Kansalaiset!
Koska kaupungissa on levitetty harhaan johtavia huhuja lakon
lopettamisesta ja myös apurahain maksamisen keskeyttämisestä,
ilmotan täten, että moiset huhut ovat levitetyt aikomuksessa saada
työväki luopumaan taistelusta oikeuksiensa puolesta, eikä näin ollen
työväen ole noihin huhuihin paneminen mitään merkitystä. Lakkoa
luonnollisesti jatketaan kunnes työväki itse toisin päättää ja eri
ilmotus tästä päätöksestä annetaan.
Helsingissä 5 päivä marraskuuta 1905 klo 2 i.p.
Nimenomaisesta ehdotuksestani pantiin kokoon uusi lähetystö, jonka
tehtäväksi annettiin työväen toivomusten saattaminen vieläkin kerran
kenraalikuvernöörin kuuluville. Tähän lähetystöön kuuluivat seuraavat
henkilöt: T:ri Väinö Vallin, Hellsten, Hälleberg, Fihlman, Eero Erkko ja
minä.
Kuten näkyy oli tässä lähetystössä yksi työväen puolueeseen kuulumaton
henkilö (Erkko). Tarkemman selonteon tämän lähetystön käynnistä
kenraalikuvernöörin luona ja esityksistä siellä jätän kuitenkin tässä
pois, koska siitä on sanomalehdissä jo tarkkaa selkoa tehty.
_Maanantai_.
Jos oli sunnuntai lakkoviikon rauhallisin päivä, niin oli maanantai sen
sekä kamalin että myös vaarallisin päivä. Silloin oli päätetty -- niin
näkyi kaikesta -- antaa sille puolueelle, joka oli lakon alkanut ja
sitte kantanut päivän helteen ja kuorman, ratkaiseva isku. En nyt rupea
muistuttamaan mieleeni niitä pahoja huhuja, joita jo varhain aamusta
alkoi kierrellä ympäri kaupunkia, enkä niitä aikeita, joita aiottiin
toimeenpanna työväen mustaamiseksi ja heidän asiansa pilaamiseksi. Olen
ikäänkuin jäävi näistä juonista puhumaan, koska ne olivat kohdistetut
liian lähelle minun omaa personaani, ja jätän siis tämän tehtävän niille
ihmisille, jotka pitävät oikeutta ja totuutta jossain arvossa ja ovat
niissä asioissa syrjästäkatsojia. Yksi syy vaikenemiseeni on myös se,
että olin keskusasemalla melkein yksinomaan työväestön ympäröimänä enkä
niinmuodoin voi ammentaa tietojani täysin puolueettomalta taholta.
Kerron ainoastaan minkä omin silmin näin:
Näin toistasataa ylioppilasta kokoontuneena Unioninkadulla. Näin että
useilla heistä oli revolverit koholla, ojennettuina työväkeä vastaan.
Näin heidän lähenevän Senaatintorille päin. Unioninkatu Edlundin
kirjakaupasta yliopistonrakennuksen kulmaan ja melkein koko
Aleksanterinkatu olivat täynnänsä väkeä. Että vaara todella oli
äärettömän suuri sen näkyivät valitettavasti ainoastaan harvat
ymmärtäneen. Muutamat minulle tuiki tuntemattomat herrasmiehet sanoivat:
"Nyt saatte nähdä, että tämä näytelmä päättyy venäläisen sotaväen väliin
tulolla!" Kun ottaa lukuun, että ampumaan harjaantumattomien ihmisten
käsissä revolveri saattaa niin sanoaksemme laueta _itsestään_, oli
yleisen turvallisuuden asia tässä tilaisuudessa hyvinkin täpärällä.
