V.

Lauvantai-iltana Lebeau ystävällisesti löi Jacquesia olalle.

-- Huomenna siis, hän sanoi.

Koska hänellä ei ollut parempaakaan tarjona, niin hän suostui toverinsa

pyyntöön, vaikka hänen ei niin erittäin tehnyt mieli mennä tätä

katsomaan.

Hän kummastui, nähdessään toverinsa kodissa vanhanpuoleisen naisen

ja nuoren tytön, sillä vaikka hän ei ollut tuota asiaa niin suuresti

ajatellut, niin hän kuitenkin aina oli luullut, että Lebeau oli vanha

poika.

-- Tässä saan teille esittää tehtaan parhaimman työmiehen, sanoi

Lebeau naisille. Tämän nuorukaisen vertaista ei löydy, ei työnteon

eikä käytöksen suhteen. Ja tämä on rouva Gregoire, vanha ystävä ja

naapurimme, ja tässä on tyttäreni Céline, hän Jacquesiin kääntyen

jatkoi. Olkaa tällä niinkuin kotonanne, me olemme hyviä ihmisiä ja

soisimme mielellämme, että meillä viihdyttäisiin. Rouva Gregoire,

joka on mainio emäntä, tuo meille hyvää kahviansa maistettavaksi.

Céline-parka ei kykene emännyyttä pitämään, mutta sen sijaan hän on

muussa taitava.

Nyt vasta Jacques huomasi, että lähellä nuoren tytön tuolia oli pari

kainalosauvoja ja hänen edessänsä olevalla pöydällä oli silkkipaperilla

oksa ruusuja ja ylt'ympäri kukkasten tekemistä varten tarvittavia

aseita.

Céline Lebeau näytti heikolta, hänen kasvonsa olivat vienot ja

vaaleat, silmät älykkäät ja lempeät. Hän ei paljoa puhunut, ja hänen

viallisuutensa, joka esti häntä muita jäseniä, paitsi näppäriä

sormiansa käyttämästä, oli tehnyt hänet surullisen näköiseksi, mutta

hänen surumielisyytensä ei ollut mitään katkeraa laatua.

Rouva Gregoire oli tukeva ja punaposkinen, noin viiden- tahi

kuudenkymmenen vuoden vaiheilla oleva vaimo, jolla aina joka

tilaisuudessa oli jotain sanottavaa, vaikka hänen puheestansa ei aina

olisi juuri väliä pidetty.

Nämä kolme henkeä olivat koossa pienessä huoneessa, jota käytettiin

sekä ruokasalina että työhuoneena ja jonka yhdessä loukossa Lebeaun

sänky seisoi. Läheinen, pieni kammio oli Célinen makuusuoja.

Siisteys ja hyvä järjestys vallitsi tässä köyhässä majassa: akkunalla

oli kukkasia, ja vastapäätä sitä olevalla laudakolla muutamia kirjoja.

Akkuna oli avonaista pihaa päin, siten että valoa ja raitista ilmaa

runsaasti pääsi huoneesen. Tämä hauska asunto muistutti vähän Olivierin

kotia, ja Jacques ei voinut olla niitä toisiinsa vertaamatta. Hän

oli käynyt istumaan ja vastasi lyhyesti kotiväen tervehdyksiin. Tuo

harvapuheisuus olisi ehkä käynyt vaikeaksi, ellei Lebeau sydämellisellä

hyväntahtoisuudellansa olisi tullut heille apuun.

-- No, rouva Gregoire, tuokaa meille jo kahvia, jotta haastelu rupeaisi

liukkaammin sujumaan.

Rouva Gregoire nousi ja asetti pöydälle tarjottimen, jolla oli neljä

paria kuppeja ja sokeriastia; sitten hän avasi oven keittiöön, joka

tuskin oli kaappia isompi, ja toi sieltä höyryävän kahvipannun. Jacques

näki, että kaikki astiat tuossa pikku keittiössä välkkyivät puhtaudesta

ja olivat mitä huolellisimmalla tavalla järjestetyt. Oikein se näytti

viehättävältä, tuo pikku keittiö! Jacquesista täällä olo rupesi jo

hyvinkin hyvältä tuntumaan, niinkuin semmoisessa kodissa ainakin, jossa

järjestys ja sydämellisyys vallitsee; ja nieltyään muutaman suuntäyden

kahvia, hän tuli iloisemmaksi kuin pitkään aikaan oli ollut ja alkoi

laveammalta vastatakin, kun häneltä jotain kysyttiin.

