Kristallitulppa kiiti vedenpinnalla, ja don Luis jutteli Stéphanen,
Patricen ja koiran ympäröimänä.
"Kylläpä se Vorski on aika roisto", sanoi hän. "Minä olen eläissäni
nähnyt paljonkin hirviöitä, mutta en koskaan sellaista."
"Ja kuitenkin..." huomautti Patrice Belval.
"Ja kuitenkin...?" toisti don Luis.
"Palaan siihen, mitä teille jo sanoin. Teillä on käsissänne hirviö
ja sallitte hänen livistää! Paitsi että se on suorastaan väärin...
ajatelkaahan kaikkea pahaa, mitä hän vielä voi tehdä ja varmasti,
välttämättömästi tekeekin! Ettekö joudu raskaaseen vastuuseen
kaikista rikoksista, jotka hän tekee?"
"Onko se teidänkin mielipiteenne, Stéphane?" kysyi don Luis.
"En oikein tiedä mitä ajatella", vastasi Stéphane, "koska Françoisin
pelastukseksi olin valmis kaikkiin myönnytyksiin. Mutta sittenkin..."
"Sittenkin olisitte toivonut toisenlaista ratkaisua?"
"Se on totta. Niin kauan kuin se mies on elossa, on rouva
d'Hergemontilla ja hänen pojallaan syytä pelätä pahinta hänen
puoleltaan."
"Mutta minkälaista ratkaisua? Françoisin välitöntä pelastusta vastaan
lupasin hänelle vapauden. Olisiko minun pitänyt luvata vain säästää
hänen henkensä ja jättää hänet oikeuden haltuun."
"Ehkä niin", virkkoi kapteeni Belval.
"Saatatte olla oikeassa. Mutta siinä tapauksessa viranomaiset
olisivat ryhtyneet tiedusteluihin, lopulta saaneet selville
miehen oikean persoonallisuuden ja nostaneet haudasta Véronique
d'Hergemontin puolison ja Françoisin isän. Sitäkö olisitte halunneet?"
"Ei, ei!" huudahti Stéphane vilkkaasti.
"Ei tosiaan", myönsi Patrice Belval varsin hämmästyneenä. "Ei. Se
ratkaisu ei olisi ollut parempi. Minua vain ihmetyttää, että te,
don Luis, ette ole löytänyt sitä oikeata, joka olisi meitä kaikkia
tyydyttänyt."
"Ei ollut muuta kuin yksi", selitti don Luis Perenna lyhyesti, "ei
ollut muuta kuin yksi ratkaisu".
"Mikä?"
"Kuolema."
Kaikki olivat vähän aikaa vaiti. Sitten don Luis jatkoi:
"Ystäväni, en vain leikin vuoksi kutsunut teitä valamiehiksi, eikä
tuomarinvirkanne siksi ole päättynyt, että tuomioistuin jo näkyy
käsitelleen asian loppuun. Se jatkuu, ja oikeuskin istuu vielä.
Senvuoksi pyydän teitä avomielisesti vastaamaan: ansaitsisiko Vorski
teidän käsityksenne mukaan kuoleman?"
"Kyllä", vakuutti Patrice.
"Ihan epäilemättä", säesti Stéphane.
"Ystäväni", jatkoi don Luis, "teidän vastauksenne eivät ole kyllin
juhlalliset. Minä pyydän teitä lausumaan ajatuksenne vakavassa
muodossa ja omantuntonne mukaan, _aivan kuin seisoisitte rikollisen
kasvojen edessä_. Toistan: minkä rangaistuksen Vorski olisi
ansainnut?"
He kohottivat kätensä ja lausuivat toinen toisensa jälkeen:
"Kuoleman."
Don Luis puhalsi viheltimeensä. Yksi marokkolaisista saapui.
"Kaksi kiikaria, Hadshi!"
Kun kaukoputket oli tuotu, ojensi don Luis ne Stéphanelle ja
Patricelle.
"Olemme vain meripenikulman päässä Sarekista. Katsokaahan
niemenkärkeä kohti. Veneen pitäisi jo olla vesillä."
"Niin onkin", virkkoi Patrice hetkisen päästä.
"Näettekö, Stéphane?"
"Kyllä, mutta..."
"Siinä on vain yksi henkilö."
"Tosiaankin vain yksi", selitti Patrice.
He laskivat kiikarit kädestään, ja toinen virkkoi:
"Yksi vain on paennut saarelta... Varmaankin Vorski... Hän on kai
tappanut rikostoverinsa Oton."
Don Luis virnisti:
"Jollei hänen rikostoverinsa Otto ole tappanut häntä..."
"Miksi niin sanotte?"
"Noh, muistakaahan ennustusta, joka Vorskille lausuttiin hänen
nuorena ollessaan: 'Vaimosi kuolee ristillä, ja sinä saat surmasi
ystävän kädestä.'"
"Minusta ei ennustus riitä."
"On minulla muitakin todistuksia."
"Mitä?"
"Rakkaat ystävät, se on osana viimeisistä ongelmista, jotka meidän
on yhdessä selitettävä. Mitä ajattelette esimerkiksi siitä tavasta,
jolla asetin Elfride Vorskin rouva d'Hergemontin tilalle?"
Stéphane kohautti päätänsä.
"Myönnän että en ole sitä käsittänyt."
"Se on kuitenkin perin yksinkertaista! Kun joku herrasmies esittää
teille silmänkääntäjän temppuja jossakin salongissa tai lukee
ajatuksenne, niin ettekö sano, että siinä täytyy olla jokin kuje tai
että hänellä on apuri? Älkää etsikö kauempaa tässäkään tapauksessa."
"Mitä! Oliko teillä apulainen?"
"Oli kun olikin."
"Mutta kuka?"
"Otto."
"Otto! Mutta ettehän poistunut luotamme! Ette häntä puhutellutkaan?"
"Kuinka olisin voinut onnistua ilman hänen apuansa? Oikeastaan
minulla oli tässä asiassa kaksi apuria, Elfride ja Otto, jotka
molemmat pettivät Vorskin, joko kostosta, pelosta tai ahneudesta.
