Niinä päivinä, jotka seurasivat Haoman paluuta vuorikoskelle ja hänen
kiihkeiden tunteidensa selviämistä sekä hänen päätöstään tunnustaa
kaikki Anahitalle, oli Haoma ollut mitä ristiriitaisimpien sisäisten
taistelujen valloissa. Jo seuraavana päivänä oli hän tuntenut vahvan
päätöksensä horjuvan. Kun hän lähemmin oli ajatellut kiintymystään,
oli hän yhä enemmän tullut huomanneeksi sen mielettömyyttä. Sillä
kertojatar tuntui lapsellisen viattomalta, hänen silmänsä näyttivät
sellaisilta, kuin ei intohimon hehku niistä koskaan voisi hohtaa
esiin. Ja tämä ihana impi oli niin kiintynyt tehtäväänsä, piti
sitä niin pyhänä, että hän varmaankin katsoi sitä elämäänsäkin
arvokkaammaksi. Saattoiko Haoma siis hänelle mainita sanaakaan niistä
raivokkaista vaatimuksista, joita hänen hehkuva kiintymyksensä
lakkaamatta piti vireillä hänen sydämessään? Ja vielä lisäksi: jos
Haoma onnistuisikin taivuttamaan kertojattaren puolelleen, saada
hänet vapautumaan lupauksestaan, unhoittamaan tehtävänsä ja Haoman
kanssa siirtymään läntisten parsien pariin, niin saattaisivatko
parsit koskaan siihen määrin voittaa kammoansa muunuskoisen
kanssa solmittua avioliittoa vastaan, että he voisivat luottaa
Haomaan, vieläpä pitää häntä profeettanaan ja uskon uudistajana ja
puhdistajana? Ja eikö tuo pakeneminen läntisten parsien luo olisi
oman heimon pettämistä, vanhan Iredshin, äidin, sisaren, Gurasen,
kaikkien niiden toiveiden pettämistä, jotka Haomalta odottivat niin
paljon? Ja saattoiko hän edes ajatella siirtymistä oman heimonsa
keskuuteen, jos islaminuskoinen nainen oli hänen vaimonsa? Sillä
vaikka hänen isänsä ja ystävänsä olivatkin taipuvaiset uudistuksiin
ja vapaampaan ajatuskantaan, oli melkein varmaa, etteivät hekään
voisi voittaa tuota parsien ikivanhaa vastenmielisyyttä avion
solmimista vastaan ulkopuolella parsien heimoa olevan henkilön
kanssa. Ja jos hän kadottaisi isänsä ja ystäviensä ehdottoman
luottamuksen, miten saattoakaan hän silloin ajatella voitokasta
taistelua niin voimakkaiden ja äkäisten vastustajien, kuin
Gershaspin, Naotaran ja heidän hengenheimolaistensa kanssa? Olihan
hänen tehtävänsä sentään kaikista tärkein, olihan Ormuzd selvästi
valinnut hänet oppinsa puhdistajaksi, valtansa laajentamisaseeksi.
Kun Haoma, tunteiden kiihkon asetuttua, tyyneesti tätä kaikkea oli
ajatellut, oli hän jo huomannut välttämättömäksi ruveta taistelemaan
luvattomia tunteitaan vastaan. Kun hän oli tehnyt viimeisen
palveluksensa kertojattarelle, esiintymällä todistajana shaahin
edessä, silloin -- niin oli hän arvellut -- oli hän täyttänyt
kaikki velvollisuutensa. Kaikki oli palaava entiselleen. Haoma oli
antava takaisin kertojattarelle tuon pienen jalokivillä koristetun
sormuksen, ainoan keinon, joka teki pääsön kertojattaren linnaan
mahdolliseksi. Silloin hän ei enää koskaan olisi pääsevä Anahitan
puheille. Hän unhoittaisi vähitellen kaikki -- alussa se olisi
vaikeaa, mutta aikaa voittaen se kai sentään onnistuisi. Ja sitten
olisi hän, Haoma, entistään innokkaammin ryhtyvä suurta tehtäväänsä
toteuttamaan, tehtävää, joka näin äkkiä oli keskeytynyt.