Asema oli lähimmin verrattava vaaraan, joka uhkaa, kun lapsi lähestyy
kynttilä kädessä avonaista paloöljytynnöriä. Millä tavalla on palava
kynttilä siepattava lapsen käsistä? Jos sitä äkkihuudolla varotetaan,
kääntyy hän taakseen katsomaan ja tahtomattaan pudottaa kynttilän
astiaan. Jos taas hiljaa hiivitään hänen taaksensa aikomuksessa
äkkiarvaamatta temmata kynttilä hänen käsistään, niin hän saattaa
säpsähtää ja pudottaa sen ennenkuin olen ehtinyt hänen luokseen, ja tuho
on valmis. Niinpä minäkin pelkäsin huutaa omia miehiäni perääntymään,
sillä kiihottuneet kun he kaikki olivat, olisi käskyni voitu käsittää
hyökkäyskäskyksi vaan väärin kuulemisen perustuksella. Tiesin varmaan,
että ylioppilaitten revolverit eivät voi enää montakaan hetkeä olla
laukeamatta, ja niin pian kun ensimäinen pamaus kuuluu, silloin pamahtaa
kohta satoja peräkkäin. Huusin siis tarmoni takaa niin kovalla äänellä
kuin suinkin jaksoin pitemmän lauseen, jota ei voinut väärin kuulla eikä
väärin ymmärtää: "Tuhansien ihmisten pelastuksen vuoksi -- perääntykää!"
Ja ihmetellä täytyy, että uhkaava verenvuodatuksen vaara oli ainoastaan
tällä käskyllä vältetty. Itsestään selvää on, että jos verenvuodatus
kerran olisi alkanut Aleksanterin- ja Unioninkatujen risteyksessä, niin
se olisi jatkunut ylt'ympäri maata. Vaikea on tappuroihin leimahtanutta
tulta sammuttaa. Yhtä vaikea on myös sammuttaa ilmituleen puhjennutta
luokkavihaa. Onneksi on myös luettava, että samoihin aikoihin
poliisikamarin pihalle oli kerääntynyt niin paljon miehiä, ettei ollut
mitään mahdollisuutta kenenkään tunkeutua väkirynnäköllä keskusasemalle.
Enemmän kuin otaksuttavaa on, että ylioppilasten johtaja, jolla siinä
tilaisuudessa varmasti väitetään olleen poliisimestarin valtakirja
taskussaan, olikin asettanut retkeilynsä päämääräksi keskusaseman
väkivaltaisen anastamisen, vaikka tätä myttyyn mennyttä yritystä
sittemmin hyvin "ymmärrettävistä" syistä ruvettiin selittämään
olemattoman terrorismin lakkauttamisen välttämättömäksi toimenpiteeksi.
Näin oli uhkaavin vaara torjuttu, mutta toimiin täytyi ryhtyä
mahdollisten muiden selkkausten välttämiseksi. Siinä tarkotuksessa
ehdotin, että lakon juhlallista päättäjäiskohtausta ei pidettäisi
rautatientorilla, koska keskusaseman turvallisuus vaati koko miehistön
läsnäoloa keskusasemalla, ja tämän miehistön siis olisi pitänyt jäädä
kokouksesta pois. Tämä ehdotus saikin tarpeellisen kannatuksen ja niin
asetimme Senaatintorille keskusaseman edustalle sankat rivit neliöön,
jonka sisäpuolelle väkijoukot saattoivat turvallisesti kokoontua
tarvitsematta pelätä mitään mahdollisia hyökkäyksiä ulkoa päin. Tämä
varovaisuuden toimenpide osottautuikin sittemmin tarpeelliseksi, sillä
2:n aikaan päivällä, kun Senaatintori oli täynnänsä työväkeä, kuului
sitä suojelevien kansalliskaartin rivien ulkopuolelta tuo jo monesti
ennen tuhoa tuottanut huuto: "Kasakat tulevat!"
Syntyi paljon suurempi sekasorto kuin aamupuolen revolverinäytelmässä.
Onneksi kuitenkin kansalliskaartilaiset niin hyvin itse ketjussa kuin
kansanjoukon keskeen asetettuina jäivät lujana muurina paikalleen, siten
täsmälleen täyttäen heille jo edeltäpäin antamani käskyn, että
tämmöisessä tapauksessa liikahtamatta paikaltaan mitä tarmokkaimmin
koettavat yleisöä rauhottaa ja pakokauhua estää. Ankarasti olin myös
kaartia kieltänyt mihinkään tekoihin ryhtymästä ilman nimenomaista
käskyä. Näin pelastui tämä monituhansinen kansanjoukko mitä suurimmalta
sekasorrolta, ja työväenpuolue siltä häpeältä, johon sitä oli katalasti
tahdottu pakokauhun sekamelskeen kautta saada. Kun nyt jälkeenpäin
ajattelee kaikkia lakkoviikon vaaroja, niin mitä todellakaan olivat
kaikki nuo mielettömät pommitusjutut ja muut sen tapaiset
mielikuvituksen synnyttämät hirmut tämän päivän tapahtumiin verraten,
joihin Venäjän sotaväki ei ottanut osaa, mutta jotka kuitenkin omin
silmin, eikä ainoastaan mielikuvituksessa, näimme edessämme!
