Kaksi päivää myöhemmin Hugh Ritson astui pyhän Margaretan luostarin
kirkkoon. Oli iltapalvelus ja väkeä oli keskilaiva tungokseen täynnä
kuorista portaille asti. Sivukuorit, joissa ei ollut istuimia, olivat
vain puolillaan ja käytävät olivat tyhjät, sillä ainoastaan siellä
täällä joku yksinäinen mies nojasi suuriin pylväihin, jotka muodostivat
synkän pylväskäytävän.
Jumalanpalvelus oli jo alkanut. Hugh Ritson kulki äänettömin askelin
kuoriin päin, kunnes hän tuli lähemmä keskiosaa, jossa ihmiset olivat
ahtautuneet toisiinsa kiinni. Siellä hän pysähtyi muutaman pylvään
vierelle ja katseli tarkasti niitä, jotka olivat kuorissa.
Hän saattoi hyvin kuulla saarnaajan äänen, mutta hän tuskin kuunteli
sanoja. Hänen silmänsä kiersivät ympäri kirkkoa, kunnes ne pysähtyivät
muutamaan kuorin eteläisen reunan paikkaan, johon joukko nunnia
alaspainunein katsein oli asettunut. Yksi niistä oli peittänyt kasvonsa
hunnullansa, rukousnauha oli hänen rinnallansa ja hän nypelöitsi sitä
hermostunein sormin. Hänen vieressään olivat toiset kasvot, jotka
kiinnittivät Hugh Ritsonin huomiota. Ne olivat Gretaa omaa kauneuttaan
säteilevät kasvot. Niiden ilme oli hellä ja vakava, ja tunteitten lämpö
oli kohottanut silmiin kostean kiillon.
Hughin silmät eivät siirtyneet hetkistä kauemmaksi näistä kahdesta.
Velttona hän kuunteli niitä sanoja, joita näille ihmisille lausuttiin
ja jotka tekivät heidät mykiksi. Saarnaaja oli hoikka, nuori mies,
laihtunut ja kalpea, mutta silmät olivat säteilevät ja ääni soinnukas
ja hyväilevä. Mutta itse saarna oli kiihkeän intohimoinen ja
suvaitsematon, sisältäen enemmän lakia kuin evankeliumia, kuten aina
munkki Jeromen hehkuvat saarnat.
"Moni luulee tiensä oikeaksi, mutta se johtaa kuolemaan." Tämä teksti
kerrattiin ainakin kaksikymmentä kertaa. Ihmiset puhuvat omantunnon
oikeudesta, aivan kuin omatunto olisi Jumalan laki. He lörpöttelevät
suvaitsevaisuudesta, aivan kuin harhaoppia tulisi suvaita, jos joku on
siihen langennut. Omatunto! Se on olosuhteitten orja. Suvaitsevaisuus!
Se on helvetin portin tunnussana.
Hugh Ritson kuunteli välinpitämättömänä tuijotellen vuoroin nunnaan,
jonka pää oli painunut vuoroin hänen rinnallaan olevaan kukoistavaan
olentoon, jonka pää oli pystyssä. Vihdoin yksi sana sai koko hänen
sielunsa väräjämään. Miehet, naiset, koko mykkä ihmisjoukko, pylväät,
kuorit, akkunat pyhäinkuvineen, alttarilla palavat kynttilät, ihana
alttaritaulu, kalpeat kasvot palavine silmineen saarnastuolissa --
kaikki hävisi häneltä sinä hetkenä.
"Ihmiset luulevat", jatkoi puhuja, "että mikä on oikein ajatusten
valtakunnassa, ei voi olla väärin elämän maailmassa. Tehdään
liittoja perkeleen kanssa ja alistetaan ne oman orjuutetun mielen
hyväksyttäviksi. Ei ole niin pimeää tietä, jota ei kuljeta, jos se
vain näyttää valon tieltä, ei niin väärää suuntaa, kunhan se tuntuu
oikealta. Varokoon kukin sitä valhetta, jonka on lausunut omalle
sydämelleen. Se johtaa kuolemaan."
Silmät jäykkinä tuijotellen ja verettömin kasvoin Hugh Ritson astui
askelen taaksepäin ja nojasi vapisevalla kädellään pylvääseen, jota
vasten äsken oli välinpitämättömänä seissyt. Hänen askelensa ääni oli
vihlovana kaikunut yli äänettömän kirkon, ja moni kaula kurkottui häntä
kohden. Hänen mielenliikutuksensa oli sinä hetkenä hävinnyt. Kevyt hymy
hänen kovilla huulillansa ilmaisi, että enkelin ääni hänen sielussansa
taaskin oli voitettu.
