Olipa kerran lappalais-ukko ja lappalais-ämmä. Tiedätkös, mitä nämä
ovat?
Lappalaiset ovat kansa, joka asuu Pohjan perillä, pohjoisempana kuin
ruotsalaiset, ruijalaiset ja suomalaiset. Siellä, jossa emme näe
yhtäkään peltoa, emmekä kelpo metsää, emmekä säännöllisesti rakennettua
huonetta, vaan suuria autioita rämeitä ja korkeita vuoren harjanteita ja
pieniä kotia, joihin pääsee vain pienestä aukosta konttaamalla, siellä
asuvat lappalaiset. Heidän maansa on kummallinen maa. Toinen puoli
vuotta siellä on alinomaa aivan valoisa, kun ei aurinko koskaan
keskikesällä laske; toinen puoli vuotta taas siellä on alati ihan pimeä,
niin että tähdet tuikkivat kaiken talvipäivän. Kymmenen kuukautta joka
vuosi on siellä talvi ja rekikeli, ja silloin näkee pienien
lappalaisukkojen ja -ämmäin ajelevan lunta myöten pienissä veneissä,
joita nimitetään pulkoiksi; eikä näitä pulkkia hevonen vedä, vaan poro.
Oletko koskaan nähnyt poroa? Se on pienen, harmaan hevosen kokoinen,
vaikk'ei muutoin hevosen näköinen; sillä on suuret, monihaaraiset sarvet
ja matalampi kaula ja pieni kaunis pää, jossa kiiluvat suuret, kirkkaat
silmät; se juoksee kuni pyry-ilma yli vuorten ja mäkien, ja silloin sen
kaviot kalisevat. Silloin on lappalaisukko mielissään, kuin hän pulkassa
istuu; soisi mielellään, että kaiken vuoden ajan olisi yhtä hyvä
rekikeli.
Olipa, niinkuin jo sanoimme, muinoin lappalaisukko ja -ämmä. He asuivat
kaukana Lapinmaalla eräällä seudulla, jonka nimi on Aimio, lähellä
suurta Tenojokea. Tämän näet kaikkein ylinnä Suomen kartalla, johon
Lapinmaakin on piirrettynä yömyssyn muotoiseksi Suomen korkeaan päähän.
Tämä seutu on autio ja jylhä, mutta lappalaisukko ja -ämmä olivat ihan
varmat siitä, ett'ei niissäkään koko maailmassa nähdä niin valkoista
lunta eikä niin kirkkaita tähtiä eikä niin kauniita revontulia kuin
siellä Aimiossa. Sinne olivat he itsellensä rakentaneet kodan semmoisen,
kuin heillä on tapana. Puita ei heidän seuduillansa kasva; ainoastaan
vähäisiä vaivaiskoivuja, joita pikemmin sopisi nimittää pensaiksi kuin
puiksi, ja mistä he siis saisivat hirsiä huoneensa rakentamiseksi?
Sentähden ottivat he hienoja, pitkiä sauvoja, pistivät lumeen ja
sitoivat yläpäät yhteen. Sitten he ripustivat porontaljoja sauvojen
päälle, niin että kaikki oli harmaan sokuritopan näköinen, ja niin oli
heidän kotansa valmis. Mutta sokuritopan huippuun olivat he jättäneet
aukon, jonka läpi savu sai tupruta, kuin he kotaansa virittivät tulen,
ja toisen aukon olivat he tehneet kodan eteläpuolelle, josta kontattiin
ulos ja sisälle. Sen näköinen oli lappalaiskota, ja lappalaiset pitivät
sitä somana ja lämpimänä, ja viihtyivät siinä hyvin, vaikka heillä ei
ollut muuta vuodetta eikä muuta lattiaa, kuin valkoinen lumi.
Ukolla ja ämmällä oli pikku poika, jonka nimi oli Sampo, ja sitä nimeä
pidetään onnea tuottavana Lapissa. Mutta Sampo oli niin rikas, että
hänellä oli kaksi nimeä; yhdessä ei ollut kyllä. Kerran oli tullut
vieraita herroja, yllä suuret turkit, kotaan lepäämään. Heillä oli
muassansa kovia, valkeita lumipalasia, joita lappalaisämmä ei koskaan
ennen ollut nähnyt ja joita sanottiin sokuriksi. Muutamia makeita
lumipalasia he antoivat Sammollekin ja taputtelivat häntä poskelle
sanoen: "Lappelill! Lappelill!" Muuta he eivät voineet sanoa, kun näet
ei yksikään heistä taitanut lapinkieltä. Ja niin lähtivät he
matkustamaan pohjoisimmalle niemelle asti, jonka nimi on Pohjannokka.
