MATALASSA.

»Laine» uiskenteli kuin vesilintu sulavasti ja liukkaasti alas virtaa,

tykytti ahkerasti pienellä koneellaan ja tuprutti harmaata savua, joka

jäi jäljelle virran ylle leijuilemaan ja vähitellen sekoittui

iltapäivän hienoon autereeseen. Kirkkorahvasta oli »Laineen» täydeltä;

kirjavina loistivat naisten kepeät kesäpuvut ja miesten puhtoiset

paidanhiat, ja ohiajettaessa kajahti rantatörmästä takaisin hanurin

hilpeä ääni ja nuorten helkkyvä nauru. Juhlallinen kirkonaika oli

ohitse, sunnuntain iloinen iltapäivämieli vallitsi kotikylään

palaavassa Suorannan nuorisossa.

Laskettiin juuri Siikakosken vuolasta korvaa kohden, kierrettiin väylän

mukana suvantopuolta pitkin Mansikkaniemen hiekkaista kuvetta. Perämies

istui huoletonna kunniasijallaan, käänteli peräsintä melkein

vaistomaisesti tuossa joka päivä kuljettavassa, tutussa reitissä;

joskus hän vain pikimmiltään silmäili matkan juoksua ja laski muuten

leikkiä tyttölauman kanssa, joka oli keräytynyt perään hänen

ympärilleen. Hän oli komea poika -- perämies Ville --, iloinen veitikka

ja suustaan sukkela. Tytöt viihtyivät hänen parissaan yhtä mielellään

kuin hän tyttöjen, ja joka pyhä, kun kirkolla kävivät, oli tytöillä

»Laineessa» ilonhetki rupatellessaan Villen kanssa.

-- Laskepa vain nyt matalaan, Ville, niin uitetaan perämiestä, he

ilveilivät.

-- Vaikkapa laskisinkin. Vähemmin pääsisitte Suorantaan huveihin, kun

en minäkään pääse, saisitte tässä istua iltakauden.

-- Ei ainakaan perämiehen ansiota lie, jos raapaisematta päästään,

puuttui eräs miespuolinen puheisiin, -- häneltä ei näy silmät joutavan

muuta kuin tyttöjä katselemaan, eikä niistäkään kuin yhtä.

-- Mutta sepä tyttö onkin Suorannan ruusu. Kyllä vene väylän löytää ja

silmät tytöistä rakkaimman.

Tyttö istui siinä toisten tavallisten piirissä, sievä ja sorea kuin

kukkanen nokkosten keskellä. Väljä, ohkoinen huivi sulki puitteina nuo

pienet, sirotekoiset kasvot, joita päivä ei ollut kuin parahiksi saanut

paahtaa. Sinervät silmät vilahtivat vilkkaina, kun hän lempinimeä

lausuttaessa loi katseensa alas, ja huulet, jotka hienosti nauruun

suipistuivat, olivat mehevät kuin mansikat; pehmoisena peitti vaalea

kesäpuku notkean vartalon nuoruuttaan pyöreitä muotoja. Häntä kutsuivat

kylän pojat toisten tyttöjen kiusalla Suorannan ruusuksi, joksi joku

kulkijapoika hänet kerran oli ristinyt. Tätä kukkasta nyt vahtaili

perämies hellin katsein, häntä hän koetti naurattaa ja hyvillään pitää,

niin että oman kylän pojille vähältä kävi kateeksi.

-- Rakkaaksipa tuntuu käyvän.

-- Eihän silmä osaa ota, lohdutti tytöistä eräs pilkallaan.

-- Eipä tiedä, vaikka jo tällä matkalla ottaisi teiltä koko otuksen,

uhkaili Ville.

»Laine» solui sievästi alaspäin kiihtyvässä virrassa, kierti koreasti

niemekettä kosken niskassa. Aalto kohosi notkeasti keulan alta ja

hajausi kahtaalle leveinä lainevöinä virran kiiltävään kalvoon, kunnes

tapasi rannan ja loiskahti pärskähtäen törmäkiville. Nauru helähti

juuri kirkkaimmillaan »Laineen» perästä, kun vauhti äkkiä pysähtyi,

vene töksähti, heilahti ja tarttui hietikkoon kiinni. Kone iski

takaisinpäin, mutta turhaan. Vene oli seisahtunut eikä hievahtanut

paikoiltaan. Virta painoi sitä yhä kiinteämmästi pehmoiseen pohjaan, se

oli lujassa kuin juotettu. Siinä istui rahvas ällistyneenä ja ääneti.