-- Vai äitinne kanssa te asuttekin! Minkä ikäinen hän on? kysyi rouva

Gregoire.

-- Luulenpa hänen kahdeksaa-viidettä käyvän, sanoi Jacques.

-- Siis kymmentä vuotta minua nuorempi! eihän tuo mikään ikä ole.

-- Ja kuitenkin hän näyttää yhtä vanhalta kuin te, jos ei vaan

vanhemmaltakin.

Ei Jacques sievistelläksensä tuota sanonut, mutta rouva Gregoire otti

sen siksi.

-- Minusta on kuitenkin aina sanottu, että näytän vanhemmalta kuin

olenkaan. Se tulee siitä, ett'ei minulla niin aivan hyviä päiviä ole

ollut. Raskasta työtä minun aina on täytynyt tehdä, ja murhetta minulla

on ollut niinkuin kaikilla muillakin. Kahdeksan täysikasvuista lasta on

Jumala minulta ottanut sekä mieheni, joka minun hoidettavanani kymmenen

ajastaikaa sairasti. Hän ei ollut juuri hyvänsävyinen, miesparkani;

siitäpä naapurit sanoivatkin, kun hänet ruumis-arkkuun olin laskenut:

"Jos kukaan ihminen on palkintoa ansainnut, niin ainakin te, rouva

Gregoire, sitä ansaitsette". -- Niinpä niin! olen minä eläissäni

kovaakin kokenut.

Ja koska häntä aikoi ruveta itkettämään, niin Lebeau, joka

kärsivällisyydellä oli kuunnellut tätä kertomusta, jota hän sitäpaitsi

joka päivä sai kuulla, puhui lepytellen, ikäänkuin olisi levotonta

lasta viihdyttänyt:

-- Tiedämmehän kaikin täällä, että te kelpo vaimo olette, rouva

Gregoire, ja sen me myös teille tunnustamme.

Tuo puhe liikutti häntä niin väkevästi, että hän täyttä totta rupesi

itkemään.

-- Ette te kuitenkaan, herra Lebeau, voi tietää, mitä kaikkea minä olen

kärsinyt. Ja vaikka näin muitten tähden olen itseäni vaivannut, niin

ei kuitenkaan ole ainoatakaan ihmistä, joka minua vanhoilla päivilläni

hoitaisi!...

-- Entä me sitte! Ettekö meitä ollenkaan lukuun ota? Vai pidättekö te

meitä niin kiittämättöminä? Kuulkaapas, rouva Gregoire, rauhoittukaa

nyt jo. Tiedättehän, että Céline pitää teistä, ikäänkuin olisitte hänen

iso-äitinsä.

Tuo sana ei soinut hyvältä rouva Gregoiren korviin; hänen olisi tehnyt

mieli selittää, ett'ei hänellä vielä siksi tarpeeksi ikää ollut, mutta

hän tyytyi kuitenkin siihen, että sanoi:

-- Oi, tuo armas enkelini! kuinka hän minutta voisi tulla toimeen.

Kun hänen ansiolliset työnsä uudestaan johtuivat hänelle mieleen,

alkoivat hänen kyyneleensäkin vuotaa, ja Lebeaun täytyi taasen ruveta

häntä lohduttamaan, mutta tällä kertaa hän teki sen yleisemmästi ja

viisausopillisemmalla tavalla.

-- Hyvät avut palkitsevat itseänsä, hän sanoi. Siinä jo on kyllä,

että on täyttänyt velvollisuutensa ja ansainnut hyväin ihmisten

kunnioitusta. On oikeus olemassa, ja jokaiselle palkitaan hänen

ansionsa mukaan, se on minun järjellinen vakuutukseni. Eikä teillä ole

syytä itseänne soimata, saatte olla ilman murhetta.

-- Te olette kelpo mies, herra Lebeau. Toivonpa, että Jumala osoittaa

minulle niin paljon oikeutta kuin tekin. Mutta te olette optikus.

-- Optimisti, rouva Gregoire.

-- Optimissi, aivan niin, jos se sana enempi teitä miellyttää.

-- Optimisti minä olen, ja minä pidän sen kunnianani. Joka uskoo

taivaassa hallitsevaa, korkeinta olentoa, sen täytyy olla optimisti.