Mutta lappalaisämmä ihaili hyvin noita vieraita herroja ja heidän
valkoista, makeaa luntansa. Sen koommin rupesi hän nimittämään poikaansa
"Lappelilliksi".
"Minusta on Sampo paljon parempi nimi", sanoi ukko suutuksissaan. "Sampo
nimeä pidetään rikkautta tuottavana, äläkä sinä, muori, pilaa sitä
nimeä, sen minä sanon! Meidän Sammostamme tulee vielä kerran
lappalaisten kuningas ja tuhannen poron ja viidenkymmenen lappalaiskodan
hallitsija. Saadaanpas nähdä, muori, saadaanpas nähdä!"
"On tuo niinkin, mutta Lappelill on niin sievä nimi", sanoi ämmä. Ja
niin nimitti hän poikaa Lappelilliksi ja ukko nimitti häntä Sammoksi.
Tässä on kumminkin muistettava, ett'ei poikaa vielä ollut kastettu,
sillä siihen aikaan ei siellä ollut pappia kahtakymmentä peninkulmaa
lähempänä. "Tulevana vuonna viedään poika pappilaan kastettavaksi", oli
ukon tapana sanoa. Mutta aina tuli esteitä, ja niin jäi matka tekemättä,
poika kastamatta.
Sampo Lappalainen oli nyt pieni pyylevä poika, seitsemän- tai
kahdeksanvuotias, hänellä oli musta tukka, ruskeat silmät, kippurainen
nenä ja leveä suu, ihan kuin isännällä itselläkin, mutta Lapissa
pidetään tätä kauneuden merkkinä. Sampo oli puolestaan jo mies, hyväkin
iäkseen: hänellä oli omat sukset, joilla hän laski korkeita mäkiä
Tenojoen lähellä, ja oma pieni poro, jonka hän valjasti oman pulkkansa
etehen. Hei, kunpahan olisit saanut nähdä, kuinka lumi pyrynä pölysi
hänen ympärillänsä, kuin hän ajaa hujautti jäällä ja korkeitten kinosten
läpi, niin ett'ei koko pojasta näkynyt muuta, kuin pienoinen töyhtö
mustaa tukkaa!
"Ei tässä kunnian kukko laula, jos ei poikaa saada kastetuksi", sanoi
ämmä. "Sudet hänet vielä vievät tuolla vuorilla. Taikka saa hänet Hiiden
kultasarvinen poro kynsihinsä, ja Herra varjelkoon! kuinka pojan sitte
käy, kun ei vielä ole kastettu?"
Sampo sai nuo sanat kuulla ja rupesi mietiskelemään, mimmoinen tuo poro
lienee, jolla oli kultasarvet. "Se lienee komea poro", arveli hän.
"Silläpä mun kerran pitäisi saada Rastekaiselle ajaa!" -- Rastekainen on
hyvin korkea ja autio vuoren harjanne, joka näkyy viiden tai kuuden
peninkulman päähän aina Aimiolle asti.
"Kavahda semmoisia puhumasta, ylenmielinen poikaressu!" torui äiti.
"Rastekaisella on koukojen oikea koto, ja siellä asuu Hiisi."
"Hiisikö? kukas se on?" kysäsi Sampo.
Ämmä joutui hämillensä. "Auki se pitääkin korvansa, tuo poika!" ajatteli
hän itsekseen. "Mintähden tuommoisia lomankaan hänen kuultensa? Mutta
parasta on, että häntä opetetaan Rastekaista pelkäämään." -- Ja niin
lausui hän: "Lappelill poikaseni, älä koskaan ajele Rastekaiselle,
siellä asuu Hiisi, suuri vuoren haltia, joka syöpi poron yhtenä
suupalana ja nielee pikku poikia, kuni sääskiä!"
Sampo kävi, näitä kuullessaan, hyvin miettiväisen näköiseksi, vaan ei
puhunut mitään. Ajattelihan kuitenkin itsekseen: "olisipa hupaista, jos
kerran saisin nähdä tuommoisen kummituksen, kuin vuoren haltia on --
tietysti kaukaa vain!"
