Lassi hyppeli ihastuksissansa ja laittoi suuret "kestit" Riston
ensimmäisen onnellisen pyydön muistoksi; lautamies Viisanen, susivouti
Melkoinen, unilukkari Nukanteri sekä sen renki Taavetti ja Olli
kutsuttiin kestiin. Lassi kävi itse kutsumassa vieraat, jotka olivat
arvokkaat kun ollakin piti niin juhlallisissa pidoissa. Unilukkarin
renki tosin ei ole erittäin arvoisa, vaan kun se kosioipi Liisaa, niin
pitää hänkin kutsua. Molemmat Riston saamat jänekset keitettiin. Lassi
itse keitti ne ja opetti Ristolle "keittosanat":
"Lämpö lemmen lapsukainen,
Höystä keitos höyryssäsi,
Maukkaaksi maajahaksi.
Rypistele näppisilläs
Suola lihan liitoksihin!"
"Entäs lisäsanat?" määkäsi Risto.
"Ole vaiti! ei keittosanoissa käytetä lisäsanoja".
Sitte kun keitto oli tarkoin maistettu ja kypseksi tunnettu,
ammennettiin se kapustalla lihoinensa lieminensä isoon pöydälle
asetettuun pahkakuppiin, jonka ympärille kestivieraat ynnä talonväki
Lassi, Jussi ja Risto istuivat. Itsekukin leikkasi omalla puukollansa
kupista lihapalasen ja nosti viisihaaraisella kahvelilla eteensä
pöydälle, jossa se pienenneltiin suunmukaisiin palaisiin.
Risto tosin oli huomauttanut isäänsä että kestissä Uudellamaalla ja
kaupungeissa käytettiin "taltrikkia" ja "kahvelia", joita voisi tehdä,
taltrikkiä vahvasta tuohesta, ja kahvelia katajasta eli kuivan kuusen
oksista. Vaan Lassi vastasi: "sellaisia joutavia herrastelemisia ei
tarvitse, pyytömiehet ovat ennenkin pitäneet kestinsä samalla lailla ja
siihen on jokainen tyytyväinen kun vaan keitto on makia ja kun siihen
saapi viinaryypyn alle. Minulla on vielä senverran viinaa, että saatan
tarjota vieraille ja setällesi; sinä et saa ottaa ryyppyä, viina ei
piisaa. Tässä tuonnoin ostin savotan Eerikalta putelin viinaa, siitä
meni kaksi jänestä vaikka on hän noita -- se Eerikka saattaa niin
paljon ottaa viinasta".
Lassi oli samalla kertaa isäntä ja emäntä kestissä, sillä ehkä
Jussilla, jonka mökissä Lassi poikineen asui, oli tyttö Liisa (vanhin
tyttö oli naimisissa miilumestari Mustosen kanssa) oli hän vielä liian
nuori -- ei täyteen 30 vuoden vanha -- ja siis ujo miesten seurassa,
jonka tähden Liisa menikin kestinajaksi saunaan. Liisakin muuten kulki
isänsä Jussin kanssa ketunpyydössä, ja oli erittäin taitava kärpän
pyytäjä.
Niin kestit pidettiin ja ryypyt otettiin, kestisanatkin lausuttiin ja
laulettiin.
Lassi lausui ensiksi kestisanat:
"Anna vastakin vakava
Metsän kuuluisa kuningas
Aina onnea omalleni
Viljaa virittäjälleni
Jäneksiä jäämähänkin.
Varjele virkatiet
Raiskahilta rasittavilta.
Suo ruokaa runsahasti!"
"Entäs lisäsanat" muistutti Risto.
"Mitä siihen panisin lisäsanojasi?"
"Anna kolme neljä kerrallansa -- eikö se passaisi?" liitti Risto.
"No olkoon", säesti Lassi.
"Esi-isäimme tapa oli tällaisissa juhlatiloissa pitää
laulukilvoitukset; tehkäämme me myös niin", kehoitti Lassi.
Susivouti lauloi:
"Vieköön sudet vihollinen,
Perkele sen penikatkin;
Kaikki karhut kaatakohon,
Ilveksetkin ihan kaikki!"
Unilukkari lauloi:
"Papilla on pitkä takki,
Pitkät jäljet jäneksellä.
Pohjaton on papin säkki,
Lukkarin on aina tyhjä".
Lautamies lauloi:
"Pitkät takit, tyhjät säkit
Sekä säkit pohjattomat, --
Vieköön kaikki vihtahousu".
[Vihtahousu = Piru.]
Unilukkarin renki lauloi:
"Liisa laati liipasimen,
kärpälle käpälälauvan".
Risto jatkaa ivaillen:
"Siihen Taavi takertuipi -- -- --"
Jussi istui äänettä koko aterian ajan, vaan vihdoin hänkin piti
velvollisuutenansa pyytömiehenä ja vanhan hyvän tavan mukaan ottaa osaa
laulukilvoitukseen ja lausui siis:
"Ennen esi-isämme
Metsän viippajat vireeät,
Kaatajat kamalan karhun,
Saavat sortajat suden,
Ketun konnan kellistäjät --
Viljan kaiken kallistajat --
Ne kestissä keskenänsä,
Aterialla ainoisasti.
Kiitosvirret veisasivat
Ensin lahjain antajalle
Luojalle laupiahalle --
Emännille, isännille,
Liittivät sen lisäksi,
Kiitoslaulut laatelivat.
Vielä laulun loppupäähän
Pyytäjälle parahalle
Viriteltiin pulska virsi.
Siis kiitos sulle suuri luoja
Lahjojen antaja armas,
Ravinnosta rauhaisasta.
Herttaisista herkkupaloista!
Itse sullekin isäntä
(Emäntää kun en näe)
Lassi veli veikkoseni:
Kiitos kelvoin keittäjälle,
Kiitos ruoasta, ravinnosta,
Atriasta armahasta!
Riittää vielä Ristollekin
Veljein poika pakaralle,
Pyytäjälle parahalle;
Kaikin sua kiittäkäämme,
Kun saatoit meille saalihisi
Rattoisaksi ravinnoksi,
Illan kultaisen kuluksi,
Päivänkullan päätteheksi.
Olkoon onni ohjanasi,
Lykky pyytöretkilläsi --
Iloksi isällesi
Setällesi semminkin --
Ynnä kaikill' ystävilles!"
"Entäs lisäsanat", ivaili Risto.
"Tiijä huutia, poika, kiitossanoissa ei koskaan ole lisäsanoja", lausui
Lassi.
"Kyllä minä panen lisäsanat", kuiskasi Olli Riston korvaan.
"No mitä panisit?"
"Panisin näin:
"Risto, Lassin pyytöpoika
Pyytäjä pyövelin ruoka
Sitoi langan saunannurkkaan
Viritti pielehen veräjän;
Jänöt kantoi kainalossa
Isän aitasta varasti,
Ja puput lankahan pujoitti. --"
"Reistaapa hiiskua, niin saat selkääsi", sanoi Risto hämmästyksissään.
"Sinäkö mulle antaisit selkään? Kas sitä minä en pelkää. Teetkö mulle
kontin kesällä, niin en pane lisäsanoja?"
"No muistatkohan sitte pitää nylkyri suusi kiini, jos sulle teen
kontin?"
"Kun kontin tehnet, niin en pane lisäsanoja".
Kestien jälkeen Risto makaili muutamia päiviä tuvassa. Eräänä päivänä
sanoi Risto isällensä: "Minulla tekee mieli lähteä hakemaan jäneksen
polkuja, saanhan minä lankoja, isä?"
"Saat, mene vaan".
Risto otti taas isänsä sukset ja lähti hiihtämään muka metsään, vaan
hiihtikin Ollin luo niinkuin viime kerrallakin. Nyt päättivät kumppanit
että lanka viritetään saman veräjän pieleen, mutta toiselle puolen
veräjää ja että kolme jänestä tällä kertaa pujotetaan lankaan niin että
kahden päät yhtäällepäin ja yhden pää vastasuuntaan. Muuten sovittiin
että Olli seuraavana aamuna taas samaan aikaan kun edelliselläkin
kerralla saapuisi muka kuin sattumalta samaan paikkaan. Kun Risto
illalla saapui kotiin, kysäsi isä:
"Löysitkö polkuja, kuinka monta lankaa viritit?"
"Löysin polkuja ja viritin 15 lankaa".
"Muistitko sanat?"
"Muistin ja panin lisäsanatkin: Anna kolme, neljä kerrallansa".
"Muistitko kaikki muut temput virityksen jälkeen?"
"Muistin".
"Kyll' sitten jumall' antaa riistaa!"
Risto teki taas kuten edelliselläkin kerralla: kun isänsä oli nukkunut,
hiipi hän ulos tuvasta, meni aittaan, otti sieltä kolme jänestä, vei ne
veräjälle, pujotti ne lankaan ja hiipi jälleen tupaan nukkumaan. Ne
toiset 14 lankaa piilotti hän lumeen. Seuraavana aamuna päivän tultua
käveli Risto veräjälle langan luo, jonne Ollikin saapui muka sattumalta
miltei yhtäaikaa. Pojat huutelivat muka kummastuksissansa niin että
ääni kuului tupaan, josta Lassi hyppäsi ulos säikäyksissään, luullen
Ristolle tapahtuneen jotakin pahaa. Mutta Risto, kun näki isänsä
hyppäävän ulos tuvan ovesta huutaa: "Isä, isä, tulkaa katsomaan kun
kolme kerrallaan!" Lassi rientää paikalle, näkee kolme jänestä langassa
-- se on totinen tosi -- ja sanoi: "Enpä ole kummempaa nähnyt enkä
kuullut. No vie jänekset aittaan! Sitähän minä aina olen toivonut ja
uskonut että Ristosta tulee onnellinen pyytömies, hän on syntynyt
Kekri-iltana, se on hyvä merkki se, -- ja nyt on käynyt ennustukseni
toteen -- Jumalan kiitos", lausui Lassi. Risto kantoi jänekset aittaan
ja lähti sitte hakemaan toisia lankoja, jotka hän muka oli virittänyt
metsään.
Risto panihe siis suksille ja lähtee hiihtämään, veräjästä
sivumennessään sieppaa hän ne lumeen piiloitetut 14 lankaa ja hiihtää
taloon, jossa Olli asui.
Nyt taas päättivät veitikat jatkaa pyytöilvettä edelleen jonakin
päivänä, ja päätettiin seuraavalla kerralla virittää kaksi lankaa
rinnatusten ja pujoittaa kaksi jänestä molempiin.
