Tien varrella, kuuden penikulman päässä Lontoosta, oli majatalo, jonka
oven päällä riippui nimikilpi, mihin oli maalattu hopeinen haukka ja
kultainen haikara. Se oli pieni matalakattoinen rakennus, jossa ulkoa
tultaessa ensiksi oli kapakka ja siitä päästiin molemmilla sivuilla
oleviin huoneisiin.
Vasemmalla olevan huoneen ovi oli suljettu, mutta sisältä saattoi
kuulla lasten ääniä ja joskus taas heidän iloista nauruansa. Huone
oikealle oli auki. Se oli savustunut paikka, jossa oli muutamia
tuoleja, pitkä honkainen pöytä ja sen takana penkki, toisella seinällä
rahi, seinillä piippuja, jotka riippuivat nauloissa, ja pyöreä
kurkihirsi kannatti matalaa kattoa.
Suuri tuli roihusi avoimessa takassa, jossa ei ollut kupua eikä
reunustaa. Sen edessä suunnattomassa tuolissa, joka oli kuin äsken
puustaveistetty kanotti, loikoi huoneen ainoa asukas. Yllään hänellä
oli vaalea, raidallinen puku. Hänen hattunsa oli vedetty syvälle,
silmille suojaksi kuumuutta vastaan. Hän oli nukahtanut, sen huomasi
ensi silmäyksellä.
Jos huonetta olisi valaissut muu kuin takkatuli, se olisi näyttänyt
synkältä ja ilottomalta, mutta tässä valossa tämä mukavuuksia vailla
oleva suoja pani sydämen lämpimästi sykähtämään. Rusohohtoiset liekit
leikittelivät nukkujan pörröisellä tukalla, hiekkaisella lattialla
ja räikeillä kuvilla koristetuilla seinillä. Ne loivat varjoja ja
hävittivät ne samassa, kurkistivat ulos pienestä, pölyisestä akkunasta
ja hymyilivät, kun sininen yö seurasi niitä sisään.
Vanha vaimo, keltainen kasvoiltansa ja tavattoman ryppyinen, tarjoili
kapakassa. Pari kolme kulkevaa kaupustelijaa istui penkeillä
keskustellen keskenään. Eräs näistä arvoisista vieraista virnisti
oikeaa suupieltänsä ivalliseen hymyyn.
"Vaikka minut hirtettäisiin, on minusta verraton onni omistaa sellainen
poika, joka ei hetkeäkään suvaitse tehrä työtä!"
Vanha vaimo nosti silmänsä.
"Kas niin, kylliksi siitä!" hän sanoi ja nyökäten päätään oveen päin,
josta kuorsaus kuului, jatkoi: "Hän saa kyllä kohta työtä heittäessään
teidät ovesta ulos, ainakin jotkut, kuten heitti viime sunnuntaita
vasten nuoren Bobbyn."
"Vaikka vain! Ei hän kumminkaan tierä, millä puolen hänen leivästään on
voi, sitä hän ei tierä."
"_Hänen_ leivästään?" sanoi toinen, vanha maankiertäjä, kiihkoisasti ja
halveksien hymähtäen. "Tarkoitat kai hänen vanhan äitinsä leipää. Etkös
ole koskaan nähnyt ihmisiä, jotka aina syövät toisten leivän eivätkä
koskaan omaansa, eivätkä voi erottaa enempää kuin lapset, kummalla
puolen leivästä on voi?"
"Hillitse kieltäsi, Luke Sturgis", kivahti vanha vaimo. "Sinulla ei ole
ollenkaan syytä sotkeutua asioihin, jotka eivät sinulle kuulu."
"Älkää nyt kimmastuko, rouva Drayton. On eräs toinen asia, johon
tahtoisin sangen mielelläni _sekautua_ ja se on tuon teirän kelpo
poikanne sikaarivarasto, vaikkapa ette sitten antaisikaan mitään
juotavaa. Minä korvaan sen kyllä sopivassa tilaisuuressa."
Raukeasilmäinen mies, jonka jaloissa koira leikitteli, virkkoi:
"Ollut Lunnossa taaskin", ja osoitti piippunysällänsä sinne, missä
nukkuva mies lojui. "Saanut Lunnon hajua vaatteisiinsa. Minä aina
tunnen sen neljänkymmenen kyynärän päästä."
"Silloin te erehdytte, herra Tietäväinen", sanoi vanha vaimo, "hän
ei ole saanut vaatteihinsa Lunnon hajua, ainakaan _tällä_ kertaa.
Hän on ollut siellä, missä ei ole hajua enempää kuin Hendonissakaan,
lukuunottamatta vuoriston tuoksuja, sillä hän on nähnyt vesiputouksia
ja lammaslaumoja."