Nytpä oli jo kolme, neljä viikkoa kulunut joulusta, ja yhäti vain oli
aivan pimeä Lapissa. Siellä ei huomannut mitään erotusta aamun,
keskipäivän ja illan välillä; ainiaan oli yö, ja kuu kuulti, ja
revontulet räiskyivät, ja tähdet tuikkivat kaiken vuorokauden. Sammosta
aika kävi pitkäksi. Siitä oli jo niin kauan, kuin hän oli auringon
nähnyt, että hän melkein oli unohtanut, minnäköinen se oli, ja kun joku
kesästä puhui, niin Sampo ei muuta muistanut, kuin että silloin olivat
sääsket häntä hyvin härsyttäneet ja olivat olleet syömäisillään hänet.
Sentähden ei Sampo suuresti kesää kaivannut, kunhan vain tulisi niin
valoisa, että näkisi hiihdellä.
Kerran keskipäivällä (vaikka oli aivan pimeä) sanoi lappalaisukko:
"tulepas tänne, niin näytän sinulle jotakin!" Sampo konttasi kodasta
ulos ja katsoa kollotteli etelään päin, jonne isä viittasi. Silloin näki
hän pienen punertavan valon siinteen taivaan rannassa. "Tiedätkös, mitä
tuo on?" kysyi ukko.
"Tuoko etelässä?" kysyi poika. Hän kyllä tunsi ilmansuunnat ja tiesi,
ett'eivät revontulet loista etelässä.
"Se juuri", sanoi äijä. "Se on auringon ilmoittaja. Huomenna tai
ylihuomenna saamme kenties jo nähdä auringonkin. Katsopas, kuinka
kummasti tuo valo punaa Rastekaisen huippua!"
Sampo katseli länteen päin ja näki, kuinka lumi kauas hohti punaiselta
Rastekaisen synkällä huipulla, jota hän ei pitkään aikaan ollut silmin
erottanut. Heti johtui hänelle mieleen, kuinka ihmeellisen ihanaa olisi,
jos saisi etäältä nähdä vuoren haltian.
Sampo mietiskeli asiata koko päivän ja puolen yötä. Hän tahtoi nukkua,
mutta ei voinut. "Oi", ajatteli hän, "olisi kuitenkin kummallista kerran
saada nähdä tuo vuoren haltia!" Ja näin yhä näitä miettiessään, konttasi
hän viimein aivan hiljaa ulos poron taljasta, jonka sisällä hän oli
maannut, ja sitten ulos oven aukosta. Ulkona oli niin pakkanen, että
tähdet säteilivät ja lumi narskui jalkain alla. Mutta Sampo Lappalainen
ei ollut arka poika, eikä hän tuommoisesta paljoa pitänyt. Olihan
hänellä sitä paitsi nahkatakki, nahkahousut, kallokkaat, nahkamyssy ja
nahkakintaat. Näin varustettuna tirkisteli hän tähtiä ja mietti, mitä
nyt tehdä.
Samassa kuuli hän poronsa vähän matkan päässä kaapivan lunta. "Mitähän,
jos ajelisin vähän?" arveli Sampo.
Tuumasta toimeen. Sampo valjasti poronsa pulkan etehen, tapansa mukaan,
ja ajeli aika vauhtia pitkin suurta autiota lumikenttää. "Minä ajelen
vähän, hyvin vähän matkaa vaan, Rastekaista kohden", ajatteli hän
itsekseen. Ja niin ajaa hujautti hän joen jään yli ja sitten ylös toista
Tenojoen rantaa, ja nyt oli Sampo Ruijan kuningaskunnan aineella, koska
Tenojoki on rajana. Mutta mitäpäs Sampo tuota ymmärsi?
Sinä, joka luet tämän sadun Sammosta, oletko sinä koskaan laulanut:
"juokse porosein?"
Tunnetko sinä sen sievän laulun, jonka tekijää, armasta, hyvää piispa
Franzénia, koko Ruotsi ja koko Suomi rakastaa, ja oletko sinä nähnyt
hänen ihanain lauluinsa neljännen osan nimilehteä? Siinä näemme me
piirrettynä lunta pitkin porollansa ajelevan lappalaispojan, ja hän se
juuri on Sampo Lappalainen. Juuri niin istui, hänkin ja laulaa hyräeli
itsekseen:
"Päiv' on lyhyinen,
Mutta pitkä tie,
Laulaissain nyt vie
Matka joutuen!