Lassi oli tosin tavattoman yksinkertainen, niin että hän uskoi melkeen
mitä hyvänsä, liioitenkin sellaisia tapauksia, joissa "sanoja"
käytettiin. Kuitenkin joutui hän vähän pyörälle ajatellessansa ja
miettiessänsä asiaa, kuinka kolme jänestä yhtäaikaa voivat tarttua
lankaan, hän viritti langan, otti kaksi jänestä niskasta kiini toisella
ja yhden toisella kädellänsä ja koetti niitä yhtäaikaa pukata lankaan,
päästäksensä täydelliseen vakuutukseen asiassa, vaan jänekset eivät
tahtoneet tarttua, hän teki monikertaisia kokeita, hän käytti "sanoja"
ja muita kokeneen pyytömiehen temppuja, vaan kaikki onnistumattomalla
tuloksella, nyt sai epäuskon häjy henki vallan Lassissa. "Tämäpä on
minusta käsittämätöntä, eihän se Risto, poika lurjus, vaan ole ottanut
aitasta jänekset ja pujoitellut ne lankaan", jupisi hän, ja päätti
tästedes pitää Riston toimia tarkemmalla silmällä.
Eräänä päivänä taas sanoo Risto:
"Enköhän taas lähde etsimään jänöjen polkuja ja virittämään lankoja?
Pitäähän isä kestit, jos pyytö onnistuu?"
"Mene vaan, pidetään kestit jos pyytö onnistuu", lausui Lassi
epäluuloisesti. No mitäpäs muuta, Risto taas matkaan, jäneslankakääry
kaulassa hiihtelee hän muka metsään, vaan kiertelee taaskin Ollin luo,
viettelee päivän siellä ja menee illalla taas kotiinsa.
Kumpikin, sekä Lassi että Risto panivat maata tavallisella ajalla.
Lassi pian kuorsaa ja on nukkuvinaan, vaikkei nuku. Risto, joka luuli
isänsä raskaasti nukkuvan, hiipii ulos tuvasta ja pujahtaa aittaan.
Aitan ovi ei näkynyt tuvan ovelle. Lassi myös pujahtaa ulos tuvasta ja
hiipii hiljaa aitan ovipieleen ja seisahtuu siihen keppi kädessä. Kohta
tulee Risto ähkäin ja puhkain aitan ovelle, kaksi jänestä kummassakin
kainalossa. Juuri kun Risto astui kynnyksen yli, tunsi hän lujan
kourauksen niskassansa, jonka jälkeen tiheät kepin läiskeet alkoi
karvastella takapuolta.
Riston oli nyt helppo arvata että isä oli niskassa, hän huusi: "Isä,
isä, älkää lyökö, en minä ole Risto, se on Olli".
"Vai Olli se onkin -- ahaa -- vai Olli se täällä varastelee jäneksiä,
no Ollin pitää saada kovasti rökkiinsä", sanoi Lassi ja kepin läiske
tuli aina tiheämmäksi. Vihdoin huusi Risto taas: "Isä rakas, älkää
lyökö, ei se ole Olli, vaan oma poikanne Risto!" "Ahaa, Ristoko se
onkin, vai niin -- no Ristolle annetaan kovasti rökkiin, ensin
varkaudesta ja siihen lisäksi valheesta".
"Mutta johan isä löi Ollia varkaudesta, älkää siis minua siitä lyökö",
lausui Risto.
"No, mihinkä Olli meni?"
"Varmaan juoksi kotiinsa", ivaili Risto.
"Löinkö minä Ollia varkaudesta?" kysyi Lassi.
"Löittepä tietenkin ja vielä aika kovasti".
"Mutta eihän minun käsistäni ole päässyt kukaan", sanoi Lassi.
"Pääsi kyllä, Olli pääsi, minä näin sen", vakuutti Risto, "älkää siis
lyökö minua varkaudesta, kun jo olette Rist... Ollia lyönyt". Samalla
onnistui Riston luiskahtaa isänsä käsistä.
"Lyökää nyt Ollia valheestakin", huusi Risto ja pötki tiehensä.
Lassi nakkasi jänekset aittaan, veti oven kiinni, meni tupaan ja pani
maata. Hän ajatteli ja aprikoi kumpiko Olli vai Risto se oli, jota hän
löi tavattuansa aitan ovella jänekset kainaloissa. Hän koettelee
pimeässä Riston vuodetta, Risto oli poissa.
"Ainakin se oli Risto", päätti Lassi vihdoin ja supisi: "Malta, Risto,
kyllä saat rökkiisi kun tulet kotiin. Hän taas on juossut Ollin luo.
Mutta olisi vähän väärin", jatkoi hän, "että löisin Ristoa, sillä
varastinhan minäkin isävainaan langoista jäneksiä ja vaihetin ne
viinaan Väisälän Pekalle, eikä isävainaja tiennyt mitään, minä
käyttäysin viisaammasti kuin Risto, siinä eroitus". Näihin mietteihinsä
nukkui Lassi-ukko raskaasen uneen.
Risto kun pääsi isänsä kynsistä, pilkisteli saunan nurkan takaa ja
näki, vaikka oli hyvin pimeä, mutta vielä tarkemmin kuuli, isänsä
menevän tupaan. Nyt Risto mietti päänsä ympäri, millä konstin päästä
tästä kamalasta pyytöseikasta. "Kun pääsisin tästä pulasta, niin heitän
hiiteen koko pyytöhomman", päätti hän. "Muuten on se hyvin väärin",
jatkoi Risto, "että tällä kurjalla lailla petän vanhaa isääni, ei --
pois nämä koukut pitää heittää, kun vaan nyt pääsisin tästä tyhmästä
pulasta. Nykaarlepyyn nimismies sanoi mulle kerran -- sen muistan --
Risto, tee mitä muuta hyvänsä, vaan älä tee väärin, älä varasta, älä
valehtele! -- ja se herra sanoi oikein. Kumminkin olen nyt sekä
varastanut että valhetellut. Varkaus tosin tässä kohdassa ei ole niin
erittäin vaarallinen, eli ei oikeastaan varkaus, sillä jäneksethän isä
on saanut takasin, vaan teko on kuitenkin petos. Jokohan menen isän
luokse ja tunnustan kaikki. Vaan se pieksää minun pahan päiväiseksi.
Kun isä ymmärtäisi tämän asian oikein, kun se tuntisi kuinka raskas
mulla nyt on, niin ei se löisi minua kun tunnustaisin ja pyytäisin
anteeksi, mutta isä ei ymmärrä. Ei, kyllä tästä pulasta pitää päästä
selville jollakin kavaluudella". -- Risto tunsi hyvin isänsä tavat, hän
tiesi että kun Lassi-ukko kerran pani maata, niin nukkui hän pian ja
nukkui raskaasti. Risto pujahti uudelleen aittaan, otti taas neljä
jänestä, meni veräjälle, viritti kaksi lankaa rinnatusten ja pujoitti
kaksi jänöä molempiin lankoihin. Sen tehtyänsä hiipi hän hiljaa tupaan
ja pani maata, vaan eri paikkaan penkille, ei tavalliselle
vuoteellensa, joka oli tuvan laattialla.
Aamulla varhain kun Lassi heräsi, puhalsi hän liedestä valkean päreen
päähän ja pisti toisen pään seinän rakoon, niinkuin tapa oli. Hän näki
Riston makaavan penkillä tuvan nurkassa. Ristokin oli heräävinään
samassa vaikka oli valveilla ja katselee ympärillensä, kummaksuen muka
kuinka hän makasi penkillä, vaikka vuoteensa oli laattialla ja sanoo
vihdoin: "Unissani varmaan olen tänne kömpinyt, kosken muista mitään".
"No, etkö ole ollut ulkona yöllä?" kysäsi Lassi.
"En".
"Enkö minäkään ole ollut yöllä ulkona?"
"En minä ole kuullut, että isä olisi liikkunut paikaltaan, isä varmaan
on nähnyt unta".
"Eikö Olli olekaan varastanut aitasta neljää jänestä ja enkö ole
pitänyt sinua niskasta ja pieksänyt Ollia?"
Risto: (itsekseen) "siltä tuntuu tauksissani kun olisit Ollia
pieksänyt, aijai" -- (ääneen): "En suinkaan minä ole nähnyt enkä
kuullut mitään semmoista -- aijai".
"Lassi: -- Mitä -- aijai?"
Risto: "Näveri pisti sormeeni, aijaijai".
Lassi: "Mene ulos ja hiero sormeasi lumella niin pian paranee.
Untakohan olen nähnyt, tuossahan on keppikin, jolla pieksin Ollia".
Risto: "Unta isä on nähnyt ja keppi samoin, aijaijai, -- menen
hieromaan sormeani lumella".
Heti päivän valjettua tuli Olli taas veräjälle, jonne Ristokin riensi
ja kertoi Ollille lyhykäisesti, mitä yöllä oli tapahtunut.
Risto taas huutaa, kun näki isänsä kartanolla: "Isä, isä, tulkaa
katsomaan, kun on neljä jänestä". Lassi-ukko köpittää paikalle, näki
ihmeen taas ja siunaili ja luki kiitossanoja "Tapiolle taitavalle" y.m.
-- "Tuota se minun menneen öinen uneni merkitsi", lausui vihdoin Lassi.
"Jumalalle kiitos, pojastani tuli aika pyytömies".
Illalla pidettiin kestit, vielä juhlallisemmat kuin ensimmäiset. Lassi
hankki kannun viinaa, josta meni kolme jänestä ja yksi pari metsoja.
Riston pyytämismaine oli nyt ylimmällään koko kylässä, vieläpä
naapurikylässäkin, laajalta ja lavialta puhuttiin ja ylistettiin,
mimmoinen jalo pyytömies Rytkölän Ristosta tuli, vaikka häntä ennen
niin pilkalla kohdeltiin. Itse lautamies Viisanenkin, kun Risto meni
Viisalaan, käski Riston kammariin ja tarjosi ryypyn, niinkuin
aikamiehelle ainakin. Samoin kohdeltiin Ristoa unilukkari
Nukanterillakin j.n.e.
Risto itse oli päättänyt, ja sen päätöksensä hän juhlallisesti julisti
Ollille, ettei hän sen päiväsen perästä, kuuna päivänä aikonut ryhtyä
koko pyytöhommiin, kun kerran oli kunnialla päässyt siitä pahasta
pulasta.
