Vuonna 1877.
Laakso hohti vihreänä aamuauringon valossa. Virta vieri verkalleen sen
pohjassa ja välkkyi purppuralle ja ambralle. Lehdet lipattivat hiljaa
vienossa tuulessa, joka huojutti kaislikkoa ja pitkää ruohoa. Vuoret
kohosivat äkkijyrkkinä sinitaivaalle, josta vain joku pilvenhattara
verkalleen leijaillessaan loi hetkellisiä varjojansa ylänköihin ja
laaksoihin. Jostakin kuului lampaiden mää'yntää ja kaukaisten koskien
kohinaa, mutta tätä selvempänä kaikui lintujen laulu metsissä ja mailla.
Tätä aamun riemua täydensivät vieläkin suloisemmat äänet. Vuoren
rinteille ilmestyi iloinen lapsilauma, joka laulaen, puhellen
ja nauraen laskeutui laaksoon. Oli pyhän Pietarin päivä ja he
olivat hakeneet koristelutarpeita -- siinä oli kaikenikäistä väkeä
nelitoistavuotiaasta kauniista tytöstä, joka oli juuri neitoseksi
kehittymässä ja kulki viimeisenä, nelivuotiseen suloiseen poikaan,
jolla oli esiliina ja olkalaput ja joka uljaana asteli joukon
johtajana. Useimmat toivat lehviä, mutta joillakin oli kädet täynnä
sanajalkoja ja kukkia. He olivat kokoontuneet koululle ja nyt he
matkalla kirkolle kiersivät juhlakulussa läpi laakson.
He kulkivat sitä tietä, joka johti joen yli vuoren juurella ja
kääntyivät sitä polkua, joka kulki laakson halki. Muutamaan
tien mutkaan oli kokoontunut joukko kyläläisiä, jotka valkeissa
puvuissansa huolettomina juttelivat puiden varjossa ja kuuntelivat
veden salaperäistä kohinaa, kun se rotkojen lomitse kierrellen etsi
soveliasta kulkureittiä. Viimeisenä kylän reunassa on pieni mökki
pääty tiehen päin ja avoin portti johti kolmiomaiseen varjoisaan
pihaan. Kun lapset kulkivat tämän asumuksen ohi, seisoi sen portilla
sauvaansa nojaten vanha, harmaa, laiha ja hyvin kumara mies. Hänen
jaloissaan makasi skotlantilainen paimenkoira sidottuna maahan lyötyyn
puutolppaan. Lasten melu houkutteli tuvasta portaille nuoren naisen.
Hän oli paljain päin ja yllään hänellä oli vaalea kesäpuku. Hänen
kasvonsa olivat kalpeat ja surunuurtamat. Hän astui varoen ojentaen
toisen kätensä hapuillen eteensä ja tarttuen kiinni kuusaman hentoihin
ritvoihin, jotka riippuivat katosta. Hänen silmänsä olivat käännetyt
puoliksi ylös ja puoliksi kulkueeseen päin ja niiden vaalenneessa
terässä oli tyhjä ilme. Hän oli sokea. Hänen sivullaan, kiskoen
vallattomasti hänen toisesta kädestään, hyppeli puolitoistavuotias
lapsi -- pullea, suloinen poikanen, jonka pyöreät posket punottivat,
siniset silmät loistivat ja vaaleat kiharat liehuivat tuulessa.
Leperrellen, nauraen, laulaen ja heilutellen lehviänsä ja
sanajalkojansa onnellisten, huolettomien päidensä päällä lapset
tepsuttivat ohi. Kun he olivat menneet, ilma oli tyhjä, aivan kuin
leivojen laulu olisi äkkiä vaiennut.
Newlannin kirkko oli laakson keskellä puoliksi puiden peitossa.
