Äärettömän tuskan tylsyttämin tuntein poistui Haoma orjien
kuljettamana shaahin lempipuolison haaremista. Orjat johtivat
hänet syrjäiselle pienelle pihalle ja tuuppasivat hänet istumaan
kivirahille, jättäen hänen kovat käsisiteensä aukaisematta. Siinä hän
sai istua ruuatta myöhäiseen iltaan saakka. Hänen ajatuksensa olivat
ikäänkuin pysähtyneet, kuten sen, joka on päähänsä saanut kovan
kolauksen. Hänen sisällään vaan tuntui kumea ja kalvava tuska.
Viimein palasi kaksi orjaa viitaten häntä nousemaan ja seuraamaan. He
veivät hänet palatsiryhmän pohjoisosassa olevalle pihalle missä kolme
satuloitua ratsua odotti. Siellä he päästivät hänen siteensä, jotka
olivat jättäneet syvät uurrokset ranteisiin, ja kehoittivat häntä
nousemaan ratsun selkään. Haoma totteli kehoitusta, ja senjälkeen
molemmat vahvasti asestetut orjat nousivat kumpikin satulaan,
asettuen ratsuineen molemmin puolin Haomaa.
Ulos palatsipihalta Raghan kaduille ja sieltä kaupungin pohjoiselle
portille he suuntasivat kulkunsa. Saavuttuaan kaupungin portin edessä
leviävään Raghan laaksoon, alkoivat he ratsastaa vuorikoskelle päin.
Sanaakaan virkkamatta suorittivat nuo kolme miestä matkansa. Aamun
sarastaessa he olivat perillä.
Haoman astuttua alas satulasta, tarttui toinen orja hänen jättämänsä
ratsun suitsiin ja alkoi kumppaninsa kanssa kiireisesti palata
Raghaan.
Unissakävijän tavoin hoiperteli Haoma sisälle rotkoonsa.
Kotilieden hiiloksen valossa, jota Vohumeno oli ylläpitänyt, meni
hän vuoteelleen ja vaipui sille raukeana. Pitkän ja vaivaloisen
Kurdistanin-matkansa jälkeen hän ei vielä ollut yhtään yötä tarpeeksi
levännyt. Kertomapäivän aamuna hän viimeksi oli nauttinut niukasti
ravintoa. Raivokkaat mielenliikutukset olivat uuvuttaneet loput hänen
voimistaan; luonto vaatii osansa: hän vaipui unenhorroksiin.
Aurinko säteili jo melkoisen korkealla itäisellä taivaankannella,
luoden sisään rotkon halkeamasta lämmittävää hohdettaan.
Vohumeno, joka levottomana myöhäiseen yöhön oli odottanut Haoman
paluuta, mutta viimein laskeutunut levolle ja nukkunut ennenkuin
hänen valajaansa ehti tulla, heräsi rotkossaan ja riensi Haoman
luola-asunnolle. Hän astui hiljaa ja varovasti, peljäten herättävänsä
nukkujaa. Katsahtaessaan sisään halkeamasta, näki hän Haoman nukkuvan
vuoteella ja unissa levottomana vavahtelevan. Kuinka hän oli kalpean
ja kärsivän näköinen!
-- Eipä ihmettäkään -- ajatteli Vohumeno -- hänellä on ollut niin
paljon huolta ja vaivaa viime aikoina.
Ja yhtä varovasti, kuin oli tullutkin, hän poistui, lähtien kauriin
ajoon vuoristoon. Sillä varmaankin -- niin hän arveli -- hänen
valtijaansa oli herätessään vahvan murkinan tarpeessa.
Vähän aikaa hänen mentyään rupesi Haoman rotkon suulla loikova
Kerivan äänekkäästi haukkumaan.
Haoma kavahti ylös unestaan ja riensi ulos rotkosta.
Raghan laaksosta päin läheni nopeasti ratsumies, jonka Haoma jo
matkan päästä tunsi Arastaksi.
Joutuin köytettyään hevosensa kiinni plataanin runkoon, riensi tämä
Demurin parsilainen palvelija Haoman luo ja virkkoi:
-- Valtijaani Demur käski sanoa sinulle tervehdyksensä ja lähetti
minut suruviestiä tuomaan. Hänen isänsä, suurvisiiri Hassan Ibn
Ali on Kasvinissa sortunut Alamutin fidaavin tikariniskusta. Yöllä
saapui sanoma siitä Raghaan. Shaahi on julistanut Abu'l-ganaïmin
suurvisiiriksi. Herrani Demurin suosio on ohitse, hän ajattelee
pikaista väistymistä pois hovista, ehkäpä muuttamista parsien maille,
sillä Abu'l-ganaïmin päästyä valtaan, ei hänen turvallisuutensa ole
taattu. Sinuakin hän kehoittaa väistymään pois täältä heimosi maille,
sillä on luultavaa, että shaahi kuitenkin rupeaa sinua vainoamaan,
saattaapa henkesikin olla vaarassa.