* * * * *
Riston tekokyky oli muuten hyvin alkuperäistä. Kuljeksiessaan
"kaupalla" ja paimenretkillänsä kesäaikoina, oli hän uuttera tekemään
virsuja, tuohikoppia eli pallia, tuohitorvia ja pajupilliä. Jopa oli
hänen teollisuuskykynsä kehittynyt niin korkealle, että hän tekasi
tuohikontinkin, jota hän ei koskaan, paitsi öillä, jättänyt seljästänsä
ja jossa hän tallehti kaikki tavaransa, joka ei ollut juuri
paljonpaljo, 1 puukko tuohikuppineen, 1 vanha näveri, 1 sileä kivi,
vasara, tulukset (tulitikuista siihen aikaan ei tietty mitään),
muutamia rautanauloja, palanen nuoraa, tuohikoppi eli palli ja palanen
vanhaa huuliharppua. Pukunsa oli mitä resua milloinkin sattui, kesällä
aina avopäin ja avojaloin, talvella joku takkiresu päässä ja virsut
jalassa. Näöltään pulska, tukka melkeen sysimusta, vartaloltaan solakka
ja pitkä, liikkeessänsä hyvin reipas.
Viimeisten pyytökestien perästä ei Ristolla näyttänyt olevan vähääkään
halua pyytöhommiin, vaikka isänsä häntä useasti muistutti asiasta.
Risto oli nyt kerran päättänyt, ettei sekautua koko pyytökeinoihin, kun
hän niin onnellisesti pääsi viimeisestä pulakasta. Talvi oli kulunut ja
kesä oli kohta käsillä, kun Lassi, toivottomana taas Riston
pyytömiestaipumuksesta, eräänä päivänä sanoo Ristolle: "En minä enää
jaksa sinua nenästä vetää, kun sulla itselläsi ei ole huolta ja halua,
Pyytömiestä sinusta ei sittenkään tule, sen nyt hyvin näen, vaikka olen
sulle hankkinut jäneslankoja ja ketunrautoja yltäkyllin, saat katsoa
eteesi, varoita vaan ettet joudu vallesmannin kynsiin, kun sulla ole
'laaka vörsvaaria'. Virsut ja tuohikopit, joita vähän teet, eivät
miestä elätä, sillä välillä juokset pitkin kyliä, mene rengiksi
johonkin!"
"Rengiksi! syömään naurishauvikkaita apposten kanssa ja särpämään
jäistä pikiöljy vinkerää piimäsinukkaa samasta ammeesta hevosten
kanssa, nehei, siitä ei tule mitään isä rakas!"
"No, mitä parempaa on sulla sitte toivossa? Esimerkiksi Eerikka
Tuovisen talossa Tuovilan mäessä pidetään sekä palkallisille, että
muulle työväelle hyvä ruoka, sillä isäntä ja emäntä syövät väkensä
kanssa samassa pöydässä ja samaa ruokaa eikä piimäammeita pidetä
hevostuvassa, koeta päästä sinne rengiksi!"
"Jaa, entäpä jos menisit Tuovilaan rengiksi, ehkäpä pääsen vävyksi
taloon. Annahan on nätti tyttö, eikö ole, isä?"
"On kyllä, mutta Tuovilan Annako sinusta huolisi?"
"Eipä tiijä, olenhan se minäkin nuin komianlainen poika. Kun mennä
pyhänä olimme marjassa, niin tein minä Annalle ropposen ja Anna sanoi
oikein ihaillen: kiitos Risto, sinä olet oikein nälli! ja minä poimin
Annalle kourallisen hyvin kauniita vattuja, ja Anna sanoi: takki, nälla
Risto! Anna kun on ollut setänsä luona Kuopiossa, on opetettu puhumaan
ruotsia ja kun minäkin osaan ruotsia, niin puhumme sitä. Viimeksi
erotessamme sanoi Anna: Koo nu seera Risto po Tuovila okso, (joka
suomeksi tarkottavi: Käy nyt rakas Risto Tuovilassakin) ja minä sanoin:
Takkar miukaste.
"Niin, minä menen Tuovilaan rengiksi ja pääsen vielä isännäksi; siinä
ei olekaan muita perillisiä kuin Anna. -- Te keksitte hyvän keinon,
isä, hurraa!"
Lassi katseli kummin silmin ainoan poikansa riemupuhkeita ja supisi
itselleen: "saapa nähdä jos ei tuo onnistu paremmin kun jäniksen
pyyntö". Sanoi kuitenkin: "Kuule Risto, varoita vaan, ettet saa
rukkasia Annalta".
"Minäkö saisin rukkaset, ohhoo! Rukkasia en pelkää, vaikk' oisi
kuninkaan tyttö. -- Hei, Tuovilaan rengiksi ja sitte isännäksi isoon
Tuovilaan, kas se passaa! Mitähän kyläläiset ja Viisalan Sohvi, joka on
niin ylpeä, sanovat, kun Risto syöskomi hopiapislainen pitkävartinen
piippu hampaissa istuksii Tuovilan ison pirtin pöydän päässä, tahi
komentelee viertoväkeä isoilla paloilla ja heinämiehiä Enojoen isoilla
nurminiityillä".
"Kaikki hyvä, mutta ne rukkaset".
"Rukkaset, rukkaset, arka niitä pelkää, vaan ei tämä poika".
Pestausaika tuli. Risto teki uuden uutukaiset virsut, lainasi eräänä
sunnuntaiaamuna siltavoudin pojalta puhtaan paidan, uuden verkatakin,
uudet verkahousut ja uuden huopahatun, pesee silmänsä ja kampaa
hiuksensa, ensikerran eläissänsä äitinsä kuoleman jälkeen monta vuotta
sitte, (kamman oli saanut lainaksi Tiukka Antilta, joka oli mainio
kampamestari) pukeiksen niin komeasti ja lähtee reippasemaan Tuovilaan.
Konttinsa jätti hän kaipauksella kotiinsa. Tuovilan kujansuun kentälle,
tien vierellä, jota Riston oli mentävä kylään, oli kokounut joukko
kylän ja muidenkin lähikyläin nuorisoa leikkimään, kuten tapa oli
pyhäpäivinä. Kun Risto lähestyi joukkoa, niin ottivat miehet lakit
päästänsä kumarrellen ja naiset niijaisivat syvästi; kukaan ei tuntenut
Ristoa nyt, vaikka hän muuten oli hyvin tuttu kylässä. Arveltiin:
"Mikähän herra se oli, isoon Tuovilaan näkyy kävelevän, mitähän asiaa
sillä sinne on" j.n.e. Luomaniemen Jussi arveli: "Ei suinkaan se ole
herra kun sillä oli virsut jalassa, eihän herrat kulje virsuissa".
Uuran Maija: "saattaa silti herra olla, jos on virsuissa lystin vuoksi
kävellessään metsillä; olen minä kerran nähnyt sotamajurinkin kävelevän
virsut jalassa ja se vielä kirkonkylässä!" -- "Saattaapa kentiesi olla
sotamajurin poika, Tuuri, häntä en oikeen tunne vaik'oon sen kyllä
nähnyt, vähän sen näkönen tuo oli", arveli Kaarakkalan Pekka.
"Katsokaamme kun hän lähtee Tuovilasta, niin menemme sinne kysymään",
päätti joukko.
Risto saapui niin Tuovilaan ja tapasi isännän kotona. Isäntä katseli
pitkään, otti lakin päästänsä ja kumartaen kysyi: "kuka te olette?"
"Risto Rytkönen".
"Ka, Risto. Tuhat tulinen, kun en sitä tuntenutkaan, kuinka sinä nyt
olet niin viinissä vaatteissa?"
"Ainahan niitä vaatteita löytyy, kun tosi tarve tulee", vastasi Risto
rehevästi.
"No, mitä sulla on asiaa nyt Risto?"
"Tuota, minä arvelin kysyä, tuota tuota, ottaisitteko minun rengiksi?"
"Rengiksi! no, joko sinä aijot ruveta työntekoon, ja mitä työtä sinä
osaat?"
"No, osaanhan minä kaikenlaista, osaan tehdä virsuja, tuohikoppia ja
konttiakin. Olen minä pyytänyt jäneksiäkin, niitä sain kerrankin kolme
yht'aikaa yhdestä langasta".
"Kolme jänestä yht'aikaa yhdestä langasta! oh, hoo, jopa pistit pitkän
valheen, Risto, eihän kolme jänestä saata mennä kerralla lankaan".
"Saattaa kyllä, kysykääpä isältä, niin saatte kuulla etten valehtele".
"Muuten ovat nuo luetellut työsi melkeen vähäpätöisiä. Virsunteko,
erittäinkin vierto ja rovio aikoina, on kyllä tarpeellinen, vaan meidän
rengit tekevät tavallisesti itsekukin virsunsa. Mutta onhan sitä meillä
kesänaikana liijoitenkin, paljo muutakin työväkeä, jotka tarvitsevat
virsuja, erittäinkin vaimoväkeä, jotka kaikki eivät osaa itse tehdä,
niin ehkäpä virsunteko kykysi tulee hyväänkin tarpeesen. Tuohikoppia
taas meillä ei tarvita, joka koppia lyöpi ja niitä tarvitsee, tehköön
itse. Konttejakin on talon tarpeeksi entisiä. Jäneksiä kyllä saat
pyytää talviaikana, sehän on hyvä, erittäinkin kun kehut olevasi niin
jalo pyytäjä; ehkäpä osaat ajaa ja ruokkia hevosta, sillä meillä on
paljo ajotöitä talviaikana erittäinkin".
"Kyllä minä hevosta osaan ajaa, kun kulunpäällä ollessani olen paljo
ajanut hevosella. Kerrankin kun Hiltulasta vietiin kaksikymmentä
kulkianta (kerjäläistä) Liholahteen, niin, kun kyytipojalla paleli
käsiä ettei saattanut ajaa, otin minä ohjakset ja se meni aika kyytiä,
niin että reki kaatui kolme kertaa taipaleella".
"Onhan tuo sekin muutamanlaista ajoa", sanoi isäntä nauraen, "no kuinka
paljo palkkaa sinä tahdot vuodelta?"
"Mikähän nyt olisi kohtuus, mitä isäntä antaisi?"
"No, en nyt tiä, kymmenen riksiä, siihen lisäksi saat viisi tolppaa
pestiä ja talon vaate; eiköhän se ole kohtuus?"
"No, onhan tuota rahaa siinäkin, olkoon menneeksi?"
