Mihin lähti Karolus? Hän oli matkustanut Suomeen saadakseen Turun ja
Viipurin piispoilta apua ja tukea suunnitelmilleen. Sellainen päätös
oli tehty esimiesten kokouksessa metsässä Karoluksen ehdotuksesta.
Hänelle oli myös annettu valta sitoutua Vironmaan puolesta liittoon
Ruotsin hallituksen kanssa ja suostua sen alamaiseksi, ellei muuten
saataisi apua. Niin suuria lupauksia ei Karolus ajatellut tehdä, vaan
päätti yrittää saada apua helpommilla ehdoilla. Tavanvuoksi otti
hän kaksi muuta miestä mukaansa, ollen kuitenkin päälähetti; ollen
kielitaitoinen, oli se hänelle helppoa.
Se oli keväällä 1343, kun Karolus matkusti Suomeen, ja Suomenlahti
oli jo jäistä vapaa. Mutta kova pohjatuuli ajoi jäitä Suomenlahden
täyteen ja Karoluksen täytyi viipyä Suomessa, kun ei voinut purjehtia
ajojäitten tähden. Se huolestutti häntä, sillä maltittomat ainekset
voisivat ryhtyä epätoivoisiin tekoihin ja ajaa myttyyn koko hankkeen.
Niin kävikin. Saaron Pietari, syyttäen Karolusta kavaltajaksi,
kiihotti kansaa:
"Lyömme, poltamme, tapamme ja voitamme!" — Se oli tulta tappuroihin.
— Paloi halu saada kostaa julma kidutus ja sorto — nauttia kostosta.
Himoittiin verta!
Yllytetyt lähettiläät lähetettiin Suomeen. Karolukseen ei luotettu.
Ja yöllä huhtik. 23 p:ää vastaan 1343 oli kapina puhjennut yli maan.
Jokaiseen hoviin tunkeutui vihainen kostajajoukko yön pimeydessä.
Tanskalaiset ja saksalaiset raastettiin vuoteistaan ja armotta
tapettiin kaikki, jotka puhuivat noita vihattuja kieliä — yksin
kaikki ei-virolaiset palvelijatkin.
Muutamat harvat pääsivät pakenemaan puolialasti Tallinnaan, Paiden
ja Rahveren linnoituksiin. Papit ja munkit surmattiin, toiset
pakenivat metsiin ja kuolivat siellä nälkään tai joutuivat petojen
saaliiksi. Hovirakennukset ja kirkot poltettiin. Villi, tulinen
viha kamalan orjuuskidutuksen tulos, ei tuntenut mitään rajoja.
Voi nähdä linnojen palon valaisemassa yössä kostonhimosta juopuneen
joukon ryntäämän hovista hoviin kaikkialla tehden kamalaa jälkeä.
Kapinalliset, joita oli 1000 suuruinen joukko, valitsivat
kuninkaansa, ja lähettivät Ruotsin hallitukselle pyynnön pikaisesta
avusta, luvaten alistua Ruotsin alammaisiksi.
Kun Tanskan sijaishallitsija [kauppa Vironmaan myymisestä ei ollut vielä lopullisesti
vahvistettu, ja siksi oli sijaishallitsija vielä Tallinnassa]
sai tiedon kapinasta, oli hänellä
tilaisuus lähettää tieto Liivin maapäällikölle Dreilöwenille,
joka joukkoineen oli venäläisiä vastassa Isborskissa. Heti riensi
hän Viroon, jossa enään oli vain 15 hoviherraa jälellä. Virolaiset
olivat asettuneet Tallinnan edustalle, meren rantaan ja odottivat Suomesta apua, jota ei
vielä saapunut. Kun he saivat tietää Dreilöwenin joukkoineen olevan
lähellä, lannistui heidän rohkeutensa. He aavistivat kohtalonsa.
