SISÄLLYS:

Johdatus

Miksi ei ollut pelkäämistä, että venäläiset ampuisivat

Helsingin asemasta sodallisessa suhteessa

Kapinan vaara ja sen välttäminen

Virkatoimitukseni lakkopäivinä

Jälkikirjotus

Johdatus.

Oleskelin kaikessa hiljaisuudessa maalla, kolmetoista kilometriä Espoon

asemalta olevassa pienessä talossani niinä päivinä, joina Venäjän suuri

lakko puhkesi ja yli valtakunnan vyörivänä aaltona alkoi mahtavain,

tähän asti vielä jatkuvain tapahtumien sarjan. Uutiset kuohuttivat

tunteitani. Kohiseva metsä, lintujen piiperrykset, koko maalainen

hiljainen luonto, joka äsken vielä oli niin yltäkylläisesti mieltäni

tyydyttänyt, ei nyt enää voinut kysymyksiini mitään vastata. Kuinka oli

mahdollista, ettei tämä kaikkia nukkuneita vapauden tunteita vavahuttava

liike vieläkään ollut suomalaisiin tarttunut? -- Vaan oliko se ehkä jo

tarttunut, oliko vanha synnyinkaupunkini jo ehkä noussut kahleitansa

hartioiltaan kalistelemaan, sillä aikaa kuin minä kaikesta tiedottomana

täällä yksinäisyydessä kuuntelen sadeveden yksitoikkoista laulua

nurkkaränneissä ja kostean männikön syksyistä, nukuttavaa huokumista?

Heitin kuin heitinkin käsistäni kaikki pikku naperrukset ja kauemmin

enää malttamatta läksin jalkasin Helsinkiä kohden tepustelemaan. Jospa

olisin aavistanut mille matkalle läksin!

Olin maanantai-päivän Helsingissä. Käyskelin rautatietorilla ja

keskikaupungilla, katselin liikettä, joka yhä enemmän ja enemmän näytti

sähköttyvän, kuulostelin ihmisten puheita. Avartunut oli ihmisten rinta,

avartunut minunkin rintani.

Rautatietorilla olin myöskin tiistai-päivänä, sinä hetkenä, jona lakko

julistettiin. Näin äärettömien ihmisjoukkojen keskellä Matti Kurikan

tutun mustan pään. Hän on koulutoverini Helsingin Suomalaisesta

Alkeisopistosta. Hän puhui jotakin kansanjoukolle. Kuulin hänen sanovan,

kättänsä suunnattoman väkijoukon yli tenhovasti ojentaen:

-- Kapakat kaikki kiinni!

Ja sinä hetkenä kaikki ravintolat sulkeutuivat.

-- Hyrrät seisomaan!

Ja kaikki tehtaat lakkasivat käynnistä, remmit erottuivat, pyörät

pysähtyivät.

Tiistai-iltana läksin liikkeelle kenraalikuvernöörin talolle, jossa

sanottiin väkijoukon keskittyvän. Tuskin olin sinne päässyt kuin jouduin

todistajaksi siihen suureen "paniikkiin" eli pakokauhuun väkijoukossa.

Suljetun, Fabianinkadunportin takana sijaitsi näet pihalla joukko

kasakoita ja jonkun satunnaisuuden kautta yleisön herkästynyt korva oli

kuulevinaan sieltäpäin huudon: Kasakat tulevat! Niinkuin järjetön

lammasjoukko syöksyi yleisö pakoon, naisia putosi, olipa näistä tietysti

jotkut ottaneet lapsiakin mukaan, väkijoukko painautui rauta-aitausta

vastaan, joka erottaa kenraalikuvernöörin talon edustan noin syltä

alempana olevasta kapelli-esplanaadista. Tämä aitaus, kuten kerrotaan,

särkyi ja suuri joukko ihmisiä ruhjoutui sen mukana alas, taittaen

käsiään, jalkojaan, niskojaan. "Alas senaatti!" huutoon sekaantui nyt

surkea valitusten ja voivotusten vikinä. Kadut olivat jo aivan pimeät.

Ainoastaan sieltä täältä tuikahtelevat ikkunavalot viskasivat hämärää

heijastusta mustien väkijoukkojen yli, jotka suurissa laumoissa

liikkuivat keskikaupungilla, epätietoisina, täynnä salaperäisiä

aavistuksia, vaistoinsa ohjaamina hallituksen rakennusten ympärillä.

Tämmöinen väkijoukko on luottavainen niinkuin lapsi, se liikkuu yöllä

joka paikassa, se menee kuin lapsi vaikka kanuunan suun eteen sitä

koskettelemaan, se ei epäile, että kukaan sitä aikoo turmella, mutta se

on yhtä lapsellinen myös silloin kuin kasakkaparvi lentää sen kimppuun,

kiljaisten se syöksyy pakoon ja putoilee toinen toisensa ylitse. Olin

silminnäkijänä kuuluisassa senaatintorin katumellakassa, enkä sitä näkyä

ole voinut milloinkaan unohtaa. Mutta mitä tänä yönä olikaan tapahtuva!

Tänä yönä, jolloin väkijoukot olivat satoja kertoja lukuisammat, jolloin

pimeys on täydellinen ja mielten kuohu ylimmillään!