"Mutta, Risto, ethän sinä ole vielä käynyt rippikoulua?"
"En".
"Vaan sun pitää selvittää rippikoulu, ennenkun tulet taloon; osaat kait
sinä lukea, opetti kait äitivainaasi, joka oli niin hyvä lukia,
sinunkin lukemaan?"
"Osaan minä lukea; äitivainaja, voi, voi kun kuolit", huudahti Risto,
suuret kyyneleet silmissä; "rippikoulusta tuumaan isän kanssa".
Risto sai nyt pestirahat ja lähti pötkimään isänsä mökille. Porstuassa
kohtasi hän Annan ja sanoi: "Ja kommer reng po Tuovila" (Minä tulen
rengiksi Tuovilaan).
"Ahaa, hvad kan du göra", (mitä sinä saatat tehdä) kysäsi Anna.
"Ja kan jööra va som helst, tu voor sii", (minä saatan tehdä mitä
hyvänsä, saat nähdä).
"Kuinka sinä nyt olet niin viinissä vaatteessa ja silmäsikin niin
puhtaana etteihän sua tunnekkaan enään Risto?"
"Ja haar loona o'm", (ne olen lainannut).
Risto, kun nyt oli saanut asiansa selville Tuovilassa, lähti viuhtomaan
aika kyytiä takasin isänsä luo. Sillaikaa kun Risto oli isännän
puheilla kammarissa, oli kylän nuoriso leikkikentältä kokoutunut
Tuovilan isoon pirttiin uteliaana tietääksen mikä herra se oli, joka
oli isännän puheilla, ja niinpian kun Risto kerkesi ulos porstuasta,
purkausi väki ulos pirtistä aika töminällä porstuaan, saadaksensa
kuulla, mikä se herra oli. Isäntä astui myös ulos kammarista porstuaan
kummeksien väen kummallista tungosta. Ensimmäinen, joka tapasi isännän
porstuassa, oli Luomaniemen Jussi (eli Luoman Jussi). Hän kysyi
hämökkäästi, kuin olisi ollut kuuma puuro kurkussa:
"Kuk'oil tuo herra joka käv isännän puheella?"
"Kuka! mikä herra, en minä ole nähnyt täällä mitään herraa". Annalta
pääsi kilisevä nauru, joka tarttui koko nuoriso laumaan, joka myös
nauroi, tietämättä minkä tähden, niin että seinät helisivät. Jussia ei
naurattanut, kun hän luuli, että Anna ja koko joukko ivailivat häntä,
jonka tähden hän puoli vihassa matki isännän vastausta: "mikä herra",
tuo joka tuolla laukkaa pitkin kujaa, osottaen kädellänsä ovesta
kujalle.
"Jassoo, sekö herra, se oli Risto Rytkönen". Taas päästi Anna aika
kimakan naurun, johon koko joukko säesti, paitsi Jussi, huutain aina
väliin, Risto Rytkönen, Risto Rytkönen, hi hi hi ja väliin huudahti
aina joku ivaten: "No Jussi, nythän sait tietää kuka herra oli". Jussi
oli vihassa ja sanoi:
"Johan minä sanoin teille kentällä, kun häntä kumartelitte ja
niijailitte, ettei se suinkaan ollut mikään herra, kuin käveli
virsuissa".
"Kuka se ensiksi kumarteli? Jussi, Jussi, Jussi, muistaakseni", sanoi
Uulan Maija.
"Jussi, Jussi, Jussi", huutivat kaikki yhteen ääneen.
"Kaikkia niitä on herrojakin, jokohan lähden perään ja annan sille aika
selkäsaunan, minulla olisi sille entistä maksettavaa", mutisi Jussi.
"Äläkä lähde, Risto antaa sulle oikean herraskylvyn ja sitte tulee
samanlainen käpälämäenlasku, kun Salmeenin heinäpielekseltä mennä
talvena, muistatko sitä Jussi?" irrotteli Kaarakkalan Pekka.
"Ja Risto ehkä rutustaisi simsettisi ja tahraisi lankkisaappaasi",
matkivat tytöt joukosta.
"No Pekka, mitenkä se kävi Jussille Salmeenin heinäpieleksellä, kun
äsken sanoit, kerro, kerro!"
"Se oli näet sillä lailla", kertoi Pekka, "että Renkelin Heikillä oli
Siikakosken talo syrjämaana mutta ei maksanutkaan maan veroja vaikka on
rikas, jonka tähden maa myytiin maaherran kansliassa ja sihteeri
Salmeeni osti maan. Huolimatta siitä ja huolimatta Salmeenin kiellosta
teki Renkelin Heikki heinät maan niityiltä ja pielesti ne niinkuin
ennenkin. Salmeeni oli sanonut, sen kaikki tiesivät, ettei Renkelin
Heikki heiniä vie, heinännoutajat saavat selkäänsä. Renkelissä
tuumattiin miten heinät saataisiin kotiin. Jussikin oli kuullut
Salmeenin uhkauksen ja sanonut: Aha minä olisin heinännoutajain
joukossa, niin jumaliste vietäisiin heinät kotiin.
"Renkelin Heikki oli päättänyt, että eräällä aamupuhteella, kun vielä
oli pimeä, varustaa kahdeksan miestä ja yhtä monta hevosta
heinännountiin. Jussia oli pyydetty joukon päällysmieheksi tietysti,
itsekehutun urhoutensa vuoksi. Ristolla oli vähän vanhaa kostoa
Renkelin Heikille, joka mustasukkaisuudesta oli Riston ajanut eräänä
pakkaisiltana pirtistänsä yön selkään. Kun Risto oli kuullut Renkelin
Heikin väkivaltavehkeet, niin hän aikanaan huomautti asiasta Salmeenia,
joka pyyti Ristoa ilmoittamaan tarkemmin ajasta milloin väkivalta oli
aivottu tapahtumaan. Hiljan illalla ennenkun heinännounti Renkelissä
oli päätetty, hiihti Risto Salmeenin luokse ja määkäsi: 'Moron kommer
te hämtta höena'.
"'Puhu suomea, en minä ymmärrä ruotsia'.
"'Huomenaamupuhteella tulevat ne noutamaan heiniä!'
"'Ahaa, mitä nyt on tehtävä, tappelemaan minä en rupea, kieltämään
kyllä menen, mutta eihän se auta. Montako miestä sieltä tulee
heinännountiin?'
"'Kahdeksan miestä ja kahdeksan hevosta, kohta koko Kärsämän kylän
kaikki miehet ja hevoset, aikoovat näet viedä kaikki heinät yhdellä
kertaa'.
"'Sanoitko, että tulevat jo pimeän aikana aamulla?'
"'Niin, pimeän aikana', vastasi Risto.
"'Äläpä huoli, minulla on kone, jonka avulla ehkä saatamme
heinännoutajat ajaa käpälämäkeen. Tuleppa tänne Risto'. Salmeeni
talutti Riston pimeään kammariin, pani siellä päähänsä muutamanlaisen
naamarin, johon hän puhalsi. Siitä tuli vähän ihmisen haamonen
hirmuinen esine, tuumaa pitkät hampaat ja veripunanen kieli riippui
suusta ja siinä oli suun kohdalla kone, joka, kun kovasti puhui, antoi
senlaisen hirmuisen mölinän, että hiukset nousivat pystöön sitä
kuunnellessa.
"'Sepä on kone, jonka avulla heinännoutajat pötkivät pakoon
nurinniskoin kuin jänekset', vakuutti Risto hämmästyneenä.
"'Kuinka varhain luulet heinännoutajain saapuvan pielekselle?'
"'Kyllä ne ovat siellä viimestäänkin kuudenaikana, ja silloinhan on
melkein pilkkopimiä, erittäinkin nyt kuutonna aikana', vastasi Risto.
"'Etkö auta minua, Risto niin varustamme hirmun huomenaamulla. Pieles
on liki metsän rantaa, ja sitäpaitse on pieleksen vieressä iso tiheä
pajupensas. Sinä otat koneen kanssasi ja piilottaut pensaasen, etteivät
heinännoutajat sua näe. Minä hiihtelen suksin toiselle puolen pielestä,
kun noutajat tulevat, ja kiellän heitä ottamasta heiniä, jota kieltoa
ne luonnollisesti eivät tottele, niin silloin sinä hyppäät pensaasta
ylös ja kiljaset koneesta mitä sanoja tahdot. Laita vaan kone niinkuin
olen näyttänyt'.
"'Kyllä minä olen apuna asiassa; tästä tulee lemmon hupanen leikki',
vakuutti Risto.
"Risto oli laittaunut aikaisin pensaasen, oli saanut Salmeenilta
turkin, jonka hän puki nurin päällensä, ynnä muutenkin varustettu
vaatteilla vilua vastaan. Risto odotti ikävissään näytelmän alkua.
Vihdoin tulevat heinännoutajat pielekselle, kerskaillen keskenänsä:
'Tulkoompa nyt Salmeeni estämään heinänvientiä' j.n.e.
"Jussi oli ensiksi laittanut häkkinsä pieleksen viereen, muut olivat
aikeessa tehdä samoin. Jussi kiipeää pieleksen harjalle muka hankoamaan
heiniä häkkiinsä, kun samalla Salmeeni hiihtelee pielekselle ja sanoo:
'Älkää hyvät ihmiset tehkö väkivaltaa, heinät ovat minun'.
"'Sinun, vainiin! pötki tiehesi, eli saat selkääsi, meitä on kahdeksan
miestä. Muuten minä yksin olen mies hoitamaan mokoman reppanan, kun
sinä olet, tule vähän likemmäksi, niin nakkaan sinun tuonne
kuusikkokorpeen, sieltä saat hakea heiniä', uhkaili Jussi. Samalla
hyppää Risto pensaasta, hirmunen mölinä kuuluu: Mitäs täällä tehdään,
-- helvettiin koko joukko! pyörittäin ja heiluttain kummituspäätänsä
niin että se näytti kymmeneltä. Jussi kääntää päätänsä taaksensa,
hyppää alas pieleksen harjalta ja lähtee laukkaamaan pakoon mitä
nivelistä pääsi, muut perässä. Noin virstan päässä Jussi ei vielä
uskaltanut katsoa taaksensa, vaikka mölinä oli lakannut, kysäsi
juostessaan: vieläkö tulee? -- luullen paholaisen yhä ajavan tasaa.