Maanantaipäivä oli siis kuin olikin lakkoviikon kamalin ja rauhattomin
päivä. Ja myönnettäköön myöskin se, mitä ei yksikään ihminen valheeksi
kykene väittämään, että työväki tänä kamalana päivänä maltillisuudellaan
kahdesti saattoi sortajansa häpeään. Sellaisissa tilaisuuksissa kysytään
ei ainoastaan kärsivällisyyttä, vaan myöskin anteeksiantavaisuutta.
Tahdon tähän merkityksi, että saman päivän iltana, kuuden ajoissa
ilmotin pormestari von Haartmanille aikovani luopua järjestyksenpidosta
huomenna, eli tiistaina kello 12:n tienoissa.
Merkittäköön maanantaipäivän laskuun vielä seuraavat julistukset.
Edellinen annettiin sen johdosta, että osa kaupungin yleisöä, johon
valitettavasti kuului myös muutamia työväen miehiä, ennenaikaisesti
rikkoivat lakon:
Julkaisu N:o 7.
Kansalaiset!
Se taistelu, johon Suomen työväki on ryhtynyt oikeuksiensa
saavuttamiseksi, ei ole loppunut. Vielä on saavuttamatta
yksikamarieduskunta. Vaikka työväen taistelua täten täydellisen
tasa-arvoisuuden, kansanvaltaisuuden ja ihmisyyden hyväksi vielä
kestää, ovat eräät liikkeet ja laitokset ryhtyneet tätä taistelua
murtamaan. Tällaisten luokkaetujaan silmälläpitäväin varakkaiden ja
lakonrikkureiksi ruvenneiden työläisten luopiomenettelyä vastaan on
lausuttava mitä jyrkin siveellinen paheksuminen.
Helsingissä, marrask. 6 p. 1905.
Kansalliskaartin ylipäällikkö,
_Johan Kock_.
Toisen julkaisun sisältö ei kaipaa selitystä:
Julkaisu N:o 8.
Varotus.
Koska järjestyksen ja rauhan ylläpitämiseksi on ehdottomasti
välttämätöntä, että kaikkinainen juovutusjuomien, niin hyvin
poltettujen väkijuomien kuin viinien ja muiden miedompien
väkijuomien sekä mallasjuomien, myynti ja anniskelu pidetään
edelleen suljettuna, varotetaan täten yleisen turvallisuuden nimessä
ketään uskomasta sellaisia aivan perättömiä huhuja, että
väkijuomamyymälät ja anniskelupaikat tänään saataisiin avata.
Sellaiset paikat samoin kuin porttolatkin pidetään _ehdottomasti_
suljettuina.
Helsingissä, marrask. 6 p. 1905.
Kansalliskaartin ylipäällikkö,
_Johan Kock_.
_Tiistaina_.
Eilisaamuisten tapahtumien johdosta Unionin- ja Aleksanterinkatujen
risteyksessä annoin Kansalliskaartille seuraavan julistuksen, jonka
sisältö ei sen enempää selitystä kaipaa:
Julkaisu N:o 9.
Kansalliskaartille.
Sen johdosta, että minun eilenaamuinen kieltoni voiman käyttämisestä
erästä pientä rauhanhäiritsijäjoukkokuntaa vastaan on herättänyt
useissa kansalliskaartilaisissa suurta paheksumista, tahdon lausua
seuraavaa:
Kansalaiset! Ajatelkaa mikä hirvittävä pakokauhu kaikkine kamaline
seurauksineen olisi syntynyt niissä taajoissa ihmisjoukoissa, jotka
sillä haavaa olivat kerääntyneet Unionin- ja Aleksanterinkaduille ja
vallankin niiden risteykseen, jos olisin asettanut raa'an voiman
maltin ja viisauden vaatimusten yläpuolelle. Se olisi ehkä johtanut
siihen, että satoja naisia ja lapsia olisi tallattu kuoliaaksi. Ja
kuka takaa, että saavutetun "voiton" hinta ei olisi ollut vieläkin
suurempi...? En ainakaan minä.