Lähetettiin miehet sanomaan Dreilöwenille, että he alistuvat Ördon ja
sen hallituksen alamaisiksi, maksaen veroja, mutta aateliston julmaa
sortoa he eivät kestä. Mutta Dreilöwen ei ottanut sitä kuullakseen,
vaan hyökkäsi virolaisten kimppuun, ja kymmentuhantinen joukko
tapettiin viimeiseen mieheen ja kapinan alkuunpanijat piinattiin
kuoliaaksi. Vasta nyt saapui Ruotsin puolelta pyydetty apujoukko,
mutta nähtyään saksalaisten olevan täysin voitolla, kääntyivät he
takasin uskaltamatta edes ilmaista, että olivat tulleet virolaisille
avuksi, vaan lupasivat säilyttää rauhan.
Samaan aikaan tuli kuningas Ludolfin käskystä 1343 Henrich v. Dussmer
joukkoineen ja yhtyen Dreilöwenin joukkoihin pani toimeen verilöylyn
Saarenmaalla "kristinuskon nimessä", jolloin 9000 saarenmaalaista
tapettiin ja heidän kuninkaansa Wesse hirtettiin jaloistaan puuhun.
Niin äkkiä oli vapaustaistelu puhjennut, ja yhtä pian se
tukahutettiin. Pienempiä kahakoita oli vielä, mutta virolaisten
vapaudesta katosi viimeinen varjo — nimikin — jos sellaista
vielä oli ollut piispojen ja pappien joillakin maatiloilla, sillä
miltei yleiseen oli henkiorjuus voimassa jo vuodesta 1290. Nyt
kiristettiin orjuuskahleet kahta vertaa tiukempaan. — Se oli
epätoivoisen vapautuspyrkimyksen ja kahleiden katkomisyrityksen tulos
— kuten Karolus ennusti.
Minne jäi Karolus ja kertomuksemme toiset henkilöt? Karolus oli
kiirehtinyt niin pian kun mahdollista Suomesta takasin ja olikin
ehtinyt ennen kun Ruotsin laivat saapuivat. Hän kauhistui nähtyään,
mitä oli tapahtunut, ja riensi Tallinnan puoleen voidakseen ehkä
vielä jotakin tehdä. Mutta myöhään! Dreilöwenin aseet tekivät
kamalaa jälkeä, ja paljo oli jo vapaustaistelijoita kaatunut.
Vielä koitti hän järjestää joukkoja, mutta kaikki oli myöhään. Hän
taisteli vimmatusti, mutta joutui elävänä, samoin kun Saaron Pietari,
vangiksi. Pietari tuomittiin hitaasti kidutettavaksi. Kun hänen
ruumistaan venytettiin piinapenkissä, ja jäsenet irtaantuivat
toisistaan, ja hän tunsi helvetillisiä tuskia, kiljui hän kamalasti:
Karolus! Karolus!
Ne olivat hänen viimeiset sanansa.
Karolus tuotiin kuulusteltavaksi. Dreilöwen ja toiset päälliköt
tahtoivat lähemmin tutustua tuohon "kummalliseen mieheen", josta
heille oli kerrottu.
Suuri sali täyttyi uteliaasta joukosta, josta osa oli ritareita ja
muita Dreilöwenin päällysmiehiä, kuolemalta säästyneitä hoviherroja,
sijaishallitsija y.m. sekä useita naisia. Takapuolella istui myös
Ludinghausen, rinnallaan mustaan huntuun verhottu nainen, — varmaan
Kordelia. Ludinghausenin hovi oli taistelussa jätetty koskematta,
Erikoinen sotaoikeus oli asetettu asiaa tutkimaan.
Karolus tuotiin esiin. Hän astui varmoin askelin. Kasvoistaan
näkyi kyllä tuska, mutta samalla rohkeus ja mielenlujuus. Ei näkynyt
jälkeäkään pelosta tai katumuksesta.
"Karolus, sinua syytetään kansan kapinaan kiihottamisesta", lausui
tuomari.