"Hevoset tulivat raivoon ja laukkoivat mikä minnekin, muutamat tietä
toiseen kylään ja muutamat metsään. Yksi hevonen oli tarttunut
valjaistansa kahden puun väliin pieleksen läheisyydessä, josta se ei
päässyt edes eikä ta'as.
"Sittekun Risto ja Salmeeni olivat nauraneet itsensä puolikuoliaksi
'onnistuneelle näytelmälle', irtauttivat he hevosen vankeudesta.
Hevonen valjastettiin uudelleen, Risto istui tyhjään heinähäkkiin,
sanoen: 'Minäpä ajan Renkeliin kuulemaan, mitä heinännoutajat tietävät
kertoa urhoretkeltänsä!'
"Risto oli ajanut Renkelin talon kartanolle, käveli pirttiin ja lausui:
'Hiihdellessäni jäneslankojani kokemassa, löysin hevosen tyhjän
heinähäkin kanssa ja toin sen taloon, tuolla on kartanolla, keltähän
hevonen unhohtui metsään?'
"Samalla astuu Renkelin Heikki (isäntä) pirttiin ja katsahtaa Riston
kysymyksen johdosta pirtin akkunasta kartanolle. 'No hiisi, meijän
raudikkohan tuo on, mistä sinä sen löysit, Risto?'
"'Likeltä pielestä Salinlahden niityn rannalta, jossa raudikko oli
tarttunut kahden kuusen väliin ja suurella vaivalla sain hevosen siitä
irti'.
"'Tästähän lähtivät varhain aamulla kahdeksan miestä, jokaisella
hevonen, heinähäkki perässä, noutamaan heiniä Salinlahden niityltä.
Luomajussilla oli raudikko. Mitä on tapahtunut ja mihin hornaan miehet
ja muut hevoset ovat joutuneet; eihän vaan Salmeeni niitä ole...'
"Ne urholliset heinännoutajat olivat kauhuissansa ja häpeissänsä
kaikessa hiljaisuudessa hiipineet ja istuneet karsinan puoleisen
rahille uunin viereen, niin ettei isäntä, joka oli nukahtanut
kammarissa, kuullut heidän tuloansa eikä ensin pirttiinkään tullessansa
heitä havannut, äänettä kun istuivat katsellen toisiansa pitkin
naamoin. Lieneekö koskaan maailmassa annettu näytelmää, jonka katsojat
olisivat olleet niin synkkäisellä mielellä ja näyttäjät niin
riemullisia, kun tässä näytelmässä.
"Vasta sitte kun isäntä oli kävellyt peremmäksi pirttiä, havahti hän
heinännoutajat istuvan rahilla 'allapäin, pahoilla mielin, kallella
kaikin kypärin'.
"Isäntä, kun huomasi miehet istuvan äänettä rahilla, kiljasi: 'No,
miehet, missä ovat heinät ja hevoset?'
"'Helvettiin kaikki heinät ja hevoset! En kuuna päivänä lähde mokomalle
heinäretkelle, vaikka veisi vihtahousu venäläinen heinät ja hevoset
yhtaikaa', ärjäsi Jussi kauhuissansa. 'Enkä minä. Enkä minä', huusivat
joka mies yhteen ääneen.
"'Siellähän elämä oli, siellä pieleksellä', jatkoi Jussi. 'Juuri kun
olin päässyt pieleksen harjalle ja alotin hankoomaan heiniä häkkiin,
tulee Salmeeni renttu ja kieltää ettei heiniä saa ottaa, kun ne ovat
hänen, muka. Hälle annoin minä aika vastaukset, mutt' yhtäkkiä ilmestyy
metsästä toiselta puolen pielestä joukko hirmusia keijukaisia, jotka
älisivät niin -- voi kauheaa! ja niitten naamat -- voi hirmua! ja
meidän täytyi lähteä pakoon'.
"'Jokainen sen tietää, että Salmeenilla on koko paholaisjoukko
palveluksessa. -- Kuuluuhan niitä näkyvän useasti sen kotonakin
kaikennäköisiä', säesti isäntä.
"'Luitko, Jussi, kuinka monta keijukaisia oli', kysyi Risto
irvistellen.
"'Lempo niitä jouti lukemaan, oli kait niitä vähintäänkin
kolmekymmentä'.
"'Olivatko isoja?'
"'Oli yksikin niin pitkä, että pisimmän kuusen latvan yli näkyi sen
kauhunaama, se juutas varmaan oli päällikkö, sillä oli syltää pitkät
sarvetkin, muut olivat vähän pienempiä'.
"'Vai niin!'
"Näin on minulle kerrottu varmalta taholta", päätti Pekka
kertomuksensa. Koko nuorisojoukko huuti kuin yhdellä suulla: "Jussi,
Jussi, semmoinen sankari!"
Jussi, silmittömästi suutuksissa, karjasi: "Valehtelet, Pekka, sen
kotka", ja lähti käpälöimään Riston perään mutisten: "Mutta malta
Risto, vai sinä se olit keijukaisseppänä Salinlahden heinäpieleksellä;
sen kepposen saat maksaa selkänahkallasi, malta sinä".
Risto, joka nyt ei pitänyt kovin kiirettä ei kerjennytkään kauvas,
ennenkun näki jonkun juoksevan perässänsä ja ehkä ei likellä, tunsi hän
Jussin sekä aavisti Jussin kiireenmuotoisesta juoksusta hänen saaneen
jotakin vihjaa Riston tepposesta heinäretkellä, joten hän heti otaksui,
ettei Jussi laupeuden pakosta rientänyt hänen luoksensa, sen vähemmän
kuin hän entuudesta tiesi, ettei heidän välillä vallineet ystävyyden
tunteet, ehkä tutut keskenään olivat. Vakuuden vuoksi poimi Risto
kiireesti, kuitenkin herättämättä Jussin huomioa, pikkukiviä taskuunsa
ja käveli huolettoman näkösenä eteenpäin, kuitenkin varulla, ettei
Jussi kerjennyt kovin likelle. Risto kyllä juoksemalla olisi kerjennyt
monta kertaa jättää Jussin, mutta hän ei tahtonut, sen vuoksi, että
Jussi olisi saanut aihetta kutsua häntä pelkuriksi, jota nimeä Risto
suurimmalla innolla kammoi. Polkutie, jota he nyt kulkivat, ohjasi
vetelälle suoniitylle ja siellä joutui Jussi Ristoa niin liki, että
Risto oli kuulevanaan jonkun juoksevan perässänsä ja kääntyi katsomaan
taaksensa. Jussi, joka oli varustanut itsensä vankalla kepillä, jolla
hän oli aikonut muokata Riston pahanpäiväseksi, oli nyt kymmenkunnan
askelta Ristosta. Risto näki heti Jussin kiukkuhaamusta, ettei siinä
ollut ystävyyden varjoakaan, eikä Jussikaan malttanut hallita
kiukkuansa, vaan puisti heti keppiänsä ja pakisi: "Ähä sinä virsuherra
-- sinä kyläluuta -- sinä -- sinä sysinokka -- sinä koppimestari --
sinä kissantappaja -- sinä keijukaisseppä -- sinä -- sinä -- -- kas nyt
saat selkänahkallasi maksaa kaikki temppusi yhdellä kertaa sinä
tuiskunserkku".
Risto sieppasi taskustansa pienosen kiven, joka vinkuen lensi Jussia
leukaan. Kivi vei myötänsä Riston sanat: "Aha -- sinä pupun kaima --
muuta nimeä sulla ei ole -- pötki jo käpälämäkeen!" Jussi vilahteli
ympärilleen saadaksensa jotakin heittoasetta, mutta kun ei nähnyt
mitään sellaista asetta, lähti hän pötkimään pitkin laukoin pakoon,
Risto perään. Kivi toisensa perästä lenti Jussin takapuoliin. Joka
kerralla kuin Risto lennätti kiven Jussin perään, huuti hän: "Pupu,
pupu, pupu, rukka".
Pian katosi Jussi näkymättömiin ja Risto käveli verkalleen isänsä
mökille.
* * * * *
Riston lähdettyä Tuovilasta sanoi isäntä Annalle: "Kaunis poika tuo
Risto, kun se on oikeissa vaatteissa ja pessyt silmänsä, jota se
harvoin taitaa tehdä". "No, onhan tuo muutama Ristokin", vastasi Anna
punastunein kasvoin. Isä katsoi Annaan kummastuksella ja sanoi:
"Käskepä äitisi tulla tänne kamariin".
Emäntä tuli heti ja isäntä sanoi:
"Minä pestasin äsken Risto Rytkösen rengiksi tulevaksi vuodeksi".
"No ehkäpä hän saattaa jotakin tehdä, vaik'ei se tähän asti ole tehnyt
muuta, kun juossut ympäri maailmaa. Mutta eihän se olekaan kumma, kun
Risto-riepu äitinsä kuoltua lapsena jäi yksinkertaisen isänsä
kasvatettavaksi. Riston äiti oli erinomaisen siisti ja toimekas
ihminen, hänen eläissä oli Rytkölän mökki siisti kuin aika herrastalo
-- ihme, että Hanna oli ottanut tuon Lassi-töpperön mieheksensä! Kerran
kysyin Hannalta vaan leikillä, kuinka hän oli saattanut rakastua
Lassiin. Hanna vastasi: 'Niinhän se onnenratas pyörii tässä
maailmassa', ja puhkesi katkeraan itkuun, niin että sydämensä pelkäsin
halkeavan. Siitä arvasin, että joku onnettomuus hälle oli tapahtunut,
enkä senkoommin koskenut siihen asiaan".
"Se onkin hyvin hämärä asia", lausui isäntä, "eikä tällä seudulla muut
kuin minä tiedä, kuten asia oikeastaan on. Sillä välipuheella, ettet
hiisku kenellekään, kerron sulle asian: Kuten muistat, matkustin toissa
talvena Hämeessä pellavan ostolla. Sillä retkellä kohtasin eräässä
talossa vanhanpuoleisen vaimon, joka kertoi että monta vuoitta sitte
palveli eversti T:n perheessä H:n kaupungissa erään köyhän virkamiehen
tytär, mampseli Hanna S. seuraneitenä. Hanna mamseli oli komea ja
nerokas tyttö. Everstin vanhin poika Torsten, joka oli nuori kaunis
herra ja kuuluu nyt olevan majuri, oli rakastunut Hannaan ja tahtoi
naida hänet, vaan se aateliylpeä T:n perhe, Torstenin vanhemmat ja
sukulaiset, nousivat kokonaan raivoon, kun Torsten ilmoitti asian.