Niinkö meidän sitte todellakin olisi pitänyt turvata sen yleisön
rauhaa ja onnea, jonka vahdiksi olimme asettuneet? Hyvät
kansalaiset! Juuri sen vuoksi, että teiltä vaadittiin niin
tavattoman paljo enemmän rohkeutta peräytymiseen kuin etenemiseen,
ja _vielä hiukan muunkin vuoksi_, minä valitsin edellisen, ja te
kestitte tulikokeenne. Kiitos siitä teille! Muistakaa, veljet, että
tämä "tappio" on meidän ensimäinen suuri voittomme! Vieläkö enempää
voitte pyytää.
Helsingissä, marrask. 7 p. 1905.
Kansalliskaartin ylipäällikkö,
_Johan Kock_.
Tämä tiistai-päivä oli keskusasemalla viikon helpoin päivä, mutta eipä
kummakaan, koska se ei oikeastaan lakkoviikkoon enää kuulunutkaan. Tänä
päivänä kävi lähetystömme viimeisen kerran kenraalikuvernöörin puheilla,
joka oli siirtynyt sotalaivalta Katajanokan kasarmille ja kutsunut
lähetystön luoksensa. Lähetystöön kuuluivat seuraavat henkilöt: T:rit
Väinö Vallin, Matti Helenius sekä S. Hellsten ja minä ja esitti
kenraalikuvernööri lähetystölle perustuslaillisten senaattorilistan ja
kysyi lähetystön mielipidettä siitä. Kuten jokainen varsin hyvin
käsittänee, vastasi lähetystö tähän, ettei työväestö mitenkään voi
kannattaa sellaista listaa. Jäähyväissanoiksi kenraalikuvernööri lausui
tyytyväisyytensä työväen erinomaiseen käytökseen ja mallikelpoiseen
järjestyksenpitoon, jota se lakkoviikolla oli kaikissa suhteissa
osottanut.
Tehtävämme keskusasemalla oli päättynyt.
Kello 2 päivällä jätimme tämän laitoksen, joka lähinnä kirkkoa ja
armeijaa, muodostaen porvarillisen yhteiskunnan lujimman kulmakiven, on
ja jää köyhälistön ainaisen kammon esineeksi. Lyhyet olivat ne päivät,
joiden kuluessa laitos oli työväen omissa käsissä ja työväen omaa asiaa
suojeli. Luultavasti edes jossakin suhteessa tämmöistä asemaa
pitkittääkseen tahtoi työväestö tämän viimeisen lähetystönsä kautta
ilmaista kenraalikuvernöörille toivonsa, että minä nimitettäisiin
Helsingin kaupungin poliisimestariksi. Ruhtinas Obolenski oli puolestaan
tähän ehdotukseen hyvin myöntyväinen. Ja asia olisi ollut ratkaistu,
ellen minä itse puolestani olisi kieltäytynyt rupeamasta tämän laitoksen
palvelukseen. Enkä hetkeäkään epäillyt kieltäytyessäni. Sillä enhän minä
siihen virkaan olisi astunut enää köyhälistön palvelijana. En. Vaan
minussa on näitä laitoksia vastaan sama luontainen kammo kuin
köyhälistölläkin. Ja jos loppuun asti puhutaan: Kuka ei sitä sydämmensä
syvimmässä tuntisi, vaikkapa ulkonaisesti sen kieltäisikin.
Vielä on yksi ikävä asia mainittavanani. Nuo kuuluisat 160,000, joita
varakkaat luokat ovat verranneet Judaksen 30:een hopeapenninkiin!