Portilla seisoi kirkkoherra Christian -- hän oli vähän vanhentunut,
vuosien huurre peitti sakeampana hänen tuuheaa tukkaansa, kasvot
olivat saaneet vielä entistäkin hienostuneemman ilmeen ja kauniiden
silmien katse oli päivänpaisteinen ja sydämellinen. Greta seisoi hänen
rinnallaan hiljaisempana kuin muinaisina päivinä, kasvoillaan vakava,
mietiskelevä ilme ja hänen vilkkaat silmänsä katselivat surullisempina
ja rauhallisempina. Vaalea tukkansa ei enää aaltoillen langennut hänen
hartioillensa, vaan se oli koottu rehevälle sykkyrälle, jota nyt
leveälaitainen hattu peitti.
"Tuolla ne tulevat, Jumala heidän viattomia sydämiänsä siunatkoon",
sanoi kirkkoherra Christian ja sinä hetkenä lapsilauma ilmestyi tien
mutkasta esille.
Heidän punertavat ja valkeat pukunsa ja esiliinansa pilkahtelivat sen
vihreän lehvistön välistä, jota he käsissänsä kantoivat.
"Birman metsä tulee Dusinaneen", mutisi Greta hymyillen.
Kun lehvien kantajat tulivat kirkon edustalle, lensi portti auki ja
iloiten he astuivat pihaan.
"Miten väsyneeltä hän näyttää, tuo urhea, pikku mies", sanoi Greta
ottaen syliinsä eellimmäisen miehen, jolla oli olkalaput ja joka nyt
oli yltä päältä tien pölyssä.
"Pienet ensin ja isot sitten viimeksi", selitti kirkkoherra. "Ne,
joilla on kukkia, astuvat kuoriin ja koristavat alttarin, jäkälällä
koristetaan kastemaljan ympäristö; ja te, joilla on lehviä, saatte
alkaa saarnatuolin alta ja koristaa koko sivukuorin ja käytävän
portaille asti."
Pitkäkasvuinen pikku sankari Gretan sylissä rimpuili päästäkseen
maahan. Hänellä oli jäkäliä ja hänen täytyi mennä ensimmäisenä.
Nyt hyökkäsivät lapset kirkkoon ja hetkisen kuului tästä vanhasta
temppelistä vilkasta touhua, lasten lepertelyä ja naurua.
Lattian alla oli monia hautoja. Kivilaattaan, joka peitti
keskikäytävän, oli hakattu niiden miesten ja naisten nimet, jotka
vuosisatojen kuluessa olivat tässä laaksossa eläneet ja saaneet täällä
viimeisen leposijansa. Kerran hekin olivat olleet lapsia, ja nyt
lapset -- heidän omien lastensa lapsenlapset -- ajattelematta, ketä
alhaalla lepäsi, rakkaus katseissa, nauru huulilla ja eloa jäsenissä --
koristelivat kirkkoa ja käytävää heidän yläpuolellansa.
Kymmenessä minuutissa ei kuorista eikä käytävästä ollut tuumaakaan
paljaana. Kaikki oli vihreää alttarilta portaille asti. Siellä
täällä joku seikkailunhaluinen poika, joka oli taitonsa saavuttanut
linnunpesiä etsiessään, oli kiivennyt penkkipylväiden päähän ja sitonut
lehväkimppuja kattoonkin.
"Nyt me laulamme, lapset", sanoi kirkkoherra ja ottaen esille
paljesoittimen aloitti virren.
Kirkon lyijypienaiset akkunat olivat auki, ja suloiset, nuoret äänet
kiiriskelivät kirkkaina ja sointuisina yli laakson ja vuorten. Ja
linnut lauloivat yhä sinitaivaalla ja vedet kohisivat kaukaisissa
putouksissa ja kuiluissa, ja vieno tuuli huokaili puissa ja kaiken yllä
hohti kirkkaana aamuaurinko.