Sillä välin kun te, Stéphane, viekoittelitte Vorskia etäälle
Keijukaisten patsaasta, menin minä Oton luo. Sopimus tehtiin pian
muutamien setelien avulla ja lupausta vastaan, että hän pääsisi
seikkailusta ehjin nahoin. Sitäpaitsi ilmoitin heille, että Vorski
oli kähveltänyt Archignatin sisarusten viisikymmentä tuhatta frangia."
"Kuinka sen tiesitte?" kysyi Stéphane.
"Kuulin sen ensimmäiseltä apuriltani, Elfrideltä, jolta yhä hiljaa
kyselin sillä välin, kun vaanitte Vorskin saapumista. Hän ilmoitti
minulle myöskin muutamilla nopeilla sanoilla, mitä tiesi Vorskin
menneisyydestä."
"Kaiken kaikkiaan olette tavannut Oton vain kerran."
"Kahta tuntia myöhemmin, Elfriden kuoleman jälkeen ja sitten kun
onton tammen ilotulitus oli poltettu, oli minulla toinen haastattelu
Keijukaisten patsaan ääressä. Vorski nukkui sikahumalassa ja Otto
oli vartijana. Arvaatte, etten päästänyt käsistäni tilaisuutta
urkkiakseni lisää ja täydentääkseni tietojani Vorskista niillä,
joita Otto kahden vuoden kuluessa oli salavihkaa alati keräillyt
inhoamastaan isännästä. Sitten hän purkaa Vorskin ja Konradin
revolverit tai oikeammin poistaa niistä luodit jättäen hylsyt
paikoilleen. Hän antaa minulle myöskin Vorskin kellon ja
muistikirjan, samoin kuin tyhjän medaljongin ja Vorskin äidin
valokuvan, jonka Otto oli kähveltänyt muutama kuukausi sitten,
-- kaikki kapineita, jotka seuraavana päivänä olivat minulle
tarpeellisia esittäessäni Vorskille velhon osaa, kun hän tapasi
minut hautakammiossa. Sillä tavoin Otto ja minä olemme olleet
yhteistoiminnassa."
"Olkoon niin", virkkoi Patrice, "mutta ettehän kuitenkaan ole
pyytänyt häntä tappamaan Vorskia?"
"En suinkaan."
"Mikä meille siis todistaa...?"
"Luuletteko, ettei Vorski olisi lopulta arvannut tuota
yhteistoimintaa, joka on hänen tappionsa ilmeisimpiä syitä? Ja
luuletteko, ettei Otto-herra olisi ottanut sitä mahdollisuutta
huomioonsa? Voitte olla varmat, että Vorski puustaan irtipäästettynä
olisi raivannut rikostoverinsa tieltään sekä kostaakseen että
anastaakseen takaisin Archignatin sisarusten viisikymmentä tuhatta
frangia. Otto toimi ennen häntä. Vorski riippui siinä voimattomana,
hervottomana, helppona saaliina. Otto antoi iskun. Menenpä
pitemmällekin: Otto, joka on kurja raukka, ei edes iskenyt. Hän on
aivan yksinkertaisesti jättänyt Vorskin puuhunsa. Ja niin tulee
rangaistus täydelliseksi. Oletteko nyt tyytyväisiä, ystäväni, ja onko
oikeudentuntonne rauhoittunut?"
Patrice ja Stéphane vaikenivat. Don Luisin heidän silmiensä eteen
loihtima näky teki heihin syvän vaikutuksen.
-- No niin, virkkoi don Luis nauraen, olin oikeassa, kun en
pakottanut teitä lausumaan tuomiota siellä tammen juurella ollessamme
ja katsellessamme elävää ihmistä kasvoista kasvoihin! Huomaan, että
molemmat tuomarini olisivat sillä hetkellä hiukan arastelleet.
-- Ja etkö sinä, Kaikki-käy-hyvin, joka myöskin olet herkkätunteinen
ja vetistelevä, ole kolmas tuomarini? Ja minä olen teidän
kaltaisenne, hyvät ystävät. Emme ole niitä, jotka tuomitsevat
ja itkevät. Mutta, ajatelkaahan sentään, mitä Vorski oli,
kolmikymmenkertainen murhaaja, pirullinen, äärimmäisen julma mies,
ja onnitelkaa minua, että viimeisen oikeusasteen tuomariksi valitsin
sokean kohtalon ja luovutin pyövelin edesvastuun paatuneelle Otolle.
Tapahtukoon jumalien tahto...!
Sarekin rannikot häipyivät taivaanrannalle, kadoten usvaan siellä,
missä meri ja taivas sulivat yhteen.
Kaikki kolme olivat vaiti. He ajattelivat kuollutta saarta,
jonka yhden ihmisen hulluus oli hävittänyt -- kuollutta saarta,
jossa satunnainen matkailija piankin löytäisi käsittämättömän
murhenäytelmän jäljet, tunnelien oviaukot, maanalaiset luolat
"kuolonkammioineen", Kivijumalan salin hautaholvit, Konradin ja
Elfriden ruumiit, Archignatin sisarusten luurangot ja saaren
pohjoispäässä Keijukaisten patsaan luona, johon oli kirjoitettuna
ennustus kolmestakymmenestä ruumisarkusta ja neljästä pystytetystä
rististä, Vorskin ison ruhon, yksinään, kurjassa tilassa, korppien ja
yölintujen nokkimana...
* * * * *
Huvila lähellä Arcachonia Moulleauxin sievässä kylässä, jonka
pinjapuut ulottuvat lahden rantaan asti.
Véronique istuu puutarhassa. Viikon lepo ja ilo on antanut uutta
tuoreutta hänen kauniille kasvoilleen ja tuuditellut häijyt muistot
unohduksiin. Hän katselee hymyillen poikaansa, joka seisoo vähän
kauempana, kuuntelee Luis Perennaa ja tekee kysymyksiä. Hän katselee
myöskin Stéphanea, ja heidän silmänsä kohtaavat hellästi toisensa.