Näitä ajatellen läksin raskain mielin kotiin. Minä asun jotenkin kaukana

keskikaupungilta. Tuskin olin kuitenkaan päässyt kotiini kuin työväen

lakkokomitean puolesta saapui lähettinä luokseni S. Hellsten kutsumaan

minua komitean jäsenten puheille. Kutsua noudatin viipymättä. Ja jo

matkalla minulle täydellisesti selkeni, missä tarkotuksessa minua oli

kutsuttu. Sain sittemmin tietää, että minua -- herra Kurikan alotteesta

pyydettiin ottamaan haltuuni järjestyksen ylläpitäminen Helsingin

kaupungissa lakkopäivien aikana. Minulle tehtiin muutamia kysymyksiä

kannastani hetken asemaan nähden. Vastaukseni näyttivät herättäneen

luottamusta ja niin minä otin vastaan tämän viran, joka uudestaan antoi

käsiini komennus-oikeuden ihmisten yli ja varusti minut vielä paljon

suuremmalla vallalla kuin mitä minulla ikinä upseerina oli ollut.

Ratkaisevana hetkenä en kuitenkaan katsonut voivani kieltäytyä tarjottua

luottamustointa vastaanottamasta. Se tuntui minusta olevan jonkinlainen

kansallisvelvollisuus tämmöisenä välittömän vaaran hetkenä. Pidin asemaa

todella äärimmäisiin asti vaarallisena ja kärjistyneenä, enkä silloin

olisi ikinä luullut, että olisimme ilman ihmisverta tapahtumien

juoksusta suoriutuneet. Mutta kun tuo vastaanottamisen kysymys oli

kerran ehdottomasti ratkaistu, täytyy minun tunnustaa, että ryhdyin

toimeen mitä suurimmalla mielihyvällä, sillä joskin vakaumus on

erottanut minut sotilasammatista, niin onpa minua aina erityisesti

vetänyt puoleensa joukkovaistojen seuraaminen ja tutkiminen.

Vallankumousten historia on aina ollut lempiaineeni, senvuoksi että se

on minulle tarjonnut tilaisuutta niiden syitten tutkimiseen, jotka

liikuttavat joukkoja. Minua veti puoleensa edelleen tämän tehtävän suuri

vaikeus, se, että se kysyi _kaikkea_ tarmoani, _kaikkea_ voimaani,

_kaikkea_ kestävyyttäni, kaikkea tuota, mikä minussa oli vuosikausia

saanut olla käyttämättömänä, nukkuvana.

Ne periaatteet, joita olin aikonut seurata asemassani, olivat: 1)

Säilyttää johto ehdottomasti yksiin käsiin. Tämä ei ollut suinkaan

mitään vallanhimoa, vaan perustui yksinomaan käsitykseen siitä asemasta,

mihin oltiin jouduttu. 2) Pysyä puolueettomana, olla mitään julmuutta

tai vääryyttä harjoittamatta, vaan mikäli mahdollista katsoa ihmisten

virheitä sormien läpi. Enemmissä tapauksissa on järjestyksen ylläpito

vallankumouksien aikana jäänyt onnistumatta senvuoksi, että johto on

joutunut joko liian koviin tai päinvastoin liian löyhiin käsiin, jonka

tähden se on siirtynyt miehestä mieheen ja alituisesti synnyttänyt

epäluottamusta asian yleiseen kulkuun. Oikean keskitien löytämisen pidin

sentähden tässä asemassani sekä tärkeimpänä että vaikeimpana

tehtävänäni. Sitävastoin ei minua ollenkaan huolestuttanut se seikka,

etten ollut milloinkaan hoitanut mitään administratiivista virkaa, sillä

tällä toimellani ei ollut mitään yhteyttä minkään hallinnollisen viran

kanssa meidän maassamme. Tiesin siis, ettei yhdelläkään kansalaisella

voinut olla siinä sen suurempaa kokemusta kuin minulla. Ja siitä asiasta

tulin vielä enemmän vakuutetuksi, kun huomasin, että minua muutamilta

tahoilta koetettiin saada asemastani syrjäytymään ja antamaan sijaa

määrätyille "administratiivisesti kokeneimmille". Ja tämä todisti minun

silmissäni, että ihmisillä oli perin väärä käsitys koko toimeni oikeasta

laadusta. Sivumennen sanoen: jos sinä hetkenä olisin jollekin toimeni

luovuttanut, niin en suinkaan kellekään administratiiviselle

virkamiehelle, vaan paljon ennemmin jollekin psykiaterille eli

sielutilojen tuntijalle, jolla voi olettaa olevan kykyä arvostelemaan

joukkovaistoja ja mielialoja levottomina aikoina.

Heti viran vastaanotettuani näin selvän selvästi, että varsinainen

järjestyksen ylläpitäminen kaupungin kaduilla oli tällä hetkellä

verrattain vähäpätöinen osa tehtävästäni. Sillä paitsi järjestystä oli

minun vastaaminen myös siitä, ettei mitään veren vuodattamista syntyisi.

Mutta jos _tämäkin_ oli minun tehtäviäni, niin ulottuivat ne paljon

laajemmalle kuin poliisimestarin tehtävät, sillä veren vuodatuksen

mahdollisuuksien arvaaminen ja niiden hallitseminen edellytti täyttä

selkoa asemasta koko sen laajuudessa, se vaati kaikkien lankain

tuntemista omassa kädessäni; eikä ainoastaan selko asemasta riittänyt,

vaan minun täytyi olla myös sen herrana: minun täytyi eräässä suhteessa

olla rajana kaikille niille tunteille ja vaistoille, jotka sinä hetkenä

niin erilailla yleisön aineksia kuohuttivat.