Saarna loppui ankaraan selitykseen, miten horjumaton on Jumalan laki
ja miten sen rikkojat joutuvat ikuiseen kadotukseen. Sanat olivat
voimakkaat ja järkyttävät, mutta mies, joka hetkisen näytti enimmän
järkytetyltä, olikin entistä paatuneempi. "Tähdet", jatkoi puhuja,
"jotka tuikkivat ylhäällä, ovat nähneet kaiken syntyvän ja katoavan.
Ennenkuin ihminen luotiin, olivat ne. Vanha joki, joka kulkee tämän
vanhan kaupungin läpi tänä iltana, on virrannut siitä vuosisatoja,
ja sukupolvet sukupolvien perästä iloiten ja surren ovat vaipuneet
hautaan, mutta vielä huuhtelee sama vesi sen rantoja. Kuitenkin tähdet,
jotka itse mittaavat aikaa, meri, johon virrat katoavat, kaikki
häviävät, mutta sittenkin ihminen elää, vaikka ajallisuus lakkaa.
Vaikka hän joutuu kadotukseen, hän kuitenkin elää ja kärsii. Hän on
ikuinen kuin taivaat ja taivasten taivaat eikä hänen kärsimyksellänsä
pidä loppua oleman."
Saarnaaja lopetti, ja touhu ja tohina, joka penkeillä syntyi, ilmaisi,
että äärimmilleen kiihtynyt jännitys oli lauennut. Kasvot, jotka olivat
vääntyneet pelosta ja tuskasta tai joilla ilmeni kiduttava omantunnon
tuska, tai jotka olivat hehkuneet innostuksen tulta, saivat jälleen
luonnollisen ilmeensä.
Iltahymnin lauloi koko kirkkokansa seisoaltaan. Se kohosi voimakkaana
siniseen kupuun, johon alhaallariippuvat lamput loivat merkillisiä
varjoja peittäen pyhimyskuvat salaperäiseen hämyyn. Oli kuitenkin yksi
ääni, joka ei liittynyt kiitoslauluun, ja Hugh Ritsonin suljetut huulet
kuvasivat vain vertauskuvallisesti suljettua sydäntä.
Hän kyseli itseltänsä, olisiko totta, että vielä sittenkin, kun
tähdet ovat palaneet loppuun, ihminen vieläkin kärsisi. Turhaa! Mitä
on ihminen? Tämä ihmispaljous, jonka voimakas ääni kohisi kuin meren
aallot, mitä se oli? Tässä vanhassa kirkossa, jossa he lauloivat, oli
laulanut ihmisiä ennen heitä ja missä he olivat nyt? Kuka voi sanoa,
etteivät ne olleet joutuneet kadotukseen? He olivat eläneet, uskoneet,
kuolleet ja poistuneet -- menneet pois synteineen ja suruineen,
menneet tahtoineen ja taipumuksineen, poistuneet kaikkien katseilta
ja muistosta, eikä tullut vähintäkään viestiä heistä ilmoittamaan,
mikä kuoleman jälkeen odotti, tai liittymään tähän riemulauluun,
jossa väreilee niin harras toivo. Toivo! Se on unta. Se uni hallitsee
ihmisten haluja ja tunteita, täyttää kirkot ja kappelit ja saa heidät
uneksimaan yhä uudelleen. Mutta se on unta, josta ei ole heräämistä ja
josta ei milloinkaan saa tietää, ettei se ollut totta.
Saarnaaja ja kuorot jättivät kirkon. Silloin seurakuntakin hajosi.
Hugh Ritson jäi jäljelle seisten entisellä paikallansa pylvästä
vasten. Nunnat eteläisellä puolella nousivat viimeiseksi ja katosivat
muutamasta etelänpuoleisesta sivuovesta. Hugh katseli heidän
poistumistaan siirtyen hänkin sinne päin. Greta kulki muutamia
askeleita jäljempänä. Kun väki poistui ja hän nousi paikaltansa,
lankesivat hänen silmänsä Hughiin. Silloin hän painoi päänsä alas ja
riensi kiireisin askelin sivukuoriin. Hugh katsoi, kunnes hän astui
ovesta. Kirkko oli nyt ihan tyhjä ja siellä saattoi vapaasti liikkua.
Hän seurasi jäljessä ja pistäysi ovesta sakastiin.