-- Henkeni vaara tai vaarattomuus on minulle enää vähäarvoinen.
-- Toisenkin viestin lähetti herrani sinulle. Hän pelkäsi tosin
sen ylen määrin lamauttavan mieltäsi, mutta piti velvollisuutenaan
ilmaista sinulle koko totuuden.
-- Kerro se siis!
-- Päivän valjetessa oli kertojatar kantotuolissa Ferengiksen
seuraamana lähtenyt shaahin lempipuolison makuuhuoneesta suureen
siniseen moskeaan -- rukoilemaan -- niin arvellaan, koska shaahi oli
suostunut hänen poistumiseensa leposijaltaan tänä aikaisena hetkenä.
Siniseen moskeaan tultuaan hän oli rientänyt suureen pyhäkköön. Mutta
sen sijaan, että olisi polvistunut rukoukseen, hän kiipesi ylös
marmoriportaita sen maljan ääreen, missä säilytetään väkevää myrkkyä,
jota kansan nähden moskeassa juotetaan islamin oikeauskoisuudesta
luopuneille papeille. Häpeätaakkansa ja toivottomuutensa painamana
oli hän tästä maljasta täyttänyt pikarin ja juonut sen pohjaan asti.
Ja ruumiina hän kannettiin takaisin linnaan. Kerrotaan, ettei shaahi
tahtonut ruumista nähdä, vaan käski viedä sen kertojattaren linnaan.
Haoma ei virkkanut mitään, mutta koriseva huokaus murtautui esiin
hänen rinnastaan, ja Arasta näki kyyneleitä hänen silmissään.
-- Herrani kehoittaa siis sinua rientämään pois täältä.
-- Sano herallesi, Demurille, että sydämeni on murtunut, mutta ettei
kiitollisuuteni häntä kohtaan siltä ole sammunut.
Arastan poistuttua alkoi Haoma hitaasti, pitkin vuorijoen rantaa,
astua alas laaksoon päin. Saavuttuaan sen kivisillan kohdalle,
jolta tie erosi parsien alueille, kääntyi hän katsomaan tuonne
Raghan laaksoon päin, missä kertojatar-vainajan linnakumpu yleni. --
Menisikö hän sinne, nähdäkseen vielä kerran nuo kasvot, vaikka kuolon
kalpeuden leimaamina, silmien välkkeen sammuttua? -- Ei, sitä hän ei
voinut. Ehkäpä häntä ei edes päästettäisi sisälle.
Vaistomaisesti hän kulki sillan yli. Huomattuaan astuvansa heimonsa
alueille johtavaa tietä, kääntyi hän taas joen rannalle ja alkoi
nousta sitä myöten ylöspäin.
Kerivan, hänen uskollinen rotkovahtinsa, seurasi matkan päässä,
pelokkaana, havaittuaan herransa kumartuneen ja lamautuneen ryhdin.
Saavuttuaan kosken ylimmälle laidalle, missä vesi vaahdoten
roiskui kauas rantakallioille ja pensaille, pysähtyi Haoma, katsoi
ympärilleen, viheriäistä laaksoa ja silmänkantamattomiin ryhmittyviä
vuoriharjanteita, joilla lepäsi keväimen häikäisevä kulta, ja kysyi
itsekseen:
-- Miksi, suvi, kukoistat niin vienona, kun kuitenkin niin pian
lakastut ja väistyt kolkon syksyn edestä? -- Miksi, päivänpaiste,
välkyt niin kirkkaana, kun hohtosi kuitenkin on voimaton lämmittämään
ihmisrintoja? -- Tehoton on sulosi, suvi, voimaton lämpösi,
päivänpaiste. -- Järjettömyys ja paha viettää riemukulkuaan yli
maiden ja valtakuntien; järkevyys ja hyvä väistyvät vähävoimaisina
syrjään. -- Ihmiselon paremmuuden toivo lakastuu kuin ruusu,
joka syksyn tullen ainaiseksi kuihtuu. Ja vaikka uuden kevään
herättyä uusi kukka puhkee ilmoille, elää sekin vaan aikansa taas
lakastuakseen.
