Oli kerran poika, jonka nimi oli Tahvo Metsänen, ja hänellä oli sisar,
nimeltä Ester. Heidän isänsä oli uutisasukas, joka oli pellon raivannut
keskelle korpea, siitä syystä oli hänen nimensä Metsänen, ja heidän
äitinsä oli hyväntahtoinen eukko, jolla oli hoidettavana kaksi lehmää,
kaksi vasikkaa, kaksi vuohta, kaksi porsasta ja kaksi lasta; vieläpä
hevonen, koira ja kissa; siinä kaikki, mitä hänestä tiedän. Muutoin oli
metsässä melkein yhtä paljo haltioita kuin oraviakin, joka on
kummallista ja harvinaista meidän aikanamme, mutta uutisasukkaiden
mielestä tämä oli aivan niin kuin olla pitikin.
Lapset auttoivat isäänsä ja äitiänsä pitkin talvea; heillä ei
tosiaankaan ollut aikaa laiskistella. Tahvo osasi kiskoa havun-oksia,
juottaa hevosta ja kantaa puita tupaan. Ester lakasi tuvan lattiaa, pesi
pataa, karttasi villoja ja syötti lehmiä sekä porsaita.
Nyt oli kevät, ja elukat olivat ensi kertaa päästettävät metsään. Tämäpä
vasta lystiä oli! "Tähti" niminen lehmä astua lönkitteli niin, että
kello kaulassa kilisi; vasikat tanssivat häntä sojossa, ja vuohet tulla
harppasivat, niin että parta leuassa tutisi. Mutta Tahvo ja Ester
nauroivat niin, että heidän täytyi ottaa kiinni veräjän pylväästä.
"Tuoss' on teille leipä, juustopala ja neljä silakkaa", sanoi äiti.
"Ajakaa nyt lehmät kauniisti laitumelle ja tuokaa ne illaksi kotiin;
vuohet kyllä seuraavat kellon ääntä."
Ei sitä tarvinnut sanoa kahta kertaa Tahvolle ja Esterille. Pieni
eväspussi otettiin selkään ja niin lähdettiin ulos aamulla melkein yhtä
iloisina kuin vasikat, eikä sinä päivänä suinkaan puuttunut
vasikantanssia. Lumi oli sulanut niityiltä ja pelloilta, mutta jäljellä
oli sitä vielä valkoisina täplinä metsärinteiden pohjoispuolilla. Linnut
lauloivat joka oksalla, ja viheriä ruoho ja ensimäiset sinivuokot
pilkistelivät syksyn lakastuneiden lehtien alta, jotka keltaisina,
punaisina ja ruskeina täyttivät kaikkialla koivumetsän.
Tahvo ja Ester olivat ihmeen iloisia. Heistä näytti kaikki iloiselta ja
hymyilevältä heidän ympärillänsä. Puut muka nyykyttivät päitänsä heille,
linnut lauloivat varta vasten heille, vihanta nurmi kutsui heitä
istumaan, kivetkin ne katselivat heitä harmain silmin ja sammalisin
kulmakarvoin. Tuulella oli heille jotakin sanomista; pilvet katselivat
alas heihin; puro metsässä pyysi heitä kuuntelemaan iloista lirinäänsä;
hyttyset olivat tanssivinansa heille; orava, joka kiipesi ylös korkeaan
kuuseen, tahtoi kaikin mokomin näyttää heille konstejansa. Päivä paistoi
niin kirkkaasti metsässä, aivan kuin olisi se ollut luotu juuri heitä
varten, ja sinisen ilman kautta katseli heitä erinomaisen lempeästi
kevät-aurinko, niinkuin olisi itse Jumala äärettömässä hyvyydessänsä
katsellut heitä ja sanonut: "Rakkaat, pienet lapset, jos vain
tietäisitte, kuinka teitä rakastan!"
Metsässä oli vuori, vuoressa oli rotko ja rotkossa asui haltia, nimeltä
Harmaaparta. Tämä oli kovin kummallinen haltia. Hän oli istunut vuoressa
maailman alusta asti ja oli käynyt harmaapäiseksi kuin ampiaispesä
pelkästä alituisesta tutkimisesta. Hän tiesi kaikki, ja taisi kaikki,
mitä vain ihmiset tietävät ja taitavat, sillä Harmaaparta oli hyvin
oppinut haltia, joka luki kirjoja ja mietti mistä syystä kaikki oli
maailmassa niin eikä toisin. Harmaaparta kuuli ruohon kasvamisen ja
tiesi kaikki eläinten, kasvien ja kansakuntain nimet. Hän olisi ollut
aivan täysin oppinut, mutta pikkuruisen puuttui häneltä vielä: hän,
näet, ei vielä ollut lukenut taivaan tähtiä eikä santaa meren rannalta,
eikä mitannut ijankaikkisuuden pituutta, leveyttä ja syvyyttä. Tätä oli
Harmaaparta juuri miettimässä, kaivellen vanhaa haavanlehteä, kuin
lapset saapuivat rotkon suulle.
