Haaksirikkoisten varusteet. Retki metsään. Kurukuita. Metsoja
onkimalla.
Vaatimattomat olivat todellakin ne varusteet, jotka haaksirikkoiset
olivat tuoneet mukanaan tähän todennäköisesti asumattomaan maahan.
Vaatteet heillä oli kaikki yllään. Gideon Spilettillä oli sitäpaitsi
muistikirja ja taskukello. Siinä kaikki. Ei ampuma-asetta, ei mitään
työkalua, ei linkkuveistäkään. Kaikki oli pallon keventämiseksi
heitetty menemään. He olivat kokonaan oman kätevyytensä ja älynsä
varassa.
Olisipa heillä edes ollut kanssaan Cyrus Smith, neuvokas ja kekseliäs
mies! Mutta hän oli poissa. Heidän täytyi turvata omaan itseensä ja
Jumalaan, joka ei koskaan hylkää niitä, jotka vakaasti häneen
luottavat.
Jonkinlainen asunto heillä jo oli ja juomavettä vähän matkan päässä.
Heidän lähin huolensa oli hankkia ravinnoksi jotain muutakin kuin munia
ja simpukoita. Päätettiin viipyä ensin muutama päivä rannikolla ja
varustautua tutkimusretkille sisemmälle maahan.
Tämä päätös oli mieluisa varsinkin Nabille. Hän ei uskonut, hän ei
tahtonut uskoa, että hänen isäntänsä oli kuollut. Sellainen mies kuin
Cyrus Smith ei voi hukkua muutaman sadan askeleen päässä rannasta. Ei!
Aamulla maaliskuun 26:ntena onnistui Harbertin saada erittäin tärkeä
lisä heidän elintarpeisiinsa. Eräästä kallionkolosta hän näet löysi
suolaa, jota oli muodostunut haihtuneesta merivedestä. Tämä seikka teki
heidän ensimmäisen aamiaisensa koko lailla mieluisammaksi.
Pencroff ja Harbert päättivät yrittää metsästää joen rannalla,
vaikkei asetta ollut minkäänlaista. Nab oli jo lähtenyt uudelle
etsintäretkelle. Reportteri jäi pitämään tulta vireillä ja olemaan
Nabille avuksi kaiken varalta.
Ennen lähtöänsä Harbert huomautti, ettei heillä ollut taulaa, joka
olisi ollut välttämätön.
-- Ei ole eikä sitä mistään saa, sanoi Pencroff.
-- Saa kyllä, Harbert vastasi, -- kärvennetystä liinakankaasta.
Ja niin täytyi Pencroffin uhrata palanen suuriruutuisesta
nenäliinastaan. Se kärvennettiin hiljaisella tulella, ja sitten tämä
uudenlaatuinen taula pantiin kallionhalkeamaan, jossa se oli suojassa
tuulelta ja kosteudelta.
Yhdeksältä aamulla metsämiehet lähtivät retkelleen. Sää oli kolkko.
Kova tuuli kävi kaakosta.
Ensi työkseen Pencroff taittoi metsässä kaksi isoa oksaa ja karsi ne
niin hyvin kuin taisi. Harbert hioi niiden päät teräviksi kiveä vasten.
Näillä nuijilla varustettuina he lähtivät kulkemaan syvemmälle
pysytellen kumminkin yhä joen vasemmalla rannalla. Työlästä oli kulku,
kun tuon tuostakin heiltä sulkivat tien milloin virtaa kohti
kallistuneet puut, milloin okaiset pensaat, milloin köynnöskasvit.
Nuijilla täytyi välistä raivata tietä. Joki kapeni kapenemistaan ja
maaperä muuttui kosteammaksi, mutta ihmisen jälkiä tai merkkejä
ihmiskäden työstä ei näkynyt missään. Sen sijaan huomasi maassa paljon
nelijalkaisten, jopa petojenkin jälkiä. Ja -- niin oudolta kuin tämä
kuulostaakin -- näillä kaukaisilla Tyynen meren seuduilla onkin parempi
kohdata metsänpetoja kuin ihmisiä.