-- Kuljin pimeässä erämaassa; sieluni oli nääntynyt, sillä kaipasin
valoa ja virkistystä. Silloin näin kaukana ihanan, kirkkaan
välkkeen, joka valaisi rehevää kosteikkopaikkaa. Siinä oli kirkas
järvi, sen rannalla kasvoi tuuheita puita. Riensin järveä kohti
ja saavuin jo vallan lähelle, saavuin jo sen rannalle. Ojensin jo
käteni ammentaakseni sen kirkasta vettä ja kostuttaakseni kuivuneita
huuliani, kun järvi ja koko keidas katosi, ja minä uudelleen syöksyin
erämaan toivottomaan pimeyteen. Kirkas keitaani oli ollut petollinen
erämaan kangastus, vilkkuva virva, pettävä, kuin elämän ihanteet,
lohduton ja katkera, kuin elämän vajanaisuuden tunne.
Nähdessään edessään nuo avarat maat ja tuon vapaan taivaanrannan,
jotka hän oli toivonut intonsa voimalla valloittavansa, tunsi hän jo
olevansa kokonaan irtitemmattu todellisuudesta. Hänen tarmonsa juuret
olivat katkotut, hänen toiveidensa kukka lakastunut; murtunut käsi
vielä voi kyetä työhön, murtunut sydän ei enää kykene.
Ainoa seikka, joka enää heikosti kiinnitti häntä maiseen elämään, oli
hänen sortuneen suuren lempensä muisto:
-- Noiden viattomien sinisilmien puhdasta hohdetta olisin tahtonut
varjella kalleimpana jalokivenä. Mutta maailma viskasi siihen
lokaansa ja sammutti sen kokonaan. -- -- Ja oliko tuo hohde -- edes
läheisen pelastuksen toivon välkkyessä edessämme -- luonut minuun
vastalemmen taivaallista lohdutusta? Se olikin kenties säteillyt
kiitollisuutta vaan, lapsen viatonta, puhdasta kiitollisuutta!
Vastustamaton kaiho kouristi Haoman sydäntä ja hän tunsi valtavata
tarvetta lähteä henkien maille sielunsa elvyttävää hohdetta etsimään.
Kun hänen mielensä kaiho ja ahdistus oli noussut ylimmilleen, huokasi
hän:
-- Oi, Verethragna, päästä minut sinne, missä hän nyt harhailee, että
epätoivoinen sieluni löytäisi rauhaa hänen valo-olentonsa näystä!
Näin rukoiltuaan hän syöksyi kosken vaahtoiseen pyörteeseen, joka
alttiina sulki hänet pehmeään, lumivalkeaan helmaansa.
Alhaalla laaksossa, lähellä kivisiltaa, tarttui hänen hengetön
ruumiinsa kiinni rantapensaan oksiin.
Kerivan oli haukkuen seurannut alas koskenrantaa, ja nähdessään
vainajan pään pistävän esiin pensaan juurella, jäi se siihen kohtaan
haukkumaan.
Tähän kiintyi metsältä palaavan Vohumenon huomio. Hän riensi paikalle
ja näki, mitä oli tapahtunut.
Vihreät, liuskalehtiset vesikasvit olivat takertuneet vainajan
tummanruskeisiin kiharoihin, muodostaen ikäänkuin seppeleen hänen
päähänsä.
Vohumeno sai vaivoin tyrmistyttävän mielenliikutuksensa hillityksi,
ja veti vartijaansa kylmenneen ruumiin rannalle.
Sitten heittäytyi hän alas, hajoittaen käsivartensa ja painaen niitä
epätoivoisesti maata vastaan. Hetken kuluttua hän nousi pystyyn ja
peitti vaippansa liepeellä kasvonsa.
Kun hän viimein poistui, valmistautuakseen vainajalle viimeistä
palvelusta täyttämään, ei yksikään kyynel noussut hänen silmäänsä, ja
hän, tunsi rintansa jäätyneeksi ja vallan kuin kivettyneeksi.
Kaikki valmistukset suoritettuaan, hän hautasi Haoman ruumiin kosken
partaalle, tuuhean plataanin juurelle.
Itse poistui hän sitten luolaansa, vielä tietämättä, jäisikö
samoelemaan samean elonvirran rannalle, vai seuraisiko hänkin
kunnioitetun ja rakkaan vartijaansa jälkiä.
* * * * *
Anahita oli haudattu linnakumpunsa kohdalle, vallan lähellä joen
rantaa kohoavan tumman sypressilehdon laidalle.
Vuorijoen vesi virtasi tyyntyneenä sen ohi, tuoden suven
loppupuolella Haoman haudalta tervehdyksen: pensaista varisseita
suurten tummanpunaisten ja keltaisten ruusujen tuoksuvia terälehtiä.