Jokaisen kunniallisen miehen tulee olla optimisti. Rohkaiskaa siis

mielenne, rouva Gregoire. Niin kauan kuin meillä on leipäpalanen, niin

siitä jää teillekin osanne. Juokaapas vielä kahvitilkkanen, poikaseni,

hän sanoi, Jacquesiin kääntyen. Se elvyttää mielen, ja ajatuksetkin

siitä rupeavat nopeammasti juoksemaan. En minä milloinkaan maista

väkeviä, sillä yhtäpaljon kuin väkijuomat ovat työmiehen vihollisia,

onpi kahvi hänen hyvä ystävänsä, joka tekee että maailma näyttää

hänelle ruusunkarvaiselta. Ei ole mitään sen parempaa kuin kupillinen

tämmöistä mustaa, höyryävää nestettä, kun siihen on parahultaisesti

sokeria pantu. Juokaa tekin, rouva Gregoire, niin mielenne tulee

iloisemmaksi.

Ei, ei, tämä huusi ja koki suurella innokkaisuudella kuppiansa

varjella. Tiedättehän, ett'en minä milloinkaan juo enemmän kuin yhden

kupillisen, ell'ei minua pakoiteta.

-- Te olette ylen kohtuullinen, mutta siitäpä minä nyt teitä pakoitan.

Juokaa vielä tämä minun mielikseni.

Kun rouva kerta oli saatu myöntymään, niin hän salli kaataa kupin ihan

täyteen ja paljon sokeria siihen sekoitettiinkin.

Vierasvarainen kuin oli, Lebeau ei huomannut, että viikon sokeri-määrä

hirvittävällä tavalla suli kuiviin.

-- Tulkaa nyt kirjojani katsomaan, hän sanoi Jacquesille, joka, samoin

kuin Célinekin, mitään lausumatta oli toisten puhetta kuunnellut.

Kirjasto -- siksi Lebeau ylpeydellä pientä kirja-kokoelmaansa nimitti

-- sisälsi kaikenmoista kirjallisuutta. Siinä oli muutamia kirjoja

Rousseau'ilta ja joitakuita unhotukseen jääneitä luonnontieteellisiä

teoksia.

-- Tästä näette, ett'ei minulta oppimisen halua puutu. Enpä minä

vaivatta ole niitä saanut, sen teille vakuutan. Sattuu väliin siellä,

väliin täällä näkemään jonkun mieleisen kirjan; ohitse mennen siihen

luo silmänsä, hetken päästä se jo otetaan käteenkin katseltavaksi, ja

jos niin tapahtuu, että taskussa on joitakuita rahapenniä, niin ei

aikaakaan, ennenkuin kirja jo on ostettu. Célinelle se on varsinkin

mieleen, kun minä kirjoja tuon. Ja koska niitä näin paljon oli

kokoontunut, niin minä tein hyllynkin niitä varten. Näettekös, miten ne

huoneenkin hauskaksi tekevät.

-- Eihän oppi ojaan kaada, sanoi rouva Gregoire, mutta jos nainen

tahtoo velvollisuuksiansa täyttää, niin hänellä ei ole aikaa huolia,

mitä kuussa tapahtuu.

Isäntänsä puhetta kuunnellen Jacques käänteli erään kirjan lehtiä.

Silloin ovi aukeni ja sini-liivinen mies seisoi kynnyksellä.

-- Savigny! huusi Lebeau tavallisella ystävällisyydellään. Onhan siitä

aikoja, kun me viimeksi teitä näimme. Astukaahan sisään.

Ja nähdessään, että äsken tullut loi Jaqcues'iin kysyväisen silmäyksen,

hän lisäsi:

-- Tämä on vaan eräs työtoverini, kelpo poika, joka tänään ensikerran

on tehnyt kunnian tulla meitä tervehtimään. Eihän tuo mahtane teitä

peloittaa?

Sini-liivinen mies ei vastannut mitään, vaan sulki oven jälkeensä ja

kävi nuoren kukkaisten tekijän viereen istumaan. Tätä katsellen hän

hajamielisesti rupesi kukkasia hypistelemään.

-- Varokaa, ett'ette ruusuani turmele, tyttö sanoi.

Hän pani sen pois heti paikalla.

-- Oletteko kipeä? hän kysyi.

-- Minäkö? En... Kuinka niin?

-- Te näytätte entistä kalpeammalta, mutta se on ehkä vaan luulotusta.

Minä olen jotain teille tuonut.