Hänen edessään oli toinen ovi. Se johti luostariin. Nunnajonon loppupää
hävisi juuri siitä. Greta seisoi sakastissa nöyränä ja hartain
ilmein toinen käsi rinnalla ja toinen kiinni ristiinnaulitussa,
joka seisoi seinän vierellä. Kun hän näki, että Hugh oli seurannut
häntä, hänen ensimmäinen ajatuksensa oli juosta tiehensä ja toinen
langeta polvilleen hänen eteensä. Hän ei tehnyt kumpaakaan. Voittaen
heikkoutensa, mutta vieläkin vapisten päästä varpaihin hän kääntyi
Hughiin uhkaavin ilmein. "Mitä varten sinä tulet tänne? Minä en halua
puhua sinun kanssasi. Anna minun mennä", hän sanoi.
Hugh Ritson ei pienimmälläkään merkillä näyttänyt haluavan pidättää
häntä. Hän seisoi hänen edessään katse maahan luotuna ja tunsi
seistessään jalkansa epävarmaksi. "Minä tulen sanomaan sinulle
hyvästi", hän vastasi tyynesti. "Minä tulen sanomaan, ettemme enää
koskaan tapaa toisiamme."
"Kunpa olisimme eronneet ennen, kuin tapasimme toisemme viime
kerralla!" sanoi Greta kuohahtaen.
"Kunpa emme olisi koskaan toisiamme tavanneet!" sanoi Hugh matalalla
äänellä.
"Sinä valehtelit ja sen kautta erotit minut miehestäni", jatkoi Greta.
"Niin tein -- Jumala minulle anteeksi suokoon."
"Ja sinä tiesit, että se oli valhe", lisäsi Greta.
"Minä tiesin, että se oli valhe."
"Missä on sitten sinun häpysi, kun sinä vielä voit katsoa minua
silmiin? Vai eikö sinulla ole häpyä?" kuohahti Greta.
"Eikö sinulla ole sääliä?" kysyi Hugh.
"Oletko sinä säälinyt minua? Etkö sinä jo ole tehnyt kylliksi vääryyttä
minulle?"
"Jumala tietää, että se on totta. Ja Hän tietää että minä olen onneton
ihminen. Sääli minua ja anna minulle anteeksi ja sano minulle hyvästi."
Jokin hänen katuvassa äänessään liikutti Gretaa. Hän oli vaiti.
"Pappi oli väärässä", jatkoi Hugh. "Ei ole mitään perkelettä. Meitä
ohjaavat vain omat himomme. Näiden himojen ylin mestari on rakkaus.
Se on koko maailman hallitsija, joka vangitsee ihmiset ja saa heidät
tekemään kuinka suuria rikoksia tahansa."
"Sinun rikoksesi oli, että minä jouduin tänne", pisti Greta.
"Suokoon Jumala, että minä voisin saada sinut ainaiseksi jäämään
tänne", sanoi Hugh.
"Sitä rukousta Hän ei kuule. Minä jätän tämän: talon tänä iltana. Tänne
on tulossa eräs, joka voi näyttää sinun riettaan valheesi vääräksi."
"Onko se kirkkoherra Christian?" kysyi Hugh. Greta ei vastannut, ja
Hugh jatkoi: "Hänen matkansa on turha. Yksi ainoa minun äitini sana
olisi selittänyt kaiken. Hän on tässä talossa."
"On, taivas sinulle anteeksi suokoon, että hän on täällä", vastasi
Greta.
"Sinä olet väärässä. Sinä et tiedä kaikkea. Missä on sinun miehesi?"
Greta pudisti päätänsä. "Minä en ole tavannut häntä enkä kuullut
hänestä mitään sen jälkeen, kun me erosimme tämän luostarin
esihuoneessa", hän huokasi.
"Ja kun sinä jätät tämän talon tänä iltana, jätätkö sinä hänet iäksi?"
kysyi Hugh.
"Taivas sen estäköön!" sanoi Greta kiihkeästi. Hugh Ritsonin verettömät
kasvot olivat kauheat katsella. "Greta", hän sanoi tuskaisella äänellä,
"heitä hänet, mielestäsi. Pidä tätä väärää liittoa iäksi purettuna, ja
tämä kurjuus loppuu. Piti olla sinä ja minä -- minä ja sinä. Mutta se
on ohi nyt. Minä en tahdo tulla teidän väliinne. Hyödytöntä on sitä
ajatella. Minä en tarjoa sinulle rakkauttani, sillä sinä surmasit sen
jo kauan sitten. Mutta minä en voi nähdä sinua veljeni vaimona. Se
tuottaisi minulle liian suurta kärsimystä. Minä en jaksa sitä kestää.