Mutta ennenkuin näistä hopeapenningeistä puhun, täytyy minun lausua pari
sanaa niistä 10,000 penningistä, jotka kaupungin rahatoimikamari
valtuuston ja maistraatin suostumuksella käytettäväkseni määräsi. Nyt
perästä päin on näet sanomalehdissä kerrottu kuinka lamppuihin,
paperosseihin, punaseen kankaaseen y.m. sellaisiin muka tarpeettomiin
asioihin on kulutettu suunnattomia rahoja. Tililaskuja semmoiselta
viikolta kun lakkoviikko oli, saattaa olla hyvinkin kiitollista
jälestäpäin penkoa ja arvostella kamareissa, joita ei enää mitkään
pommitukset uhkaa eikä pimeys haittaa. Mutta itse lakkoviikon hyöryssä,
jolloin jokainen hetki kysyi mitä suurinta voimain jännitystä, ei
todellakaan tule ajatelleeksi, että rauhan palattua saa jokaisesta
paperossista vastata, -- jokaisesta paperossista ja jokaisesta
nauhasesta, jonka on täytynyt kiertää järjestysmiesten hihain ympärille
heidän erottamisekseen muusta yleisöstä. Olkoon nyt pari sanaa
erityisesti paperosseista. Lakon ensi päivinä, kun keskusasema oli
täyttynyt etupäässä nuorista herroista, jotka reippaasti ryhtyivät
kansliatöihin, lähetettiin suuret määrät Borgströmin tupakkatehtaasta
_ilmaiseksi_, arvattavasti hyväntahtoisessa tarkotuksessa osottaa
kohteliasta huomaavaisuutta vapaaehtoisesti vaikeaan työhön ryhtyneille
joukoille. Kun mitään erotusta keskusasemalla ei tehty herrain ja
työmiesten välillä, ei sitä ymmärretty tehdä myöskään paperosseihin
nähden, vaan otaksuttiin lahjaa yhteiseksi. Sittemmin, kuten olen
kertonut, luopuivat herrat toimestaan ja samassa keskeytyivät myös
tupakkalähetykset keskusasemalle. Miehistö oli jo kuitenkin tottunut
saamaan tupakkia ilmaiseksi ja kun me emme tahtoneet katkeroittaa mieliä
kääntämällä huomiota tähän anteliaisuuden sammumiseen, rupesimme
miehistölle _ostamaan_ paperosseja. Sama on myös lamppujen laita. Ne
olivat yleisen pimeyden vallitessa aivan välttämättömiä kapineita
järjestyksen valvojain käsissä. Pitänee olla jokaiselle selvä, että
suurlakon tapaisessa poikkeustilassa lamppujen luvun laskeminen ja
kirjaan merkitseminen jäi aina tois'arvoiseksi tehtäväksi, jonka muut
paljoa kiireellisemmät tehtävät sysäävät syrjään. Mitä tulee sitte
meidän tilijämme vastaan tehtyyn muistutukseen, joka koski eräälle
Kivekäs nimiselle miehelle Stockmannin asekaupan luona katurähäkän
aikaansaaman vamman johdosta annettua kipuapua, niin oli se
välttämättömyys, koska oli mahdoton tietää ja ottaa selvä kuka yleisöstä
oli hänelle tuon vamman aiheuttanut. Ainoa varma tietommme oli, ettei
tuo rääkkääjä kuulunut työväen luokkaan. Vielä on tilejämme vastaan
tehty sekin muistutus, että siinä tavataan menoerä muutamasta retkestä
Helsingin ulkopuolelle. Tämmöinen muistutus osottaa kuinka vähän
tehtävämme laatua osattiin ja osataan ymmärtää. Ei se suinkaan voinut
rajottua kuten tavallinen poliisimestarin toimi tarkalleen kaupungin
piiriin (eikä edes sekään kokonaan rajoitu siihen), vaan sen piti
monessa suhteessa ulottua myös kauas kaupungin ulkopuolellekin. Täytynee
kai tilintarkastajainkin sen verran ymmärtää, että rauhallisuus
Helsingissä riippui sangen suuressa määrin siitä, että meillä oli tarkat
tiedot tuumista kaupungin ulkopuolella ja me näin saatoimme yleistä
mielialaa hallita. Liian suuriksi on sanottu erityisesti ajurimenojamme.