Selvästi näkyy, että heidän välillään on lapseen kohdistuvassa
yhteisessä rakkaudessa side, joka heidät yhdistää kiinteästi ja jota
lujittavat heidän salaiset ajatuksensa ja hämärät tunteensa. Stéphane
ei ole kertaakaan uudestaan puhunut Mustainnummien kallioluolassa
tekemistään tunnustuksista. Mutta Véronique ei ole niitä unohtanut,
ja hänen syvään ja jatkuvaan kiitollisuuteensa Françoisin opettajaa
kohtaan sekaantuu erikoista liikutusta ja hämmennystä, jonka
hurmauksesta hän tietämättään nauttii.
Tänä päivänä on don Luis, joka vielä samana iltana kuin
_Kristallitulppa_ vei heidät kaikki Maulleauxin huvilaan astui
Pariisiin menevään junaan, odottamatta saapunut aamiaistunnilla
Patrice Belvalin seurassa; ja koko sen tuntikauden, jonka he ovat
istuneet keinutuoleissa puutarhassa, on lapsi, jonka kasvot hehkuvat
innostuksesta, lakkaamatta kysellyt pelastajaltaan.
"Ja mitä te sitten teitte...? Miten ihmeessä sen tiesitte... Ja mikä
teidät sai sitä varten lähtemään matkalle...?"
"Rakkaani", huomauttaa Véronique, "etkö pelkää tuskastuttavasi don
Luisia?"
"Sitä hän ei tee, hyvä rouva", vastaa don Luis, joka nousee, lähestyy
Véroniquea ja puhuu niin, että lapsi ei kuule, "ei, François ei
minua tuskastuta, ja minä tahdonkin vastata hänen kysymyksiinsä.
Mutta myönnän, että hän saa minut hiukan hämilleni ja että pelkään
jotakin kömpelyyttä puoleltani. Sanokaahan, tunteeko hän tarkoin koko
murhenäytelmän?"
"Hän tietää siitä kaikki, mitä itsekin tiedän, vaikka luonnollisesti
ei Vorskin nimeä."
"Mutta hän tietää Vorskin esittämän osan?"
"Kyllä, vaikka paikoitellen lievennettynä. Vorski on karannut vanki,
joka on keräillyt Sarekin taruja ja anastaakseen Kivijumalan pannut
täytäntöön sitä koskevan ennustuksen, mutta siitä olen salannut
muutaman säkeen Françoisilta."
"Entä Elfriden osa, hänen vihansa teitä vastaan, hänen teille
lausumansa uhkaukset?"
"Hourailuja, joiden merkitystä en muka itsekään käsittänyt. Niin
sanoin Françoisille."
Don Luis hymyili.
"Selitys on jokseenkin ylimalkainen", huomautti hän, "ja minä luulen
Françoisin varsin hyvin tajuavan, että muutamat murhenäytelmän kohdat
pysyvät häneltä aina salassa. Tärkeintä on, että hän ei tiedä Vorskin
olevan isänsä, eikö niin?"
"Hän ei sitä tiedä eikä saa koskaan tietää."
"Mutta -- tähän juuri tahdoin päästäkin -- mikä tulee silloin hänen
omaksi liikanimekseen?"
"Mitä sillä tarkoitatte?"
"Tarkoitan, kenen poikana hän itseään pitää? Sillä tiedättehän
yhtä hyvin kuin minäkin, että asian yhteiskunnallinen ja laillinen
kanta on tämä: François Vorski hukkui haaksirikossa samoin kuin
hänen isoisänsäkin neljätoista vuotta sitten. Ja vuosi sitten sai
Vorski surmansa toverin kädestä. Lain edessä ei heitä ole kumpaakaan
olemassa, ja silloin...?"
Véronique kohautti päätänsä hymyillen.
"Näin ollen en tiedä. Asema tuntuu minusta tosiaan sotkuiselta. Mutta
kaikki järjestyy."
"Miksi?"
"Siksi, että te olette saapuvilla."
Don Luis hymyili nyt vuorostaan.
"Minullakaan ei ole mitään ihmeellistä kykyä toimissani. Kaikki
järjestyy ennakolta. Mitä hyödyttää vaivata itseänsä!"
"Enkö ole oikeassa?"
"Niin", lausui don Luis vakavasti. "Ihmisen, joka on niin paljon
kärsinyt, pitää vastedes säästyä pienimmiltäkin ikävyyksiltä. Eikä
teitä tästälähin mikään ikävyys kohtaakaan, sen teille vannon.
Ehdotukseni on siis tällainen: Olette muinoin vastoin isänne
tahtoa mennyt naimisiin hyvin etäisen serkkunne kanssa, joka kuoli
jättäen jälkeensä pojan, nimeltä François. Kostaakseen kaappasi
isänne tuon pojan ja toi hänet Sarekiin. Kun isänne on kuollut,
niin d'Hergemontin nimi on sammunut, eikä mikään ole muistuttamassa
avioliittonne aikuisista vaiheista."
"Mutta minun nimeni on vielä olemassa. Laillisesti olen
sivilirekisteriin merkitty Véronique d'Hergemontina."
"Tyttönimenne katoaa rouvannimeen."
"Siis nimeen Vorski?"
"Ei, koska ette ole mennyt naimisiin herra Vorskin, vaan erään
serkkunne kanssa nimeltä..."
"Nimeltä?"
"Jean Maroux. Katsokaas, tässä on laillisesti todistettu jäljennös
avioliittosopimuksestanne Jean Marouxin kanssa, ja se avioliitto on
mainittuna sivilirekisterissä, kuten tästä toisesta paperista käy
ilmi."
Véronique katseli hämmästyneenä don Luisia.
"Mutta minkätähden... minkätähden tuo nimi?"