Hanna, tämän tiettyänsä katosi paikalta, eikä tiedä kukaan vielä
tänäpäivänä mihin se on joutunut. -- Tämä kertomus, kun sitä vertailen
siihen, mitä niinä aikoina puhuttiin nimittäin että Isoonsavolaan oli
saatu uusi komea emäntäpiika ja että se oli leski, koska sillä oli
lapsi, sopii minusta Riston äidiksi, sillä hänen nimensä oli Hanna ja
oli ennen naimistansa emäntäpiikana Isosavolassa. Jos Hanna oli leski,
sitä en tiedä, sen vaan luulen varmaksi, että nykyinen sotamajuri, joka
täällä tuontuostakin kulkee järjestämässä meidän vähäisiä sotajoukkoja,
on eversti T:n poika Torsten, josta vaimo mulle kertoi ja -- mikä
minusta on kummaa -- on Risto aivan majurin näkönen, ja majurin poika
Tuuri on hyvin yhdennäkönen Riston kanssa. Lassi oli silloin renkinä
Savolassa. Hän oli silloin, kuin nytkin, hyvin typerä, muuten
hyväsävynen. Työtä hän ei osannut muuta kun hakata halkoja ja
metsästää. Pyytömies on Lassi aina ollut hyvä, hän kantoi metsästä
lintuja ja jäneksiä niin paljo että Savolassa oli lihaa yltäkyllin
talon isolle väelle ja paljon lähetettiin rovastille ja vallesmannille.
Hanna taas oli erinomaisen taitava ruanlaittaja, sen laittamat
lintu- ja jänespaistit olivat maanmainioita. Muistan kerrankin, kun
Savolassa oli suuret kinkerikestit, joihin luonnollisesti oli kutsuttu
kaikki kirkonkylän herrasväki, kun ruustinna sanoi: niin hyvää
lintupaistia kun Hanna laittaa ei saa missään, johon kaikki sääntivät.
Syötyänsä kiitteli ja syleili herrasväki Hannaa, niinkun hän olisi
ollut talonemäntä. Ja emäntä Hanna oli ei nimeltä vaan näöltä ja
teolta. Puhtaassa piika-asussansa esiintyi hän kuin ruhtinatar kaikkein
muiden rinnalla. Niinä kolmena vuotena, kun hän oli Savolassa
emäntäpiikana, muuttui talo melkeen tuntemattomaksi puhtaudessa ja
järjestyksessä. Sitä kyllä kaikki ihmettelivät ihmettelemälläkin,
minkätähden Hanna oli ottanut Lassin mieheksensä, ehkä hällä oli
tarjona hyviäkin kosioita.
"Savolan isäntä oli kerran leikillään sanonut: Hanna, kun tulet
naimisiin, niin annan sulle Rauhaniemen torpan, se on hyvin kaunis
paikka, kuten itse monta kertaa olet sanonut, siinä on sievät pelto- ja
niittytilukset, kolmisen lehmää ja hevosen siinä voipi pitää ja
asuinhuoneet hyvässä kunnossa, vaikei siinä nykyjään ole asukasta.
Rauhaniemi! -- ah kuinka se on minulle sopiva -- Rauhaniemi, ah! --
tuhansia kiitoksia! -- oli Hanna sanonut riemumielissänsä.
"Hanna oli kerran iloissansa leikitellen sanonut koko talonväen
kuullen: 'Minusta ehkä tulee Rauhaniemen emäntä, saati vaan saan miehen
-- isäntä on luvannut'.
"'Olen kyllä luvannut ja se lupa pitää', lausui isäntä, myös koko talon
väen kuullen.
"Lassikin oli jo aikoja sitte hartaudella toivonut pääsevänsä Savolan
torppariksi Rauhaniemeen, mutta kun nyt kuuli miten hänen hellin
toivonsa sai niin odottamattoman kuperkeikan, tunsi hän niinkuin olisi
saanut kuolinpiston sydämeensä. 'Voi, voi jos oisin parempi, niin ...
mutta enhän sitä uskalla kuiskata omaankaan korvaani, sen vähemmin
Hannalle', oli Lassi vaikeroinut itseksensä.
"Eräänä päivänä, kun Lassi kohtasi Hannan kahdenkesken, sanoi Lassi:
"'Kyllä minä tuon teille lintuja ja jäneksiä sitte kun tulette
Rauhaniemen emännäksi'.
"'Tuopiko Lassi? sepä on oikein siivosti'.
"'Tuon', vastasi Lassi, suuret kyyneleet silmissä.
"'Tuopiko Lassi kernaasti?'
"'Tuon oikein kernaasti', ja puhkesi itkuun.
"'No, miksikä Lassi on niin murheissa, mitä on tapahtunut?'
"'Ei häntä juuri ole tapahtunut mitään, voi jos minä oisin parempi!'
"'Parempi? onhan Lassi siivo ja ystävällinen ihminen'.
"'Niin, vaan minä olen niin kehno'.
"'Kehno? ei suinkaan, onhan Lassi rehellinen ihminen'.
"'Vääryyttä tosin en ole tehnyt äyrin edestä kellekään, mutta...'
"'Mutta? mitä sitte tarkoitat?'
"'En uskalla sanoa'.
"'Uskalla? miksi et uskalla?'
"'En tohdi'.
"'Minä suutun jos et sano mitä tarkoitat'.
"'Jos olisin parempi, niin...'
"'Taas sama virsi -- niin?'
"'Niin saattaisin tulla Rauhaniemen isännäksi samalla kertaa kun Hanna
emännäksi ... mutta...'
"'Tahtoisitko sen?'
"'Jos tahtoisin! vieläkin kysyy, se on ollut hartahin toivoni siitä
asti kun ensikerran näin Rauhaniemen'.
"'No, tule sitte Rauhaniemen isännäksi!'
"'Otatteko minun isännäksi Rauhaniemeen -- mieheksenne?'
"'Otan!'
"'No, Herra Jumala! -- nyt on minulla kaikki mitä maailma saattaa
antaa, enkä pyydä muuta Jumalalta enkä ihmisiltä'.
"'Mutta Lassi, sinun pitää olla hyvä isäpuoli Ristolle, oletko?'
"'No olen, saatte vaan nähdä. Minä opetan sen aika pyytömieheksi, --
milloin se on syntynyt?'
"'Kekrin aattona, viisi vuotta sitte!'
"'Kekrin aattona, se on hyvä merkki se, kyllä Ristosta tulee hyvä
pyytömies!' lausui Lassi riemuiten.
"'Tuotko nyt kernaasti lintuja ja jäneksiä Rauhaniemeen?' kysäsi Hanna.
"'Saatte vaan nähdä, että tulee metsänviljaa yltäkyllin'.
"'No, se asia on nyt selvillä, nyt lähdemme sanomaan isännälle,
emännälle ja muulle talonväelle mitä on tapahtunut!'
"Lassin kasvot loistivat taivaallisriemusta kun hän käsikädessä Hannan
kanssa käveli vieras tupaan, jossa isäntä ja emäntä istuivat.
"'Tässä saan esitellä Rauhaniemen torpan isännän ja emännän!' lausui
Hanna.
"'Mitä nyt? -- Lassi! -- mitä kummitusta -- Lassi?' huutivat isäntä ja
emäntä yhteen ääneen.
"'Niin -- Lassi', sanoi Hanna kainosti.
"Pian sai koko talonväki kuulla tämän mainion uutisen. Kaikki
törmäsivät onnittelemaan parikuntaa. Lassin koukkuselkä oikeni niin,
että hän näytti puolta kyynärää pitemmältä kun ennen. Muutenkin yleni
Lassin arvo talonväen silmissä niin, että siihen siaan, kun häntä ennen
puhuteltiin pilkka- ja komppasanoilla, häntä nyt kohdeltiin
kunnioituksella ja kutsuttiin tästälähtein teiksi.
"Vihdoin lausui Savolan isäntä:
"'Ehkä tämä kohtaus oli odottamaton, on asia kuitenkin sellainen, että
se ei koske minuun eikä muihinkaan. Hannalla on vapaus valita miehensä.
Rauhaniemen olen luvannut Hannalle ja sen saatte -- sanasta miestä --
sinne saatte mennä asumaan, niinpian kun olette vihityt, eli milloin
tahdotte. Kaksi lehmää saatte uudentalon apua, hevosta saatte lainata
talosta, niinkauvan kun saatte hankituksi oman, hevosia on talossa
yltäkyllin. Talossa saatte olla, niinkauvan kun tahdotte, ja varustella
itsellenne talon värkkiä'.
"'Ja minä annan neljä lammasta kesävilloinensa ja kymmenen kyynärää
sarkaa', sanoi emäntä.
"Hanna ja Lassi kiittelivät isäntää ja emäntää heidän niin suuresta
hyväntahtoisuudestaan. Isäntä vastasi kiitoksiin sanoen: 'Me olemme
Hannalle suuressa velassa kaikesta hyvästä, mitä hän on talossa tehnyt
näitten kolmen vuoden ajalla. Talon lapset, sekä suuret että pienet,
ovat Hannalta oppineet paljo hyvää sekä sisällisesti että ulkonaisesti.
Sanalla sanoen: Hanna on muuttanut tämän talon kerrassaan paratiisiksi.
Se vähä, jolla saatamme teitä auttaa, on ainoastaan vähänen palkinto
työstäsi, Hanna. Suuri kiitos ja kunnia, Hanna!'
"'Suuri kiitos ja kunnia Hanna', säisti emäntä ja lapset yhteen ääneen.
"'Jumalapa Teitä siunatkoon isäntä, emäntä ja hyvät lapset!' lausui
Hanna hartaasti.
"'Mutta kun minulla ei ole mitään antaa kihloiksi Hannalle', kuiskasi
Lassi isännälle.
"Hanna kuuli Lassin kuiskauksen ja vastasi:
"'En minä tahdo mitään kihloja, annat mulle lempisydämesi, niin siinä
kyllä'.
"'Onhan sulla Lassi, toihan veljesi Jussi nykyjään tänne sinulle
myytäväksi kymmenen ketunnahkaa, teetä niistä Hannalle kappa!'
"'Mutta ne ovat Jussin ja millä minä ne maksan?' sanoi Lassi
alakuloisesti.
"'Kyllä minä hoidan maksuasian, vie sinä vaan nahat Kettulan-Matille
peitottaviksi; sano terveisiä minulta, että nahoilla on hyvin kiire.
Räätäli-Kalle kyllä sitte ompelee kapan'.