Ajureita käytimme pikaviestien kulettamiseen. Koko hallinto oli
toimitettava näiden viestien avulla, sillä ei saa unohtaa, että posti,
telefooni, rautatiet eivät olleet siihen tarkotukseen käytettävissämme;
emme voineet esimerkiksi Fredriksbergiin tai Oulunkylään lähettää
juniamme, emme liioin voineet näin kiireellisissä toimissa käyttää
jalkamiehiä. Vielä on otettava huomioon sekin, että ajurien palkka näinä
päivinä ei voinut riippua yksinomaan heidän tahdostaan eikä siitä
taksasta, joka tavallisissa oloissa on vallitsevana. Ajureita sitäpaitsi
käyttivät suostumuksellamme ja meidän laskuumme sangen monet
porvarillisten puolueitten toimimiehet, jotka eivät järjestyskuntaan
kuuluneet. Menojamme enensivät tietysti myös tuhannet satunnaiset
tarpeet, joita oli jos jonkinlaisia näin suuremmoisessa toiminnassa.
Tarvitsimme läkkiä, kyniä, paperia, kynttilöitä, -- rupeisinko todella
luettelemaan? Kyllähän minä jo ensi hetkestä aavistin, että kaikista
näistä asioista vielä tullaan napisemaan, erittäinkin kun tiesin
etteivät nuo 10,000, joiksi kaupungin hallinto näkyy menomme arvioineen,
tulisi riittämään mihinkään. Paitsi ajureita, punasta kangasta,
tupakkia, läkkiä, kyniä, kynttilöitä, lamppuja tarvitsi miehistö
nimittäin myöskin ravintoa. Eipä semmoisesta vahtipalveluksesta olisi
mitään tullut, jos Fredriksbergissä, Sörnäisissä, Berghällissä asuvain
miesten olisi pitänyt kolmasti päivässä käydä kotonaan syömässä.
Keskusasema sijaitsee keskellä kaupunkia, hallintorakennusten ja
varakkaan väestön palatsien keskellä. Tuskin ainoatakaan työmiehen
asuntoa voi löytää virstaa lähempänä keskusasemalta, vaan täytyy pitää
keskimääräisenä etäisyytenä puolitoista virstaa. Näin ollen olisi
jokaisen heistä, paitsi raskasta, yhtämittaista seisomista ja kävelyä
vahtipalveluksessa, ollut vielä käveleminen 9 kilometriä
ruokapaikalleen. Mitä ruokamenoihin muuten tulee niin jos ne lasketaan
viittätuhatta miestä kohden markaksi päivässä, huomaa helposti, ettei
nuo 10,000, vaikka niitä olisi yksinomaan ruokaan käytetty, olisi
riittäneet enempään kuin kahden päivän ruuaksi. Mutta me olimme
keskusasemalla seitsemän päivää. Rahaa oli siis saatava tuntuvassa
määrässä muulta taholta.
Ja näin nyt tulemme noihin hopeapenningeihin, senaatilta saatuihin
160,000 markkaan.
Näiden käyttämisestä on minulla seuraavaa sanottavaa:
30,000 näistä rahoista jaettiin niille köyhälistön kaikkein köyhimmille
jäsenille ja perheille, joiden puutteenalaisesta tilasta keskusasemalle
erityisesti ilmotettiin. Hätä oli lakkoviikon loppupäivinä kaupungissa
hyvin suuri. Meidän hyvässä Helsingissämme kuolee tavallisinakin aikoina
joukko ihmisiä kroonilliseen nälkään, hoidon puutteeseen tai muuhun
aineelliseen kurjuuteen. Helppo on käsittää mitä kokonaisen viikon lakko
tällaisten ihmisten elämänehtoihin vaikuttaa. Olisipa ollut suorastaan
julmaa jättää tällaisten ihmisten viheliäistä tilaa huomioon ottamatta.