"Minkätähden? Sentähden, että poikanne nimenä ei enää ole
d'Hergemont, joka muistuttaisi menneistä tapauksista, eikä
Vorskikaan, joka loihtisi esille kavaltajan nimen. Tässä on ote
hänen, François Marouxin, syntymätodistuksesta."
Véronique toisti punehtuneena ja hämmentyneenä:
"Mutta miksi valitsitte juuri tuon nimen?"
"Se näytti minusta mukavalta Françoisille. Sama sukunimi on
Stéphanella, jonka lähellä François saa vielä kauan elää. Voidaan
sanoa, että Stéphane oli miehen sukulainen, ja se selittää teidän
kaikkien kiintymyksenne toisiinne. Sellainen on minun suunnitelmani.
Siinä ei ole mitään vaaran mahdollisuutta, sen vakuutan. Kun ollaan
tällaisessa selvittämättömässä ja tukalassa tilanteessa, täytyy
käyttää erikoista menettelyä ja turvautua jyrkkiin ja, myöntäkäämme,
hyvin vähän laillisiin toimenpiteisiin. Niin olenkin arkailematta
tehnyt, koska minulla onneksi on keinoja käytettävissä, jotka eivät
olekaan kaikkien ulottuvilla. Hyväksyttekö hommani?"
Véronique painoi päänsä alas.
"Kyllä, kyllä", virkkoi hän.
Don Luis nousi puoliksi.
"Ja", lisäsi hän, "jos joitakin hankaluuksia sattuisi, niin
tulevaisuus ne varmaan tasoittaa. Niinpä riittäisi -- eihän liene
epähienoa viitata Stéphanen tunteisiin Françoisin äitiä kehtaan?
-- riittäisi, että Françoisin äiti kerran vastedes järkisyistä tai
kiitollisuudesta suostuisi palkitsemaan hänen hartaat ja hellät
tunteensa. Kuinka kaikki silloin olisikaan paljoa yksinkertaisempaa,
jos Françoisilla jo olisi Marouxin nimi! Kuinka paljoa paremmin
menneisyys häipyykään maailman silmissä yhtä hyvin kuin
Françoisinkin, ne kun eivät enää voi tunkeutua unhoon painettujen
tapausten salaisuuteen, joista ei mikään ole muistuttamassa! Minusta
olivat nämä vaikutteet jokseenkin tärkeitä. Olen iloinen nähdessäni,
että te ajattelette samoin."
Don Luis kumarsi Véroniquelle ja enempää kehoittelematta, näkymättä
edes huomaavan hänen hämminkiänsä, meni Françoisin luo huudahtaen:
"Nyt, poikaseni, olen kokonaan sinun käytettävänäsi. Ja koska et
halua jättää mitään varjoon, niin palatkaamme Kivijumalaan ja siihen
rosvoon, joka sitä himoitsi. Niin juuri, rosvoon", toisti don
Luis arvellen, ettei ollut mitään syytä olla puhumatta Vorskista
ihan avomielisesti, "vieläpä pelottavimpaan rosvoon, mitä olen
tavannut, koska hän uskoi tehtäväänsä... Sanalla sanoen, sairaaseen,
mielipuoleen riiviöön..."
"No, ensiksikään minä en käsitä", huomautti François, "että odotitte
koko yön ennenkuin otitte hänet kiinni, sillä välin kun hän nukkui
apureineen Keijukaisten patsaan suojassa".
"Siinäpä, poikaseni", huudahti don Luis nauraen, "kajosit heikkoon
kohtaan. Jos olisin toiminut sillä tavoin, olisi murhenäytelmä
päättynyt kaksi- tai viisitoista tuntia aikaisemmin. Mutta olisiko
silloin voitu pelastaa sinut? Olisiko rosvo puhunut ja ilmoittanut
olinpaikkasi? En sitä luule. Päästääkseen hänen kielensä kantimet
täytyi häntä pehmittää. Hänet täytyi huumata, tehdä hulluksi
levottomuudesta ja tuskasta ja syövyttää tuhansin todistein hänen
mieleensä, että hänen tappionsa oli ihan välttämätön. Muutoin hän
olisi pysynyt vaiti, emmekä me kenties olisi sinua löytäneet...
Sitäpaitsi ei suunnitelmani vielä silloin ollut ihan selvä, en oikein
tiennyt, miten käydä asiaan käsiksi, ja vasta paljoa myöhemmin
juolahti mieleeni, että -- vaikken aikonut häntä kauheasti kiduttaa,
sillä luontoni ei sellaista salli -- kytkisin hänet puuhun, jossa hän
oli aikonut teloittaa äitisi. Niinpä minä, hämilläni ja epäröiden,
aivan yksinkertaisesti lopulta antauduin hiukan poikamaisen halun
valtaan, sen voin nyt nolona tunnustaa, ja tahdoin siis, että
ennustus toteutuu päähän asti, tahdoin nähdä, kuinka kohtalon
käskynhaltija vanhan druidin edessä käyttäytyisi, sanalla sanoen,
mieleni teki huvitella. Seikkailu oli näet niin synkkä, että
hiukkanen hilpeyttä tuntui minusta välttämättömältä. Ja se tuotti
minulle paljon huvia. Se on vikani, josta itseäni syytän ja jota
pyydän anteeksi."
Lapsi nauroi myöskin. Don Luis, joka piti häntä seisomassa polviensa
välissä, syleili häntä ja toisti:
"Annatko sinä anteeksi?"
"Kyllä, mutta sillä ehdolla, että vielä vastaatte kahteen
kysymykseeni. Edellinen niistä ei ole tärkeä..."
"Puhu."
"Tarkoitan sormusta. Mistä saitte sen sormuksen, jonka ensin panitte
äidin ja sitten Elfriden sormeen?"
"Minä tein sen itse muutamassa minuutissa samana yönä eräästä
vanhasta sormuksesta ja värikivistä."
"Mutta rosvo tunsi sen samaksi, joka oli ollut hänen äidillään."
"Hän luuli sen tuntevansa ja uskoi, kun sormus oli samanlainen."
"Mutta mistä sen tiesitte? Ja mistä olitte kuulleet sen tarinan?"