Ei ollut niinä päivinä lakeja, ei oikeuksia, ei esimiehiä, ei

neuvostoja, ei ollut edes aikaa, jota olisi avukseen huutanut. Kaikki

täytyi minulla olla yhteen hetkeen ja yhteen päivään keskitettynä,

kaikki täytyi yhdestä ainoasta tarmosta tapahtua, yhdessä hetkessä

selviytyä ja yhdessä hetkessä jo lentää valmiina käskynä ulos

kaupungille.

Semmoinen oli se asema, johon nuo äkkiä muodostuneet olosuhteet olivat

minut asettaneet.

Seuraavissa luvuissa tahdon tehdä tiliä siitä, mimmoiseksi itse

puolestani käsitin asian yleistä tilaa, joka käsitykseni sitte oli

kaikille toimilleni määräävänä.

Miksi ei ollut pelkäämistä, että venäläiset ampuisivat.

Minä olin alusta alkaen vakuutettu, että täällä olevat venäläiset

sotavoimat eivät tulisi käyttämään aseita, elleivät suomalaiset

suorastaan väkivallalla siihen pakottaisi. Toisessa yhteydessä,

osottaessani kuinka Helsinki sodallisessa suhteessa todellisuudessa

ilman vähintäkään epäilemistä, aivan ehdottomasti ja täydellisesti oli

venäläisten vallassa, -- olen osottanut kuinka onnetonta sellaiseen

tilaan joutuminen olisi ollut suomalaisten kannalta katsottuna, --

kuinka se olisi ollut samaa kuin joukottainen itsemurha. Oli siis

käytettävä kaikki keinot ettei mielten kuohun aikana mitään sattuisi,

joka pakottaisi venäläisiä luopumaan passiivisesta kannastaan. Se ei

ollut niin helppoa kuin nyt saattaa näyttää, sillä yleisesti pelättiin

ja yhteen aikaan ihan varmasti odotettiin pommitusta hetki hetkeltä yhä

pingoittuvassa jännityksessä. Kiihtyneitä lähetystöjä juoksi

kenraalikuvernöörin ja venäläisten sotapäälliköiden luona hermostumassa

ja hermostuttamassa -- hermostumassa, koska he kuitenkaan eivät voineet

saada muuta varmuutta kun suullisia vakuutuksia, että aseisiin

tarttumista kartetaan niin kauvan kuin suinkin mahdollista, ja

hermostuttamassa, koska lähetystöjen käynnit näyttivät osottavan

venäläisille, että suomalaiset puolestaan eivät pitäneet mahdottomana

sellaisen olotilan syntymistä, jolloinka ei enään väkivaltaa voitu

välttää.

Tässä suhteessa olin minä onnellisemmassa asemassa, kuin useimmat muut,

koska vakaumukseni siitä että venäläisten puolelta ei olisi väkivaltaan

ryhtymistä peljättävissä, perustui asiain yleisen tilan syy-yhteyteen

täällä ja Venäjällä. Saatoin sentähden tässä suhteessa olla aivan

levollinen ja punnita kunkin hetken tilaa tyynellä mielin, mikä tietysti

oli suureksi eduksi toimeni onnistumiselle.

Ne syyt, joihin perustin vakaumukseni, että ruhtinas Obolenski

_valtakunnan edun kannalta_ tulee karttamaan aseiden käyttämistä niin

kauvan kuin pieninkin mahdollisuus sitä karttaa vielä on olemassa,

olivat pää-asiallisesti seuraavat.

Ensinnäkin se seikka, että toiminnan keskusjohto ilmeisesti oli

keskitetty Helsinkiin, osotti hänelle selvästi että yleisen kapinan

vaaraa Suomessa ei ollut, niinkauvan kuin Helsinki ei ollut kapinassa.

Toiseksi: kun hän varsin hyvin ymmärsi, että Helsinki heti, muutamalla

laukauksella, olisi täydellisesti hänen vallassaan, käsitti hän tietysti

myöskin että kukistamalla Helsingin samalla olisi kapinaltakin pää

katkaistu. Tämä luonnollisesti oli omiansa häntä rauhoittamaan, ja

vahvistamaan sitä varmuutta, että liike, jonka päämaja oli suojattomana

Venäjän laiva- ja linnatykkien suun edessä, ei voinut olla suunnattu

valtakuntayhteyttä vastaan Venäjän kanssa. Kaikkien yllätyksien varalle

oli lisäksi ehkä vain tarpeen se varakeino, että muutamia tärkeitä

rautatien solmukohtia miehitettiin, kuten Viipuri ja Riihimäki y.m. Kun

tämä oli tapahtunut, saattoi hän täydellisesti olla rauhassa Venäjän

ratkaisevaan ylivoimaan nähden ja arvostella oloja yksinomaan muita

näkökohtia silmälläpitäen.

Ja ne näkökohdat epäilemättä hänen menettelytapansa ratkaisivat, sillä

eipä tieto varmasta ylivoimasta muuten olisi tämmöisissä oloissa syyttä

ollut voimaansa näyttämättä -- päinvastoin. Mutta Venäjän sisällisen

tilan luonne sillä hetkellä vaikutti sen, että olin vakuutettu tämän

seikan täytyvän ruhtinaalle olla lujana lisäsyynä aseita karttamaan.

Varsin hyvin hän nimittäin tiesi että lakkotila Venäjällä vaikka

sielläkin pääluonteeltaan rauhallinen, millä hetkellä hyvänsä saattoi

puhjeta verisiksi melskeiksi yli koko valtakunnan. Niinä päivinä oli

Venäjä, niinkuin tänäänkin, kuin ruutitynnyri, johon vaan tarvitsee

nakata palava tulitikku, jotta se räjähtää. Helsingin pommitus olisi

tuona hetkenä hyvin todennäköisesti sellaiseksi sytykkeeksi riittänyt.