Näiden tyynten ajatusten päästyä vallalle, oli Haoma jo
ottanut esille pergamenttikäärynsä ja piirtimensä, jatkaakseen
uudistusaatteidensa kehittämistä. Vohumeno, jolta Haoman muuttunut
henkinen tila ei ollut voinut jäädä huomaamatta, oli ilokseen
nähnyt, miten tyyneys palasi hänen valtijaansa mieleen ja miten hän
taas jatkoi keskeytynyttä työtään. Varovasti oli Vohumeno koettanut
johtaa Haoman ajatukset toisaalle, hän oli pyytänyt häntä mukaansa
ampumaretkilleen vuoristoon. Haoma olikin seurannut häntä, ja alussa
oli näyttänyt siltä, kuin hänen mielensä ristiriitainen kuohunta
olisi pysyvästi asettunut.
Mutta se olikin vaan tyven myrskyn edellä. Muutaman päivän
kuluttua oli Haoma taas käynyt harvapuheiseksi, pannut syrjään
kirjoituskäärynsä, istunut pitkät hetket kosken partaalla ja väliin
noussut ylös ja kiireisesti astunut alas laaksoa kohti, ikäänkuin
joku, joka äkkiä muistaa unhoittaneensa jonkun tärkeän tehtävän,
ja joka joutuin koettaa korjata laiminlyömäänsä. Hetken kuluttua
oli Haoma taas palannut rotkoonsa, masentuneen, epätoivoisen
näköisenä. Kun Vohumeno, huomattuaan välttämättömäksi lohduttaa
häntä ja palauttaa hänen mielensä tasapainon, oli koettanut puhua
hänen kanssaan, oli hän heti kääntänyt puheen toisaalle, jopa kerran
virkkanut:
-- Ymmärrän ystävyytesi, mutta vaietkaamme näistä asioista.
Ja hän oli jäänyt oman äänettömän, hurjan sisäisen taistelunsa
raadeltavaksi. Nyt tämä taistelu oli käynyt oudoksi, miltei
itsetiedottomaksi; se oli kuin kalvava ja polttava sisäinen tuli,
joka tekee levottomaksi ja janoiseksi, ilman että mitkään lääkkeet
voivat sitä levottomuutta tyynnyttää, mitkään virvoittavat juomat
sitä janoa sammuttaa; Hänen rinnassaan oli tuntunut kaikuvan
epäselvä, kumea ääni, joka oli pyrkinyt ajatuksiksi muodostumaan.
Lopulta tämä epämääräinen sisäinen tuska ja ääni oli muuttunut
itsetietoiseksi harkinnaksi. Ja nyt oli koko selkeä itsetietoinen
punnitseminen antautunut intohimon puolelle, koettaen keksiä kaikki
puolustuskeinot, koettaen tehdä mahdottomankin mahdolliseksi. Ja
Haoma oli ajatellut:
-- Kaikki työni lamautuu, tehtäväni raukeaa, jos en Anahitaa
omakseni saavuta. Kaikki muu näyttää mitättömältä ja vallan häipyy
näköpiiristäni sen ajatuksen rinnalla, että Anahita voisi olla omani
ja lahjoittaa minulle ylenmääräisen onnen. Ja jos eivät heimolaiseni
hyväksy häntä vaimokseni, jos lähimmät ystäväni, jos isänikin minua
paheksuvat tai rupeavat vastustajikseni, tai jos islaminuskoiset
rupeavat minua vainoamaan, siirryn Anahitan kanssa Intian maille,
kutsun mukaani muutamat uskollisimmista ystävistä -- Vohumenon ja
jonkun muun, ja luon itselleni siellä uuden vaikutusalan!
Näin oli Haoma ajatellut ja päättänyt. Eivätkä hänen rohkeat
tuumansa lopulta enää ollenkaan olleet tuntuneet mahdottomilta
toteuttaa. Ainoa, joka vielä oli saattanut hänet epäröiväksi,
oli itse ratkaiseva käynti Anahitan luona. -- Mistä löytää
tarpeeksi vakuuttavia sanoja, miten keksiä sopiva alku tuon seikan
ilmoittamiseksi Anahitalle, seikan, jota ei olisi saanut lausua
kenenkään kuolevaisen, ja vähimmin Anahitan, kuullen?