Silloin kohosi tiellä sakea pölypilvi ja pian ilmestyi kirkon edustalle
joukko miehiä suuren koiralauman saattamana. Vingahdukset, haukunta,
rivoukset, naurunhohotus ja kukkojen kiekuna täytti ilman. Räyhääjiä
saattoi olla tusinan verran ja kaikki olivat enemmän tai vähemmän
juovuksissa. Ensiksi tuli John Proudfoot, seppä, paitahihasillaan,
nahkainen esiliina käärittynä kierteelle vyötärelle ja hopeanharmaa
taistelukukko vangittuna kainalossa. Pitkä Geordie Moore, hänen
apurinsa, kantoi toista lintua. Dick-mylläri, ruskeassa vaalenneessa
takissa kulki Geordien rinnalla kutittaen lintua oljella. Job
Sheepshanks, kivenhakkaaja, kantoi pikikuppia ja pensseliä ja Tuomas
Kyttyräselkä toi kourassaan rautaviiloja. Heidän jäljessään tuli
Lentävän Hevosen kapakoitsija kantaen koria, josta pisti esille monien
pullojen suut. Natt, Ghyllin tallimies, kantoi pajunoksista tehdyssä
lintuhäkissä bantam-kukkoa, jonka kannukset välkkyivät auringossa.
Koko meluisan seurueen keskuksena ja sieluna kulki muuan mies. Hänen
äänensä kaikui yli muiden, hänen naurunsa oli äänekkäin, ja puolet
kaikesta, mitä sanottiin, oli tarkoitettu juuri hänelle. Hän oli
iloinen mies, ja hänen turpeat kasvonsa punoittivat. Päällään hänellä
oli vaalea, raidakas villapuku.
Se oli Paul Drayton.
"Saakeli soi, mitäs siellä nyt on?" hän kysyi, kun joukko astui kirkon
eteen.
"Lehtimajan juhla, luulisin", vastasi Tuomas Kyttyräselkä.
"Ja mikä on lehtimajan juhla?"
"_Te_ tiedätte, herra Paul", sanoi postinkantaja -- "lehtimajan
juhla, jolloin seinät peitetään lehdeksillä -- pyhän Pietarin päivä,
tiedättehän."
"Ai, niin, _minä_ tiedän -- lehdesjuhla, eikö se ole kerran vuodessa?"
"Mitä, mies, ettekö muista päivää, jolloin poikana itse kannoitte
lehdeksiä?" ihmetteli seppä.
"Tietysti, tietysti, ai, niin, en minä ole unohtanut niitä päiviä.
Varttokaas. Se on jonkinlainen elojuhla, vai?"
"Ei sinnepäinkään", sanoi Dick-mylläri varmasti. "Teidän muistonne
pettää suuresti, herra Ritson."
"Siinä olet oikeassa, vanha veikko. Minä en enää koskaan ole sama
senjälkeen, kun minä sairastin aivokuumeen Lontoossa -- en pääni
puolesta -- ymmärrättehän?"
Miesten ryhmä seisoi aivan oven edessä, kun veli Peter astui
kirkonpihan yli punainen paperi kädessään.
"Kukas tuo on? -- Methodisti, vai?"
"Methodisti, siitä ei epäilystä", sanoi seppä.
"Ah, sehän on kirkkoherran Peter", lisäsi postinkantaja, "ja tuo paperi
on sähkösanoma. Näyttää kuin hän toisi sitä jollekin."
"Seis vähän, poikaseni", sanoi Drayton ja eroten joukosta hän lähestyi
Peteriä koirajoukon hyppiessä ja haukkuessa hänen ympärillään.
Veli Peter oli ehtinyt kirkon portaille; lasten laulu kuului yhä
sisältä.
"Jos tuo sähkösanoma on minun vaimolleni, te voitte sen yhtä hyvin
antaa minulle", sanoi Drayton ojentaen kätensä ottaaksensa sen.
Veli Peter vetäytyi taapäin.
"Se on kyllä ihan hyvä näin, vanha veikko; minä kyllä toimitan, että
hän saa sen."