"En ole heitä murhiin kiihottanut", vastasi syytetty varmasti. "En
tahdo murhaa."
"Älä valehtele! Sinun johdollasi ovat he kamalan murhatyönsä
suorittaneet."
"Minä tahdoin heitä johtaa vapauteen rehellisen suoran sodan kautta,
jotta orjan kahleet olisivat murskaantuneet ja kansa vapautunut.
Ei ollut tarkoitus panna toimeen salamurhia. Mutta sokea kostonvimma
teidän kamalaa sortovaltaanne vastaan on ollut rajaton. He ovat
poissa ollessani tehneet kamalan erehdyksen."
"Mutta sinä olit heidän mukanaan taistelussa."
"Olin, silloin kun kaikki muu oli myöhäistä, kun ei enään mitään muuta
voitu."
"Kapina on sittekin sinun työsi hedelmä", julisti tuomari:
"rangaistuksesi on — kuolema piinapenkissä."
Tuomio kauhistutti useita läsnäolijoita. — Onneton uhri itse näytti
kun kohoisi hän korkeammaksi. — Dreilöwen, joka oli häntä ihmetellen
katsonut, loi katseensa maahan. — Ludinghausenin vieressä istuva
nainen näytti vaipuvan tainnoksiin.
Karolus virkkoi.
"En pelkää tuomiotanne, minulla on keino tehdäkseni se tyhjäksi. Minä
olen kuninkaan poika. Entinen Viron kansan kuninkaallinen vanhin
Warpo oli esi-isäni. Minä olen korkeammalla kun te. Minä taistelin
sorrettujen vapauden puolesta, mutta te taistelette ihmisyyttä,
oikeutta ja vapautta vastaan. Onneton kansa, vielä pahemmaksi
muuttui kohtalosi! — Mutta älkää luulko, että vääryytenne voitto on
ikuinen. Se veri, ne kyyneleet, jotka kidutushallituksenne vuodattaa
— ne kasvattavat kostajan. Vääryyden ja väkivallan kirous on
kukistava teidät!" Oli kun tähtäisi hänen leimuava katseensa kauvas
etäisyyteen. — Hän lausui:
"Isänmaa, kärsi — odota vielä! Pelastaja saapuu."
Hän kääntyi Ludinghauseniin päin, lausuen: "Isäni! Lohduta omaisiani
ja Kordeliaa. Kiitos kaikesta, mitä olet minulle tehnyt. Tervehdi
minulta Kordeliaa. Ole edelleenkin ihmisellinen alustalaisillesi.
Säilytä se totuuden ja rakkauden henki, jota minä tahdoin seurata. —
Säilytä se siemeneksi tuleville ajoille. Hyvästi, kallis isä!"
Sitten kosketti hän huulillaan sormusta, johon oli kätketty kuolettavaa
myrkkyä — ja kaatui maahan.
Vielä liikkuivat hnulensaa: "Kordelia — Isänmaa!" ja kaikki oli
lopussa. — Hän oli päässyt lepoon.
"Karolus — Karolus!" liikkuivat Kordelian huulet isän rintaa vastaan
nojatessaan puoli horroksissa. — — — Seuraavana päivänä nähtiin
taistelukentällä Karoluksen surevia ystäviä, joille hän oli hyvää
tehnyt, itkevän kalliin miehen muistoa. He puhdistivat maata
kaatuneiden veljiensä hyytyneestä verestä.
Joukkoon ilmestyi myös Kordelia. Hän ei itkenyt, vaan katsoi veristä
tanteretta kauhun ja syvän surun ilme kasvoillaan.
Kuin manalan henkien takaa-ajamana riensi hän kalliojyrkänteelle
merenrantaan, ja — katosi aaltoihin.
Läpi hiljaisen tyynen ilman kaikui heleästi viimeinen huutonsa:
"Karolus, Karolus!"