Tähän ratkaisevaan käyntiin yhdistyneet vaikeudet olivatkin lykänneet
päivästä päivään Haoman hurjan päätöksen toteuttamisen. Vielä
toinenkin seikka oli ollut lykkäyksen aiheuttajana, nimittäin Haoman
kotoa tullut viesti, joka kertoi vanhan Iredshin sairastaneen koko
talven ja nyt olevan hyvin heikkona, joten pahinta saattoi odottaa;
senvuoksi olisi Haoman pikainen paluu itäisten parsien maille ollut
välttämätön, sillä jos Iredsh olisi muuttanut manalle, olisi Haoman
ehdokkuus destur mobediksi ollut hyvin epävarma. Ennen Iredshin
kuoloa olisi hänen pitänyt olla saapuvilla, asiaansa ajaakseen.
Juuri kun Haoma oli ollut kahden vaiheilla, mitä tekisi, rientäisikö
viipymättä kotia, täten kenties saattaen taistelunsa helpommaksi,
oli Anahitan viesti tullut, ja kohta senjälkeen shaahin kutsu tulla
todistamaan. Ja Haoma oli päättänyt vasta Mervimin asian ratkaistua
palata kotia, uskoen isänsä Iredshin hengen Ormuzdin huomaan.
Tällä kannalla olivat asiat, kun viimein saapui kertomapäivän aatto.
Haoman levottomuus kasvoi kasvamistaan. Nyt oli viimeinen päivä,
jolloin hänellä oli mahdollisuus tavata kertojatarta. Hänen siis
täytyi viimeinkin toteuttaa päätöksensä. Nyt hän viimeisen kerran sai
kahden kesken puhella kertojattaren kanssa ja uskoa hänelle kaikki.
Tämä oli päivänselvää. Ja kuitenkin lykkäsi Haoma hetkestä hetkeen
lähtönsä Anahitan linnaan.
Iltapäivällä, kun aurinko jo melkoisesti kallistui länteen, teki
Haoma järkähtämättömän päätöksensä. Hän kutsui Kerivanin luolaan
ja käski sen paneutua loikomaan nurkkaan. Sitten hän hiipi ulos ja
katsoi levottomana ympärilleen, peljäten, että Vohumeno hänet näkisi.
Huomattuaan olevansa vallan yksin, rupesi hän kiireisesti astumaan
alas laaksoon. Ennenkuin hän alkoi kulkea Anahitan linnaylännettä
kohti, kääntyi hän vielä alhaalla kallion nurkassa katsomaan
taakseen, ikäänkuin pakeneva, joka pelkää takaa-ajajoita. Mutta
Vohumeno ei ollut hänen lähtöään havainnut, ja huoleti saattoi hän
jatkaa matkaansa.
Kun Haoma auringonlaskun aikana läheni Anahitan linnaylänköä, näki
hän niittytasangolla tanssivat naiset. Heistä siirtyi hänen huomionsa
mättäillä istuviin, jotka hän vielä vähän lähemmäksi tultuaan tunsi
Anahitaksi, Ferengikseksi ja Tumadiriksi.
Haoma pysähtyi, tultuaan vähän matkan päähän heistä, sillä hän ei
hennonnut häiritä heidän viatonta huviaan.
Ferengiksen sormet liikkuivat jo varsin vilkkaassa tahdissa, ja
satakieliparvi lauloi hehkuvia säveliään kilvan syrinda-kitaran
kanssa.
Haoma oli huumautunut tästä viehkeästä näystä. Nähdäkseen paremmin
Anahitan kasvoja, väistyi hän hieman syrjään. Silloin Anahitan tarkka
korva kuuli nurmen kohinan, ja hän kääntyi sinnepäin. Haoma näki nyt
vilahdukselta hänen iloiset silmänsä. Niin riemuisina, hohtavina ja
yliluonnollisen kauneina ei Haoma niitä vielä koskaan ollut nähnyt,
ja hän tunsi nyt olevansa valmis uhraamaan mitä tahansa voittaakseen
Anahitan omakseen.
Anahitan katseiden välke vaihtui seuraavassa tuokiossa hämmästyksen
ilmeeksi, ja hän veti harson kasvoilleen. Tanssivatkin jo huomasivat
Parsin, lakkasivat tanssimasta ja verhosivat kasvonsa. Ferengis ei
vielä ollut huomannut Haomaa; vasta hetken päästä hän havaitsi, että
tanssi oli tauonnut ja kääntyi ihmetellen Anahitan puoleen. Silloin
hän näki Parsin ja herkesi soittamasta.
