Herra on jo kukistanut
Ylpeyden pakanain;
Rautavaunut musertanut;
Miekan sekä vasamain
Kautta perin hävittänyt
Sotajoukon Siseran;
Hänen päänsä lävistänyt
Kautta naulan, vasaran.
Silloin kansa riemusuulla
Ylistystä laulelee;
Debora nyt kanneltansa
Jumalalle soittelee:
Jumalasta tahdon laulaa
Herran suurta kunniaa
Kirkastaa -- Hän väkevällä
Hengellänsä sulattaa
Vuoret -- itse Sinainkin;
Pilvet vettä pisaroi,
Vapis maa ja metsä itki --
Taivas tulta salamoi.
Herra antoi kansallensa
Armon, voiton, kunnian:
Vihollisten häpeäksi
Nainen surmas Siseran,
Jonka äiti odotteli,
Istui vieress' ikkunan;
Kysyi: »miksi viipynevät,
Voittovaunut Siseran?
Aina ennen eellimmäisnä
Kotihin hän ennätti.»
Mutta hälle vastatahan:
»Saalista hän jakavi.»
Käyköön niinkuin Siseralle
Herran vihollisille!
Hyvin käyköön uskoville
Häntä rakastaville!
Olkoot he kuin aurinkoinen
Voimassansa nouseva,
Jonka tiehyt ylenevä
Kirkkautt' on uhkuva!»
Liehdo tulta!
Liehdo tulta -- lemmen tulta
Sydämmehen riutuvaan:
Ahjo hiipuu, hiilet mustuu --
tulta sukkelaan!
Liehdo tulta -- uskon tulta
Sydämmehen sykkivään:
Homehesta kirkas kulta
Selittele säihkymään!
Liehdo tulta -- innon tulta,
Veltto suku karkaise!
Riettauden rikkakerros
Pohjimyöten polttele!
Nostattele vapauden
Voimatuulet liehtomaan --
Tulta hengen taivahista,
Mädännystä polttamaan.
Liehdo tulta polttavinta:
Myrkkyhuurut hälvenee --
Lämmin ilma liekin alta
Hallan mailta varjelee.
Liehdo tulta puhtahinta
Sydämmestä sydämmeen,
Jotta, itse sortuessas,
Tuhat tarttuu lietsimeen!
Kotiliesi.
(Lausuttu erään ystävän häissä.)
Mik' on tää tunne outo, lumoovainen,
Mi sydäntäni polttaa, virkistää?
Se oisko tuli puhdas, jumalainen,
Mi sydämmehen toisen yhdistää?
Mik' äidin rakkautta syvemmillä
Siteillä sielun sitoo sieluhun?
Mi hiilillänsä ikihehkuvilla
Sydämmet sytyttävi riemuhun?
Se lempi Jumalan on istuttama
Miehen ja naisen nuoreen sydämmeen;
Se liekki Jumalan on puhaltama
Tuleksi kotilieden hiilukseen.
Koti -- niin, oma koti! sana armas
Se sielullemme suloutta suo --
Vaikk' oiskin moni kyynel muutoin karvas,
Niin siinä sydän lohdutusta juo.
Mutt'ei oo pysyväinen lempi mainen,
Ei koti, onni ihanaisinkaan
Meit' auta, jollei lempi jumalainen
Saa pyhittää sit' ikihehkullaan.
Jumala itse rakkaus on pyhä,
Hän meille antaa lemmen pysyvän,
Hänestä vuotaa lemmenvirta yhä
Synnyttäväinen ikielämän.
Jumalan pyhän lemmen ahjoss' aina
Viritelkää uutta lemmen valkeaa,
Kun myrskytuulin tahtoo tukahuttaa
Sielunne lemmen tämä kylmä maa!
Kuvaamataide.
Kun Luoja taitehitten
Hengille lahjojaan
Jakeli, henki yksi
Niin sattui saapumaan
Myöhään: jo laulu, soitto
Ol' annettuna pois;
Mit' äänetönnä, vailla
Säveltä tehdä vois?
»Vaan kuitenkin», niin sääsi
Nyt Luoja, »kokonaan
Säveltä, ääntä vailla
Sa tulet voittamaan
Kaikk' alat taitehitten,
Ja tunnon syvänteet
Sun silmäs läpi tunkee
ja hoksaa ihanteet.
Niin Luoja. Henki lähti
ja äänetönnä vaan
Tuo mykkä silmä keksi
Syyt syvät: povi maan
Lahjoitti aartehensa
ja taivas ihanteen
Hänelle, niistä loihti
Hän yhdys-käsitteen.