Se olisi kyllä, Helsinki, muutamassa silmänräpäyksessä murskattu, mutta

viesti siitä olisi välttämättömästi synnyttänyt verisiä melskeitä

suomalaisten ja venäläisten kesken kaikkialla sisämaassa, jossa

lakkoliikkeen muuttuminen ilmikapinaksi samalla olisi ollut välttämätön

seuraus. Varustelujen täydellinen puuttuminen -- sillä nuo suuren huudon

alaiset aseiden tuonnit tuskin ansaitsevat mainitsemistakaan -- olisi

kyllä tehnyt kapinan onnistumisen mahdottomaksi, mutta sen kukistaminen

olisi kuitenkin kysynyt aikaa ja sillä välin olisi viesti Suomen

kapinasta kulovalkeana levinnyt yli Venäjän, Itämeren rannoilta Mustalle

merelle, Puolasta Aasian ääriin. Mikä sähkökipinä Puolalle, Kaukaasialle

ja kaikille lukemattomille tyytymättömille aineksille yli koko Venäjän!

Eihän muuta tarvittu kuin että yksi osa valtakuntaa todella oli

yleisessä ilmikapinassa, niin leimahti kapina kaikkialla. Ainakin se oli

sillä hetkellä peljättävää, hyvin todennäköistä, melkein varmaa.

Seisoiko semmoisessa melskeessä valtaistuin, vai kaatui, se oli mahdoton

sanoa, mutta ainakin se olisi arveluttavasti horjunut. Hinnalla millä

hyvänsä oli vapausliikkeiden puhkeaminen kapinaksi estettävä, sen kyllä

Venäjän valtiomiehet ymmärsivät kaikkialla, eikä ole mitään syytä

epäillä, ettei se täällä ollut myöskin ruhtinas Obolenskille selvänä;

päinvastoin. Koko hänen toimintansa osotti että hän katsoi parhaiten

suojaavansa valtakunnan etua ja valtaistuinta kaikin tavoin koettamalla

pysyttää liikettä rauhallisena. Toista päivää liehuivat täällä

virallisten rakennusten katoilla Suomen liput Venäjän lippujen sijalla.

Kyllä hän varsin hyvin käsitti, että se muodollisesti oli sodan aihe,

selvä sodan aihe, jos hän sotaa tahtoi, ja että hän tulisi menettämään

virkansa salliessaan tällä tavoin valtakunnan arvoa loukattavan. Mutta

hän näki pintaa syvemmälle ja ymmärsi aseman koko muusta luonteesta,

että tämä lippuhistoria ei ollut muuta kuin lapsellinen teaatteritemppu,

joka minun -- vaikka sen arveluttavan vaaran hyvin tiesin -- kuitenkin

hurjapäiden mieliksi täytyi aluksi sallia, kunnes johdon ohjakset olivat

siksi käsissäni, että kaikessa rauhassa otatin ne pois, jotta 3 p.

marraskuuta, keisarin valtaistuimelle nousun vuosipäivänä, jolloinka

kenraalikuvernööri ei enää olisi saattanut asialle ummistaa silmiänsä,

lipputangot olivat tyhjinä Venäjän lippujen ylösvetämistä varten;

samalla kun koko ajan pidin varani, ettei koko aikana päästy tekemään

yritystä vetää Venäjän lippua alas kenraalikuvernöörin palatsin katolta.

Oli vielä yksi syy, minkä vuoksi tiesin venäläisten koettavan rauhan

rikkomista välttää: kaupungissa olevan venäläisen väestön turvallisuus.

Näin ollen olin täydellisesti vakuutettu, että niihin toinen toistaan

hurjempiin huhuihin, jotka odotettavasta pommituksesta tulivat

liikkeelle, ei ollut pantava mitään huomiota.

Keskusteluistani sotaväen komentajan, kenraaliluutnantti Salzan, ja

kenraalikuvernöörin Obolenskin kanssa vahvistui vakaumukseni, vaikkakin

näin heidän samaan aikaan, kaikkien odottamattomuuksien varalta,

varustautuvan.

Päähuoleni oli siis estää kaikki sellainen toimi suomalaisten puolelta,

mikä saattaisi venäläiset vasten tahtoansa sekaantumaan asiaan.

Mutta ennenkuin lopetan selitykseni siitä mikä minun vakaumukseni mukaan

sen vaikutti, että venäläiset eivät ampuneet, tahdon kuitenkin sanoa,

että tulin kyllä selvästi näkemään, että suurin ansio siitä oli ruhtinas

Obolenskin harvinaisen mielenmaltin. Että hän menetteli niin järkevästi

-- huolimatta siitä loukkaavasta tavasta, jolla häntä sen tähden

personallisesti kuuluu kohdellun m.m. suuriruhtinas Vladimirin puolelta,

-- se oli niin Venäjälle kuin Suomellekin hyvätyö, jonka kautta hän

pelasti, niinkuin ylläolevista viittauksista saattaa arvata, ehkä

enemmän, kuin kukaan sillä hetkellä saattoi aavistaa. Sanotaan että

hänet aijotaan panna sen vuoksi syytteeseen valtiorikoksesta Venäjällä,

ja olimmehan mekin puolestamme valmiit kirkuen ajamaan häntä maasta

pois. Mutta se ei estä, että hän kuitenkin oli sekä Venäjän että Suomen

hyväntekijä, jolleka niin Venäjän (keisari) kuin Suomen kansakin itse

asiassa on suuressa kiitollisuuden velassa.