Haoma lähestyi kertojatarta, tervehti ja virkkoi hieman värisevällä
äänellä:
-- Tahtoisin viimeisen kerran puhua kanssasi, kertojatar -- -- ennen
lähtöäsi shaahin luo...
Tumadir, joka piti itseään Anahitan suojelijana, kavahti pystyyn ja
huudahti:
-- Täällä ei ole sopiva paikka kertojatarta puhutella. Malta, kunnes
palaamme linnaan. Voit hetken kuluttua seurata jälessämme sinne. Ja
saatat pitää itseäsi onnellisena, jollei kukaan muu kuin me, ole
sinua tässä näin lähellä meitä nähnyt, sillä helposti voitaisiin
sinua pitää kertojattaren häiritsijänä.
Täten täytettyään sen, minkä luuli arvonsa ja asemansa vaativan,
nousi Tumadir, kutsui Anahitan ja hänen seuralaisnaisensa mukaansa,
ja koko naisseurue rupesi astumaan linnaan päin.
Anahita tahtoi lieventää Tumadirin sanojen äreyttä ja virkkoi
Haomalle:
-- Linnassa odotan sinua!
Sitten hän kääntyi muiden seurassa astumaan linnaylänteelle.
Haoma jäi siihen seisomaan, sanaakaan sanomatta ja paikaltaan
hievahtamatta, tyrmistyneenä ja lumottuna. Hän seurasi katseillaan
kertojattaren solakkaa vartaloa ja notkeata käyntiä, ja ajatteli,
miten luonto koko hänen olentoonsa tuhlaillen oli luonut
vastustamatonta suloa.
Aurinko oli juuri laskenut, ja läntistä purppuran peittämää
taivaankantta vastaan kuvastui linnaylänne, puineen, rakennuksineen,
tummapiirteisenä. Kohta näkyivät tätä komeata pohja-alaa vastaan
niityltä poistuneiden naisten vaaleat haahmut, ja Haoma saattoi yhä
purppuran keskeltä eroittaa kertojattaren siron vartaloa ja hänen
sulavat liikkeensä. Seuraavassa tuokiossa katosivat naisten vartalot
linnamuurin taakse.
Pian havautui Haoma haaveilustaan, ja hänen intohimoinen
pyrkimyksensä kuohahti entistään kiivaammaksi. Ripein askelin
riensi hän linnan rautaportille, näytti vartijalle sormustaan, ja
sai ilmoittamatta käydä sisälle etusaliin. Siellä seisoi Ferengis
suihkulähdeammeen luona ja sanoi:
-- Valtijattareni odottaa puutarhassa.
Kun Haoma astui puutarhaan ja näki Anahitan loimuavassa soihtuvalossa
istuvan jaspisrahilla, vakavan, hieman surumielisen näköisenä,
tuntui hänestä, kuin hänellä nyt olisi ollut epätoivoinen taistelu
taisteltavana ja samalla, että tämän taistelun piti viedä voittoon,
joka oli välttämätön hänen senjälkisen elämänsä arvolle.
Mutta vaikka hän koko matkalla tänne oli miettinyt, miten hänen tuli
puhua, miten alkusanansa asettaa, ei hän nyt ratkaisevan hetken
tultua voinutkaan niin suoraan ja peittelemättä asiaansa ajaa.
Tämä viime hetkellä ilmaantuva epäröiminen, lamautti hieman hänen
rohkeuttansa, hän huomasi että hänen täytyi kiertäen johtua asiaansa,
ja hänen äänensä värähteli kevyesti, kun hän, tultuaan matkan päähän
Anahitasta, virkkoi:
-- Olet siis päättänyt mennä shaahin luo Mervimin asiaa kertomaan...
-- Niin olen päättänyt. Tietänet, että jo huomenna on kertomapäiväni.
-- Onko tämä päätöksesi järkähtämätön...?
Anahita katsoi häneen ihmetellen ja vastasi:
-- Se on järkähtämätön ja peruuttamaton. Allah on sydämessäni tätä
päätöstäni jouduttanut, ja jo olen suurherralle lähettänyt sanan
tulostani.
