeeksi työtä. Lopuksi hän alkaa tiedustella kirkolta töitä ja
turvautuu ompelukoneeseensa.
* * * * *
Helmikuun puolivälissä Hilu sitten kannetaan kunnan sairastupaan.
Metsässä on tapahtunut onnettomuus, puu on kaatuessaan vikuuttanut
päätä ja katkaissut jalan eikä sairaanhoitajatar osaa etukäteen sanoa,
kuinka kauan täytyy olla työttömänä.
Alussa Hilua raivostuttaa, mutta sitten hän tyynesti alistuu
kohtaloonsa. Eikäpä siinä mikään muu auttaisikaan. Maailmanjärjestys on
kai nyt sellainen, että eteenpäin pyrkivälle pitää sattua kaikenlaisia
kommelluksia ja vastoinkäymisiä. Liian hyvin kai olisikin mennyt, jos
olisi mennyt niinkuin oli suunnitellut.
Ja kai hänen hommissaan oli ollut ahneuden henki, ellei hiukan
ylpeyttäkin mukana. Se oli tuo elämänkatsomus muuttunut niin
vähitellen, hiljaa ja mukavasti, ettei ollut sitä itsekään huomannut.
Tässä nyt vain oli rangaistus siitä eikä mitään muuta.
Hilu vaipui alakuloisiin mietteisiin, laski joka päivä, paljonko olo
sairaalassa oli tullut maksamaan ja montako työpäivää oli menetetty.
Yhä kirkkaammin alkoivat auringonsäteet valaista sairashuoneen
vaaleankeltaisia seiniä ja kuta kauemmin Hilu hengitti itseensä
sairaalan lysoolin- ja karbolintuoksulla kyllästytettyä ilmaa, sitä
oneammiksi kävivät hänen mietteensä. Tokko kevääksikään pääsi täältä
pois.
— Älähän huoli, sanoi hänen vaimonsa. - Onhan siellä Santtu
ansaitsemassa.
Niin, mutta toinen mies oli poissa. Joka päivä menetettiin vähintään
yksitoista ja kuusikymmentä. Yksitoista ja kuusikymmentä, -se on jo
salvumiehen puolentoista päivän palkka.
— Niin, mutta huonomminkin olisi saattanut käydä, väitti vaimo
hiljaisesti. - Ajattele: valmistumattomana iankaikkisuuteen...
Hilu säpsähti, katseli sitten vaimoaan, mutta vaikeni. Noista asioista
heillä ei koskaan ollut Iinan kanssa puhetta.
— On se sentään, jatkoi Iina katkonaisesti ja hiukan epävarmasti, —
kallis... tuota... kaikkein tärkein asia se iankaikkisuuskysymys...
Mikähän siihen Iinaan nyt oli mennyt? Olikohan se kuinka joutunut
näihin asioihin? Ja olihan se kyllä totta, ettei kuoleman jälkeen ollut
kukaan tullut kertomaan, minkälaista se on.
— On, tärkeä kai se on, myönsi Hilu hiukan hajamielisesti.
Päivät kuluivat ja pitkinä yksinäisyyden hetkinä vaivasi Hilu
ajatuksiaan monenlaisilla mietteillä. Miten oli esimerkiksi sen
Latsaruksen laita, josta sanassa puhuttiin? Mies oli ollut jo niin
kauan aikaa kuollut, että ruumis oli mätänemistilassa ja kuitenkin
hänet herätettiin henkiin. Jos hän oli hyvä mies, niin hänen sielunsa
tietysti oli taivaassa, mutta miksi sen piti sitten autuudesta
taas palata tänne murheen ja vaelluksen laaksoon? Oliko sellainen
mahdollista? Ja kuinka kauan Latsarus senjälkeen eli? Tietenkin
kauemmin kuin sisarensa, ettei näiden tarvinnut uudelleen ruveta
suremaan.
Ajatukset vaivasivat Hilua ja muutamana päivänä hän jo pyysi
hoitajattarelta Raamattua, koetti mukamas tutkistella sitä, mutta ei
tullut sen hurskaammaksi. Päinvastoin alkoi tuntua siltä kuin ajatukset
lopullisesti sekoaisivat. Lopulta hän ei malttanut olla tiedustelematta
asiaa hoitajattarelta.
— Herralle ei ole mikään mahdotonta, hän vastasi. — Ehkä hän tahtoi
vain osoittaa olevansa Jumala.
— Niin, niinhän se onkin, päätti Hilu yksinkertaisesti. - Turhaa sitä
on ruveta ihmisjärjellä aprikoimaan ja arssinoimaan.
Ja hänen mielikuvituksensa alkoi taas maalailla suurenmoisia
tulevaisuudenkuvia, jotka läheisesti liittyivät ryteikköön Liinahatun
alajuoksulla, maalaili ja maalaili, kunnes taas omaatuntoa pisti
jostakin paikasta.
— On se kans... Ja kyllä se Iinakin asiat harkitsee.
Maaliskuu oli jo loppumassa ja auringonsäteet panivat hanget
kimmeltelemään, kun Hilu pääsi pois. Jalka oli kyllä kankea, muttei
niin kankea, ettei sillä olisi työhön pystynyt. Ei ollut enää pitkiä
aikoja, piti yrittää. Ja hän viipyi vain pari päivää kotosalla ja
painui taas savottaan.
Ennen hän oli ollut hiljainen ja ahkera mies, nyt hän toisinaan
vaikutti miltei synkältä.