Vaan se sikseen. Minun toiminnalleni oli mitä tärkein seikka se, että

vakaumukseni mukaan valtakunnan ilmeinen etu vaati venäläisiä pitämään

tulpat tykkien suilla ja että olin myöskin vakuutettu siitä, että

kenraalikuvernöörin ylimpänä silmämääränä luonnollisesti oli näiden

valtakunnan etujen valvominen, jotenka asevaara venäläisten puolelta oli

minun ajatukseni mukaan paljoa pienempi, kuin se vaara, joka tässä

suhteessa uhkasi --omassa keskuudessamme.

Se oli kahtalainen: yksinomaan omain kansalaisten keskeinen tai

venäläisiä vastaan suunnattu. Mutta kummassakin tapauksessa olisi

venäläisten aseellinen sekaantuminen asiaan ollut välttämättömänä

seurauksena.

Vaikka siis, silmällä pitäen tätä näkökohtaa, saattaisi hyvin käsitellä

kumpaakin vaaran laatua yhtaikaa, kosketelkaamme nyt ensin sitä vaaraa,

joka oli olemassa siitä, että aseeton lakko äkkiä olisi muuttunut

aseelliseksi taisteluksi Venäjää vastaan.

Semmoinen vaara oli todella olemassa.

Helsingin asemasta sodallisessa suhteessa.

Jos katsotte Helsingin asemakarttaa tai muuten tunnette tämän kaupungin

ja samalla tahdotte pitää mielessänne, mitä asevoimia venäläisillä

vallanpitäjillä tarpeen tullessa olisi ollut käytettävänä, niin onpa

myönnettävänne, että Helsinki oli kerrassaan turvaton.

Viaporin linna yksin täydellisesti vallitsee tämän kaupungin.

Jokainen lakon aikana satamassa ollut sotalaiva erikseen samaten, ja

erityisestikin panssarilaiva "Slava", suurin ja uusin Venäjän

sota-aluksista. Mitä sitten nuo laivat yhdessä! Entäs yhdessä linnan

kanssa!

Tämä vain taustaksi. Näitä päävoimia ei olisi koskaan tarvinnut käyttää.

Mutta olkoon kuitenkin niistä puhuttaessa sanottu, että kaupunki, jossa

ei ole ainoatakaan rannikkotykkiä, on niitä vastaan ihan avuton, aivan

kerrassaan, vaikka olkoon väkeä miten paljon hyvänsä, järjestettyäkin,

harjotettua sotaväkeä.

Mutta sitäkään ei ollut. Eipä edes sen vertaa, että puolustus, saati

sitten hyökkäys, olisi ollut mahdollista edes itse kaupungissa olevia

venäläisiä sotavoimia vastaan. Täällä oli jalkaväkeä toista rykmenttiä:

Uudenmaan, kaartin, Turun ja meriväen kasarmeissa täysin varustettu

joukko-osasto kussakin, ja lisäksi tykkiväkeäkin jonkunverran; mikä

lisää tuotiin, ei merkinnyt yhtään mitään, koska se ei millään tavalla

voinut vaikuttaa voimasuhteisiin, jotka alusta alkaen kaikki olivat vain

yhdellä puolella.

Olettakaamme, että venäläisten olisi täytynyt syystä tai toisesta ryhtyä

aseelliseen toimintaan kaupunkia vastaan.

Aseman tuntien olisivat he kohta ymmärtäneet, että pommitus on

tarkotuksen saavuttamiseksi tarpeeton. Linna ja laivat olisivat pysyneet

vaiti. Samoin olisi jalkaväki, turhan verenvuodon välttämiseksi, aluksi

voinut jäädä kasarmeihinsa, asettaen ne vain puolustuskuntoon tavallista

tarkemman vartiotoimimisen kautta. Koko asian olisivat voineet toimittaa

ne pienet höyrypurret, barkassit, joita täällä oli ja on enemmän kuin

riittävästi. Sellaisen keulaan tai perään asetetaan kuularuisku:

Pohjois- ja Etelä-satamasta, Hietalahden satamasta ja Töölönlahdelta

olisi niiden avulla kadut nopeasti lakaistut. Se ei olisi kohdannut

mitään vaikeutta. Olkoon, että täällä olisi ollut vastaan asettaa

muutamia kuularuiskuja, että niitä olisi osattu käyttää, ei asema siitä

paljoa olisi muuttunut. Sitä mukaa olisivat venäläiset voineet käyttää

karheampaa tykistöä, ampua raehauleja (kartessia), tarvitsematta vielä

varsinaiseen järeään pommitukseen ryhtyä. Pitkänsillan molempiin päihin

he pikku laivojensa avustamina helposti olisivat voineet sijoittaa kyllä

tepsivät kadunlakaisijat. Kaupunki olisi tuossa tuokiossa ollut joka

haaralta ristitulen alaisena. Jonkun osaston maihinnousu Edesvikin luona

olisi niinikään ollut toimi, jota me emme olisi kyenneet estämään. Ja

silloin oli kaupunki kuin pussissa, jonka suun venäläiset vetävät kiinni

ja kysyvät kaikessa rauhassa, aijotaanko nyt pysyä siivolla.

Tietysti olisi vastapainoksi saattanut tapahtua dynamiittiräjähdyksiä,

tai jotakin muuta sellaista. Mutta se ei minkään järkisyyn nimessä olisi

voinut olla muuta kuin ihan satunnainen ja ohimenevä menestys. Aina oli

venäläisillä jäljillä äärimmäistä tapausta varten päävoimansa, joiden

kimppuun meillä ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta päästä, ja jotka

muutamassa tuokiossa saattoivat murskata kaupungin niin ettei tästä

olisi ollut jäljellä kuin surullinen muisto.