Kaikki katsoivat perämieheen hämillään. Tämä istui paikoillaan aivan

tyynenä hätäilemättä; hetken kuluttua hän selitti, että minkä tälle

vahingolle nyt osaa, vesi on joessa laskenut, niin ettei vanha väylä

enää näy olevan luotettava, kun laiva on kovin lastissa. Eikä hän

tiennyt muuta neuvoksi kuin nousta maihin ja odottaa, kunnes »Ilma»

illemmalla tulee alhaaltapäin ja vetää kilpailijansa karilta.

Luonnollisena, päivänselkeänä asiana hän selitti tätä, ilman vilppiä ja

petosta. Mutta silmän nurkassa näytti veitikka vallattomasti ilkkuvan,

ja huuliparran omituiset liikkeet osoittivat, että häntä tässä jutussa

jokin huvitti. Kekseihin ei ole turvautumista, neuvoi hän vielä

varmuuden vuoksi niitä, jotka aikoivat ruveta työntämään, pohja on

siksi huonoa. Mutta senkin hän lausui, vaikka varmalla, kumminkin niin

kälmimäisellä äänellä, että aivan siltä kuulosti, kuin hän olisi

koettanut nielaista naurunsa.

-- Niin se käypi, kun herkeämättä tyttöä vahtii, muistamatta väylää

katsella, moitti joku nuristen.

-- Väylällä ollaan ... eikähän tässä ole hätää mitään. Tunniksi,

pariksi noustaan tuohon törmälle ... kenelläpä tässä lie sellaista

kiirettä... Ja vaikka lieneekin, eihän se vahinko tule kello kaulassa.

Hellitettiin höyryä vähemmäksi, vingautettiin pilliä, ja rannasta tuli

vene noutamaan maihin matkustajia. Kohta oli koko matkue Mansikkaniemen

törmällä. Perämieskin nousi maihin, jätti koneenkäyttäjän ja

lämmittäjän »Lainetta» katsomaan.

Vanhemmat ja lapset nousivat taloloihin syömään ja lepäämään, nuori

väki jäi törmälle istumaan. Ryhmittäin heittäytyivät toiset loikomaan

pehmeään nurmikkoon, juttelemaan ja tupakoimaan, toiset astelivat

verkalleen pitkin rantaa viskellen kiviä koskeen, taikka hajautuivat

aholle hakemaan päivän puolelta kesän ensimmäisiä kypsyneitä

mansikoita. Viritettiinpä väliin taas hanurikin soimaan, ja joku

suruton poika tempasi tytön vyötäreiltä ja pyöritti häntä hetkisen

polkan tahdissa tasaisella nurmikolla.

Luonnossa ja ihmisten mielissä oli valloillaan herttainen pyhäillan

mieliala. Hopeavyönä virtasi joki alhaalla törmäin välissä, kosken

laineet loiskahtivat ja kimaltivat helmikirkkaina päivän valossa, ja

suvantorannalla kaislikon rinnassa kylpi sorsan poikue rauhallisesti ja

sopuisasti perhekylpyään. Kullankeltaisina hohtivat toisella rannalla

laajat, kypsymäisillään olevat viljapellot, ja niityltä levitti kuiva

heinä ympärilleen suloista, hienosti huumaavaa tuoksuaan. Taloissa ja

mökeissä oli aivan äänetöntä, kuin olisi elämä niissä hetkeksi

uinahtanut; niistä olivat ihmiset joko lähteneet ulos kyläilemään

taikka he nukkuivat todellakin tuvissa ja siimeksissä, leväten viikon

rasittavista töistä ja kooten voimia taas huomenna aikaisin alkaviin

ponnistuksiin. Pari poikaa seisoi käärityin lahkein vesikivellä

alempana kosken rannalla, käsissä pitkät onkivavat, joita he hiljalleen

kuljettivat vastavirtaan ja nykäisivät aina, kun harri tapaili ongen

perhoa. Yli virran ja rantojen lepäsi hienoa, himmeäsumuista auerta,

joka antoi koko luonnolle lämpöisen, tyynen, vähän väsyneen värityksen.

Lempeä sopusointu vallitsi luonnossa, mutta samalla siinä oli jotakin

raskasta ja velttoa, jotakin ärsyttävää. Ja koivikko mäelläkin, jossa

nuoriso odotti matkan jatkamista, kuvastui sen keskusteluista pilan ja

hilpeyden seasta jonkin verran painostavaa ja pakotettua. Leikkipuheita

laskivat pojat ja tytöt ja väistelivät toistensa hyökkäyksiä ja kompia

uusilla, sukkelammilla. Mutta ne tuntuivat tarpeettoman useinkin

ärtyneiltä ja vihaisilta. Pojat näyttivät varsinkin olevan huonommalla

puolella, ja kiusallaan pistelivät heitä tytöt. He väittivät poikia

siitä nolostuneiksi, että heidän yhteinen, yleinen lemmikkinsä,

Suorannan ruusu, oli poissa joukosta ja tyytymättömänä silmäilikin moni

poika pitkin tietä ylöspäin, jonne »Laineen» nuori ja komea perämies

oli lähtenyt kävelemään ja kuhertelemaan heidän kukkasensa kera.