"Häneltä itseltään."
"Onko se mahdollista?"
"Hyväinen aika, on! Kuulin hänen höpisevän nukkuessaan Keijukaisten
patsaan suojassa... humalan synnyttämän painajaisunen kiusaamana...
Hän kertoi pätkä pätkältä äitinsä koko elämäkerran, jonka muutoin
Elfridekin osittain tunsi. Näet, kuinka yksinkertaista se kaikki on
ja kuinka sattuma minua suosi!"
"Mutta Kivijumalan arvoitus ei ole yksinkertainen!" huudahti
François. "Ja te olette sen selvittänyt! Jo vuosikausia on yritetty
ottaa siitä selvää, ja te käytitte siihen muutamia tunteja!"
"Ei, muutamia minuutteja, François. Kirjeen lukeminen, jonka isoisäsi
siitä asiasta kyhäsi kapteeni Belvalille, oli minulle kylliksi.
Postitse annoin isoisällesi kaikki selitykset Kivijumalan paikasta ja
sen ihmeellisestä laadusta."
"Niin, don Luis", virkkoi lapsi, "siinä olivat ne selitykset,
joita teiltä pyysin. Nyt teen vielä yhden kysymyksen -- viimeisen
kysymykseni, sen lupaan: Mistä johtuu, että on uskottu Kivijumalan
voimaan? Ja missä tuo niin sanottu voima oli?"
Stéphane ja Patrice siirsivät nojatuolinsa lähemmäksi. Véronique
suoristausi ja kuunteli. He kaikki käsittivät don Luisin odottaneen,
että he olisivat kerääntyneinä hänen ympärilleen hänen repiäkseen
heidän edessään salaperäisyyden verhon.
Hän alkoi nauraa.
"Älkää odottako mitään mieltäjännittävää", sanoi hän. "Salaisuudet
ovat merkillisiä vain niitä verhoavan pimeyden vuoksi, ja kun
olemme ensin karkoittaneet pimeyden, ei ole enää olemassa kuin itse
tosiasia kaikessa alastomuudessaan. Mutta sittenkin on tämä asia
eriskummainen, eikä todellisuudelta puutu suurpiirteisyyttä".
"Tietysti täytyy niin olla", virkkoi Patrice Belval, "koska tuo
todellisuus on jättänyt Sarekin saarelle, jopa koko Bretagneenkin
moisen ihmelegendan".
"Tosiaankin", myönsi don Luis, "ja niin sitkeän legendan, että se
vielä tänä päivänä vaikuttaa meihin ja ettei kukaan teistä ole
välttänyt sen lumousta".
"Mitä?" vastusti kapteeni. "Mutta minä en usko ihmeisiin."
"En minäkään", vakuutti lapsi.
"No no, te uskotte tähän ihmeeseen, myönnätte sen mahdolliseksi.
Muutoin olisittekin jo kauan sitten tajunneet koko totuuden."
"Kuinka niin?"
Don Luis poimi uhkean ruusun pensaasta, jonka oksat taipuivat häntä
kohti, ja kysyi Françoisilta:
"Onko mahdollista, että muuttaisin tämän ruusun, jonka mittasuhteet
jo ovat sellaiset, että ruusu niitä harvoin saavuttaa, toista vertaa
isommaksi ja tämän ruusupensaan samoin kaksinkertaiseksi kooltaan?"
"Ei suinkaan", julisti François.
"Miksi sitten olet myöntänyt, miksi te kaikki olette myöntäneet,
että Maguennoc voi päästä tähän tulokseen vain noutamalla multaa
määrätyistä paikoista saarta ja eräillä määrätyillä hetkillä? Sehän
on ihme, jonka olette myöntäneet epäröimättä, tietämättänne."
Stéphane huomautti:
"Olemme myöntäneet sen, mitä olemme silmillämme nähneet."
"Mutta te olette tunnustaneet sen ihmeeksi, toisin sanoen ilmiöksi,
jonka Maguennoc aikaansai erikoisin ja todella yliluonnollisin
keinoin. Minäpä taas, luettuani asiaa koskevan kohdan herra
d'Hergemontin kirjeestä, ryhdyin heti... kuinka sanoisin?...
tunnustelemaan... Vertasin heti toisiinsa näitä tavattoman isoja
kukkasia ja Kukkakalmiston nimeä. Ja vakaumukseni tästä asiasta
oli heti valmis: 'Ei, Maguennoc ei ole velho. Hän on ainoastaan
raivannut ristinnaulitun-kuvan ympäriltä ennen viljelemättömän
maa-alueen, johon hänen tarvitsi vain tuoda kerros ruokamultaa,
jotta siitä versoisi tavattoman isoja kukkasia. Kivijumala on siis
siellä alla, Kivijumala, joka keskiajalla pani puhkeamaan samanlaisia
jättiläiskukkia, se Kivijumala, joka druidien aikakaudella paransi
sairaita ja vahvisti heikkoja lapsia.'"
"Siis on tapahtunut ihme", huomautti Patrice.
"On tapahtunut ihme, jos hyväksymme yliluonnolliset selitykset. Mutta
ilmiö on luonnollinen, jos etsii ja löytää ne ulkonaiset syyt, jotka
voivat synnyttää näennäisen ihmeen."
"Mutta eihän niitä ulkonaisia syitä ole olemassa."
"Ne ovat olemassa, koska olette nähneet jättiläiskokoisia kukkasia."
"Onko siis", kysyi Patrice hiukan ivallisesti, "olemassa kivi, joka
voi luonnollisella tavalla parantaa ja vahvistaa? Ja onko se kivi tuo
Kivijumala?"