"Saa kyll', sill' mää itte vien sen perill'", sanoi Peter varovasti.
"Tule, etkös tiedä, että mikä kuuluu vaimolle, kuuluu myös hänen
miehellensä."
"Enpä tierä, tieränkö sitä. Mull' ei kukaan ol' sellaist'
järjettömyytt' opettannu", sanoi Peter.
"Anna se tänne heti paikalla."
"Mua on kielletty antamast'", sanoi Peter silmiään väläyttäen.
"Anna sill' napsu hännän pääll'", huusi mylläri etempää.
"Siinä kuulet, mitä toiset sanovat. Tänne se heti paikalla."
"En, sää raastat ystäviäs ja olet kuin tyranni, mutt' mää välitän viis'
sun metkuistas."
Drayton kääntyi ympäri tyytymättömästi muristen.
"Saatana, mikä lenkku", hän mörähti ja hyppäsi muutamalle hautakummulle
voidakseen kurkistella sisään avoimesta akkunasta. Mutta siihen
noustessaan hän potkaisi kukkalasia ja se särähti moneksi kappaleeksi.
"Nyt minä olen tuhlannut jonkun rahaa", hän sanoi nauraa hohottaen.
"Mitä mies, luulisin, että olette ostanut sen omilla kolikoillanne",
sanoi seppä.
"Niin, sehän on teirän isänne hauta", selitti kivenhakkaaja Job
Sheepshanks.
Drayton katsahti hautakiveen.
"Niin, niinpä on", hän sanoi; "katsokaas, minä en ole ollut täällä
sitten kuin hautasin hänet."
"Ei, tuo kaikki on lorua ja lörpötystä", sanoi Job. "Minä tarkoitan,
että muuanna aamuna minä tapasin teirät märkänä ja huurteisena tämän
patsaan juurella."
"Tapasitteko? No, enpä tahdo kieltää sitä, ja nyt, kun oikein
ajattelen, minä _olin_, minä _olin_ täällä sinä aamuna."
"Ei, ette ollut täällä päinkään", sanoi seppä. "Se oli samana aamuna,
kun Giles Raysley tiesi teirän nukkuneen Laiskassa Hevosessa. Minä
muistan, millaista sotaa Job kävi Gubblumin kanssa siitä samasta
asiasta kauan aikaa sitten."
"Se on kaikki lorua ja lörpötystä", sanoi Job. "Hän, oli täällä."
"Laiskassa Hevosessa? No, nyt minä muistan, minä _olin_ myöskin siellä."
Laulu loppui ja Greta astui varpaisillaan eteiseen kantaen
käsivarsillansa pientä palleroa, joka itki. Peter antoi sähkösanoman
hänelle ja lähti kulkemaan käytävää. Drayton oli yhtynyt tovereihinsa
ja hakkasi särkyneen pullon kaulaa tasaiseksi seinään, kun Peter astui
ohi.
"Silitä pulloa methodistin selkään", huusi Dick-mylläri, ja seuraavana
hetkenä Peter sai selkäänsä särkyneen pullon kappaleet.
Hohottava naurunremakka täytti ilman ja kaikui vuorissa.
"Mikä kepponen!" vikisi postinkantaja.
"Mikä kepponen!" karjahti seppä.
"Mikä kepponen!" mölisi mylläri.
"Siinä sait", virnisti Natt.
"Hänellä on kohta poikain kujeet, tuolla herra Paulilla", sanoi
Lentävän Hevosen kapakoitsija.
"Ei, hän on jo aika mestari", kehui Tuomas Kyttyräselkä.
Jättäen Peterin pyyhiskelemään vaatteistaan likööriä, jota oli pullon
pohjassa vielä ollut, tämä meluisa sakki lähti tielle, miehet huutaen
ja kiroten, koirat haukkuen ja liehakoiden heidän ympärillään ja kukot
vihaisesti kotkottaen, kun jokaisen kädet härnäsivät ja nyppivät niitä,
ja miehet nauraa hohottivat niiden raivolle.