Hän veti taskustaan laatikon ja otti sieltä pienen, erinomaisen sievän

vihkon, jossa oli metsäkukkia, somia, hammaslaitaisia lehtiä ja

sametinhienoja sammalia.

-- Céline huusi ihastuksesta. Hänen kasvonsa lensivät ruusunpunaisiksi,

ja silmänsä loistivat.

-- Onko maailmassa tuon kauniimpaa! hän huusi... Tekö itse olette nämä

poiminut?

-- Minä, vieras vastasi; kun menin oikotietä metsän kautta, näin nämä

kukat ja heinänkorret, ja heti muistui mieleeni, että te niistä pidätte.

-- Oi, kuinka te olette onnellinen, joka saatte metsässä liikkua.

Kiitoksia, kun olitte hyvä ja minuakin muistitte.

-- Koska minä en teitä muistaisi? hän tyttöön katsoen hiljaa kysyi,

mutta tämä katseli vaan kukkasiansa, eikä Savigny tietänyt, oliko tämä

häntä kuullut vai ei.

Silloin hän kääntyi Lebeaun puoleen, ja Jacquesin sopi nähdä hänen

kasvonsa. Hän oli keskikokoinen mies, hiukset ja parta olivat

ruskeat, kasvot kalpeat, otsa jotenkin kapea ja sangen kaareva. Hänen

ulkomuodossaan ei ollut mitään erinomaista, mutta kuitenkin taisi

helposti huomata, ett'ei hän ollut tavallista laatua.

Kaksi asiaa hänessä veti kuitenkin huomion puoleensa: hänen syvällä

päässä olevat silmänsä, joiden katsanto oli läpitunkeva ja polttava,

sekä hänen kätensä, jotka olivat niin pienet ja somat, että olisi

luullut niitä naisen käsiksi, vaikka niissä näkyi selviä työn jälkiä.

-- Onhan siitä aikoja, kun teitä on nähty, sanoi Lebeau uudestaan.

Mistä te nyt tulette.

-- Helvetistä, vastasi Savigny tyynellä äänellä, joka ei ensinkään

sopinut yhteen tuon sanan kanssa.

-- Eihän teidän, lempo vieköön, liene paha mieli, että sieltä pääsitte!

-- Olisin kuitenkin sinne jäänyt, jos olisin saanut, mutta eipä siellä

ollut tilaa minulle.

-- Mitä? Eikö siellä työtä ollut?...

-- Ei ainakaan minulle. Siitäpä palasinkin, vaikk'en pitkäksi aikaa.

-- Mihin sitte menette?

-- Sinne mihin lähetetään.

-- Voi, poika poloinen, sanoi Lebeau, ettekö te milloinkaan tule

ymmärtäväisemmäksi? Ettekö koskaan rupea tulevaisuuttanne ajattelemaan?

Mimmoista tuo teidän elämänne on? Teitä lähetetään yhdestä paikasta

toiseen, teillä on senkin seitsemän ammattia, teitä katselkaa

epäluulolla, teitä vainotaan ja hyleksitään, ikäänkuin mikä heittiö

olisitte, ja kuitenkin te olette kelpo mies ja työssänne taitava.

Teillä ei ole kotia... ei lepoa... ja mikä lopuksi tulee? Sydäntäni

oikein kirvelee kun rupean sitä ajattelemaan.

-- Oma valitsemani kohtalo tämä on, Savigny vastasi, eikä minulla siis

liene syytä siitä valittaa. Minä en kaipaa lepoa, kotia enkä onnea,

niin kauan kuin veljeni kärsivät vaivaa, kidutusta ja sortoa, eivätkä

edes tiedä, onko heillä oikeutta nousta kapinaan. Se on täysi tosi,

että ylenpalttinen kurjuus on huumaavaa laatua, koska se kuolettaa

oikeuden tunnonkin. Minä kuljen paikasta paikkaan, missä vaan ihmiset

enin kärsivät ja eduttominta työtä tekevät. Yhdessä heidän kanssansa

teen työtä, heidän kanssansa kärsin ja usein yksi ainoa sana riittää

heitä heidän välinpitämättömyydestänsä herättämään.

-- Ja silloin he tulevat entistänsä vielä onnettomammiksi.

-- Mitäpä siitä! Tuleehan heistä miehiä, sen sijaan, että ennen olivat

lapsia Sitä paitsi minä puhun heille lohdutustakin. Minä sanon heille:

Jos te tahdotte, niin voipi tulevaisuus tulla entisyyttä paremmaksi.