"Ei ole mitään erikoista kiveä. Mutta on kiviä, kivimöhkäleitä,
kallioita, kalliomäkiä ja kallioisia vuoria, joiden erilaisissa
kivennäiskerrostumissa on uraanioksiideja, hopeaa, lyijyä, vaskea,
nikkeliä kobolttia ynnä muuta. Ja näiden metallien joukossa erittyy
muutamista säteilyä, jolla on erikoiset ominaisuudet ja jota sanotaan
radioaktiivisuudeksi. Ne kerrostumat tai suonet ovat uraanipihkaa,
jota Euroopassa tuskin tavataan muualla kuin pohjois-Böömissä, missä
sitä kaivetaan Joachimsthalin pienen kaupungin lähettyvillä... Ja
nämä radioaktiiviset ainekset ovat uraniumia, thoriumia, heliumia ja
käsittelemässämme tapauksessa varsinkin..."
"Radiumia", lisäsi François.
-- Sinäpä sen sanoit, poikaseni, radiumia juuri. Radioaktiivisuuden
ilmiöitä on vähän kaikkialla ja niitä voi sanoa esiintyvän koko
luonnossa, kuten esimerkiksi lämpimien terveyslähteiden hyväätekevänä
vaikutuksena. Mutta varsinaisilla radioaktiivisilla aineksilla
on määrätymmät ominaisuudet. Niinpä emme saata epäillä, että
radiumin säteily ja eritteet vaikuttavat kasvien elämään, ja sitä
voisi verrata sähkövirran vaikutukseen. Molemmissa tapauksissa
ravintokeskuksen kiihoitus edistää kasville tarpeellisten ainesten
sulautumista ja jouduttaa sen kasvamista.
-- Samaten on epäilemätöntä, että radiumin säteily voi fysiologisesti
vaikuttaa eläviin kudoksiin aiheuttaen niissä enemmän tai
vähemmän tähdellisiä muutoksia, hävittäen eräitä soluja tai
edistäen toisten solujen kehittymistä sekä samalla johtaen koko
kasvamistoimintaa. Radiumiterapia on tuottanut joko täydellisen
tai osittaisen parantumisen monilukuisissa nivelreumatismin
tapauksissa, hermokivuissa, mätähaavoissa, rohtumissa, kasvaimissa ja
vihoittelevissa arvissa. Sanalla sanoen on radiumilla varsin tehokas
tauteja parantava voima.
"Te siis", virkkoi Stéphane, "pidätte Kivijumalaa..."
"Radiumia sisältävänä uraanipihkan möhkäleenä, joka on kotoisin
Joachimsthalin kerrostumista. Olin jo kauan tuntenut böömiläisen
tarun ihmekivestä, joka riistettiin vuoren kupeesta, ja ollessani
matkalla siellä päin näin kiven jättämän tyhjän kuopankin. Se vastaa
jokseenkin tarkasti Kivijumalan mittasuhteita."
"Mutta", huomautti Stéphane, "radiumiahan tavataan kallioissa vain
perin pieninä hiukkasina. Ajatelkaahan, että tuhannenneljänsadan
tonnin ainesmäärästä ei kaikilla huuhteluilla ja suodatuksilla
loppujen lopuksi voida eristää enempää kuin yksi gramma radiumia. Ja
te otaksutte Kivijumalalla, joka painaa korkeintaan kaksi tonnia,
olevan ihmeellisen voiman..."
"Mutta se sisältääkin ilmeisesti melkoisen määrän radiumia. Luonto
ei ole sitoutunut kitsauteen tai radiumia miedontamaan. Se on voinut
-- ja sellainen on sen oikku ollut -- kasata sitä Kivijumalaan
kyllin auliisti, jotta Kivijumala voi synnyttää noita näennäisesti
tavattomia ilmiöitä, jotka tunnemme... Laisinkaan ottamatta lukuun
sitä seikkaa, että asiassa on rahvaanomaista liioittelua."
Stéphane näytti yhä enemmän uskovan tätä selitystä. Hän virkkoi
kuitenkin vielä:
"Yksi asia vielä. Paitsi Kivijumalaa, on pieni kivensiru, jonka
Maguennoc löysi lyijyvaltikasta ja joka pitkällisestä kosketuksesta
poltti hänen kätensä. Teidän käsityksenne mukaan se oli ollut
radiumihiukkanen?"
"Ihan varmaan. Ja juuri senvuoksi ehkä radiumin olemassaolo ja voima
koko tässä seikkailussa meille ilmenikin niin perin selvästi. Kun
suuri luonnontutkija Henri Becquerel oli pitänyt liivintaskussaan
putkea, joka sisälsi radiumisuolaa, tuli muutaman päivän kuluttua
hänen ihoonsa märkivä haava. Curie toisti kokeen, ja tulos oli sama.
Maguennocin kävi pahemmin, koska hän oli pitänyt radiumiraetta
kädessään. Siitä tuli syövän tapainen haava. Säikähtyneenä kaikesta
kuulemastaan ja tietämästään samoin kuin siitä, mitä itsekin oli
puhunut tuosta ihmekivestä, joka polttaa kuin hornan tuli ja antaa
elämän tai kuoleman, hän leikkasi kätensä poikki."
"Olkoonpa niinkin", virkkoi Stéphane, "mutta mistä tulee tuo kide
puhdasta radiumia? Se voi olla sirpale Kivijumalasta, koska -- sanon
sen vieläkin kerran -- olkoonpa kivennäinen kuinka rikasta tahansa,
radiumi ei ole siinä erillisinä rakeina, vaan liukenevassa muodossa.
Se täytyy liuentaa ja sitten koota moninaisin menettelytavoin kyllin
rikkaaksi tuotteeksi, jotta se voitaisiin kiteyttää. Kaikki tämä ja
monet sitä seuraavat toimet vaativat tavatonta koneistoa, tehtaita,
laboratorioita ja niiden käyttäjiksi oppineita miehiä, sanalla sanoen
sellaista kehitystä, että se hyvinkin eroaa, senhän myöntänette,
siitä raakalaisuuden tilasta, jossa kelttiläiset esi-isämme elivät..."
Don Luis hymyili ja taputti nuorta miestä olalle.
"Hyvä on, Stéphane, olen iloinen havaitessani Françoisin opettajan
ja ystävän älyn niin selkeätajuiseksi ja johdonmukaiseksi.