Nämä olivat tosiasioita, jotka jotakin painoivat.

Ainoa mahdollisuus oli, että venäläiset olisivat kaikkialla, niinhyvin

itse kaupungissa, kuin Viaporissa ja laivoilla, nousseet kapinaan

päällystöä vastaan, eivätkä olisi totelleet.

Oliko todellisuudessa mitään aihetta sitä odottaa. Huhuja kyllä kuultiin

kaikenmoisia. Minkäverran niihin oli luottamista, sitä osottaa minun

nähdäkseni varsin riittävästi se seikka, että sotaväen komentaja,

kenraaliluutnantti v. Salza sekä salaisesti että virallisesti

kenraalikuvernöörille ilmotti sotaväen olevan valmiina käytettäväksi ja

lopulta suorastaan vaati saada sitä käyttää. "Koska en saa käyttää

komennossani olevia sotavoimia, niin suvainnee sitten ehkä Teidän

ylhäisyytenne jollakin tavoin pitää huolta minun ja perheeni

turvallisuudesta", sanotaan hänen pilkallisesti kirjoittaneen

Obolenskille. Muotoa en tunne, mutta asiallisesti on tietoni

luotettavalta taholta.

Mutta en tarvinnut tämänlaatuisia todistuksia, nähdäkseni että ei ollut

mitään todellista aihetta luottaa siihen, että sotamiehet täällä

tekisivät tenän, jos heitä ampumaan komennettiin. Olin kyllä, kuten

toisessa yhteydessä osotan, vakuutettu että venäläiset tahtoivat aseihin

ryhtymistä kaikin mokomin karttaa. Mutta nyt onkin puhe siitä, eivätkö

he olisi voineet niitä käyttää, jos olisivat tahtoneet.

Ei tarvitse olla sotilas ymmärtääkseen, että niskottelun aikaansaaminen

sotaväen keskuudessa on kaikista meteleistä toimeenpanijoillensa

vaarallisinta, ja itse organisatsioonin vuoksi vaikein saada käyntiin,

ja sentähden sellaista, johon syrjäisen aina on paras uskoa vasta

jälkeenpäin. En sano sitä sen vuoksi että tietäessämme nyt jälkeenpäin

sotilaskapinan jääneen syntymättä, muka tahtoisin väittää, että se sillä

hetkellä olisi ollut mahdoton syntymään. Olen tämän lausunut vaan

huomauttaakseni kuinka sotilaskapina yleensäkin on vaikea saada

syntymään, jotta sitä paremmin huomattaisiin, mitenkä vähän sellaiseen

syntymiseen sopii luottaa. Ja oikeastaanhan on kysymys vieläkin

myrkyllisempi: olisivatko venäläiset sotamiehet, siinä tapauksessa, että

suomalaiset antoivat aihetta vihollisuuksiin, pitäneet puoliansa, vai

antautuneet meidän käytettäväksemme? Kyllä minä olin siinä uskossa, että

heitä sittenkin oli helpompi saada nousemaan meitä, kuin omia

päälliköitänsä vastaan. Kuulin minäkin, että Viaporin linnassa samaten

kuin täkäläisen varusväen keskuudessa oli levottomuutta, mutta katsoin

myöskin tuntevani oloja riittävästi ollakseni selvillä siitä, että

moiset levottomuudet voivat kohdistua ketä vastaan hyvänsä, tai sekä

sitä että tätä vastaan. Ensimäisenä päivänä puhuttiin jotakin sellaista:

oli, niin sanottiin, venäläisiä ylioppilaita ollut kasarmeissa

sotamiehiä innostuttamassa, ja kehoittamassa käyttämään tilaisuutta

yht'aikaa suomalaisten kanssa; mutta nähtävästi oli heidän toimensa,

ainakin tämän yhteistoiminnan suhteen, kokonaan epäonnistunut; sen näkyy

jo yleinen vaistokin hyvin pian sanoneen, koska niin nopeasti sittenkin

oltiin valmiit yleisesti pelkäämään että sotamiehet mahdollisesti

ampuvat. Lyhyesti, ei ollut ilmestynyt mitään syytä otaksumiseen että

sotaväki ei olisi päälliköidensä käytettävissä, jos nämä tahtoivat sitä

käyttää.

Minä menen vielä pitemmälle. Kun varsin hyvin tiesin, että venäläisillä

oli täällä koossa voimaa kukistamaan kaupungin vaikka kymmeneen kertaan,

niin täytyi sen seikan ehdottomasti ratkaista kantani, vaikka olisin

mielessäni ollut verenhimoisin ja kapinallisin ihminen maailmassa, enkä

se rauhaa rakastava ja melkein lojaalikin kansalainen, joka olen,

--minun oli otettava se huomioon siinäkin tapauksessa että olisi ollut

syytä epäillä sotamiesten niskottelevan. Ainoastaan varma, lopullinen

tosiasia, joka tässä tapauksessa ei olisi voinut olla mikään muu, kuin

että Viaporin linna ja sotalaivat olisivat luovutetut meille ja kaikki

kaupungin sisälläkin olevat sotajoukot samoin antaneet aseensa, -- olisi

ollut sellainen syy, joka ehkä olisi minussa voinut puolustaa sellaista

uskoa, että Helsinki olisi voitu riistää venäläisten käsistä.

Tätä tosiasiaa ei minulla näissä muistelmissani ole aikakirjoihin

merkittävänä, vaan minun oli, niin nololta kuin se ehkä tuntuu, koko

ajan toimittava siinä olettamuksessa, että Helsinki oli ja pysyi

venäläisten vallassa.

