Olipa kerran lintu Suomen metsässä. Hän lauleli hongille ja kuusille,
koivuille ja pihlajille; kissankello niityllä kuuli hänen äänensä ja
ruo'ot rannalla kuuntelivat hänen laulujansa. Hänen oikea kotonsa oli
tuo suuri erämaa, taivaan pilvet olivat hänen veljensä ja sisarensa,
kellahtava kanervikko hänen kätkyensä ja tuulet ja aallot hänen
lapsuutensa kehtolaulut.
Silloin enkeli käveli metsässä ja sanoi lintuselle: lauleleppas
lapsille!
Lintu sanoi: minun ääneni on heikko; tokkohan lapset kuuntelisivat
minua?
Enkeli sanoi: laulele sydämmesi pohjasta, niin he kuuntelevat sinua.
Mitä ma laulan? kysyi lintu.
Enkeli vastasi: lauluja ja satuja. Laulele Jumalan ylistystä; laulele
Hänen kaikkivaltiaisuudestansa ja Hänen hyvyydestänsä. Laulele luonnon
ihanuudesta ja Luojan viisaudesta; laulele, kuinka Jumalan henki
vallitsee mailmassa ja vaikuttaa kaikki kaikissa. Laulele myöskin siitä
hyvästä, jota löytyy maan päällä, hurskaudesta ja hyvistä avuista,
rohkeudesta ja vilpittömyydestä, nöyryydestä ja armeliaisuudesta.
Laulele vapaasti ja iloisesti. Laulele päivänpaistetta itse surunkin
yöhön, mutta laulele aina jalosti, että jääpi niinkuin heijastus
korkeudesta elämän rajuimpiinkin leikkeihin.
Lintu sanoi: hyvä enkeli, tahtoisin mielelläni täyttää tahtosi. Mutta
sinä tiedät minut vähäpätöiseksi olennoksi, puuttuvaiseksi, tiedät minut
ainoastaan yhdeksi monesta tuhannesta suuressa metsässä. Kuka on antava
minulle voimaa niin tärkeään toimeen kuin laulaminen lapsille on?
Eiköhän lapset kuulu Jumalan valtakuntaan? Ja sinä tahdot, että minä,
joka kannan maan tomua, siivilläni ja myrskyjä sydämmessäni, puhuisin
Jumalan valituille!
Enkeli sanoi: itsestäsi et voi täällä mitään. Vaikka olisitkin valkoinen
kuin lumi ja vaikka sinulla olisi paratiisilinnun kieli ja salakielisen
suloisimmat liverrykset, ja taitaisit laulaa aamuruskon laulut maailman
alusta asti, niin tämä kaikki olisi tyhjää ilman Jumalan voimatta, ja
sinun äänesi kuolisi soinnutonna, niinkuin hietajyvänen vierii meren
pohjaan. Mutta rukoile sydämmessäni ylhäältä voimaa; katso, silloin työ
ei enää ole sinun, vaan Hänen, joka sinun lähetti, ja joka on heikoissa
väkevä.
Lintu sanoi: minä teen niin, kuin olet sanonut. Ja hän lauloi.
Nyt, hyvä lapsi, tulevat hänen laulunsa ja satunsa sinulle Suomen
metsästä, puiden haituvien lailla, joita tuuli tuopi siemenien kera
keväällä. Suomen lapset, tahdotteko kuunnella sanoja, joita lehdet ja
oksat puhuvat?
Sinä rakas ystävä, sinä Jumalan valittu, sinä, joka kuulut Jumalan
valtakuntaan ja pienin kirkkain silmin katselet sisään taivaasen,
sinulle tahdon sanoa sanasen tästä kirjasta. Se on mitä pienimpiä
kirjoja eikä se sisällä paljon viisautta. Se lentää linnun siivillä yli
kukkien, lehtien: se leikkii ajatusten kanssa. Mutta soisin mielelläni,
että enkelin siivestä olisi edes yksi sulka jäänyt linnunsiipihin.
Soisin niin mielelläni, että tämäkin kirjanen ja hänen siskonsa
kuuluisivat Jumalan valtakuntaan. Jos joskus huomaisit sen houkuttelevan
sinua erilleen Jumalasta, niin heitä se pois tyköäsi, sillä parempi on,
että se upotettaisiin meren syvyyteen, kuin että se, niinkuin
Vapahtajamme sanoo, "pahentaisi yhden näistä pienistä".
Mutta minä tahtoisin myöskin mielelläni antaa sinulle raittiin, iloisen
ja rohkeamielisen kirjan. Jumala ei tahdo, että me itkustellen
vaeltaisimme halki maailman, vaan päin vastoin, että tekisimme työtä
innolla ja toivossa, palvelijoina Hänen valtakunnassansa. Maailmassa
löytyy ainoastaan yksi suuri suru, ja se suru on synti, kun rikomme
Jumalatamme vastaan. Rukoilkaamme sentähden, ett'emme tällä suurella
surulla raskauttaisi Hänen isällistä sydäntänsä, ja näin me iloisina
elämme Hänen ijankaikkisen armonsa päivänpaisteessa.
Rakas Isä taivahissa, sinä, jonka ääni ei puhu meille ainoastaan virsien
säveleistä, vaan myöskin linnun viserryksestä ja lähteen lirinästä ja
lapsen viattomista leikeistä, anna myöskin näiden kaikkein pienimpien
runolehtien lähteä ulos, Sinun nimessäsi kylvämään siemeniä Sinun
valtakunnallesi.