-- Tämä sana ei vielä velvoita sinua, kuten asian ilmaisu shaahin
edessä. Vielä voit lykätä viimeisen ratkaisun, vielä voit peruuttaa
ennenaikaisen päätöksesi.
-- En sinua ymmärrä... mielettömältä minusta tuntuu neuvosi...
-- Ei, se ei ole mieletön... koetahan ymmärtää minua, koeta
asettua minun kannalleni... Etkö silloinkaan peruuttaisi päätöstäsi
ja lykkäisi ratkaisua, jos tietäisit että pikaisen menosi kautta
kokonainen elämä saattaisi joutua hukkaan, kokonainen ihmisonni
pirstaantua...?
-- Miksi menoni herättää sinussa noin tavatonta levottomuutta? Minä
olen jo voittanut arveluni ja pelkoni, ja turvallisuus ja rauha on
laskeutunut sydämeeni.
-- Ajattele edeltäjättäresi surullista kohtaloa...
-- Se tuhosi hänet jo ennen kuin hän pääsi shaahin puheille.
-- Et sinäkään vielä ole shaahin istuimen eteen päässyt. Tänä yönä,
tai huomisaamuna, kun kuljet linnaan, uhkaavat sinua tuhannet vaarat,
ilman että niitä aavistatkaan.
-- Allah on suojellut minua asian tiedustelun tuottamista vaaroista
ja johtanut suuren yrityksen jo näin pitkälle. Hän on voimakas
suojelemaan minua siihen asti, kunnes se kokonaan on toteutunut. --
Mikä enää voisikaan minua uhata?
-- Etkö tiedä, että oma suloutesi on suunnattoman suuri vaara, joka
käynnilläsi shaahin luona joka askeleella on asettava ansan eteesi?
Etkö tiedä, että tuhannet silmät ovat tähystelevät verhottomia
kasvojasi ja ihanoita silmiäsi, että olet tuhansissa povissa
herättävä kuohahtavan himokkaita tunteita? Ja kun saavut itse
suurherran linnaan, satelevat hovimiesten katseet ylitsesi, kuin
kuuma tulikivi...
-- Olen kansan ja Allahin valitsema... kuka minua rohkenisi
vahingoittaa kertomapäivänäni, ensimäisenä suurena ja pyhänä
päivänäni?
-- Etkö siis tiedä, että kaikki saa väistyä suurherran pienimmänkin
itsevaltijasoikun edestä...?
-- Suurherrakin on vannonut pitävänsä tehtävääni pyhänä; en häntä
pelkää, sillä hän on vahvin maallinen tukeni.
Haoma tunsi nyt kiihkonsa yltyvän ja sen mukaan rohkeutensakin
kasvavan. Ja kun hän siinä soihdun himmeässä valossa näki edessään
Anahitan, joka oli noussut seisomaan, ja jonka solakka vartalo
nojasi jaspisrahin korkeata reunustaa vastaan, kun hän näki hänen
kukoistavan neitseellisen kauneutensa, hänen silmiensä hohteen ja
hänen poskiensa punan, karkoitti hänen kuohahtava intohimonsa kaiken
arkuuden, hän astui pari askelta lähemmäksi Anahitaa ja huudahti:
-- En voi kärsiä sitä, että niin monet saastaisen himokkaat katseet
kiintyvät sinun valoisiin kasvoihisi, että ne himmentävät silmiesi
taivaallista safiirihohdetta... kuuletko... sitä en voi kärsiä...
tahdon yksin ihailla suloasi... kuuletko Anahita, yksin, sillä
rakastan sinua enemmän kuin elämääni ja silmieni valoa!
Haoman hehkuvan tunnustuksen kuultuaan, näytti Anahita
peljästyneeltä, kuten se, joka äkkiarvaamatta on joutunut suureen
vaaraan, ja joka ei ensi hetkellä tiedä, miten hänen tulee siitä
pelastautua, puolustautumallako, vai pakenemalla.
Haoma ei huomannut hänen peljästystään, vaan meni vielä lähemmäksi
häntä, virkkaen:
-- Siksi pelkään menoasi suurherran luo, kuuletko... siksi kehoitan
sinua vielä tänä yönä pakenemaan kanssani kauas täältä, Intian
maille, mistä ei kukaan ole meitä saavuttava.