Me teemme työtä teidän hyväksenne, mutta tarvitsemme myös teidän

apuanne; tärkeätä on, että kaikki tähän pyhään toimeen ryhtyvät. Eihän

vankeja voi pelastaa vastoin heidän tahtoansa, ja ennenkuin heidät

vanki-kopista laskee, täytyy heidän päivänvaloa katsoa, muutoin eivät

heidän silmänsä voisi sitä kärsiä.

Hän lausui nämä sanat vitkalleen, matalalla yksitoikkoisella, milt'ei

jäykällä äänellä. Puheesen sekautumatta, Jacques häntä kuunteli. Hän

oli tarttunut lakkiinsa, lähteäksensä pois, ja odotti hiukan hämillään

sopivaa tilaisuutta.

-- Älkää vielä menkö, sanoi Lebeau hänelle.

-- Minä pelkään olevani teille vaivaksi.

-- Ette millään muotoa. Tämä Savigny-ystävämme on aineellinen mies,

mutta täytyy tottua hänen puhetapaansa. Katsokaa, tuolla ylhäällä

minulla on vielä useampia kirjoja, joita ette ole nähnyt. Ne ovat

matkakertomuksia. Minä en eläissäni ole käynyt Saint-Denis'iä, Pantiniä

tai Versaillesia edempänä; mutta noiden avulla minä nojatuolissani

istuen olen aivan ilman maksutta, vaaratta ja väsymyksettä, mitä

mukavimmalla tavalla monta kertaa matkustanut ylt'ympäri koko

maanpiirin. Voiko sen parempaa itsellensä toivoa? Tai mitä te,

Savigny-veikko, tuumaatte?

-- Teillä on onnellinen luonne.

-- Toivoisin samaa kaikille ihmisille.

-- Se kävisi kentiesi hieman yksitoikkoiseksi. Sen lisäksi, vaikka

teidän kannallenne asettuisinkin, saan teille muistuttaa, ett'ei joka

miehellä olekaan jouhilla sisustettua nojatuolia taikka kirjastoa.

-- Se on totta, mutta jokainen voisi sen itselleen hankkia, jos toden

teolla yrittäisi.

-- Niin rikkaat puhuvat. Te olette semmoinen sokea, joka ei tahdo

nähdä. Senkaltaisia ei käy parantaminen.

Hetken päästä Jacques läksi, vieden muassaan kirjan, jonka hän pian

lupasi tuoda takaisin. Rouva Gregoire pyysi häntä ystävällisesti

tulemaan, jos kahvi muka oli ollut hänelle mieleen. Céline ojensi

hänelle kättään, sanoen:

-- Tervetullut toistekin.

Tyttö oli todellakin kaunis, kun pian haihtuva puna noin hänen vaaleita

kasvojaan kirkasti, mutta Jacques ei sitä huomannut. Hänellä oli

muistossaan sekä sydämessään kauneuden ihanne, jonka rinnalla tämän

lempeän vuokon ihanuus vaaleni.

-- Kuka tuo nuorukainen oli? kysyi Savigny, kun ovi hänen jälkeensä

sulkeutui.

-- Hän on hyvä työmies ja siivo poika, jolla on leskeksi jäänyt äiti

ja koko parvi sisaruksia! elätettävänä. Vahinko vaan, että hän on niin

harvapuheinen.

-- Joka vähän puhuu, se paljon ajattelee.

-- Voipi olla, ja ehkä me vielä saamme hänet iloisemmaksikin. Sain

juur'ikään kuulla, ett'ei hän ole muuta lukenut kuin turhia lorukirjoja

ja runoja vaan. Mitäpä oppia niistä voi saada?

-- Minä rakastan suuresti runoelmia, sanoi Céline kainosti. Kerran minä

sain runovihkon lainaksi, jossa oli niin kaunis laulu Ludvig XVII:ta,

tuosta pienestä marttiira-kuninkaasta. Minä muistan vieläkin hiukan

siitä:

/p

Lapsen korjasi kuolema

Elon tuimista tuskista,

Lapsen vienon ja ihanan.

Kulta-kutrisen, vaalean.

Kovan kohtalon varjoomat

Sinisilmänsä sammuivat,

Kruunun peri hän viattomain,

Palmut vihannat marttiirain.

p/

Céline vaikeni, sillä Savigny katsoi häntä puoleksi hellällä, puoleksi

ivallisella tavalla.

