Kun lasten kulkue oli ehtinyt mökin ohi ja kadonnut tien mutkan taa,
kääntyi portilla sauvaansa nojaava mies ympäri ja astui portaille.
"Näkikö poika ne? -- Näkikö se lapset?" kyseli se nuori nainen, joka
talutti lasta.
"Sit! en epäile", vastasi vanha mies.
Hän pysähtyi pienokaisen luo ja ojensi hänelle pitkän, kuihtuneen
sormensa. Pehmyt lapsenkäsi tarttui siihen paikalla.
"Nauroiko se? Minä ajattelin, että se nauroi", jatkoi se nuori nainen.
Kirkas hymy karehti hänen huulillansa.
"Ehkä niin, tyttö."
"Ralphie ei ole koskaan ennen lapsia nähnyt, isä. Eikö se näyttänyt
pelästyneeltä? -- eikö yhtään, yhtään näyttänyt pelkäävän, tiedättehän?
Minusta taisi tuntua, että se vetäytyi minun taakseni."
"Ehkäpä, ehkä."
Pienokainen oli jättänyt äitinsä käden ja yhä pitäen ukkinsa laihasta
sormesta se tepsutti hänen rinnallansa sisään.
Keittiössä vallitsi suloinen viileys, ja valkeiksi-pestyine seinineen
ja savilattioineen se näytti miellyttävältä. Akkunan alla oli
penkki ja pöytä ja sen vastaiselta seinältä hohtivat hyllyltänsä
kirkkaat tinatuopit, kupit ja lautaset ja nauloihin oli ripustettu
leikkuulautoja, kaaviloita, laatikoita ja muotteja.
"No, kattos tänne, ukkoseni", sanoi vanha hiilenpolttaja sukeltaen
suureen sivutaskuunsa.
"Oletteko te tuonut sen? Onko se kissanpoikanen? Oh, rakas, antakaa
pojan nähdä se!"
Kissanpoika tuli esille vanhuksen taskusta ja laskettiin hellan edessä
olevalle karvamatolle. Pienen, hentoisen eläimen silmät hohtivat, mutta
kauan se ei pysynyt paikallansa, vaan nousi takajaloillensa ja naukui.
"Missä on Ralphie? Katsooko se sitä, isä? Mitä hän tekee?"
Pienokainen oli heittäytynyt nelinkontin sen eteen ja tuijotteli
suoraan sen pyöreihin poskiin.
Äiti kumartui sen yli ja kasvoilta olisi säteillyt päivä, ellei hän
aikaisemmin olisi näön aurinkoa kadottanut.
"Katsooko se? Eikö hän tahdo silittää sitä?"
Poikanen oli työntänyt nenänsä siihen melkein kiinni ja koetti käyttää
kaikkia sanoja, mitä suinkin osasi hyväilläksensä sitä.
"Boo-loo, la-la, mama."
"Eikö se ole suloinen, isä?"
"On kerrassaan ihastuttava ressukka", vastasi vanha mies kumartuen
lieden ääressä olevan ryhmän yli.
Äidin kasvot saivat surullisen ilmeen ja hän kääntyi pois. Sitten
kuului hyllyn luota, josta hän oli ottavinaan lautasia, pidätettyä
nyyhkytystä. Vanhan miehen silmät seurasivat hänen liikkeitänsä.
"Ei, tyttöseni, nyt meidän on saatava soppaa", hän sanoi äänellä, joka
vei aivan toisen viestin.
Se nuori nainen asetti lautaset ja soppamaljan pöydälle.
"Ajatelkaa, etten minä koskaan voi nähdä omaa lastani ja jok'ikinen muu
voi sen tehdä!" hän huokasi ja sitä seurasi toinen kyynelkuuro.
Hiilenpolttaja söi ääneti soppaansa, kirkas pisara vieri salaa
hänen ryppyistä poskeansa pitkin, ja leikki hellan edessä jatkui
keskeytymättä.
"Miu-miu-miu. Boo-loo-la-la-mama."
Pihakäytävältä kuului askeleita.
"Kutas kuuluu, Mattha?" sanoi ääni ulkoa.
"Tule sisään, Gubblum", vastasi vanha mies.