"Kas, hyvää huomenta kummi, hyvää huomenta Harmaaparta", sanoivat Tahvo
ja Ester, sillä he eivät peljänneet ollenkaan; he olivat monta vuotta
tunteneet haltian, joka ennen vanhaan oli kutsuttu kummiksi heille
paremman puutteessa.
"Jumal' antakoon", vastasi Harmaaparta, yhä vain katsoen lakastunutta
haavan lehteä.
"Mitäs te, kummi, tuossa vanhassa lehdessä näette?" kysyi Tahvo
leikatessansa pajupilliä Esterille. Ensin hän leikkasi pajun oksan,
sitte hän kalkutteli siitä kuoren irti, teki reiän ja uurteen, ja --
pilli oli valmis, oikea klarinetti.
"Etsin tässä luonnon salaisuutta", vastasi haltia. "Koettelen lukea
lehden suonia, voidakseni sitte lukea hietajyvät merestä, ja sitte aion
mitata koko ijankaikkisuuden. Mutta sitä ette ymmärrä, lapsukaiset."
"Vai niin", sanoi Tahvo, joka ei muuta ymmärtänyt, kuin että tuo kaikki
oli hyvin kummallista. "Mitäs se luonnon salaisuus on semmoista?"
"Se on semmoista, että minun täytyy tietää, mistä syystä kaikki on juuri
niin kuin on, ja mitä hyötyä mistäkin on, ja onko kaikki tullut
itsestänsä", vastasi haltia. "Siinä, poikaseni, se luonnon salaisuus
on."
Sitä ei Tahvo ymmärtänyt. Hän otti esiin juustopalan eväspussista ja
istui kivelle syömään: Siinäpä hänellä luonnon salaisuus. Ester istui
vähän matkan päässä ja sitoi kauniin vastan vaalean-viheriöistä
koivunvarvuista, sill'aikaa kuin "Tähti" astui metsässä kelloansa
kiistellen. Sepä heille luonnon salaisuutta sekin.
Hetken perästä oli Tahvo saanut päähänsä ajatuksen, joka ei ennen ollut
johtunut hänen mieleensä, ja sanoi haltialle: "Tiedäpäs, kummini, että
Jumala on kaikki luonut, ja että kaikki, mitä Jumala on tehnyt, on
hyvä."
"Saattaa olla", arveli Harmaaparta, "mutta kuulepas, Tahvo! Minä olen
etsinyt Jumalaa maailman alusta enkä ole häntä vielä löytänyt. Olen
häntä etsinyt lakastuneista lehdistä, kuolleista madoista ja mustista
kirjaimista. Olen kaivellut kukkasia, vaan ei Jumalata niissäkään ollut.
Olen lohkonut kiviä, mutta turhaan. Olen leikannut kappaleiksi kuolleen
leivosen, nähdäkseni, mitä se lauloi, ja olisiko jotakin Jumalasta ollut
sen kielellä, vaan ei siellä näkynyt mitään. Kerran löysin metsästä
kuolleen ihmisen; silloin etsin Jumalaa hänen päästänsä ja
sydämmestänsä, vaan en häntä löytänyt. Siinäpä temppu jota en ymmärrä.
Voitkos _sinä_, Tahvo, sanoa, missä Jumala on?"
"Se nyt on pian sanottu", vastasi Tahvo. "Jumala on joka paikassa."
"Niin, mutta minä en näe häntä, en voi häneen käsin koskea", sanoi
Harmaaparta ja näytti kovin onnettomalta. Samassa peitti musta pilvi
auringon ja Tahvo yht'äkkiä oikein säikähti, sillä hänestä tuntui nyt,
kuin Jumala olisi kadonnut maailmasta, ja kaikki oli pimeätä, kylmää ja
kuollutta niinkuin suuressa suunnattomassa haudassa.
Mutta tätä kesti vain hetkisen. Pilvi hajosi, aurinko pääsi jälleen
paistamaan, linnut lauloivat, hyttyset tanssivat, lehmän kello kilisi,
orava hyppi kuusessa, koivut näyttivät niin ihmeen iloisilta ja
viheriäisiltä päiväpaisteessa, ja Ester istuen kivellä lauloi, niin että
metsä kajahteli:
Näin lintu lauloi kerran,
Laulunsa hilpeän:
Hyvyyttä taivaan Herran
Ma aina ylistän.