-- Eikö se teidänkin mielestänne ole kaunista? kysyi tyttö. Minä

tahtoisin vieläkin lukea sen kokonansa.

-- Te, Céline, puhui nuorukainen nopeasti ja matalalla äänellä, te

olisitte mahdollinen rakastamaan toistakin runollisuutta kuin tuota,

ja itkemään toisten marttiirain kohtaloa kuin tuon viattoman lapsen,

joka sai kärsiä muiden rikoksista. On niitä semmoisiakin marttiiroja

olemassa, joita ei taivaan enkelit lohduta, eivätkä vast'edeskään tule

lohduttamaan. Heitä ihmisenkelien ei pitäisi unhottaa.

-- Minä tiedän sen, tyttö vastasi, mutta sitä on niin surkeata ajatella.

-- Niin, te itkette ennen entisiä suruja tahi olemattomia kärsimyksiä.

-- Mitä minä voin tehdä? Enhän mitään voi.

-- Voisitte te ainakin rohkaista niiden mieliä, jotka työtä tekevät, te

voisitte heitä tukea.

-- Minä joka päivä rukoilen teidän edestänne.

-- Se on mukava keino, kun ei tahdo muuta tehdä.

Rouva Gregoire oli mennyt pois, Lebeau istui nojatuolissaan lukien.

Savigny tuli tyttöä lähemmäksi ja katsoi häntä syvään silmiin. -- --

Jospa rakastaisitte minua!... hän sanoi.

Tyttö kävi kalpeaksi ja käänsi pois kasvonsa.

-- Tiedättehän te, että me teistä varsin paljon pidämme.

Savigny nousi pikaisesti seisaalleen.

-- Kiitoksia!... sanoi hän katkerasti.

Sitten hän ääneensä jatkoi:

-- Jääkää hyvästi! Minä lähden pois moneksi viikoksi, ehkäpä

kuukausiksikin.

-- Mihinkä te menette? kysyi Lebeau, joka ei ollut kuullut, mitä he

olivat toisilleen kuiskanneet.

-- Sinne, mihin lähetetään, niinkuin jo sanoin, hän vastasi.

Sitte hän pusersi Lebeaun kättä ja meni tiehensä, sen enempää sanomatta.

Silmät alas luotuina ja ahdistetuin sydämin Céline liikkumatta

jäi paikallensa istumaan, ja kun hän jälleen rupesi työhön, niin

hänen kätensä vapisivat. Lebeau, jonka havaintokyky oli aivan vähän

kehittynyt, ei ollut mitään huomannut. Hänen silmissään Céline ei muuta

ollut kuin kipeä lapsi vaan, eikä hän voinut aavistaakaan, että Savigny

toisilla silmillä häntä katsoi.

-- Poika-parka! hän sanoi. Onpa syytä pelätä, että hän lopuksi joutuu

vankeuteen, ellei häntä sitä ennen jossakin kahakassa kuoliaaksi ammuta.

-- Oi, isä-kulta, huusi Céline, kuinka tuommoisia saatatte puhua?

Ja hän rupesi katumaan, että kättä antamatta oli laskenut hänet

menemään.

"Jospa minua rakastaisitte!" hän oli sanonut, ja kuinka hartaasti

hän oli nuo sanat lausunut!... Tyttö oli vieläkin tuntevinansa tuon

katseen, joka oli pakoittanut häntä kääntämään pois kasvonsa, koska hän

ei voinut siihen vastata. Hänen mielensä kävi raskaaksi, mutta oliko

hänellä siihen syytä? Rakastiko hän tuota miestä?...

Ei, ei suinkaan; päinvastoin hänen synkeä pontevuutensa ja tuo ehdoton

alttiiksi-antaminen semmoisen asian edestä, jota Céline vaan puoleksi

voi ymmärtää, herätti hänessä pelkoa. Ei suinkaan, ei hän tätä

rakastanut, ja siitäpä tuo rakkauden ilmoitus häntä kauhistuttikin,

ihan tuntematoin kuin tuo tunne vielä oli hänelle itselleen. Hän

soimasi itseänsä siitä inhosta, minkä tuo mies, jonka koko elämä

oli pelkkää alttiiksiantamusta ja itsensä-kieltämistä, oli hänessä

herättänyt, mutta hän ei voinut sille mitään... Nyt hän lähti pois

viikoiksi, kentiesi kuukausiksikin; sillä aikaa Céline joka päivä

rukoili hänen edestänsä. Tämä ajatus rauhoitti häntä.