Gubblum Oglethorpe astui sisään puettuna aivan toisin kuin ennen.
Yllään hänellä oli karkea liinapuku, jonka raudan ruoste oli yltä
päältä tahrinut.
"Ajattelin, että ehkä Mercy antaisi minun täällä keittää puuroni",
sanoi Gubblum.
"Tervetuloa", sanoi Mercy ottaen esille kasarin ja puurokauhan. "Minä
keitän teidän puuronne sill'aikaa, kun isä syö soppaansa."
"Ei, tyttö, sinulle se on yhtä vaikeata kuin jollekin vanhalle eukon
kuhvelolle, sen ymmärrän. Minä keitän sen itte. Se onkin aivan
erikoista puuroa, mitä minä tahron. Tieräks kuinka monta lajia minä
siihen käytän? Siihen täytyy panna hapanta, imelää, suolaista, tuimaa
-- kerta kaikkiaan suoloja niin paljon kuin sulaa, jauhoja niin paljon
kuin kastuu -- ymmärräks?" Gubblum oli astunut hellan luo. "Kas,
tässähän on poika ja perillinen", hän sanoi. "No, poikaseni, karta
minun saappaitani, ne likaavat sun uuren kolttis'."
"Eikös hän ole kasvanut, Gubblum?"
"Kasvanut? -- Totta kai."
"Ja hänen silmänsä -- muuttavatko ne väriä -- eivätkö ne tule
ruskeiksi?"
"Ehkä -- enpä saata väittää sitä vastaan."
"Onko hän -- onko hän _ihan_ minun näköiseni?"
"Ei -- no -- ei -- luulen näkeväni jotakin vierasta pojan koko
olennossa."
Nuori äiti käänsi päänsä toisaalle. Gubblum vilkaisi sinne, missä
Matthew istui.
"Tuo mies ja koko hänen roistosakkinsa on taas koko aamun harjoittanut
ilkeyttänsä. Hän turmelee kaikki, se on ihka varma."
Vanha hiilenpolttaja ei vastannut. Hän pysähtyi lusikka puoliksi
kohotettuna, vilkaisi Mercyyn ja sitten jatkoi syöntiänsä.
"Oletteks' kuulleet, mitä melua sanomalehret ovat siitä jutusta
pitäneet?" kysyi Gubblum.
"En", vastasi Matthew, "minä en kuule mitään sanomalehdist'."
"_Hänelle_ se ei taira olla aivan sulolaulua, kun hän siitä kuulee."
"Tuskin vain", myönsi Matthew osoittamatta vähääkään uteliaisuutta.
"Minä luulen, että se vanha Hendonin muija aikoo kääntää nahkansa.
Hän oli täällä äskettäin, eikä tämä _poika_ halunnu sanoa sanaakaan
hänelle."
"Niin, minä muistan sen."
"Kyllä koira kelponsa löytää ja uskonpa, että tämänkin koiran päivät
ovat pian luetut. Ne olisivatkin olleet paljon lyhyemmät, jos Mercy ei
olisi näköään menettänyt."
"Niin, niin", myönsi Matthew hiljaisesti.
"Ei olis' tarvinnu, kuin tyttö olis' voinnu sanoa: 'Tuo on Drayton, ja
tuo, jonka olette vangiksi vienneet, on Ritson ja minä näin, miten se
konnantyö tehtiin', se olis' selvittänny koko asian."
"Siitä ei epäilystä", sanoi Matthew pää soppalautasessa.
"Ne eivät tahtoneet kuulla _minua_. Kun kirkkoherra vei minut Lunnonin
oikeuteen kaksitoist' kuukautta sitten, lähetettiin meirät häntä
koipien välissä takaisin. 'Tuokaa se nuori nainen tänne', he sanoivat,
'teirän toristuksenne on pätevä hänen toristuksens' kanss', mutt' ei
yksinään. Tuokaa se nuori nainen toteamaan', he sanoivat. 'Hän on
tullu sokeaks', sanomme me. 'Sitä me emme voi auttaa', sanovat he. Ja
sitä sitten sanotaan Lunnossa oikeureks."
"Niin, niin", myönsi Matthew.
"Niin ne tekevät vääryyttä oikeille ihmisille -- mutta siitäkös ne
välittää."