"Vuoriston? Ja onko herra Paul ollut vuoristossa?"
"On, Cummerlannissa. Se on vuoristoa, ja suurenmoistapa onkin, kuten
olen kuullut."
"Cummerland? Eiks' se ol' se paikka, josta tää nuori rouva on kotoisin?"
"Ehk' on. En tahdo väittää, ettei ole."
"No, nyt ne asiat selviävät, eiks' selviäkin?" Puhuja päästi
merkitsevän vihellyksen ja käänsi sitten pahaamerkitsevän katseensa
tovereihinsa. "Minä aina sanon eukolleni: 'Oles vaiti', sanon minä, 'ja
vielä se tulee ilmi', ja eikös se nyt ole niin käynyt?"
Ravintolan emäntä kuohahti.
"Ja _minä_ aina sanon sinun rouvallesi: 'rouva Sturgis', sanon minä,
'minua aina suututtaa nähdä miehen sekaantuvan toisten asioihin,
juoruavan ja levittävän häväistysjuttuja -- se on paha vika naisessa,
jolta te ette parempaa odotakaan, kuten sanat kuuluvat, mutta miehelle
sellainen ei ollenkaan sovi -- ja minä toivon, että te pidätätte
miestänne', sanon minä, 'pistämästä nokkaansa, kuten te aina sanotte,
toisten ihmisten asioihin.' Kas siinä, mitä _minä_ aina sanon sun
eukollesi."
"Siinä teette vallan viisaasti", sanoi arvoisa puhuteltu jutellen
hyväntuulisesti, niinkuin se, joka ei minkään anna rauhaansa häiritä.
"Etteks' tahro nyt tutkia, eikö siellä olisi mulle tupakkaa?" hän kysyi
pannen pennyn pöytään.
Niinpä kapakan emäntä otti hyllyltä tupakkatötterön, koppasi pennyn
pöydältä ja heitti sen laatikkoon.
"Ei sitä tartte kieltääkään, väitän minä, ettei herra Draytonilla olisi
sormensa sen nuoren neiti-rouvan sopassa."
"Kas niin -- kylliksi siitä! Minä sanon teille, ettei hän ole
vilahdukseltakaan nähnyt koko naista, ennenkuin sunnuntaista toista
viikkoa sitten."
Kaksi naista tuli kannuineen kapakkaan.
"Ja mitenkäs se rouvuus jaksaa?" tiedusteli vanhempi naisista --
kuultuaan, mistä oli kysymys -- kapakan emännän täyttäessä hänen
kannuaan.
"Tuolla hän on", vastasi kapakan emäntä vastahakoisesti ja nyökkäsi
päällänsä vasemmalla olevaan suljettuun oveen.
Sinä hetkenä kuului sisältä lasten naurua.
"Hän on siitä kuitenkin iloinen, vaikka olen kuullut kuiskattavan",
sanoi vanha nainen, "että hän syödessään ruokkii kahta, kuten sanotaan."
Miehet nauroivat.
"Sehän on naisten tehtävä", sanoi joku, kun akka kulki ohi.
"Sellaista väkeä ei toki pitäisi ottaa asumaan kunniallisten ihmisten
luo", sanoi toinen, nuorempi nainen, joka oli sitonut hattunsa korealla
silkkinauhalla leuan alle.
"Ja se onkin enemmän kuin armeliaisuus käskee", sanoi toinen eukko.
"Mutta tietysti jokainen osoittaa laupeutta toiselle, joka on
samanlainen kuin itsekin."
"Uteliaisuus on tämän maailman suurin synti", sanoi raukeasilmäinen
mies. "Ihmiset puhuvat kaikenlaisista paheista ja vaivoista; joku pitää
pahimpana juoppoutta, toinen rahanhimoa, joku taas reumatismia tai
jotain muuta, mutta minä sanon, että kaikista kiusallisinta on naisten
uteliaisuus. Sanokaa minulle joku, joka ei ole utelias, niin saatte
nährä, ettei hän pistä nokkaansa joka paikkaan."
"Tietysti ei", sanoi se herra, jota oli sanottu Luke Sturgikseksi. "Ja
osoita minulle mies, joka ei ole utelias", hän jatkoi silmää iskien,
"niin minä näytän sinulle miehen, joka on hyvä kyntäjä, verraton
ojankaivaja ja airanpanossa arvokkaampi kuin painonsa kultaa, kun taas
kovin tieronhaluiset ihmiset syövät ja hävittävät maakunnan pahemmin
kuin ilkeinkin sota."