Newlannin laakson rannalla oli aukea kenttä, jossa muutamalla
lyijykaivosmiehellä oli ollut hiilihauta pari vuosisataa sitten. Se
oli kuin amphiteatteri, jonka ympärillä kohosi suurempia ja pienempiä
kukkuloita, joitten välissä taas oli syviä kuiluja ja rotkoja. Näistä
vanhoista kaivoksista ei ollut nähtävissä mitään muuta kuin joku
tursistunut aukko vuoren kupeessa tai siellä täällä joku merkillinen
syvennys, joka näytti veden muodostamalta. Sammaltuneita kivikasoja oli
ympäriinsä ja toisista saattoi huomata lyijysuonia, mutta ei kuulunut
pienintäkään vasaran tai rautakangen ääntä, eikä kulkenut kuormia ja
rattaita rappeutuneella tiellä. Siellä vallitsi täydellinen hiljaisuus
ja yksinäisyys, niin että helposti saattoi unohtaa, että maailma on
täynnä ääntä ja melua.
Tänne Drayton ja hänen toverinsa suuntasivat tiensä. Hiilihaudan
reunalle he kiipesivät ja istahtivat ympyrään. He olivat tulleet
pitämään kukkotaistelua. Bantam-kukko, jota Natt kantoi ja jonka
hänen isäntänsä omisti, tahdottiin panna taistelemaan toisia vastaan.
Drayton ja seppä esiintyivät taistelumestareina. Ensimmäinen koetus
oli bantamin ja pitkän Geordien mustan espanjalaisen välillä. Geordien
lintu parahti pian surkeasti lentäen pilkallisten katsojain päiden yli
tiehensä, mutta Geordie hyökkäsi jälkeen ja sai kiinni sen levitetystä
siivestä ja samalla väänsi niskat poikki. Sitten päästettiin irti
John Proudfootin hopean- ja mustankirjava. Se hyökkäsi suoraa päätä
iskeäksensä kannuksensa vastustajansa kylkiin. Toinen lähti pakoon ja
niin ne juoksivat kilpaa ympäri piiriä. Vihdoin ne iskivät yhteen,
ne repivät kannuksin ja nokin toisiansa, ja höyhenet peittivät pian
taistelukentän. Ja kaksi miestä, vastakkaisilla puolilla haudan
reunoilla, seurasi kiihkeästi ottelua usuttaen aina yhteen, jos
ne aikoivat lakata, heiluttaen hyväksyvästi päätänsä jokaiselle
uskaliaalle yritykselle silmät verestävinä ja hampaat irvissä.
Välillä he ottivat lintunsa eroon ja viilasivat niiden kannuksia
terävämmiksi. Lopuksi he ottivat kukon niskasta kiinni, kutsuivat
pikikupin ja laastaroivat eheiksi niiden vertavuotavat nokat. Kukot
olivat melkein yhtä vahvat ja uupuivat vihdoin. Nöyrinä ne kulkivat
toistensa jäljissä ojennellen veristä nokkaansa ja työntäen ulos
kuivan, valkean kielensä; mutta vieläkin ne yrittivät uudestansa, ne
pöyhistivät pyrstöjänsä ja hyökkäsivät toistensa kimppuun taistellen,
kunnes kumpikin kaatuivat maahan.
Kun kukkojen voima alkoi vähetä, kasvoi miesten kiihko sitä mukaa.
Ihastuksissaan he huusivat, selittivät, kirosivat, hoilasivat ja nauraa
hohottivat.
Vihdoin, kun bantam kaatui kuolleena maahan eikä näyttänyt vähintäkään
virkoamisen merkkejä, Draytonin raivoa ei mikään voinut hillitä. Hän
harppasi haudan yli kasvot yhtä punaisina kuin hänen kukkonsa nokka ja
huutaen: "Saatana, mitä varten sinä tapoit minun lintuni?" hän tarttui
kaikin voimin sepän rintapieliin.