Gubblumin puuro kupluili ja puhkui, ja kapusta liikkui ahkerasti.
Matthew oli ottanut lapsen lattialta syliinsä. Pikku mies leikki hänen
valkealla parrallansa.
"Oli paha onni, kun emme minä ja Mercy jääneet Hendoniin päiväks' tai
pariks' sillä kertaa. Silloin hän vielä näki. Mutta tyttö oli sairas
ja" -- ääntänsä alentaen -- "_semmoisena_ tierättehän, enkä minä voinnu
arvata, että Paul Ritson-rukalle niin kävisi. Niinpä minä toin hänet
kotiin takaisin."
"Niin teitte, Gubblum", sanoi Matthew silitellen lapsen päätä.
"Se on se Hugh, joka sittenkin on kaiken takana, uskon. Minä sanon sen
arvelematta, vaikka hän onkin minun isäntäni. Minä aina tykkäsin Paul
Ritsonista -- siitä oikeasta, tierättehän, ei tästä vaihrokkaasta, joka
sanoo itseänsä Paul Ritsoniksi -- mutta Hughista minä hitot välitän,
vaikka menis koko mies hornan kattilaan."
Puuro oli valmista, ja Mercy toi puisen vadin pöydälle. "Sitä tulee
varin täyrelt', tyttöseni", sanoi Gubblum. "Minä olen vain työmies,
mutta minulla on mainio ruokahalu, kattos." Sitten kääntyen Matthewiin
hän lisäsi: "Mutta siitä hän saa maksaa. Hän toi tuon lurjuksen tänne,
mutta nytpä sillä konnalla onkin valta-asema -- sen voi selväst' nährä."
"Niin on", myönsi Matthew.
"Turmelee koko seuran juonnillans', kukkotaisteluillans' ja
roistouksillans', ja mahroton on kaikkia luetellakaan. Tuo
Dick-poloinen on mennyttä miestä, John-seppä ei ole käynytkään
alasimensa luona koko viikolla, ja Job-kivenhakkaaja saa pian istua
tomussa ja tuhassa ja kraappia kroppaans' kruukun paloill', kuten hänen
raamatullinen kaimansa, mutta oman syyn tähren."
"Luuleks, etteivät ne epäile häntä vääräks' mieheks'?" kysyi Matthew.
"Ei, Mattha, mutta muutamat viheliäiset kolikot tekevät ihmeitä tässä
maailmassa, tierättehän."
"Se on kyllä totta."
"Eräänä päivänä hän meni suutari Kitille tilaamaan uusia kenkiä. 'Mitä,
herra Ritson', sanoi Kit, 'teirän jalkanne ovat venynneet kolme tuumaa
siitä, kun minä otin viimeisen mitan.'"
"Ah!"
"Seuraavana päivänä Kit sai määräyksen tehrä Nattille kaksi paria.
Niinhän voi tosiasioita kiertää."
Mercy oli ottanut lapsensa isänsä sylistä ja istui sivurahilla pitäen
peilin kappaletta sen edessä ja kuunnellen sen iloista naurua, kun se
näki peilistä oman kuvansa.
"Mutta hän ei ole cummerlantilainen, -- senhän kuulee hänen
kielestäänkin", väitti Matthew.
Gubblum pani lusikkansa vadille, joka nyt oli tyhjä.
"Sitähän minäkin", hän sanoi nauraen, "minä kohtasin hänet eräänä
päivänä puettuna parhaaseen pukuun ja kiiltokenkiin -- pukuun, joka
voi tehrä hampparistakin herran näköisen. 'Matkalla soitimelle?' kysyn
minä. 'Mitä soitimella-olo merkittee?' hän sanoo pöllön näköisenä.
'Hoh, te ette ole tään laakson asukkait', kun olette sirottu Hendonin
sanoihin', sanon minä. Minä kerjäsin silloin, mutta seuraavana
päivänä Hugh-herra tulee mun luoksein ja sanoo: 'Gubblum', sanoo hän,
'minä tarvitten tanun miehen mittaamaan malmia kaivokselle -- punta
viikossa', hän sanoo."
"Hoh, minä en epäile, että sillä tahtoivat teidät ostaa", selitti
Matthew.