-- Ne on miehiä, ilveilivät tytöt, -- kun eivät pystyneet korjaamaan

kotikylän koreinta tyttöä, vaan jättivät sen vennon vieraspitäjäläisen

kynsiin. -- Tietysti tytöt olivat kateellisia, mutta siitäpä juuri

heitä kutkuttikin kiusata poikia.

-- Nämäpä pojat eivät välitä paljon koreimmista eivätkä namimmistakaan.

Eikä sitä tyttöä vieras vielä ole vienyt eikä viekään, jos vain omassa

kylässä tahdottaneen pitää.

-- Senpä nyt näkee jo nääveleistäkin. Miksi te sitten istuisitte

noloina ja alla päin ja huulet mutrullaan, jotta sääliksi oikein mielii

käymään.

-- Säälikää omaa naimattomuuttanne. Meistä nähden vieköön kuka huolinee

Suorannan tytöt vaikka järjestään kaikki, vieköön ja viruttakoon ...

kangas ei meillä olekaan niin yhden langan varassa.

-- Ka kun sapettaa miehiä, kun ei koko laumasta yksikään piisaa yhdelle

perämies Villelle.

-- Piisaaminen nähtäneen kun koetettaneen, mutta ei viitsitä, eikä

kannata.

-- Sen te olette näköisiäkin.

Pojat olivat tyytymättömän näköisiä, luimistelivat pahasti toisiaan,

mutta eivät hievahtaneetkaan. Hävettihän heitä, että olivat päästäneet

vennon miehen heidän oman hempukkansa pariin, mutta keskenäänkin kun

olivat riitaisia, ei kukaan kehdannut käydä vieraan kanssa

kilpailemaan. Siksipä heitä suututti koko tämä retki ja matalassa

käynti, eivätkä he kateudessaan voineet olla epäilemättä, että Ville

ihan tahallaan oli pannut toimeen koko jutun, ja se kaiveli sitäkin

enemmän, vaikkeivät he siitä toisilleen mitään virkkaneet.

Ja ilta kului siinä kiukuteltaessa, eikä pariskuntaa kuulunut

palaavaksi kylältä. Siellä he vierailivat taloloissa, joivat kahvia ja

kuhertelivat kahden kesken kyläteillä... Kuka tiesi, mitä tekivät

koivikossa, vaikka jo kihloja vaihtanevat... Mutta ei yksikään lähtenyt

katsomaan sitä leikkiä ... ei iljennyt toiseltaan.

Jo tulla tuprusi »Ilma» alhaaltapäin vasten virtaa, työnsi piipustaan

sakeata savua, potki tiukasti, mutta nousi hitaasti ylöspäin kosken

kiinteissä korvissa. Vähitellen se pääsi »Laineen» kohdalle ja laski

kylkeen; köysi kiinnitettiin, ja yhdellä nykäisemällä vene oli irti

selvällä vedellä. Pojat tuumailivat rantaan laskeutuessaan, että

olisipa tuo kohtalaisella työntämiselläkin irtautunut, jos Ville vain

ei olisi omia aikojaan puijannut...

Pian oli rahvas taas keräytynyt »Laineeseen», ja silloin vasta näkyi

perämies laskevan veneessä ylhäältä päin tyttönsä kanssa, poika

pikkuinen saattajana. Kun joku siitäkin odotuksesta mieli nurisemaan,

selitti Ville aivan tyynesti, mutta tytöille silmää iskien, etteihän

tässä jäniksen selässä istuta. Rauhallisesti hän asettui perään

kunniasijalleen ja lähti laskemaan alas vuolasta virtaa.

Samainen pilkallinen hymy oli hänellä huulillaan ja silmästä virnisteli

vallaton veitikka. Hän katseli laivan katoksen yli suoraan eteensä

väylää pitkin, mutta laski toisinaan silmänsä tytön puoleen, joka istui

sivummalla penkillä, ja silloin tätä aina nauratti: tottapa Ville oli

hänelle kertonut jotakin sukkelaa, mikä nyt mieltä kutkutti. Pojat

eivät olleet tuota näkevinäänkään, luimistelivat vain kulmain alta ja

tupakoivat tuimasti; tytöt nauraa tiristivät. Enimmän osan taipaleesta

Suorannan laituriin vallitsi »Laineessa» miltei täysi äänettömyys,

isännät ja emännät vain juttelivat verkalleen heinänteosta ja rukiin

leikkuusta. Nuorten äskeinen hilpeys oli tyrehtynyt. He istuivat ja

katselivat ylös rannoille, jossa maisema myötään vaihteli, milloin

jyrkkinä, metsäisinä hiekkatörminä, milloin loivina rantamaina, joissa

ruis hiljaa nuokkuili illan tuulessa ja heinälapoot seistä töröttivät

vakavina niitetyllä vainiolla.