Syntyi tulinen koetus. Huutojen ja naurunhohotuksen säestäessä seppä
heristäysi voimakasta vihollistansa vastaan, kiersi lujat käsivartensa
hänen rintakehänsä ympärille, rutisti hänet litteäksi rintaansa vasten
ja heitti hänet maahan. Kiiluvin silmin hän piti häntä maassa antamatta
liikahtaakaan paikaltansa.
"Minä näytän sinulle, ettet toista kertaa yritä samaa", hän puhisi.
"Eihän se paina Johnin käsissä enempää kuin tuohilevy", huomautti
mylläri.
"Herrahan menettää pian koko sisunsa?" sanoi Natt räpyttäen unisia
silmiänsä.
"Minä muistan päivän, jolloin hän olisi pannut Johnin hartiat maahan,
niinkuin ei mitään", lisäsi pieni postinkantaja.
Natt auttoi Draytonin jaloilleen. Hän oli nyt vaiti, mutta kasvoilla
oli uhkaava ukkospilvi.
"Se tulee siitä, kun herrasmies sekaantuu alempainsa asioihin", mutisi
hän ja pyyhki hikoilevaa otsaansa silkkisellä nenäliinallansa.
Mylläri murisi, kivenhakkaaja mörähti jotakin ja pieni postinkantaja
nauraa hihitti.
Draytonin silmät leimahtivat.
"Minä olen herrasmies, niin minä olen, jos haluatte tietää", hän sanoi
uhkaavan näköisenä.
Seppä seisoi lähellä oikoen laiskasti käärittyjä paitansa hihoja.
"Kuka se kissanhännän -- viisaitten ihmisten puutteessa luullaan niin",
hän sanoi nauraen. "Mutta hamppari, joka kuitenkin on _mies_, on sata
kertaa parempi kuin tommonen _herrasmies_."
"No, se sattui kuin tikulla silmään, John", huusi Dick ja sitä seurasi
yleinen naurunräjähdys.
"Herrasmies! Kysykää akoilta, mitä he tekevät tommosille
_herrasmiehille_", lisäsi seppä raivoissaan. "Mies, joka ei osaa muuta
kuin haljuilla ja juora."
Kuului mutinaa miesjoukosta ja iskettiin merkitsevästi silmää.
"Tierustakaa niiltä, mitä ne tekevät miehelle vietyään hänet neljäksi
päiväksi Lunnoon, että tuovat hänet takaisin toisena miehenä -- kysykää
akkaväeltä. He kyllä sen tietävät, luulisin."
Seurasi levotonta liikehtimistä.
"Saatana vie! Mitä sillä akalla on minun kanssani tekemistä?" sävähti
Drayton.
"Ei, ei", vastasi seppä. "Oma vaimosi ei näy olevan erittäin huvitettu
sinun seurastasi."
Draytonin silmät olivat punaiset, mutta niiden tuli sammui äkkiä. Hän
astui sepän luo ja ojensi kätensä.
"Sinä voitit minut", hän sanoi toisella äänellä, "mutta minä en ole
sellainen mies, joka haluan pitää vihaa ja murjotella, ei sinne
päinkään; tule, vanha veikko, ja sovitaan pois."
"Hyvin sanottu", kehahti Tommy Lowthwaite, kapakoitsija.
"Se on niinkuin pitääkin", virkkoi Dick-mylläri.
"Hän on sittenkin oikeata sorttia pohjaltaan", myönsi Job,
kivenhakkaaja.
"Ihan oman isänsä poika on Paul Ritson", lisäsi Tuomas Kyttyräselkä.
Paria minuuttia myöhemmin tämä sovinnon tehnyt joukko tarpoi polvea
myöten vesilaskun yli laakson toiselle puolen. He pysähtyivät muutamien
askelten päähän kaivoksesta, jonka reunalla oli koneita ja pyöriä.