Tääll' on sudet vaan
Usvamajoissaan."
Ja Sampo, näin laulaissaan, näki kuinka sudet juoksivat, kuni harmaat
koirat, pimeässä reen ympärillä ja poroa tapailivat, mutta näistä ei
Sampo paljoa huolinut. Hän tiesi hyvin, ett'ei ainoakaan susi ollut
kululleen niin joutuisa, kuin hänen kiltti poronsa. Hei! mitä nujakkaa
pulkka lensi mäkien ja kivien yli, jotta ilma korvissa tuhisi! Sampo
Lappalainen lasketteli vaan yhä eteenpäin. Kopsis kapsis, panivat poron
kaviot, ja korkeat vuorenharjanteet näyttivät juoksevan taaksepäin,
mutta Sampo ajaa törötteli vaan. Hän ei muuta miettinyt kuin hupaista
ajelemista.
Näin hänen ajaessaan kerran mäkeä alas lensi pulkka ylös-alaisin, ja
Sampo joutui lumikinokseen. Mutta tuosta ei poro tiennyt mitään, luuli
vain, että Sampo yhä istui pulkassa, ja niin juoksi poro tiehensä, ja
Sampo sai suunsa lunta täyteen, ett'ei edes ennättänyt huutaa ptruu!
ptruu! (vaikka sitä huutoa kyllä oikeastaan vain käytetään hevosille
eikä poroille)! Siellä hän nyt makasi, kuni sääretön sopuli, keskellä
synkkää yötä ja keskellä suurta, ääretöntä erämaata, jossa ei
ainoatakaan ihmistä ollut, ei asunut monen penikulman päässä.
Sampo alussa vähän hämmästyi, eikä tuo kummaa olekaan. Hän kömpi ylös
lumesta. Tosin hän ei ollut loukannut itseänsä ollenkaan, mutta mitä se
häntä auttoi? Niin kauas, kuin silmä kantoi himmeässä kuun valossa, näki
hän ympärillänsä vaan kinoksia ja äärettömiä lumivuoria. Mutta yksi
vuori oli kaikkia muita korkeampi, ja Sampo ymmärsi sen olevan
Rastekaisen. Samalla johtui hänen mieleensä, että täällä asui vuoren
julma haltia, joka söi poroja, yhden suupalakseen, ja nieli pikku poikia
kuni sääskiä. Silloin rupesi Sampo pelkäämään. Mielellänsä olisi hän nyt
tahtonut olla kotonansa isän ja äidin luona lämpöisessä kodassa. Mutta
kuinka sinne päästä? Ja eiköhän häntä sitä ennen löydä kinoksesta tuo
vuoren haltia, jonka kurkkuun hän menee housuineen, kintaineen, kuni
pienonen sääski raukka?
Niin, siellä Sampo Lappalainen nyt istui lumessa ja pimeässä Lapin
autioilla vuoren harjanteilla. Hänestä tuntui niin kummalta, niin
synkältä, kun hän edessänsä näki Rastekais-vuoren suuren, synkän varjon,
sen vuoren, jossa vuoren haltia asui. Eikä siitä niitäkään apua ollut,
että hän tuossa itkien istui, sillä kaikki hänen kyynelensä kylmettyivät
heti kohta jääksi ja vierivät herneinä alas hänen pienelle karvaiselle
porontalja takillensa. Sentähden arveli Sampo, että itku nyt oli
hyödytöntä vaivaa, ja nousi ylös kinoksesta, juoksemalla lämmitäkseen.
"Jos tähän jään istumaan, niin palellun kuoliaaksi", lausui hän
itseksensä. "Parempi on sittekin mennä vuoren haltian luokse. Jos hän
minut syö, niin siitä ei ole sen pitempää puhetta. Mutta minä sanon
hänelle että hän ennemmin söisi sudet, joita täällä vuorilla näkyy
kosolta olevan; ne ovat lihavampia paistia, kuin minä olen, ja hänellä
on vähempi vaivaa turkista."
