HELLIN. Sisään.
BERGHOLM (tulee salista innostuneesti). Täällähän te olette, neiti;
oikein arvasin. Salissa kaipaavat teitä.
HELLIN. Menkäämme siis saliin.
BERGHOLM (hätääntyneenä). Ei, ei, neiti Heinonen...
HELLIN (katsoo pitkään). Miks'ei, maisteri Bergholm.
BERGHOLM (tukehtuvan äänellä). Ei, ei, rakas neiti... jos minua
rakastatte...
HELLIN (teeskennellen säikähdystä). Herranen aika! Mikä teillä
on, maisteri Bergholm? Ihanhan te vapisette. Onko salissa jotain
tapahtunut? (Aikoo mennä saliin.)
BERGHOLM (pidättäen). Ei, neiti, ennenkuin minä...
HELLIN. Mitä?
BERGHOLM (äärimmäisessä tuskassa). Ennen kun minä olen saanut tuomioni
tai armahdukseni kuulla...
HELLIN (jäykästi). En ole tuomarinne.
BERGHOLM (ihastuen). Ette? Siis olette armahtajani! Hellin armaani!
Tiesinhän sen, että en rakasta teitä turhaan. (Syleilee Helliniä.)
HELLIN (hyökkää kauhusta parkaisten saliin).
BERGHOLM (seisoo hetkisen kivettyneenä). Perhana! Mitäs tämä on? Tämä
ei ole oikeata... (Puristaa päätänsä.) Onko pääni sekaisin? Kuulenkohan
edes omaa ääntäni. (Huutaa itselleen.) Selim! Selim! Selim Bergholm.
Sinä olet auttamattomasti onneton. Hommasi meni hukkaan kuin Forssin
vaivat, kuuletko? (Katkerasti.) Siinä se nyt on. Ole vielä hupsu ja
luule saavasi miljoonia parin minuutin tempulla. Luulit saavasi tytön,
tämän talon ja paljon rahaa, kun vaan tarjoat kätesi ja huutahdat
rajattomassa .tuskassa: »Rakastan sinua Hellin!» — Ja tämä oli jo
seitsemäs kerta, kun yritin rikasta naida. Hm! Turha vaiva. Kyllä ne
heittiöt osaa olla ylpeitä jos niillä on rahaa. Mutta jos ei sitä ole,
niin meikäläinen mies saa heitä kietoa vaikka sormiensa ympärille. Hm.
Selim! Jos tahdot mennä naimisiin, niin suutu itseesi ja ota piikatyttö
tai joku Kyöpeliin ryömivä köyhä opettajatar; tai ole vaimotta kuin
suuri oppi-isäsi Immanuel Kant. (Menee saliin. Näyttämö on hetkisen
tyhjä.)
MIMMI (kurkistaa makuukamarista). Raukka numero yksi! Rukkaset numero
yksi!
YLÄNNE (tulee salista). Niin, Urho, nyt saat kuulla armahduksesi tai
tuomiosi. Kaksi vuotta, kaksi pitkää vuotta olet Helliniä tavotellut,
mutta turhaan. Hän on aina paennut. Hovin ostit velaksi toivossa saada
velan maksaa Hellinin rahoilla. Jaaha! Tämä on tärkeä hetki. Nyt
saan kuulla, onko hovi annettava entiselle omistajalle takaisin, vai
luenko jonkun päivän perästä hänen kouraansa seteleitä kuin allakan
lehtiä. Aijai! Kova on hetki. Osaa nyt esiintyä Urho! Kohta hän tulee.
(Kävelee.)
HELLIN (tulee salista). Jaaha. Agronoomi haluaisi kai nyt tietää
mitenkä sen kanssa olisi?
YLÄNNE. Sitähän minä... (Syrjään.) Miten kylmästi hän asian esittää.
HELLIN. Istukaa. (Istuvat.) Se on nyt silla tavalla, että minulla on
ollut niin paljon pyytäjiä, että...
YLÄNNE. Että minä en kelpaa... Hm.
HELLIN (kiireesti). Ei, ei niin agronoomi Ylänne; päinvastoin. Teillä
on suuri talo ja hyvä nimi... Että vaikka kuinka paljon olisi muita
pyytäjiä, niin tietysti te vanhana ystävänä tulette ensisijassa
huomioonotetuksi.
YLÄNNE (syleillen). Jumalani. Jumalani! Kuinka minä olen onnellinen...!
HELLIN (vastustellen). Ei ansaitse Jumalaa kiitellä. Paljonkos sitä
pitäisi?
YLÄNNE. Kaikki, kaikki, armaani!
HELLIN (leikillisesti). En minä kaikkea... Olkoon sentään menneeksi
kymmenellä korolla.
YLÄNNE. Minä pidän sekä pääoman että korot, armaani...
HELLIN. Soo'o. Laskin leikkiä, että kaikki muka... Mutta nyt
asiaan. Paljonkos te tarvitsisittekaan? Teille voin antaa
kaksikymmentäviisituhatta viittä korkoa vastaan. Onkos teillä jo valmis
velkakirja?
YLÄNNE (hypähtäen seisomaan). Teettekö minusta pilkkaa, neiti, vai mitä
tämä on?
HELLIN (tyynesti). Totisinta totta, herra Ylänne. Ettekö te tässä joku
aika sitten kysynyt, josko voisin lainata teille jonkun summan? Ja sitä
vasten luulin teidän minua tänne kamariin kutsuneen.
YLÄNNE. En koskaan. Aijoin pyytää teidän kättänne.
HELLIN. Ja rahoja kaupan päällisiksi, vai mitä?