"'Ja minä kudon päällisen', huuti talon vanhin tytär!
"'Kuinka minä, mökin emäntä, voisin kulkea ketunnahkakapassa,
jonkamoista ainoastaan korkeitten ja rikkaitten herrain rouvat
pitävät', puheli Hanna.
"'Ei ole kukaan arvokkaampi kun Hanna pitämään hyviä vaatteita', sanoi
isäntä.
"'Se on tosi', myönti Lassi. Hän riensi aittaan, kokosi nahkat ja
nahkakääry seljässä hiippoi mitä koivista pääsi Kettulan-Matin luo ja
huuti: 'niillä on hyvin kiire. Terveisiä Ison-Savolan isännältä!'
"'Laitetaan heti!' vastasi Matti.
"'Joutuuko ne heti?' kysäsi Lassi.
"'Tulevalla viikolla!'
"'Vai vasta tulevalla viikolla!' sanoi Lassi huokaillen.
"Lassi käveli takasin kotiin allapäin ja pahoilla mielin.
"'No, mikä Lassia vaivaa, kun olet niin pahoillasi?' kysyi isäntä.
"'Vaikka sanoin terveisiä isännältä, lupasi Matti valmistaa nahkat
vasta tulevalla viikolla'.
"'Hyvä', sanoi isäntä.
"'Hyväkö? Miksei laittanut niitä heti,' marisi Lassi.
"'Ei ne niin pian joudu, niissä on paljo työtä'.
"'Paljoko työtä! valmiit nahkathan nuo olivat', väitti Lassi.
"Joulun aattona pidettiin Isossa-Savolassa Hannan ja Lassin vihkiäiset
ja isot häät, joihin oli kutsuttu paitsi muita, rovastin herrasväki.
Häissä oli ilo ylimmillään, jokaisen povessa hehkui tyytyväisyyden ja
rauhan tunteet.
"Hiljan illalla vihdoin, kun häävieraat jo olivat lähteneet kukin
kotiinsa, sanoi isäntä:
"'Eikö nuorelle parikunnalle tule jo uni, hevonen on valmis portaan
edessä!'
"Hannalla oli hyvin vaikea salata hämmästystänsä, hänellä kyllä oli
ollut huolta tulevasta asunnostansa ja sen varustuksesta, mutta
isäntäväki oli vakuuttanut, että sen asian kanssa kyllä kerjetään,
jonka vuoksi Hanna luuli, että hän miehinensä jää edelleen joksikin
ajaksi taloon. Hannan hämmästys siis oli suuri, kun hän ajatteli
täytyvänsä lähteä autioon tyhjään mökkiin. Hän kuitenkin otti
talonväeltä jäähyväiset katkeralla mielellä, jonka hän toki osasi
salata, ja sanoi:
"'No, Lassi, nyt lähdemme uuteen asuntoomme! Missä tyttäret ja pojat
ovat, että saisin heillekin sanoa hyvästi?'
"'Mihin lienevät juosseet. Minä toivon kohtaavamme useasti, kun tulemme
asumaan näin liki toisiamme', vastasi isäntä teeskentelemättä.
"'No, Lassi', kiirehti Hanna.
"'Minä olen valmis', sanoi Lassi, joka ei murehtinut muuta, kunhan sai
Hannan kanssansa. Hanna kääräsi Riston uuteen ketunnahkakappaansa,
ajatellen: kyllähän yhden yön tarkenee kylmässäkin näin varustettuina,
ja niin istuivat rekeen. 'Muut tavaranne, jotka nyt eivät mahdu rekeen,
lähetän huomenna, ja toivon että Hanna itse tulee niitä noutamaan, niin
saamme kuulla minkälaisia unia näitte uudessa asunnossanne', sanoi
isäntä.
"'Kauniita unia totisesti', ajatteli Hanna. Synkät pilvet pimittivät
hänen mieltänsä, katkerasti katui hän kevytmielisyyttänsä, kun oli
matkaansaattanut tällaisen majanmuuton. Ristokin alkoi itkemään
täydeltä kurkkua, kysyen monta kertaa: 'Äiti mihinkä me nyt lähdemme?'
Tämäkin lapsen kysymys katkeroitti yhä enemmän Hannan sielua. Riston
kysymykseen hän ei antanut muuta vastausta kun ajatteli: 'Maailma on
kylmä ja rauhaton, ihmiset kolkkoja ja itsekkäitä', j.n.e. Kun olivat
istuneet rekeen, niin ajoi renki aika viuhkaa Rauhaniemeen päin. Hanna
ajatteli: Renkikin ajaa sukkelaan päästäksensä meistä niin pian kun
mahdollista 'kaikkialla kylmyyttä vaan'. Pian joutuivat ajajat
Rauhaniemen näkyviin. Hanna näki pimeän läpi valkioita akkunoista, ja
kysäsi rengiltä: 'Mistä nuo valkiat näkyvät?'
"'Rauhaniemestä kait ne näkyvät', vastasi renki.
"'Ei siellä kyllä asu ketään, mutta kyllä valkiat näkyvät
Rauhaniemestä, se varma on', vakuutti renki.
"Pian ajoivat he kartanolle, jossa pimiässä näkivät seisovan kaksi
hevosta, jotka Hanna päivänaikana kyllä olisi tuntenut, ja kuulivat
kuskien puhuvan jotakin keskenänsä. Toinen kuski sanoi: 'No on se
muutamilla onni tässä maailmassa, kun tuollakin Lassi Rytkösellä, että
saapi tällaisen hyvän talon ja luultavasti aivan ilman, sillä millä
varoilla Lassi maksaisi!'
"'Ei taloa olisi Lassi saanut, sen on Savolainen antanut Hannalle, ja
tuo höperö otti Lassin mieheksensä', lausui toinen kuski.
"'Kyllähän tässä paikassa voipi hyvästi elää, liijoitenkin kun
semmoinen pohatta, kun Savolainen on tukena. Savola onkin muutamissa
vuosissa rikastunut mahdottomasti', lausui edellinen kuski.
"'Savolan rikastuminen on Hannan ansio. Mistähän se on kotoisin,
tiedätkö sinä?' kysyi toinen kuski.
"'En tiedä, enkä pidä vaaria, hyvä ja jalo ihminen kuuluu hän olevan'.
"Hanna ei ollut kuskien puheesta kuullut muuta kun äänen. Hän kysäsi
hämmästysäänellä:
"'Onko tämä Rauhaniemi?'
"'Ompa tietenkin', vastasi ääni kartanolta.
"'Ompa tietenkin', vastasi samalla toinen ääni kilisevällä naurulla
porstuvan ovelta; se oli Savolan Siinan ääni, jonka Hanna hyvin tunti.
'Tänne odotetaan uusia asukkaita', jatkoi Siina, hypäten samalla reen
viereen, siepaten Riston syliinsä ja vetäen Hannaa kädestä sisälle
huoneesen. Kun Hanna siten oli joutunut sisälle, ympäröi häntä parvi
nuorisoa, joka riemulla huuti: 'Terve tulemaan, Hanna, Rauhaniemeen!'
"'Terve tulemaan Herran nimessä', sanoivat rovasti ja ruustinna, jotka
myös olivat seuranneet Savolan nuorisoa edeltäpäin Rauhaniemeen,
saadaksensa nähdä, millä mielellä Hanna astui uuteen asuntoonsa. Hanna
oli niin hämmästyksissänsä, ettei hän ymmärtänyt mitä ajatella. Vihdoin
sanoi hän syvästi liikutettuna: 'Eikö tämä kaikki ole puhdasta
unennäköä? Ei, herällä olen ainakin, näenhän luonnollisilla silmilläni
kaikki esineet'.
"'Kuka on valmistanut minulle tämän odottamattoman ihastuksen?' huuti
Hanna ilokyyneleet silmissä.
"'Me olemme laittaneet huoneenne siihen kuntoon, että tässä voitte
aluksi asua', huuti Savolan nuoriso riemuiten.
"'Kyllähän sen arvasin, Jumala teitä siunatkoon, rakkaat lapset, tätä
minä en ole ansainnut', lausui Hanna, syleillen kaikkia.
"Savolan nuoriso oli nimittäin jo päivää ennen häitä, Hannan ja Lassin
tietämättä varustanut Rauhaniemeen kaksi asuinhuonetta hyvään
asumakuntoon, koristanut ja varustanut huonekaluilla parhaan älynsä
mukaan.
"Samalla hetkellä, kun Hanna oli sanonut: 'Tätä minä en ole ansainnut',
aukeni tuvan ovi ja Savolan isäntä emäntineen astuivat sisään.
"'Otetaanko tässä uudessa talossa vieraita vastaan näin yönaikana?'
kysyi isäntä.
"'Otetaan', määkäsi Lassi, isäntä kun hänkin muka nyt oli.
"Hanna ei saanut sanaa suustansa vastaukseksi, tämä uusi kohtaus teki
hänen kokonaan mykäksi. Hän hyppäsi isännän ja emännän luokse, jotka
seisoivat vieretysten, kietoi heidät käsivarsillansa ja vaipui heidän
rinnoillensa tukahtumaisillansa yhdellä kertaa sekä suru- että
riemuitkuun. Häntä kalvasi näet omantunnon haikeat soimaukset siitä,
että hän oli eronnut Savolasta katkeralla ja nuhteellisella mielellä;
toiselta puolen taas paisuttivat kiitollisuuden tunteet kyyneltulvaa.
"Noo, Hanna, tuollako surullisella lailla alotat uutta emäntätointasi?'
lausui isäntä.
"'Ei, rakas isäntä, se ole suru yksin, kun minua tällä erällä
liikuttaa. Kiitollisuuteni syvyyttä en voi mitata, vaan kun tunnen
itseni tuiki ansiottomaksi kaikkeen siihen suureen rakkauteen, jolla
minua niin runsaasti olette suosinut, niin tunnen suureen onneeni
sekoitetuksi ansiottomuuteni katkeruuden. Kiitollisuuteni sammuttaa
ainoastaan kuolema'.
"'Minä toivon, että tässä torpassa voitte elää kärsimättä suuria
puutteita. Vähäinen peltomaa on hyvää, pienoinen niittymaa samanlaista.