Sitte Sampo alkoi kavuta vuorta ylös. Hän ei ollut kauas kavunnut, niin
jo kuuli jonkun hissuttavan lumessa, ja heti sen jälkeen juoksi hänen
luoksensa suuri takkukarvainen susi. Sammon pieni lappalaissydän
vavahti, mutta hän päätti näyttää, ikäänkuin ei ensinkään pelkäisi.
"Äläpä juokse minun tielleni!" huusi hän sudelle. "Minulla on asiaa
vuoren haltialle, ja varo kinttujasi, jos rohkenet minulle mitäkään
pahaa tehdä!"
"No, no, älähän kiirehdi!" sanoi susi, sillä Rastekaisella taitavat
kaikki eläimet puhua. "Kuka sinä olet, pieni poika nulikka, joka
kinoksissa kapuat?"
"Nimeni on Sampo Lappalainen", vastasi poika. "Kukas sinä sitten olet?"
"Minä olen vuoren haltian ylimmäinen pääsusi", vastasi peto, "ja minä
olen juossut vuorelta vuorelle kutsumassa hänen kansaansa viettämään
suurta auringon juhlaa. Koska meillä on sama matka, niin istu selkääni;
siten saat ratsastaa vuorelle."
Sampo ei kauan arvellut, kapusihan vaan suden pörhöiselle turkille
istumaan, ja niin mentiin laukkaamalla yli rotkojen ja notkojen. "Mikä
juhla se on, se auringon juhla?" kysäsi kumppaniltaan Sampo.
"Etkö sinä sitä tiedä?" sanoi susi. "Kun täällä Lapissa koko pitkän
talven on ollut pimeä ja aurinko ensimmäisen kerran taas täällä nähdään
nousevan taivaan kannelle, silloin me vietämme auringon juhlaa. Silloin
kaikki eläimet ja kaikki haltiat koko pohjolasta kokoutuvat
Rastekaiselle, ja sinä päivänä ei kukaan saa tehdä toiselle pahaa. Se
oli onneksi, Sampo Lappalainen; sillä muutoin, näet, olisin minä jo
aikaa sitte syönyt sinut suuhuni."
"Onko vuoren haltiakin täällä saman lain alainen?" kysyi Sampo.
"Se on tietty se", sanoi susi. "Yhden tunnin ajan ennen auringon
nousemista ja yhden tunnin ajan sen laskemisen jälkeen ei vuoren haltia
itsekään tohdi sinuun koskeakaan. Mutta varo itseäsi, kuin tunti on
loppunut, sillä jos silloin vielä olet vuorella, niin hyökkää
satatuhatta sutta ja tuhat karhua sinun päällesi, ja vuoren haltia
tarttuu siihen, jonka ensin kouraansa saapi, ja silloin ei sinusta enää
ole paljoa puhumista, Sampo parka!"
"Kenties sinä olet niin kiltti, että sitte myös autat minua vuorelta
pois, kuin alkaa vaara uhata?" kysyi Sampo, ja sydän sykki hänellä
rajusti.
Susi purskahti kohti kurkkua nauramaan (sillä Rastekaisella osaavat
sudet nauraakin). "Älä sitä, Samposeni, toivokaan", arveli hän. "Minä
päin vastoin ensimmäisenä hyökkään päällesi. Sinä olet lihava ja roteva
poika; huomaan hyvin, että olet paisunut poron maidosta ja poron
juustosta. Sinusta saan hyvän eineen aamusella."
Sampo mietiskeli, olisiko paras heti hypätä suden seljästä alas, mutta
nyt oli jo liian myöhä. He olivat nyt saapuneet vuoren huipulle, ja
siellä sai hän kummia katsella. Siellä istui suuri vuoren haltia
istuimellansa, joka oli pilvihin pistävä kallion huippu, ja katseli
kauas vuorien ja laaksojen yli yön pimeässä. Päässä oli hänellä myssy
valkoisista lumipilvistä; hänen silmänsä olivat täyskuun näköiset, kuin
se nousee metsän takaa; hänen nenänsä oli kuni vuoren huippu; hänen
suunsa kuin vuoren rotko hänen partansa kuin pitkistä jääpuikoista tehty
töyhtö; hänen käsivartensa olivat niin paksut kuin suurin honka
vuorella; hänen kätensä kuin kuusen havut; hänen säärensä ja jalkansa
kuin kelkkamäki talvella, ja hänen avarat turkkinsa kuin lumivuoret.