Sai aine hengen, henki
Sai muodon, silmä voi
Käsittää aatekuvan,
Kun mykkä henki loi
Kuvaama-taidon: kylmin
Hän silmin tähystää,
Vaan luomiensa luonne
Sydämet sytyttää.
Tää henki maahan laski,
Ja ken jos lapsi maan
Ihastuu, innostuupi,
Muttei voi tunnettaan
Kuvailla sävelissä,
Taikk' äänin selvittää
Suuruutta, kauneutta,
Hänt' auttaa henki tää.
Ja äänetönnä ollen
Hän keinon opettaa,
Kuink' aina henki voipi
Kahleensa musertaa
Ja vapautta, suurta
Aatetta avittaa
Ja poistaa pimeyttä,
Mi maata rasittaa.
Meren rannalla.
Meri laaja, siintävä lainehtii
Kotirantani ääress' aivan.
Mon' alus sen pinnalla purjehtii:
Näet milloin uhkean laivan,
Jonk' ajaa tyynen ja myrskysään
Yl' aaltojen höyry ja tuuli,
Tai ehkäpä purtosen retkellään,
Min lastuksi laineilla luuli.
Nuo suuret ja mahtavat laivat käy
Yli aavojen valtamerten,
Joill' ei viikkokausihin maata näy;
Mutta hoitajat pienten purtten
Ne eivät uskalla matkallaan
Kotirantoja ulommaks' mennä.
No, eihän pienoinen peippokaan
Yli pilvien kokkona lennä.
Ja meri kun kuohuen myrskyää,
Se vihaiset aaltonsa nostaa,
Kuin tahtoisi taivahan yllättää
Ja rohkeille pursille kostaa,
Jotk' uhkamielin on vallanneet
Sen neitseellisen, ujon poven
Ja Ahdin linnahan aukaisseet
Ikikuuluhun aukion oven.
Vaan toisin ajoin on povi tää
Kuin nukkuvan immen rinta,
Mi vienosti huokuen hengittää,
Tai tyyni kuin maidon pinta Ja
taivahan kirkkahan kuvastaa
Täm' aava, välkkyvä vesi,
Kun päivä uus' usvasta sarastaa,
Tai yöllä se tähtöstä pesi.
* * * * *
Niin aattehen merikin aukenevi,
Ik' ulappa ankaran syvä --
Sen pinnalla purtoset viiltelevi:
Ja rannoilla liike on hyvä.
Siin' istuen monikin venhettään
Käsi-melalla oivasti johtaa,
Kun sää on tyyni, mutt' ymmällään
Heti, tuulen puuska jos kohtaa.
Mutt' ulommaks' ei moni uskalla,
Ani harva purjehin täysin
Ulos laskevi hyvällä tuulella,
Merikunnossa olevin köysin:
Ne väljillä vesillä viilettää
Ja raittihiss' ilmassa liikkuu,
Heitä raikas tuulonen lennättää,
Ja alus se aalloilla kiikkuu.
Hengen vapaus.
»Luonto kahleess' on, ei tunne'
Vapautta laisinkaan;
Henki vapaa, pakotonna,»
Niinhän aina ho'etaan.
Minun nähden, kaikk' on toisin:
_Luonto_ vapaa, uhkuvaa
Elämätä kehitellen,
_Hengen_ orjuus kuristaa.
Kasvi maasta juurillansa
Imee voimanestehet,
Päivä sille kultiansa,
Taivas kastehelmiset:
Kukka kasvaa, kaunistuupi,
Päähyt maasta ylenee,
Kunnes kypsä hedelmä ja
Siemen maahan varisee.
Uusi kevät uuden idun,
Itu uuden siemenen
Kasvattaapi, siten siirtyy
Kasvi, aina säilyen:
Ikinuori, kukkivainen
Kevät sitä kasvattaa,
Syksy tuulin, sateinensa
Uuden kylvön toimittaa.
Vapaasti se kasvaa, kukkii,
Kypsyy, kylvää siementään:
Missä siin' on sortovalta?
Toisin henki kytketään:
Se ei saata vapautta
Haluta, ei harjoittaa,
Sitä halki aikakautten
Pakko raskas rasittaa.
Hengen suuret aatevirrat
Konsa pyrkii laskemaan
Lohdukkeeksi ihmiskunnan
Uuden elon maailmaan,
Silloin vainon murhahenget
Verisillä käsillään
Heti tiet' on sulkemassa
Vapauteen, elämään.