Huomautuksenne on aivan oikea, ja heti se juolahti minunkin mieleeni.
Voisin vastata siihen täysin luvallisella olettamuksella, edellyttää
jonkin aivan luonnollisen keinon radiumin eristämiseksi, otaksua,
että kallionhalkeamaan, jonkin ison radiumipitoista malmia sisältävän
onkalon pohjalle on syntynyt pieni rako, jonka kautta verkalleen
virtaava vesi vie mukanaan pienoisia radiumihiukkasia. Kun tämä
vesi sitten radiumilla kyllästytettynä pitkän ajan juoksee kapeassa
käytävässä, yhtyy, keskittyy ja monien monituisten vuosisatojen
kuluessa pieninä, heti haihtuvina pisaroina herumalla tippuu, niin
se muodostaa purkautumiskohdalleen vähäisen vuotokiven, joka on
hyvin rikas radiumista ja jonka huipun joku kelttiläissoturi joskus
katkaisee... Mutta tarvitseeko etsiä niin kaukaa ja turvautua
otaksumaan? Eikö voi käsittää tuota kaikkea vain luonnon neron
ja sen ehtymättömien apuneuvojen tuotteeksi? Onko sille suurempi
ponnistus erittää omin keinoin rahtunen puhdasta radiumia kuin
kypsyttää kirsikka tai saada tämä ruusu puhkeamaan... tai antaa elämä
tuolle herttaiselle koiralle? Mitä sinä siitä sanot, pikku François?
Olemmeko yhä samaa mieltä?"
"Olemme yhä samaa mieltä", vastasi lapsi.
"Etkö sinä näin ollen liian kovin sure Kivijumalan ihmeen häviämistä?"
"Mutta onhan se ihme yhä olemassa."
"Olet oikeassa, François, se on yhä olemassa, vieläpä sata kertaa
kauniimpana ja kirkkaampana. Tiede ei tapa ihmeitä; se puhdistaa
ja jalostaa ne. Mitä oli tuo pieni salakavala, oikullinen, häijy,
käsittämätön voima, joka liittyy taikavavan kärkeen ja toimi pitkin
ja poikin tietämättömän raakalaispäällikön tai druidin mielen mukaan,
mitä se oli hyväätekevän, selkeän, kuuliaisen ja yhtä ihmeellisen
voiman rinnalla, joka meille tänään esiintyy radiumitomusta? Mitä
oli...?"
Don Luis keskeytti äkkiä puheensa ja alkoi nauraa:
"Kas, kas, minähän innostun ja viritän ylistyshymnin tieteelle!
Suokaa anteeksi, hyvä rouva", lisäsi hän nousten ja lähestyen
Véroniquea, "ja sanokaa minulle, etten ole teitä selityksilläni
liiaksi väsyttänyt. Sitäpaitsi olen jo lopettanut... tai melkein
lopettanut. On enää vain yksi seikka järjestettävänä, vain yksi
päätös tehtävänä."
Hän istahti Véroniquen viereen.
"No niin, kun nyt olemme vallanneet Kivijumalan, toisin sanoen
todellisen aarteen, niin kuinka sitä käytämme?"
Véronique säpsähti keko ruumiiltaan.
"Oh, siitä älköön tulko puhettakaan! Minä en halua mitään
sellaista, mikä olisi kotoisin Sarekista, en mitään siitä, mitä on
priiorintalossa. Me teemme työtä."
"Mutta priiorintalo kuuluu sittenkin teille..."
"Ei, ei, Véronique d'Hergemontia ei ole enää olemassa, eikä
priiorintalo enää kuulu kellekään. Myytäköön kaikki huutokaupalla!
Minä en tahdo mitään, en mitään tuosta kirotusta menneisyydestä."
"Ja kuinka te tulette toimeen?"
"Elän työlläni, kuten ennenkin. Ja varmaankin on François samaa
mieltä kanssani, etkö ole, rakkaani?"
Ja vaistomaisesti hän kääntyi Stéphanen puoleen, ikäänkuin hänelläkin
olisi jotakin oikeutta lausua mielipiteensä, ja lisäsi:
"Hyväksynettehän tekin menettelyni, ystäväni?"
"Täydellisesti", vastasi nuori mies.
Sitten Véronique jatkoi:
"Sitäpaitsi ei minulla, vaikken epäilisikään isäni hellyydentunteita,
ole mitään todistusta siitä, mitä hän minusta ajatteli."
"Ehkä niitä todistuksia on minulla", virkkoi don Luis.
"Mitä te sanotte?"
"Patrice ja minä palasimme Sarekiin. Maguennocin huoneesta löysimme
kirjoituspöydän salalaatikon pohjalta sinetityn, mutta osoitteettoman
kuoren, jonka avasimme. Se sisälsi kahdenkymmenentuhannen frangin
talletuskirjan ja seuraavat sanat paperiarkille piirrettyinä:
"'Minun kuoltuani Maguennoc jättää tämän talletuskirjan Stéphane
Marouxille, jonka huostaan uskon tyttärenpoikani Françoisin. Kun
François tulee kahdeksantoista vuoden ikään, saa hän sen omakseen.
Tahdon sitäpaitsi uskoa, että hän koettaa löytää äitinsä ja että
tyttäreni rukoilee puolestani. Minä siunaan heitä molempia.'
"Tässä on talletuskirja", virkkoi don Luis... "ja tässä on kirje.
Se on päivätty huhtikuussa tänä vuonna."
Véronique hämmästyi. Hän katseli don Luisia, ja hänen mieleensä
juolahti se ajatus, että kaikki tämä oli kenties vain tuon
merkillisen miehen keksintöä, turvatakseen hänet ja pojan joutumasta
puutteeseen. Ohimenevä ajatus. Lopultakaan ei herra d'Hergemontin
toimenpide ollut muuta kuin perin luonnollinen, ja aavistaen ne
vaikeudet, jotka kohtaisivat hänen kuolemansa jälkeen, hän teki
oikein huolehtiessaan tyttärenpojastaan.