Mutta kysynet kenties, kuinka keskellä yötä saattoi nähdä vuoren haltiaa
ja hänen kansaansa. Niin, se seikka oli semmoinen, että lumi loisti
ylt'ympäri, ja yli kaiken taivaan kaaren leimusivat kaikkein kauneimmat
revontulet, valaisten seutua.
Vuoren haltian ympärillä istui miljoonittain haltioita ja tonttuja, niin
harmaita ja niin pieniä, ett'eivät he, hangella kulkiessaan, jättäneet
suurempia jälkiä, kuin oravakaan. He olivat kokoutuneet tänne maailman
kaikista ääristä, Novaja-Semljasta ja Huippuvuorilta ja Grönlannista ja
Islannista, niin, vieläpä Pohjoisnavaltakin; kaikki olivat he tulleet
tänne kumartaen aurinkoa palvelemaan, aivan kuin raakalaiset pelosta
paholaista palvelevat, sillä haltiat eivät aurinkoa rakasta; he olisivat
mielissään, jos se, kerran laskeuduttuaan autioiden vuorten taakse, ei
enää ikänä kohoaisi. Ja vähän etempänä seisoivat siellä kaikki Lapin
pienemmät ja suuremmat eläimet pitkissä, taajoissa riveissä
tuhansittain; siellä oli karhut, sudet, naalit, porot, sopulit,
poronkirput, ja paljo muitakin, mutta sääsket olivat tulemasta estetyt,
he raukat olivat näet paleltuneet.
Tätä kaikkea Sampo Lappalainen hyvin kummastellen katseli, ja kapusi
niin huomaamatta pääsuden seljästä ja kätkeysi suuren kukkurakiven
taakse, nähdäkseen, mitä nyt vielä tapahtuu.
Vuoren haltia kohotti korkean päänsä, niin että lumi pyrysi hänen
ympärillänsä, ja katso! silloin loistivat kauniit revontulet sädekehänä
hänen otsallansa. Ne leimusivat pitkinä, tähden muotoisina säteinä yli
sinisen öisen taivaan; ne räiskyivät ja suhisivat, juuri kuin tuli
metsässä kiitäessään honkain latvaan; ne levisivät ja supistuivat taas
yht'äkkiä; ne tihenivät ja vaalenivat vuoroon, niin että valonvivahdus
toisensa perästä, tuulispään tavoin, kiiti lumisten vuorien yli. Ja
sekös oli vuoren haltialle iloksi! Hän taputteli jäisiä käsiänsä, jotta
kaiku kuului kuin ukkosen jyrinä vuoren rotkoista, ja haltiat ulvoivat
ilosta, ja eläimet ylt'ympäri huusivat pelosta. Mutta silloinpa vuoren
haltia vasta oli mielissään, niin että hän huusi yli kaiken erämaan:
"Näin pitäisi aina oleman! Ikuinen talvi ja ikuinen yö! Niitä minä
rakastan."
"Näin pitäisi aina oleman!" huusivat haltiat ja tontutkin täyttä
kurkkua, sillä kaikki he enemmin rakastivat yötä ja talvea kuin kesää ja
päivänpaistetta. Mutta eläinten joukossa nousi aika jyräkkä, sillä
kaikki petoeläimet ja sopulit olivat samanmieliset kuin haltiat, mutta
porot ja muut eläimet toivoivat kesää; olisivat kaiketi sitä hyvinkin
toivoneet, joll'eivät samassa olisi muistaneet Lapin sääskiä. Pieni
poronkirppu yksin tahtoi välttämättömästi kesääkin, ja vinkui siis, niin
paljon kuin jaksoi: "herra kuningas, mehän olemme tulleet tänne aurinkoa
odottamaan!"
"Pidätkö kitasi kiinni, kurja mato!" karjasi jääkarhu hänen vieressänsä.
"Tännehän tullaan kokoon vain vanhan tavan mukaan. Mutta tänä vuonna
nousee ilomme ylimmilleen, sillä tänä vuonna ei aurinko tulekaan enää
taivaan kannelle; aurinko on sammunut, aurinko on kuollut!"