"Mennääns kattoon mun veljein tilejä", sanoi Drayton ja he astuivat
yksikerroksiseen taloon, joka oli lähellä.
Huone oli tilava -- sisustettu kuin kirjasto eikä niinkuin konttori --
paksut villamatot lattialla, kirjoituspöytä, nojatuoleja ja upea pöytä
keskellä lattiaa näyttivät sangen kodikkailta.
"Täm' on kuin meitä varten, hitto vie", sanoi Drayton. "Tommy, avaapas
nyt joutuin korkit."
"Siinä täytyy olla tulot, ennenkuin voiraan laittaa tämmöttiä", sanoi
mylläri heittäytyen nojatuoliin lojollensa.
Dick katui kuin vimmattu, kun oli ollut niin hullu, ettei ollut
vaatinut kuin viisikymmentä puntaa tuhotusta myllystänsä.
"Ettekös ole kuulleet, ettei kaikki ole kultaa, mikä kiiltää?" hymähti
Drayton raapaisten tikulla tulta mahonkipöydän päästä.
"Mitä, mies, tahroks sanoa, ettei kaivos kannata?" kysyi seppä.
Drayton pudisti hänelle yli olkansa päätänsä ja sen tuli tarkoittaa
sekä kieltoa että epäilystä.
"Kyll' se nyt kannattaa, kun teillä on rahoja lainata Hugh-herralle",
pisti Tuomas Kyttyräselkä viisaan näköisenä.
"Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa", sanoi Drayton leveästi
hymyillen aivan kuin salataksensa suuria tietojansa.
Miehet nauroivat ja kapakoitsija lähetti pullon kiertämään miehestä
mieheen ja jokainen tullasi sitä suulta ja istui sitten tyytyväisenä
tupruttaen uhkeita savupilviä ja ruiskautellen pitkiä sylkiä matolle.
Ja yhä linnut lauloivat kirkkaassa ilmassa, ja yhä vesi kohisi
koskissa, yhä vieno tuuli humisi puissa ja ruohossa ja yhä aamuaurinko
hohti kaiken yllä.
Ovi avautui ja Hugh Ritson astui asianajaja, herra Bonnithornen
seurassa sisään. Hänen silmänsä välähtivät raivosta, kun hän päästyään
kynnyksen yli katsahti ympärilleen.
"Marssikaa tiehenne täältä", hän sanoi.
Miehet nousivat jaloillensa, tyrkkien kyynärpäillänsä toisiansa
päästäksensä ulos. Drayton istui pöydän ääressä, siirsi rauhallisesti
piippunsa toiseen suupieleen ja kielsi miehiä jäämään.
Hugh Ritson astui Draytonin luo ja laski kätensä hänen olalleen.
"Minä tahdon puhua sinun kanssasi", hän sanoi.
"Mistä niin?" kysyi Drayton.
"Minä tahdon puhua kanssasi", kertasi Hugh.
"Mitä on? Anna kuulua. Se kai on joku opetussaarna, vai? Älä kursaile
minun ystäviäni."
Hugh Ritsonin kasvot vaalenivat ja kylmä hymy leikki hänen huulillansa.
"Sinun aikasi on lähellä", hän mutisi ja pyörähti ympäri.
Kun hän astui ulos meluisasta huoneesta, seurasi häntä käheä nauru. Hän
huoahti raskaasti.
"Jumalan kiitos, se on kohta ohi", hän sanoi.
Bonnithorne asteli hänen rinnallansa.
"Eikös se olekin huomenna?" kysyi asianajaja.
"Huomenna", sanoi Hugh Ritson.
"Oletko sinä ilmoittanut hänelle?"
"Ilmoita sinä itse, Bonnithorne. Minä en voi enää sietää tuota miestä.
Minä voisin tehdä jotakin, jota sittemmin katuisin."
"Oletko sinä kutsunut kirkkoherra Christianin saapuville?"