Hyviä kaskimaita on talon maalla, joita saatte, saati jaksatte
viljellä', lausui isäntä. Hän jatkoi:
"'Eihän tällä tienoolla olisi elämä kovin raskasta, saati saisimme
rauhan venäläisiltä, jotka tuon tuostakin ryntäävät rajan yli murhaten,
polttaen ja ryöväten. Kuninkaalla ei ole tarpeeksi sotavoimia
suojelukseksemme, eikä ole helppoa suojella pitkiä rajoja erämaissa,
meidän täytyy siis turvautua Jumalan apuun ja omiin voimiimme'.
"Näin kertoi rovastivainaja minulle koko Hannan historian. --
Rauhaniemessä elivät Hanna ja Lassi poikinensa aika hyvästi monta
vuotta, kunnes venäläiset taas eräänä kesänä suurella joukolla
ryntäsivät rajan yli, polttivat Isonsavolan poroksi ja ryöväsivät
kaikki omaisuuden, niin että ihmiset hädintuskin pääsivät vihollisen
kourista puolialastomina pakoon metsiin. Vihollisten joukossa oli nähty
Luomaniemen Jussi oppaana -- katala maansa petturi! Samanlainen hävitys
kohtasi Rauhaniemenkin asukkaita. Lassilla vaimonsa ja Riston kanssa ei
ollut nyt muuta keinoa kun turvautua veljensä Jussin pikku mökkiin,
jonne he muuttivat ja jossa pari vuotta asuttuansa Hanna kuoli. Risto
jäi kymmen-vuotiaana äidittömäksi. Lassi taas vajosi entiseen
typeryytensä, joten Riston kasvatus jäi kokonaan sikseen. Ei siis
kumma, että Ristolla oli katupojan viitteitä; tyhmä hän ei ole, enkä
minä luule olevan epärehellisenkään, minä vaan pelkään, että kun hän
tulee taloon, Anna rakastuu häneen".
"Mitä joutavaa. Anna on 14 vuotias ja Risto lienee kahdenkymmenen
vanha, rippikoulua käymättömät vielä molemmat", lausui emäntä.
"Minä tein sen välipuheen Riston kanssa, että hänen pitää suorittaa
rippikoulu ennenkuin tulee taloon".
"Anna tahtoo myöskin rippikouluun tänä syksynä", vastasi emäntä.
"Kas sitä, yhtaikaa rippikouluun, siitä ei tule mitään, kyllä Anna
kerkeää sinne tulevana syksynä", väitti isäntä.
"Tuossa vielä johtuu mieleeni", sanoi emäntä, "Hannan historia, sen
olen kuullut Hanna-vainaan omasta suusta, kun hän vielä eli, vaikk'en
siitä ole sulle puhunut, kun Hanna tahtoi ettei kukaan tarvitse tietää
hänen elämänsä vaiheista. Se on kuten kerroit, niin että Hanna oli
seuranaisena eversti T:n perheessä ja että Torsten rakastui Hannaan ja
tahtoi naida hänen. Vaan kun Torstenin vanhemmat ja sukulaiset olivat
jäykästi vastaan ja kun Hanna sai sen tietää, päätti hän kerrassaan
kadota pois paikkakunnasta. Hanna kertoi näin:
"'Kun rakkautemme meni jo liian pitkälle ja kuulin Torstenin vanhempain
jyrkästi kieltävän aivottua naimistamme, niin päätin kadota kauas
erämaahan. Vanhempani olivat kuolleet. Torsten esitti, että pakenisimme
yhdessä johonkin erämaahan Venäjän rajalle, eläisimme siellä vaikka
missä pikku mökissä, odottain parempia aikoja. 'Ja ehkäpä siellä
saataisiin olla päällikkönä ja apuna kansalle vihollista vastaan',
sanoi Torsten. Torstenin vanhemmat eivät olleet rikkaat, mutta kovin
aatelisylpeät. Torstenilla siis ei ollut suuria varoja, mutta hänellä
oli eräs hyvin rikas ystävä, joka oli luvannut kaikkea apua mitä
Torsten tarvitsi. Torsten sanoi: 'Köyhyyttä emme tarvitse kärsiä, mitä
muuta tarvitsemme, antaa meille rakkautemme'. Minä kuitenkaan en voinut
taipua Torstenin esityksiin enkä tahtonut sitoa häntä asemaan, joka ei
ollut hänen. Päätin siis paeta yksin ja rukoilin Torstenia, että
unhottaisimme kaikki ja eroaisimme iäksi. Torsten vihdoin taipui
päätökseeni, sillä se oli minun puoleltani järkähtämätön, kuitenkin sai
hän luvan seurata ensimäisen taipaleen omalla hevosellansa -- silloin
oli talven aika -- peninkulman matkan yhteen mökkiin, jossa erosimme
viimeisen kerran. -- Oi hirmuinen hetki. Mökistä saatettiin minua aina
etemmäksi, kohden erämaita. Vihdon monta viikkoa vaellettuani saavuin
erääsen taloon, johon vihdoin seisatuin, kun nyt olin tarpeeksi
kaukana, syvässä sydänmaassa. Talossa asuin pienessä kammarissa
kokonaista kaksi vuotta. Ihmiset talossa olivat erinomaisen rakkaita.
Täällä syntyi Risto. Talossa tein kaikenlaista käsityötä, joita
teoksiani annoin talonväelle ja sain niitä vastaan ruoka-aineita.
Vihdoin kuulin puhuttavan Isosavolasta, joka, ehkä kaukana, oli
koulutalo. Huhu tiesi myös kertoa, että Isosavolassa tarvittiin
emäntäpiikaa, jonka tähden palkkasin asian alkain erään vaimon
tiedustelemaan asiasta. Kahden viikon perästä palasi vaimo ja kertoi,
että emäntäpiikaa tarvitaan, mutta kelvollista; hänen pitäisi olla
paikalla kahden viikon kuluessa. Palkkaa oli isäntä sanonut maksavansa
ansion jälkeen. Minä heti matkustin Savolaan ja pääsin emäntäpiiaksi.
Kysymykseenne, kuinka otin Lassin miehekseni, on helppo vastata: se oli
ehkä väärin tehty, että menin avioliittoon Lassin kanssa. Minä selitin
Lassille jo edeltäpäin, ettei sydämmessäni ole sijaa aviorakkaudelle,
ei miehelle, kuka hyvänsä se oli, ainoastaan lämmin ja vilpitön
ystävyys. Sen kohdan on Lassi oikein ymmärtänyt, hän on ollut ja on
hyvä ja ystävällinen. -- Siinä historiani, lopun olette ehkä kuulleet'.
"Kertomuksesta käy selville, että Risto on sotamajurin poika, sillä
sotamajuri on eversti T. vainajan poika, johan minä sen arvasin, asia
on aivan selvä", sanoi Tuovilan isäntä.
* * * * *
Kun kahakka Riston ja Luomaniemen Jussin välillä oli päättynyt siten,
että Jussi liippoi käpälämäkeen, käveli Risto verkalleen isänsä
mökkiin.
"No pääsitkö rengiksi Tuovilaan?" kysyi Lassi.
"Pääsin kyllä, mutta pitää mennä rippikouluun ensin".
"No, sinun pitää mennä rippikouluun, senhän kerkeät suorittaa ennen
kekriä, jos et ole unhottanut lukua äitisi kuoleman jälkeen. Saat
ruveta lukemaan raamatun psalttaria, uskontunnustuksen kappaleita".
"Epäkappaleita", ojenti Risto. "Niin epäkappaleita", jatkoi Lassi.
"Entäs pyytösanat", irvisteli Risto.
"Ei papit ymmärrä pyytösanoja", tokasi Lassi vihaisesti. "Sinun pitää
osata lukea sisältä ja ulkoa aapinen, lyhyt katkesmus ja pitkä
katkesmus".
"Mitenkä sitä oppii niin paljo ulkoa parissa viikossa?"
"Kyllä sitä oppii, lukee ensin sisältä, panee sitte kirjan ja silmänsä
kiini ja lukee ulkoa, niin minä tein ennen. Muuten käypi se niinkin
laatuun, että minä luetan, minä katson kirjasta ja sinä luet ulkoa.
Annappas minulle ensiksikin aapinen, niin minä luetan ulkoa. No,
osaatko Isämeidän ulkoa?"
"Osaan".
"Lue se", kehoitti Lassi.
"Isämeitä, joka olet taivaassa, tapahtukoon sinun valtakuntasi, anna
meille jokapäiväistä leipää ja päästä meitä pahasta ijankaikkisesti
amen".
"Oikein", sanoi Lassi.
"Oikein", samasi Risto itseksensä. "Oikein", sanoi ukko rukka, vaikka
on kirja ylös alaisin kädessä!"
"No, osaatpa lukea ulkoa; lue nyt katkesmuskin ulkoa niin minä luetan
ennenkun lähdet rippikouluun".
Niin tehtiinkin. Lassi luetti ja Risto luki samalla tarkkuudella kun
ennenkin ja sai isältä saman arvolauseen: "Oikein".
Näin varustettuna lähti Risto eräänä päivänä rippikouluun, kontti
seljässä ja muuten tavallisessa puvussansa. Ensimmäisenä päivänä
koeteltiin sisälukua, Risto ei ollut unhottanut sisälukua, hän luki
selvästi mitä kirjaa hyvänsä, niin että maisteri antoi hänelle julkisen
kiitoslauseen, sanoen: "Risto on paras sisälukia koko pitäjässä.
Miten lienee ulkoluvun kanssa, sitä koettelemme myöhemmin. Mitä sulla
tuo kontti tekee myötään seljässä, Risto?" kysyi pappi. "Siinä
säilytän kaikki tavarani; sentähden en tohdi jättää niitä, ehkä
varastettaisiin".
"Vai niin", sanoi pappi naurahtaen, ja siihen päättyi se kysymys.
Ollikin oli rippikoulussa; hänenkin oli Risto opettanut sisälukuun,
niin että Olli luki "melkein hyvästi", sanoi maisteri.
Tuli sitte ulkoluvun vuoro, Risto luki ulkoa papin käskystä.
"Teidän pitää pelkäämän ja rakastaman, mikä se on vastaus?"
Pappi: "No, no, eihän se niin seiso, Teidän pitää, vaan Sinun pitää
j.n.e".
Risto: "En toki maisteria sinuksi sanoisi, vaan jos niin pitää olla
niin, Sinun pitää pelkäämän rakastaman, mikä se on vastaus".
Pappi: "No et sinä saa sanoa, mikä se on vastaus; minä kysyn: Mikä se
on, ja sinä sanot: vastaus, ja luet. No lue nyt!"
Risto: "Sinun pitää pelkäämän ja rakastamaan j.n.e".