"Aurinko on sammunut! Aurinko on kuollut!" kiljuivat kaikki eläimet, ja
koko luonto värähti kauhistuksesta. Mutta Pohjoisnavalta tulleet haltiat
nauroivat niin, että heidän myssynsä lensivät päästä Ja suuri vuoren
haltia korotti julman äänensä ja huusi taas yli erämaitten: "Näin on
aina oleva! Näin on aina oleva! Aurinko on kuollut. Koko maailma on
polvensa notkistava ja minua rukoileva, minua, ikuisen talven ja ikuisen
yön kuningasta!"
Tästä suuttui Sampo, joka yhä istui kukkurakiven takana. Hän astui siis
esiin ja huusi kyllä nenäkkäästi: "sinä valhettelet, vuoren haltia, sinä
valhettelet! Eilen näin minä auringon ilmoittajan taivaan rannassa, eikä
aurinko ole kuollut. Kyllä sinun partasi vielä sulaa, kunhan juhannuksen
aika alkaa lähestyä."
Tätä kuullessaan vuoren haltia kävi synkäksi, ja hänen otsallensa näkyi
nousevan suuri pilvi. Hän unhotti lain ja kohotti hirmuisen pitkän
käsivartensa, surmaamaan Sampo Lappalais parkaa. Mutta samassa
vaalenivat revontulet, ja punainen juova välähti taivaalle ja paistoi
keskelle vuoren haltian hyyteistä naamaa, niin että hän äkkiä sokeutui
ja pudotti käsivartensa alas. Ja silloin kohosi hiljallensa auringon
kultainen reunus juhlallisena yli taivaan rannan ja valasi vuoret,
erämaat, kinokset, rotkot, haltiat, eläimet ja pienen uljaan Sampo
Lappalaisen. Yht'äkkiä alkoi lumi kimallella, juuri kuin olisi miljoonia
ruusuja satanut sen pinnalle, ja aurinko loisti kaikkien silmissä ja
vieläpä kaikkien sydämmen sisässäkin. Vieläpä nekin, jotka enimmin
olivat toivoneet, että aurinko olisi kuollut, olivat sangen iloiset
nähdessään sen taas. Mutta kaikista hupaisinta oli katsella haltiain ja
tonttujen kummastusta. He tirkistelivät aurinkoa pienillä, harmailla
silmillänsä, jotka kiiluivat punaisten yömyssyjen reunusten alta, ja he
joutuivat vasten tahtoansa niin ihailemisen valtaan, että asettuivat
seisomaan ylösalaisin, pää kinokseen, ja suuren, hirmuisen vuoren
haltian parta alkoi sulaa ja tippua juoksevaksi puroksi yli hänen avaran
takkinsa.
Mutta kuin kaikki, kukin omalla tavallansa iloiten, olivat katselleet
aurinkoa hetkisen, oli ensimmäinen tunti jo melkein kulunut, ja Sampo
Lappalainen kuuli erään poron sanovan vasikallensa: "tule, tule, armas
lapseni, nyt meidän tulee kiiruhtaa pois, sillä muutoin sudet syövät
meidät suuhunsa!"
Silloin Sampokin muisti, miten hänen kävisi, jos hän kauemmin viipyisi.
Ja koska hän vieressänsä näki komean, kultasarvisen poron, niin hän ei
kauempaa miettinyt, vaan hyppäsi poron selkään, ja niin mentiin taas
aika vauhtia alas jyrkkiä vuoren kukkuloita.
"Mitähän kohinaa tuo on, joka kuuluu meidän takanamme?" kysäsi Sampo
vähän ajan perästä, vedältäen henkeä ankaran ratsastamisen jälkeen.
"Se tulee niistä tuhannesta karhusta, jotka juoksevat meidän jäljestämme
nielemään meitä", vastasi poro. "Mutta älä pelkää: minä olen vuoren
haltian oma loihtuporo, eikä ainoakaan karhu vielä ole minun
kantapäitäni tavoittanut."
Niin matkasivat taas hetkisen. Silloin kysyi Sampo: "mitähän läähätystä
tuo on, joka takanamme kuuluu?" -- Poro vastasi: "se lähtee sadasta
tuhannesta sudesta, jotka täyttä laukkaa rientävät perästämme syömään
sinua ja minua suuhunsa. Mutta älähän hätäile: ei ole ainoakaan susi
vielä minua kilpajuoksussa voittanut."