Päivä lähti laskeumaan alemmas, ja vilpoisempi illan henki karkoitti

vähitellen luonnosta harmajan autereen ja uuvuttavan kuumuuden. Korkeat

hongat rannalta loivat jo pitkiä varjoja tyynesti vierivään virtaan.

Lohi loiskautti purstollaan veden kalvossa. Törmäpääskyset liitelivät

nuolina yli joen ja pitkin rantoja, suhauttivat sukkelina »Laineen»

kupeitse ja siristelivät siivillään aivan läheltä veden pälyilevää

pintaa. Ylhäältä männiköstä kuului karjankellojen ääniä ja paimenten

iloista toitotusta.

Vähitellen suli taas »Laineessakin» raskaaksi käynyt mieliala

kepeämmäksi ja hilpeämmäksi. Poikien kasvoilta poistuivat hiljalleen

happamet piirteet, ja kotikylän lähetessä he alkoivat jo iloisempina

veistellä perämiehen kummista väylän kuluista, jopa kohta pilkkailivat

toistensakin äskeisiä pahoja tuulia. Ja kun »Laine» laski Suorannan

laituriin, oli mieliala jo virkeimmillään. Kirkkorahvas nousi maihin;

tytöt paiskasivat kättä perämiehelle, ja yhden tytön kämmen viivähti

hänen kourassaan pitemmänkin hetken.

Väki nousi jo ylös kylätietä taloihin päin, mutta »Laine» viipyi vielä

laiturissa. Sen perämies istui mietteissään ja katseli, kuinka kepeästi

ja notkeasti tuo muuan tyttö nousi törmälle ja kuinka vallattomasti hän

tuon tuostakin silmäili taakseen ja hymyili rantaan päin suloisesti

kuin koittava päivä. Mutta se tyttö olikin Suorannan ruusu. --

-- Eteenpäin.

Keula kääntyi myötävirtaan, ja »Laine» lähti lipumaan täyttä vauhtia

alas joen suuhun. Ilta oli vilpoinen ja tyyni; päivä paistoi vielä

läntiseltä taivaan rannalta, mutta ei enää kuumasti eikä raukaisevasti,

vaan lempeästi, kirkkaasti ja rohkaisevasti. Luonto oli tuoretta ja

pirteätä, se loi ihmismieleenkin elämänhalua ja toivoa.

Matkustajia ei ollut enää »Laineessa» muita kuin vanha rouva poikineen.

Perämies istui tyynenä ja liikkumatonna paikoillaan ja näytti nyt

tarkoin ja huolellisesti tähystävän katoksen yli eteensä väylän tietä.

Hänen kasvoillaan kuvastui tyytyväisyys ja mielen rauha, ja kun hän

aikansa kuluksi vihelteli vanhaa lemmenlaulua, tuntui sydämestä

lähteneen tuo vieno, mutta koruton sävel.

Koneenkäyttäjä istui kahdenreisin tuolillaan lakki takaraivolla ja

katseli kauan ja liikkumatta perämiestä tutkivin katsein. Silmäin ja

suun liikkeillä hän koetti saada tätä viekoitelluksi nauramaan. Mutta

ei. Toinen vain istui ja vihelsi, niinkuin ei huomaisikaan toverinsa

tarkoittavia silmäyksiä. Vihdoin tämä kysäisi:

-- Jo taisit leipoa kihlat valmiiksi matalassa olon ajalla?

-- Jospa en juuri valmiiksikaan...

-- Niin hyvälle alulle. Nähtiinhän tuo ja ymmärrettiin se yskä

muutenkin, vaikkei ryittänyt. Ne ovat hyviä toisinaan matalatkin

taipaleella.

-- Ovatpa toisinaan...

-- Kun sattuu matkaan tyttö siro ja valkoinen ja suopea ja rakas.

Jo sulivat perämiehenkin kasvot, joissa tähän asti ei ollut vähintäkään

värähdystä näkynyt, lempeään, onnelliseen nauruun, ja tyytyväisenä hän

pyyhkieli partaansa virkkamatta mitään. Toinen jatkoi:

-- Joko tällä viikolla aiot käydä hänet morsiameksesi varmistamassa?

-- Enpä tiedä. Mutta jos ei kihlatuksi tällä viikolla tule, niin

käydään ensi pyhänä taas matalassa.