Hän oli nyt vallan lähellä Anahitaa, hänen tummat silmänsä säihkyivät
intohimoisesti, ja hänen hengityksensä kulki raivokkaasti ja
raskaasti.
Anahita oli jo ehtinyt hieman tointua; veri joka äsken oli
syöksynyt hänen kasvoihinsa, oli nyt paennut niistä ja jättänyt ne
kuolonkalpeiksi.
Haoman veren kuohahdus saattoi hänet menettämään kaiken malttinsa,
teki hänet miltei mielettömäksi. Hän syöksyi Anahitan luo, tarttui
hänen käsiinsä ja piti niistä voimakkaasti kiinni, vaikka Anahita
epätoivoisasti koetti vääntää niitä irti. Ja Haoma kuiskasi:
-- Tahdothan paeta kanssani tänä yönä... sano, rakastathan sinäkin
minua... rakastathan minua vähän...
Hän painoi hehkuvia suudelmia Anahitan käsille ja oli häntä niin
lähellä, että hän tunsi hänen lämpimän elinvoimaiselle tuoksahtavan
hengityksensä. Ja raivokas väristys kulki läpi koko hänen ruumiinsa.
Samassa näki hän Anahitan silmät, joissa kuvastui niin suuri kauhu ja
epätoivo, että hän itse peljästyi ja vaistomaisesti päästi irti hänen
kätensä.
-- Miksi rupeat vihamiehekseni... luulin sinua ystäväkseni...
-- En ole vihamiehesi, Anahita... olen...
-- Etkö ole vihamieheni, kun kehoitat minua rupeamaan valapatoksi?...
-- Valapatoksi... mitä sanot, Anahita?...
Tämä sana tuntui tunkevan Haoman sielun sisimpään ja koskevan häneen
syvästi. Hänen sananpitäväisyyden ja rehellisyyden suhteen herkkä
omatuntonsa heräsi, ja hän muisti itse vannoneensa pitävänsä Anahitan
kotirauhaa pyhänä. Mutta hänen hehkuvien tunteidensa väre oli vielä
niin voimakas, ettei tämä herääminen ollut muuta kuin puolinainen;
se saattoi hänet vaan peräytymään muutaman askeleen. Ja hän virkkoi
puoliääneen:
-- En tahdo sinua valapatoksi; ylin islamin pappi voi peruuttaa
valasi. Tahdon vaan, että käännyt Avestan uskoon, joka on ylin ja
puhtain, tahdon vaan, että pakenet näiltä seuduin, missä alituiset
vaarat sinua uhkaavat...!
Tällävälin oli Anahita tointunut hämmästyksestään ja
kauhuntunteistaan, hän oli ojentanut vartalonsa suoraksi, ja tavaton,
melkein vihaa kuvastava välke hohti hänen silmissään, joiden sini
soihtuvalossa oli tummentunut melkein mustaksi. Hän sanoi:
-- Olen Allahin suojassa. -- Poistu siis tästä paikasta, niin koetan
rukouksillani lepyttää hänen vihaansa, jonka sinä rikollisilla
aikeillasi olet nostanut.
Muistaen, että tämä oli viimeinen kerta, jolloin hän näin kahden
kesken sai puhella kertojattaren kanssa, tunsi Haoma epätoivoa
mielessään ja hän päätti tehdä vielä viimeisen yrityksen, kuten
hukkuva, joka umpimähkään ojentaa kätensä tavoitellakseen aaltojen
poistamaa laudanpätkää. Hän lähestyi taas muutamaan askeleen,
heittäysi maahan kertojattaren eteen ja virkkoi rukoilevalla äänellä:
-- Ajattele, että puhelemme toistemme kanssa viimeisen kerran...
anna mielesi heltyä ja kuule minua.
Mutta kun hän loi katseensa ylös kertojattareen, näki hän niissä yhä
vaan ankaran ilmeen. Anahita teki kädellään kärsimättömän liikkeen ja
sanoi:
-- Vaadin, että tällä hetkellä poistut täältä.
Senjälkeen kertojatar verhosi kasvonsa.
Haoma nousi ylös masentuneena, kykenemättä enää sanaakaan lausumaan;
ja hän alkoi pää kumarassa poistua puutarhasta. Hänen kadottua
linnaan johtavaan oviaukkoon, heittäytyi Anahita, tunteidensa
valtaamana, jaspisrahille ja itki katkerasti.