Taas matkasivat hetken aikaa; silloin sanoi Sampo Lappalainen:
"ukkonenkohan tuolla vuorilla meidän takanamme jyrisee?" -- "Ei", sanoi
poro, ja koko hänen ruumiinsa alkoi vavista, "se on vuoren haltian
jalkain kopsetta; hän, näet astuu jättiläisen askelilla meidän
jäljestämme, ja nyt olemme hukassa, sillä hänen kynsistään ei kukaan voi
pelastua." -- "Eikö tähän sitte niitäkään neuvoa ole?" sanoi Sampo. --
"Ei", vastasi poro, "tässä ei muu auta, kuin koettaa päästä pappilaan,
joka on tuolla Inarinjärven rannalla. Jos sinne ennätämme, niin olemme
pelastetut, sillä vuoren haltialla ei ole valtaa kristittyjen yli." --
"No", sanoi Sampo: "Juokse, porosein, yli vuorien, niin annan sinulle
kultakauroja syödä hopeaisesta soimesta!"
Ja poro juoksi, juoksi yhä henkensä edestä, ja juuri kuin olivat
päässeet papin huoneesen, oli vuoren haltia jo kartanolla ja kolkutteli
niin kovasti ovea, jotta kaikki luulivat huoneen palasiksi pakahtuvan.
"Kuka siellä on?" kysyi pappi.
"Minä olen!" vastasi jyrkkä ääni kartanolta. "Avaa ovi vuoren haltialle!
Täällä on kastamaton lapsi, ja kaikki pakanat ovat minun omiani."
"Maltas vähäsen, kunnes saan kauhtanani ja kaulukseni päälleni,
voidakseni sopivalla tavalla vastaanottaa niin ylhäistä herraa!" vastasi
pappi huoneestansa. -- "Olkoon menneeksi!" karjasi vuoren haltia; "mutta
joudukin, muutoin poikasen huoneen seinän palasiksi!" -- "Heti, heti,
armollinen herra!" vastasi pappi.
Mutta samassa otti hän vettä astiahan ja kastoi Sampo Lappalaisen
kristityksi ihmiseksi Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
"Noh, etkö ole valmis jo?" ärjyi vuoren haltia ja kohotteli jo hirmuista
jalkaansa, potkasemalla kumotakseen huonetta. Mutta silloin avasi pappi
itsestänsä oven ja sanoi: "mene tiehesi, sinä yön ja talven kuningas,
sillä tämän lapsen kanssa sinulla ei ole niitäkään tekemistä! Jumalan
armon aurinko paistaa nyt Sampo Lappalaisen yli, eikä hän enää kuulu
sinun, vaan Jumalan valtakuntaan!"
Silloin suuttui vuoren haltia niin julmasti, jotta tuossa paikassa
pakahtui hirmuiseksi pyry-ilmaksi, ja alkoi sataa lunta niin tiheään,
että lumi melkein peitti koko pappilan, ja kaikki luulivat kinoksihin
kuolevansa. Pappi yksin oli ihan tyynenä, lukihan vain rukouksiansa
pyhästä kirjasta ja odotteli aamua. Ja kuin aamu tuli, paistoi aurinko
lumelle, ja lumi suli, ja pappila oli pelastettu, mutta vuoren haltia
oli kadonnut; ja mihinkä hän on joutunut, sitä ei kukaan tiedä, mutta
kaikki arvelevat hänen vielä elävän ja hallitsevan Rastekaisella.
Sampo Lappalainen kiitteli hyvää pappia ja sai häneltä pulkan lainaksi.
Sitte valjasti Sampo kultasarvisen poron papin pulkan etehen ja matkusti
niin kotia isänsä tykö Aimioon. Ja sielläkös ilo ylimmilleen nousi, kuin
Sampo Lappalainen niin yht'äkkiä tuli takaisin! Mutta pitkäksi kävisi
nyt tällä kertaa kertoa siitä, kuinka Sammosta sitte tuli suuri herra,
joka ruokki poroansa kultakauroilla hopeaisesta soimesta. Sanotaanpa,
ett'eivät lappalaiset siitä ajasta asti enää vuodesta vuoteen lykkää
lapsiensa kastattamista, kuten ennen; sillä kuka tahtoisikaan, että
vuoren haltia söisi lapset suuhunsa? Sampo Lappalainen kyllä tietää,
kuinka tämän asian laita on. Hän kyllä tietää, miltä tuntuu, kuin
ukkonen vuoren harjanteilla jyrähtelee.
[Kuva]