"Siinä ovat iskeneet harhaan, jos luulevat voivansa panna renkaan
Gubblumin sieraimiin. Ostaa tai lahjoa -- sama juttu. He ovat ostaneet
melkein kaikki laaksolaiset ja tehneet niistä niin laiskoja kuin
rantajätkät. Mutta eivätpä voineet ostaa Ritsonin koiraa."
"Kuinka niin, Gubblum?"
"Mitä, mies, etteks ole kuullut, miten se roisto tappoi vanhan
Fan-paran. Ei? No, tierättehän, että Fan oli Paul Ritsonin koira,
ja kun hän näki sen miehen tulevan käytävää, se hyppi ilosta ja
haukkuen heilutti häntääns'. Mutta kun mies tuli likemmä ja se näki
erehryksens', se luikki ulisten häntä koipien välissä pakoon. Mies
koetti mielistellä sitä, mutta sepä ei antanut mielistellä itteäns', ja
ihmiset pitivät lystiä. Mitäs luulette riiviön tehneen? Hän otti kiven
ja poukkasi sillä elukan pään halki."
"Se on totisesti hänen tapaistaan", sanoi Matthew "Mutta eivätkö
ihmiset näe, että hänen vaimonsa, entinen Greta-neiti, ei tahdo virkkaa
hänelle halaistua sanaa?"
"Ei, ne sanovat, että se on vain valeliitto ja että; hän häiren jälkeen
on muuttanut mieltäns'... Siinä kaikki, mitä ne tomppelit ajattelevat
siitä."
"Kuulkaas", sanoi Mercy puoliksi nousten penkiltänsä, "kuulen rouva
Ritsonin askeleita."
Miehet kuuntelivat. "Ei, tyttö, ei sieltä mitään askeleita kuulu",
väitti Gubblum.
"Kyllä, hän on tiellä", sanoi Mercy. Hänen kasvojensa ilme kertoi,
että näyn kadottua olivat toiset aistit terästyneet ja hän saattoi
kuulla paremmin kuin toiset. Hetkistä myöhemmin Greta astui mökkiin.
Sähkösanoma, jonka Peter oli hänelle kirkossa antanut, oli vielä hänen
kädessään. "Hyvää huomenta, Matthew -- hyvää huomenta Gubblum. --
Minulla on uutisia sinulle Mercy. Tohtorit tulevat tänään."
Mercyn pää painui äkkiä alas. Vanhan miehen pää kumartui vieläkin
syvemmälle.
"Kas niin, älä pelkää", sanoi Greta tarttuen lämpimästi hänen käteensä.
"Se ei kestä kuin hetkisen. Eiväthän tohtorit ole vahingoittaneet sinua
ennenkään, vai ovatko?"
"Ei, mutta nythän tuleekin leikkaus", sanoi Mercy vapisevalla äänellä.
Greta oli nostanut pienokaisen syliinsä. Lapsonen sirkutti ja leperteli
hänen korvaansa epämääräiset salaisuutensa.
"Ajattelehan, että kun kaikki on ohi, sinä voit nähdä pikku lemmikkisi
Ralphien."
Mercyn valottomat kasvot kirkastuivat. "Oi, niin", hän sanoi, "ja nähdä
hänen juoksevan ja ottavan kiinni perhosia. Oh, se on hirveän ihanaa!"
"Sanoitteko tänään, rouva Ritson?" kysyi Matthew silmät täynnä suuria
pisaroita.
"Sanoin, Matthew. Minä olen täällä niin kauan ja autan ja hoidan lasta."
Mercy otti pienokaisen hänen käsistänsä ja nauroi ja itki ja nauroi
taas. "Äiti ja Ralphie leikkivät yhdessä, puutarhassa, lemmikkini,
ja Ralphie saa nähdä hevoset ja kukat ja linnut -- ja äiti -- niin,
äiti saa nähdä _Ralphien_. Oi, rouva Ritson, kuinka itsekäs minä olen!
Kuinka minä koskaan voin palkita teille?"
Kyyneleet alkoivat valua Gretan poskia pitkin. "Minähän se olen
itsekäs, Mercy", hän sanoi suudellen näöttömiä silmiä. "Sinun silmäsi
antavat minulle takaisin minun miesparkani."