Ja niinpä oli minulla ainakin yksi jo ennakolta selvä ja varma

toiminta-ohje: tuo seikka täytyy minun muistaa, jos joku sen unohtaisi.

Minun täytyi se jo siltäkin varalta muistaa, että Rajajoen toisella

puolella löytyy armeija, jota täydellä syyllä on totuttu pitämään

maailman mahtavimpana sotavoimana.

Olihan tehtäväni tosin vähältä osaltani edistää lakon tarkotusperän

saavuttamista, mutta samalla koettaa keksiä keino, mitenkä verenvuodon

vaara vältettäisiin. Se on onnistunut, mutta seuraava kertomus osottaa

kyllä, että helposti olisi saattanut käydä toisin, ja että suopea

sattuma useinkin toimiani auttoi.

Kapinan vaara ja sen välttäminen.

Minulle tehtiin kysymys:

"Onko Teidän luullaksenne aseellinen toiminta Venäjää vastaan

mahdollista?"

"Ei läheskään. Se on päinvastoin sula mahdottomuus. Seurauksena ei olisi

muuta kuin täydellinen sekasorto ja tappio. Olen varma että sitä ei

todenteolla kukaan ole suunnitellutkaan, jo yksin siitä syystä että

kaikki pyrkivät tänne Helsinkiin. Sellaiseen toimeen ryhtyessä olisi

näet ensi työksi täytymys muuttaa Helsingistä sisämaahan."

Jokseenkin näillä sanoilla vastasin. Mutta jo tuo kysymys osotti, että

kapinaa ei suunnitelmaan kuulunut, ja on olemassa muitakin todistuksia

siitä.

Mutta silti ei ollut ensinkään sanottu, etteikö yhtä kaikki ollut

olemassa kapinan vaaraa. Se oli olemassa jo itse lakon aiheessa: eihän

Suomen suurlakko, edes myötätunnon osotuksena Venäjän vapausliikettä

kohtaan, ollut muuta kuin nousemista Venäjän hallituksen toimenpiteitä

vastaan, ja nimenomaan lakko heti täälläkin muodostui omakohtaiseksi,

oli suunnattu venäläistä sortohallintoa vastaan Suomessa. Sitä hallintoa

edusti Venäjän hallitus. Ei muka Venäjää eikä Venäjän hallitsijaa, mutta

hallitsijan väärinkäytöksiä vastaan! Kuka vetää hiushienot rajat

tyynellä mielin yleisessä kiihtymyksessä, kuka jaksaa ne alati pitää

mielessänsä, kun käsitteet usein tavallisissakin oloissa helposti

sekaantuvat toisiinsa. Ei hallitsijaa, mutta hänen toimiansa vastaan!

Kuinka moni tuntee hallitsijaa muuta kuin toimistaan, ja kuinka monelle

hän muuten kuin tointensa kautta ylimalkaan on muuta, kuin se, joka

määrää hallitustoimet, suotuisat tai vihattavat?

Kapinaa ei ollut ajateltu, mutta jo nämä viittaukset riittävät

osottamaan, että kapinan vaara oli sittenkin olemassa, -- minun

vakaumukseni mukaan sangen suuri, siitä huolimatta että olin vakuutettu

venäläisten puolestaan sitä kaikin tavoin karttavan.

Saattoi näet sattua tapahtumia, jotka väkisinkin siihen johtivat.

Kaikkien kumousliikkeiden historia osottaa, että aina on ihmisiä, jotka

heti alusta alkaen kadottavat näkyvistään liikkeen päämaalin ja

takertuvat kaikkinaisiin turhiin pikkuseikkoihin: -- satoja ihmisiä

kääntyi puoleeni joka päivä tämmöisissä turhissa jutuissa, jokainen

ilmeisesti omasta mielestään äärettömän tärkeällä asialla. Joku

muotokuva on nyt sopimattomalla paikalla, liput, liput on saatava ylös,

jollekin santarmille tai jollekin virkamiehelle j.n.e. olisi nyt

näytettävä, kuka tässä on herrana y.m. y.m. Kaikki ylimalkaan sellaisia

lapsellisia vähäpätöisyyksiä, että käy sääliksi puuhaajien järkeä. Mutta

kiihtymys on suuri, asema vielä ensimäisessä kaaos-tilassansa ja noilla

onnettomilla pienillä asioilla saattaa olla suuret seuraukset. Niitä ei

voi jyrkästi ja lyhyeen pidellä: täytyy antaa ihmisten saada ainakin

toivoa, että heidän mielitekonsa täytetään, hetkellä, jolloinka on

pääasia että he hiukan tyyntyvät, jotta saadaan aikaa onnettomuuksien

välttämiseen.

Tämä oli vaikeimpia tehtäviä, mikä minun osalleni sattui koko tänä

vaikeuksista niin runsaana viikkona.

Luonnollisesti oli kaikkien huomioon otettava, että yhteiskuntaelämän

muotojen täydellisen seisahduksen synnyttämä epätietoisuus, yleinen

epävarmuus lisäsi venäläisen väestön keskuudessa kiihtymystä ja että se

voisi levitä upseereihinkin ja kenraaleihin. Oli huolellisesti

kartettava kaikkea mikä saattoi venäläisiä kiihoittaa tai loukata. Moni

toimi, joka itsessään ei sitä tarkottanut, olisi kuitenkin helposti

saattanut siltä näyttää. Mutta ensi aluksi siitä ei ollut puhumistakaan:

epäröiminen olisi tulkittu pelkuruudeksi, luottamus kadonnut, sekasorto

tullut vielä suuremmaksi ja kukatiesi kaikki joutunut tuuliajolle.