Kansa oli itse ohjaksissa, kansa ei sitä voinutkaan tehdä. Ainoastaan se
tietää missä kohden kenkä puristaa, kellä se on jalassa. Merkitkää se
tileihinne, hyvät herrat! -- Paitsi näitä kaikkein köyhimpiä oli paljon
sellaisiakin autettavia, jotka olisivat muuten hyyryvelkainsa vuoksi
tulleet asunnoistaan häädetyiksi; löytyi ihmisiä, jotka eivät voineet
itselleen lääkkeitä apteekista lunastaa, löytyi sellaisiakin, joille
täytyi antaa jatkorahoja heidän lähteäkseen kaupungista kotiseudulleen;
kun vihdoin kaupunki ei katsonut velvollisuudekseen pitää riittävää
huolta kenraalikuvernöörin talon luona haavottuneista ihmisistä, vaikka
järjestyksen pito silloin vielä olikin kaupungin omain viranomaisten
hallussa, jäi sekin meidän tehtäväksemme ja tämä tietenkin kysyi rahoja.
Paitsi menoja miehistön ravitsemiseen ynnä muihin satunnaisiin
tarpeisiin jaettiin loppusumma miehistölle niukaksi korvaukseksi heidän
enimmäkseen sateisen sään aikana toimitetusta vahtipalveluksesta,
jolloin heille koitui suurta vahinkoa vaatteiden ja jalkineiden
pilaantumisesta. Asiantuntija tietää, että tämmöisenä sateisena
vuodenaikana yhden viikon vahtipalvelus kivisellä kaupungin kadulla
tekee melkein lopun uudesta saapasparista. Saman kohtalon alaiseksi voi
myös vähänkin huonoverkaisempi päällystakki ja lakki joutua. Näiden
vahinkojen korvaukseksi jaettiin noin 20 markkaa mieheen koko viikolta,
eli 3 markkaa päivää kohden. Minä en ole ollenkaan noita rahoja
kädessäni pidellyt, enkä edes nähnytkään, mutta sen kuitenkin tiedän,
että mitään _palkintoa ei niistä kenellekään jaettu_, sillä palkinnoksi
ei noita 3 markkaa todellakaan voi nimittää. Jos tulipaloon
vapaaehtoisesti saapuneet sammuttajat, tulipalon sammutettua
esittäisivät vaatimuksenaan jonkinlaisen _palkinnon_ saamisen, niin
voitaisiin heitä jollakin syyllä työntää pois sanomalla, ettei ennen
tulipaloa oltu tehty mitään sopimusta palkinnosta; mutta jos kysymys on
niiden suoranaisten vahinkojen korvaamisesta, joita tulipalo on
aikaansaanut, esimerkiksi kärventämällä sammuttajain saappaita ja
polttamalla heidän vaatteitaan, niin tuskinpa mitkään näkökohdat voivat
pelastetun talon omistajaa sellaisesta korvauksen velvollisuudesta
vapauttaa. Vähintäkin kaikesta, jos tämä talonomistaja kuuluu
gentlemannien varakkaaseen rotuun. Senpävuoksi nuo yleisön ja
sanomalehtien pikkumaiset, kitsastelevaiset tililaskut tuntuvat niin
kauppiasmaisilta, ollakseni nyt sanomatta -- porvarillisilta.
Tämän yhteydessä älkööt myöskään tästä kansan rahavarojen liiallisesta
"tuhlaamisesta" huolestuneet saivartelijat unohtako sitä tosiasiaa, että
noista rahoista lopullisessa tilityksessä on jätetty valtiolle takaisin
hiukan yli 19,000 markkaa.
Olinpa unohtaa vielä viimeisen synnin, joka on hartioillemme sälytetty:
-- Me olimme anoneet ja saaneet nuot rahat "_vanhalta_" senaatilta.
Tähän syytökseen ei minulla kuitenkaan ole muuta huomautettavaa kuin
että mitään muuta senaattia ei silloin ollut ja että varemmin sen
senaatin puoleen olivat kansalaiset, vieläpä sen ankarimmat
vihollisetkin kääntyneet jos jonkinlaisilla rahapyynnöillä ja
palkintojen anomisilla, tuntematta omantunnon vaivoja tai osakseen
saamatta yleisön paheksumista.
Me emme odota, vielä vähemmin vaadimme mitään kiitoksia
ponnistuksistamme tuona vaikeana viikkona; vaadimme ainoastaan, ettei
meitä syyttä koetettaisi halventaa yleisön silmissä. Kiitosta on meillä
yllin kyllin siinä tiedossa, että olemme tehtävämme tehneet, joka oli
käsiimme annettu, olemme ylläpitäneet järjestyksen ja estäneet niin
lähellä olleita melskeitä ja rettelöitä kansallisryhmäin välillä. Ja kun
siinä tehtävässämme olemme onnistuneet, niin olemmepa tehneet työn,
jonka arvoa ei käy millään rahoilla mittaaminen.