Sääli minua. Jos minä en voi toivoa sinun rakkauttasi, eikö minulla ole
oikeutta saada osakseni edes sinun sääliäsi? Mitä minä olen kärsinyt
sinun rakkautesi vuoksi? Saanut ikuisen tuskan sydämeeni. Mitä minä
olen uhrannut sille? Nimeni -- paikkani -- perintöni."
Greta kohotti häneen kysyvän katseensa.
"Mitä! Eikö hän vieläkään ole kertonut sinulle kaikkea?" jatkoi Hugh.
"No, sillä ei väliä. Mitä hän on tehnyt ansaitaksensa sinun rakkautesi?
Mitä hän on kärsinyt? Mitä hän on uhrannut?"
"Jos tuo on rakkautta, on se itsekästä rakkautta", päätti Greta
murtuneella äänellä.
"Itsekästä? olkoon niin. Kaikki rakkaus on itsekästä."
"Jätä minut, jätä minut."
Hugh Ritson vaikeni. Hänen kiihkonsa lisääntyi. "Minä jätän sinut", hän
sanoi, "enkä koskaan tule sinua tapaamaan. Minä menen sinun luotasi
iäksi ja kätken poveeni tuskan, joka seuraa minua elämäni loppuun asti,
jos sinä lupaat minulle yhden asian."
"Mikä se on?" kysyi Greta silmät maahan luotuina.
"Se on paljon", jatkoi Hugh, "mutta se ei ole kaikki. Jos hinta on
suuri, niin ajattele sitä ikuista kurjuutta, mihin se on minut,
johtanut. Tahdothan sinä uhrata jotakin minun hyväkseni, etkös
tahdokin?"
Hänen äänensä painui hänen puhuessaan, hänen kalpeat kasvonsa kävivät
lempeiksi ja toivoton rakkaus loisti hänen suurista silmistänsä.
"Sano, että tahdot -- tahdot minun vuokseni!" Hän ojensi kätensä häntä
kohden aivan kuin sielun ja ruumiin kärsimys olisi ansainnut edes yhden
ainoan rakkauden sanan tai katseen.
Greta seisoi ääneti hievahtamatta paikaltansa. "Mikä se on?" hän
kertasi.
"Salli minun ajatella, että sinä tahdot tehdä jotakin minun hyväkseni
-- minun", pyysi Hugh. "Suo minulle edes se lohdutus. Ajattele, mitä
minä olen kärsinyt sinun tähtesi ja kuitenkin turhaan. Ajattele, ettei
se ehkä ollut minun syyni, ettet sinä voinut minua rakastaa, että joku
toinen nainen olisi saattanut pitää minua rakkautensa arvoisena, jos
minä olisin voinut häntä rakastaa."
"Mikä se on?" toisti Greta tyynesti, mutta hänen silmänsä olivat täynnä
kyyneleitä.
"Ajattele, että minä olen luja, itsepäinen ja järkähtämätön
luonteeltani, että koko maailmassa ei ole miestä eikä naista, ystävää
eikä vihamiestä, jolle minä olen osoittanut erikoista huomiota, etten
minä lapsuudestani asti ole koskaan polvistunut Herran huoneessa
rukoukseen, että ihmiset olisivat sen nähneet tai Jumala kuullut.
Ajattele tätä ja huomaa, että minä olen sinun jalkaisi juuressa
onnettomana ihmisenä."
"Mitä se on?" kysyi Greta taaskin.
Hugh vaikeni ja jatkoi sitten tyynemmin: "Että sinä antaisit lupauksen
ja ottaisit nunnan hunnun ja jäisit tänne koko elämäsi ajaksi."
Greta kohotti katseensa. Hugh tuijotteli häneen.
"Ei. Minä en sitä voi. Minä rikkoisin silloin avioliittolupaukseni",
sanoi Greta tyynesti.
"Jos sinä pidät sen, silloin sinä rikot itseäsi, miestäsi ja minua
vastaan", väitti Hugh.
"Minä rakastan miestäni", sanoi Greta kasvoillaan suloinen ilme.
"Ollessani rakkaudelleni uskollinen, olen uskollinen hänelle."
Seurasi äänettömyys. Hugh Ritsonin olennossa tapahtui muutos. Hänet oli
vallannut intohimon raivo, kun hän keskeytti hiljaisuuden.