"Minulla ei liene oikeutta kieltäytyä..." sammalsi Véronique.
"Teillä on siihen sitäkin vähemmän oikeutta", lausui don Luis, "koska
isänne testamentti teidät sivuuttaen kohdistuu suoraan Françoisiin ja
Stéphaneen. Tästä seikasta olemme siis yhtä mieltä. Sitten on vielä
Kivijumala, ja minä uudistan kysymykseni. Mitä sille teemme? Kelle se
kuuluu?"
"Teille", selitti Véronique empimättä.
"Minulleko?"
"Niin, teille, joka olette sille antanut kaiken merkityksensä."
Don Luis huomautti:
"Minun täytyy muistuttaa teille, että sillä kivimöhkäleellä on
epäilemättä äärettömän suuri arvo! Niin suuria kuin luonnon tekemät
ihmetyöt ovatkin, se on vain perin harvinaisten yhteensattumain
avulla voinut kasata niin hämmästyttävän paljon arvokasta ainetta
niin pieneen tilaan. Tässä on siis aarteita ja yhä aarteita."
"Sitä parempi", sanoi Véronique, "te osaatte käyttää niitä hyväksenne
paremmin kuin kukaan muu".
Don Luis mietti hetkisen ja päätti nauraen:
"Olette aivan oikeassa, ja minä myönnän tätä ratkaisua
odottaneenikin. Ensiksikin, koska minulla mielestäni on riittävien
syiden tukema omistusoikeus Kivijumalaan, ja toiseksi, koska
minä tuota kivimöhkälettä tarvitsen. Hyväinen aika, eihän Böömin
kuningasten hautapaaden taikavoima vielä ole ehtynyt, ja vielä
on runsaasti kansoja, joihin se voi tehota yhtä suuresti kuin
gallialaisiin esi-isiimme. Ja parhaillaan puuhaankin järkyttävässä
yrityksessä, jossa sellainen apu on minulle kallisarvoinen.
Muutamien vuosien kuluttua, sittenkun olen päättänyt tehtäväni,
tuon Kivijumalan takaisin Ranskaan ja lahjoitan sen kansalliselle
laboratoriolle, jollaisen aion perustaa. Ja siten tiede puhdistaa
pahan, jota Kivijumala on saattanut tehdä, ja Sarekin kauhea
seikkailu sovitetaan. Hyväksyttehän toimenpiteeni, rouva?"
Véronique ojensi hänelle kätensä.
"Kaikesta sydämestäni."
Nyt tuli pitkä äänettömyys. Sitten don Luis Perenna jatkoi:
"Ah niin, sanomattoman kauhea, pöyristyttävä seikkailu. Minä olen
nähnyt hirveitä asioita, olenpa itsekin kokenut sellaisia, jotka ovat
jättäneet tuskallisen muiston. Mutta tämä vie niistä kaikista voiton.
Se liikkui ikäänkuin kaiken sen ulkopuolella, mikä on todellisuuden
rajoissa mahdollista, ja siihen sisältyy ääretöntä inhimillistä
tuskaa. Se on ollut järjetön, koska se oli mielipuolen työtä...
Myöskin senvuoksi, että se tapahtui hulluuden ja villiintymisen
aikakaudella. Sodan takia kävi mahdolliseksi, että hirviö sai
kaikessa turvassa ja salaa suunnitella ja panna toimeen sellaiset
rikokset. Rauhan aikaan hirviöillä ei ole tilaisuutta toteuttaa
järjettömiä haaveitansa. Mutta nyt tarjoutui tuolla eristetyllä
saarella hänelle erikoisia, poikkeuksellisia mahdollisuuksia..."
"Älkäämme enää puhuko kaikesta tuosta", virkkoi Véronique vapisevalla
äänellä.
Don Luis suuteli nuoren naisen kättä, tarttui sitten koiraan ja nosti
sen syliinsä.
"Olette oikeassa. Älkäämme siitä puhuko. Silmät kyyneltyisivät
ja Kaikki-käy-hyvin tulisi haikeamieliseksi. Kaikki-käy-hyvin,
herttainen Kaikki-käy-hyvin, älkäämme siis enää puhuko siitä
kauhistuttavasta seikkailusta. Mutta muistelkaamme sentään sen
muutamia kohtia, jotka olivat kauniita ja runollisia. Eikö totta,
Kaikki-käy-hyvin, Maguennocin jättiläiskukkia kasvavan tarhan
sinä muistat yhtä hyvin kuin minäkin? Ja eikö taru Kivijumalasta
kelttiläisten heimojen aikakaudelta, jotka vaelsivat maita mantereita
kuninkaittensa hautapaasi mukanaan radiumista värähtelevänä,
elävöittäviä ja ihmeellisiä hiukkasia erittelevänä -- eikö se
taru, Kaikki-käy-hyvin, ole aika soma? Mutta kuulehan, oivallinen
Kaikki-käy-hyvin, jos minä olisin romaaninkirjoittaja ja minun
olisi ryhdyttävä kertomaan tapauksia kolmenkymmenen ruumisarkun
saarelta, niin vähät välittäisin hirveästä totuudesta, vaan
antaisin sinulle paljoa tärkeämmän osan. Minä sivuuttaisin don
Luisin, sen pitkäpiimäisen kerskailijan väliintulon, ja sinä
saisit olla rohkeana ja äänettömänä pelastajana. Sinä taistelisit
innoittavaa hirviötä vastaan, sinä tekisit tyhjiksi hänen vehkeilynsä
ja ihmeellisen vaistosi avulla lopuksi rankaisisit paheen ja
saattaisit hyveen loistavaan voittoon. Ja niin olisi paljoa parempi,
koska sinua taitavammin, herttainen Kaikki-käy-hyvin, kukaan ei
kykenisi tuhansilla toinen toistaan vakuuttavammilla todistuksilla
osoittamaan, että elämässä kaikki järjestyy ja kaikki käy hyvin..."