Niin kukka kunnahalla
Kuin pilvi taivahan,
Ne kertoo kaikkialla
Hyvyyttä Jumalan.
Niin, Hänen asuntonsa
On taivas sininen,
Ja Hänen katsantonsa
On kirkas tähtönen.
Maat, taivaat rinnakkaina
Hänt' ylistävät vain,
Hän kaikkiall' on aina --
Hän on myös minussain.
"Niin, niin se oli!" huudahti Tahvo ilossaan, sillä tietämättään oli
Ester juuri laulanut sitä, mitä hän ajatteli, vaan ei osannut sanoa. Ja
sitte hän rupesi tekemään isoa torvea tuohesta, semmoista, johon
paimenpoikien on tapana toitottaa, kuin etsivät lehmiänsä.
"Sepä oli merkillistä, sitä en ole tullut koskaan ajatelleeksi", sanoi
haltia ja kävi hyvin miettiväiseksi. "Olisikohan todellakin niin, että
Jumalan voi nähdä Hänen töistänsä, niitä hajoittelemattakin? Ja olisiko
Jumala tosiaankin meissä itsessämme?"
"Kyllä se on aivan varmaa", vastasi Tahvo, ja samassa paistoi aurinko
suoraan hänen kasvoihinsa, niin että hänen täytyi kädellä varjostaa
silmiänsä.
"Mutta sittehän olenkin löytänyt luonnon salaisuuden", virkkoi
Harmaaparta, ja häpesi ja hämmästyi yht'aikaa.
"Älkää, kummi kulta, sitä enää epäilkö" sanoi Tahvo, vaikk'ei ensinkään
käsittänyt kummin huolia. Ja sitte puhalsi hän uuteen torveensa, ja --
"tuu! tuu!" kajahtelivat metsän rinteet.
"Mutta sepä nyt sittekin oli kovin merkillistä", sanoi haltia uudestaan,
eikä voinut päästä suuresta hämmästyksestänsä. "Tässä nyt olen istunut
monta tuhatta vuotta ja jakanut luonnon pieniin osiin, enkä ole löytänyt
muuta kuin lakastuneita lehtiä ja mädänneitä jäännöksiä, ja sitte tulee
poika nulikka, jonka korvantausta tuskin on kuivakaan, ja panee ihan
nenäni eteen, mitä olen etsinyt! Kuinka onkaan mahdollista, että pieni
lapsikin voi nähdä Jumalan ja selittää maailman suuren arvoituksen, kun
minä, joka olen oppinein ja viisain haltia koko maailmassa, olen aivan
turhaan nähnyt ääretöntä vaivaa. Mutta niin se kuitenkin on, ja se minua
oikein harmittaa. Kun kaikki päästä päähän tarkastelee, on tuo pieni
poika nulikka viisaampi minua." Harmaaparta tätä sanoessansa muuttui yhä
pienemmäksi, ja vihdoin hänestä tuli siili, joka niin häpesi lapsia,
että piilousi vuoreen. Mutta Ester oli nyt saanut vastansa valmiiksi, ja
Tahvo toitotti uuteen torveensa, ja niin he menivät ulos katsomaan
lehmiä ja vuohia.
Metsä ei milloinkaan heistä näyttänyt niin viheriältä, taivas ei
milloinkaan ollut niin sininen eikä linnut milloinkaan laulaneet niin
kauniisti. Jokainen eläin osasi puhua, jokainen puu taisi nähdä,
jokainen kivi heitä ymmärsi. Heistä näytti, kuin Jumala olisi
kirjoittanut kaksi suurta, kaunista pyhää Raamattua ihmisille. Toiseen
on hän kirjoittanut ilmoitetun sanansa, kymmenet käskynsä ja pyhän
evankeliuminsa Herrastamme Kristuksesta ja ijankaikkisesta elämästä.
Toiseen raamattuun, joka on meillä avattuna Jumalan suuressa luonnossa,
on hän kirjoittanut joka lehteen kaikkivaltiaisuutensa, viisautensa ja
ijankaikkisen hyvyytensä, jos me vain ymmärrämme sitä lukea. Mutta sitä
ei haltia Harmaaparta ymmärtänyt, ja sentähden hänestä tuli siili.
Harmillista onkin, kuin etsii jotakin asiaa monta tuhatta vuotta, ja
äkkiä tulee paimenpoika ja löytää sen niinkuin puolan metsästä. Mutta
maailmassa on niin, että pienet lapset näkevät Jumalan. Ja vaikka he
eivät voi käsittää luonnon salaisuutta, tuntevat he sen kuitenkin
sydämmessänsä, eikä luonnon salaisuus olekaan muuta, kuin että Jumala on
meissä kaikki kaikissa.