Äkkiä pyrähti heidän edestään lentoon suuri parvi pieniä lintuja,
loistavahöyhenisiä, välkkyväpyrstöisiä. Harbert tunsi ne heti
kuruku-linnuiksi.
-- Vai kurukuita vain! arveli Pencroff. -- Minusta olisi peltopyy tai
teeri parempi, ainakin mieluisampaa kurkulle kuin nuo kurukut.
Kuultuaan näitten pikkulintujen lihan olevan oikeata herkkua Pencroff
suostui kuitenkin pyytämään niitä. Niitä kun olivat läheisissä puissa
alimmatkin oksat täynnä, ei metsästäjäin ollut lainkaan vaikeaa äkkiä
hyökätä väijymäpaikastaan ja nuijillaan kaataa niitä maahan suuria
määriä.
-- Miestä myöten se on saaliskin. Kouriinhan näitä tällaisia otuksia
poimii! puheli Pencroff pujotellen saalistaan varpuihin kuin
korvasieniä ikään.
Samoiltuaan vielä kotvan tiheikössä metsämiehet kuulivat äkkiä pitkän,
kumean kujerruksen. Se oli metson ääni, ja hetkisen kuluttua he näkivät
itse linnutkin, joita istui muutama pari puitten oksilla. Monta kertaa
turhaan yritettyään päästä heittomatkan päähän Pencroff virkkoi:
-- Koskei noita lennosta saa, niin saanee toki ongella.
-- Niinkuin kaloja, vai?
-- Niin juuri.
Tällaista ei Harbert koskaan ollut kuullutkaan, ja siksipä hän alkoi
uteliaana seurata merimiehen omituisia valmisteluja. Maassa kosteassa
ruohikossa oli puolisen tusinaa metsonpesää, pari, kolme munaa
kussakin. Pencroff ei koskenut muniin, ei hipaissutkaan niitä. Linnut
lentävät ennen pitkää pesillensä, hän arveli, ja siihen hän nyt perusti
sotajuonensa. Hienoista liaaneista hän sitoi siimoja, neljän, viiden
metrin pituisia, siimain päähän hän pisti nuoren akaasian oksia, jotka
hän taivutti koukuiksi, ja pani niihin syöteiksi suuria, punaisia
toukkia, joita vilisi maassa yltympäri. Nämä syötit hän sirotteli
pesien läheisyyteen, minkä jälkeen metsämiehet piiloutuivat korkeaan
ruohikkoon.
Runsas puoli tuntia kului, ennenkuin linnut alkoivat palata pesilleen,
kuten Pencroff oli ennustanut. Siinä ne hyppivät ja nokkivat maasta
aavistamattakaan pyydystäjäin olevan lähellä. Harbert pidätteli
hengitystään, Pencroff kyykki ruohikossa silmät pyöreinä, suu
ammollaan, huulet törröllään, niinkuin jo olisi maistamassa herkullista
lintupaistia.
Linnut vain eivät näyttäneet välittävän syöteistä. Pencroff alkoi
hiljaa nykiä siimoistaan, eikä aikaakaan, niin jo huomasivat linnut
punaisten toukkain kiemurtelun. Kolme lintua, ahnaimmat kaiketi,
nielaisivat syötin, ja samassa tempaisi Pencroff kiivaasti siimaa.
Siipien räpytys osoitti "kalan" tarttuneen onkeen.
-- Eläköön! huusi merimies hyökäten saaliinsa kimppuun, ja Harbert
taputti riemuissaan käsiänsä.
Mielissään runsaasta saaliistaan metsästäjät lähtivät kotimatkalle, he
pysyttelivät joen vasemmalla rannalla ja saapuivat kello kuusi
väsyneinä hormeille.