Niinpä en jyrkästi vastustanut hulluimpiakaan vaatimuksia; aivan

turhanaikaisiin suostuminen sitä paitsi oli varsin vaaratonta ja antoi

kuitenkin isänmaan palvelukseen innostuneelle terveellistä toimintaa.

Pääasia kuitenkin oli saada johto yhteen käteen. Sentähden olikin

ensimäisiä ohjeitani: "kaikki hurjapäät luokseni tänne, sellaisia minä

tarvitsen." Ja jos syytetään että minun joukkojeni riveissä oli liian

kirjavata kansaa, kuten lakon aikana ääneen syytettiin, niin viittaan

vaan siihen, että kumousliikkeen aikana on yleiselle turvallisuudelle

parempi ottaa hurjemmatkin ainekset rauhallisten ihmisten rinnalle, kuin

jättää ne irralleen heitä vastaan. Niistä, joiden papinkirja ehkä ei

liene ollut ihan moitteeton, ei minulla itselläni ollut enkä luule

yleisölläkään olleen lakon aikana mitään peljättävää. Ne eivät olleet

pahimpia hurjapäitä. Paljon, paljon arveluttavampia olivat kaikki

muotokuva- ja lippusankarit, jotka suinkaan eivät alhaisoon kuuluneet.

Varsinaiset kuvainraastot saatoin kuitenkin helposti välttää ja niistä

syntyvän turhanpäisen ärsytyksen siten karttaa. Pahempi oli Suomen

leijonalipuilla leikitteleminen.

Joko eivät lippusankarit käsittäneet sitä merkitystä mikä lipulla on, ja

minkä sen varsinkin sellaisella hetkellä täytyy saada. Taikka ymmärsivät

he sen ja tahtoivat kuulla kanuunain soittoa. Oliko sekään mahdollista?

Jonkun verran dynamiittia, muutamia satoja browning-revolvereita he kai

tiesivät olevan käytettävissä, mutta tuskin he sentään uskoivat niillä

kojeillansa pystyvänsä tuhoamaan panssarilaivoja tai valloittamaan

Viaporin linnaa. Asia saakin selityksensä siitä, että he uskoivat

enemmän kaduilla kiertäviä kulkupuheita, kuin linnan ja laivain

edustamia todistuskappaleita. Puhuttiin näet ja uskottiin, että

venäläinen sotaväki ei missään tapauksessa tule käyttämään aseita; että

sotamiehet eivät tottele, siitä oltiin aivan varmoja. Tämä varmuus

luonnollisesti lisäsi rohkeutta, jota ei myöskään vähentänyt se selitys,

jota niinikään levitettiin, että jos sotamiehet vastoin luuloa

tottelisivatkin, eivät upseerit kuitenkaan muka uskalla käskeä, sillä

venäläiset johtomiehet pelkäävät, että koko kansa on aseissa, koska

karille joutunut "John Grafton" ei ollut ainoa laiva, joka tänne on

aselastissa tullut.

Mutta yhtä herkästi kuin kulkupuhe saavuttaa luottamusta, yhtä helposti

seuraava sen kumoaa. Liikkeelle pääsi melkein samaan aikaan toinen, että

venäläiset sittenkin varustautuvat ampumaan, ampuvat varmasti, siitä ei

ole enään vähintäkään epäilystä. Ja juoksutetaan taas näitä tietoja.

Erään kauppiaan palvelijattarella on tuttava venäläinen sotamies ja "se

on sanonut", niin vakuutetaan, ja se riittää saamaan arvohenkilöitä

"äärettömän tärkeässä asiassa" kääntymään minun puoleeni, toisia

kiirehtimään kenraali Salzan, kolmansia ruhtinas Obolenskin luokse. Ei

Jumalan nimessä, ei pidä ampua! Uljuus ja pelkuruus, mahtipontisuus ja

raukkamaisuus kulkevat käsi kädessä, ristiin rastiin, ja juoksevat

toisensa nurin.

Ei mikään saattanut kuitenkaan minulle olla otollisempaa, kuin se että

sain kuulla tuon pommituskauhun olevan kulkemassa. Nyt oli se aika että

ihmiset olisivat kiitollisia kun vedättäisin nuo Venäjän ärsytykseksi

nostetut leijonaliput taas alas, mitä pikemmin sen parempi. Ja itse

teossa: ei kuulunut pienintäkään vastalausetta, kun se tapahtui.

Iloiten näen Suomen rakennusten katoilla omat liput niinkuin ennenkin,

mutta kyllä tuona hetkenä kuitenkin olin iloisempi saadessani vedättää

ne alas tyhjän päiten ärsyttämästä, tuntiessani että samalla vedettiin

alas mitä uhkaavin asevaara.

Pommituspelko sai ensimäisen varsinaisen virikkeensä, kun tuli tieto

että venäläistä tykkiväkeä oli tulossa Tuusulasta tänne. Tieto nähtiin

pian todeksi ja ihmiset menettivät malttinsa. Yhdet puhuttelemaan

sotamiehiä, toiset juoksemaan venäläisten päämiesten luona j.n.e.

Saatiin hyviä lupauksia, ja kukin mukana ollut oli taas pelastanut

isänmaan.

Vaan entä jos lupauksiin ei ollut luottamista?

Lentää keskusasemalle läähättävä mies:

"Herra kapteeni Kock! Pannaanko Vantaan silta ilmaan?"