"Greta", hän sanoi, ja hänen äänensä ankarasti värisi, "jos on jotakin
totta siinä, mitä pappi tänä iltana puhui -- ellei se ole unta ja
juhlallista vääristelyä, joka tahtoo johtaa tyhmiä ihmisiä harhaan --
jos on olemassa Jumala ja tuomio -- on minun sieluni jo liian raskaasti
rikkonut sinua ja sinun omiasi vastaan. Minä tahdoin pelastua uudesta
synnistä, joka on mustempi ja kauheampi kuin kaikki muut, mutta sinä et
sallinut sitä."
"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Greta, ja hänen kasvoilleen lensi
säikähtänyt ilme.
Hugh Ritson astui askelen lähemmä.
"Sitä, että sinun miehesi on minun vallassani, että yksi ainoa minun
sanani tuottaa hänelle tuomion, joka on kuolemaakin kauheampi, että jos
tahdot ostaa hänelle vapauden, sinun täytyy luopua hänestä iäksi."
"Puhu selvästi. Mitä sinä tarkoitat?" läähätti Greta.;
"Valitse -- pian. Kumman tahdot? Sinä jäät tähän: luostariin tai
miehesi elämäniäkseen vankilaan."
Gretan mielessä myllersi kaikki sekaisin. Hän aikoi rientää ovelle.
Hugh asettui hänen eteensä.
"Minä erotin teidät valheella, mutta minulle se ei aina ollut valhe",
hän sanoi. "Usko minua edes kerran. Luuletko sinä, että minä olisin
kieltänyt itseni ja perintöni ja antanut äpärän olla minun paikallani,
ellen minä olisi uskonut sitä?"
"Mikä uusi valhe tuo on?" kysyi Greta.
"Sama se sille. Taivas tietää. Ja kaiken minä tein rakkaudesta
sinuun. Onko minun rakkauteni sinuun niin suuri rikos, ettei sitä
voida anteeksi antaa, vaikka se on johtanut minut niin kauaksi kuin
rakkaus vain voi johtaa? Minä ajattelin toimittaa koko pallonpuoliskon
teidän välillenne lähettämällä hänet Afrikkaan ja sinut takaisin
Cumberlandiin. Mutta minua pelotti, että valhe selviäisi. Minulle olisi
ollut kylliksi, jos olisin saanut teidät erotetuksi."
"Ja nyt, kun kostosi on pudonnut sinun jalkoihisi, sinä tulet
polvillasi minun luokseni", sanoi Greta.
"Kosto? Se olisi ollut viheliäinen kosto", sävähti Hugh. "Hän olisi
saanut totuuden selville ja palannut takaisin vaatimaan sinua
omaksensa. Minulla ei olisi ollut lepoa eikä rauhaa, jos hän olisi
ollut elossa ja vapaana. Tulenko minä polvillani sinun luoksesi? Kyllä,
mutta minä tulen rukoilemaan sinua, että pelastaisit miehesi. Onko se
liian paljon, mitä minä sinulta pyydän? Ajattele, kuinka paljon siitä
riippuu! Ellet sinä sääli minua, eikö sinulla ole sääliä häntäkään
kohtaan?"
Greta koetti päästä hänen ohitsensa.
"Greta", sanoi Hugh, "valitse ja pian. Sen tulee tapahtua nyt tai
ei koskaan. Tänä iltana -- huomenna se on myöhäistä. Sinä vietät
täällä pyhää, kieltäytyvää elämää, tai hän kuluttaa kurjat päivänsä
rangaistustyössä kuritushuoneessa."
"Se on vain toinen valhe. Anna minun mennä", sanoi Greta.
"Se on tosi niin totta kuin Jumala meitä kuulee", sanoi Hugh.
"Minä en ikinä sitä usko."
"Minä vannon sen", sanoi Hugh tarttuen lujasti hänen ranteeseensa.
"Minä vannon sen Jumalan pyhällä alttarilla."
Hugh koetti vetää Gretaa takaisin kirkkoon, mutta tämä vastusteli.
"Anna minun mennä! Minä huudan apua." Hugh päästi hänen kätensä ja
vetäytyi pois tieltä. Greta lähti ääneti ja asteli hitaasti tiehensä.
Hugh seisoi hetkisen yksin sakastissa. Sitten hän meni kirkon läpi
ulos. Se oli tyhjä, mutta valoisa. Suntio pitkä ruoko kädessä sammutti
valot toisen toisensa jälkeen. Hän kääntyi käsi ylös kohotettuna
katsomaan olentoa, joka kumarassa ja epävarmoin askelin kulki
pylväskäytävän kautta ja läntisestä ovesta ulos.