Jälkikirjotus.
Näin olen nyt siis muutamin piirtein kuvannut suurlakon asioita ja
niitten yhteydessä olevia tapahtumia keskusasemalla. Että tämmöinen
tehtävä olisi kysynyt laajempaa tilaa ja täydellisempää ja
täsmällisempää muotoa, myönnän kernaasti, mutta toivon samalla, että
nämä vaillinaisuudet vastedes tulevat toisen miehen käden kautta kaikin
puolin tyydyttävällä tavalla täydennetyiksi. On sitäpaitsi järkeenmenevä
asia, että tämä tehtävä kaipaa täysin puolueetonta henkilöä.
Yksi seikka on kuitenkin vielä mainitsematta, nimittäin poliisilakko.
Kun tämä asia ulkonaisesti katsottuna oli ainoastaan irrallisessa
yhteydessä minun toimintani kanssa keskusasemalla, olin vähällä
sivuuttaa sen kokonaan, mutta koska jälestäpäin olen tullut huomaamaan,
että löytyy joltisenkin paljon ihmisiä, jotka eivät tälle tapahtumalle
läheskään pane sitä merkitystä mikä sille asiain yleiseen kulkuun nähden
lakon aikana oli, pidän tarpeellisena lausua siitä pari sanaa. Ei ole
vaikeata arvata mitä rettelöitä, -- käyttääkseni tässä asiassa kaikkein
lievintä sanaa, -- silloisten poliisien virkatehtäviinsä jäämisestä
olisi syntynyt sellaisena mielten kuohun aikana, kun suurlakon aika oli,
kun niitä jo tavallisinakin aikoina niin tuntuvassa määrin vihattiin.
Seurauksia tietenkin ei olisi tarvinnut kauvan odottaa ja suurlakko
todennäköisesti olisi saanut aivan päinvastaisen luonteen, kuin mikä
sille poliisilakon kautta kehittyi. Itsestään selvä asia on, että
poliisit mainiosti oivalsivat myöskin oman vaaranalaisen asemansa, ja
että he ahdistetuin sydämin odottivat ulkoapäin tulevaa pelastavaa
sysäystä. Sellainen sysäys tulikin. Löytyikin näet kaksi henkilöä,
lakkokomitean jäsen herra K.G.K. Nyman ja neiti Alma Malander, jotka
kehotuksillaan vapauttivat poliisit ikävän pakkovelvollisuuden ja
itsesäilyttämisvaiston synnyttämästä ristiriidasta ja niin saatiin
poliisilakko aikaan.
Lopuksi tahdon muutamin sanoin mainita siitä kokemuksesta, minkä
köyhälistö suurlakon aikana sai. Silloin tuli nykyisten valtiollisten ja
yhteiskunnallisten laitosten mädännäisyys niin räikeällä tavalla
näkyviin, ettei yksikään totuutta harrastava ihminen kykene tätä
väitettä toiseksi selittämään. Yhteiskuntavalheissa kasvatetut ihmiset
olivat tottuneet pitämään tätä esivaltaa, jonka sanotaan olevan
Jumalasta kotoisin, kaikkine vankiloineen, tuomareineen, syyttäjineen,
ilmiantajineen ja urkijoineen niin tuiki tarpeellisena, että sen
lakkauttaminen tuottaisi mitä suurinta onnettomuutta ja sekasortoa, ja
senpätähden he niin pahasti peljästyivätkin, kun kaikki nuo laitokset
viinoineen päivineen yhdellä kertaa seisautettiin. Ja kuinka kävi.
Vaikka koko maassa ei ollut muuta hallitusta kuin työväen miehistä äkkiä
kokoonpantu lakkokomitea, vallitsi kuitenkin kaikkialla sellainen
rauhallisuus ja järjestys jota ei ole vielä koskaan Suomessa ennen
nähty. Sellainen oli köyhälistön hallitus, oppikoot muutkin samalla
tavalla hallitsemaan.