Vorski ei ollut koskaan pelännyt, ja kenties hänen pakonsakin
syynä oli jotakin muuta kuin todellisen pelon tunne. Mutta hän ei
enää tiennyt, mitä tehdä. Hänen säikähtyneissä aivoissaan temmelsi
ristiriitaisia ja sekavia ajatuksia, joissa ylinnä oli korvaamattoman
ja tavallaan yliluonnollisen tappion käsitys.
Uskoen noituuteen ja ihmeisiin hän tunsi, että sallimuksen määräämä
mies, Vorski, oli sortunut tehtävässään ja että hänen tilalleen
oli astunut toinen sallimuksen valitsema. Tässä oli toisiansa
vastassa kaksi ihmeellistä voimaa, joista toinen huokui esille
hänestä, Vorskista, toinen vanhasta druidista, ja jälkimäinen
yllätti edellisen. Véroniquen ylösnousemus, vanhan druidin
persoonallisuus, hänen haastelunsa, leikinlaskunsa, pyörähtelynsä,
tekonsa ja haavoittumattomuutensa, kaikki näytti tuossa
"temppuilijassa" Vorskista velhomaiselta ja sadunomaiselta, luoden
näissä raakalaisaikojen luolissa erikoisen ilmapiirin, joka häntä
tyrmistytti ja tukehdutti.
Hän riensi nousemaan takaisin maanpinnalle, tahtoi hengittää ja
nähdä. Ja ennen kaikkea hän tahtoi nähdä karsitun puun, johon oli
sitonut Véroniquen ja jossa tämä oli heittänyt henkensä.
"Sillä hän oli ihan varmaan kuollut", mumisi Vorski hammasta purren
ryömiessään ahtaan käytävän kourussa, joka johti kolmanteen ja
suurimpaan hautaholviin... "Hän oli ihan varmaan kuollut... Minä
tiedän, mitä kuolema on... usein olen käsitellyt kuolemaa enkä siinä
asiassa erehdy. Mutta kuinka tuo paholainen sitten on voinut herättää
hänet henkiin?"
Hän pysähtyi äkkiä lavan luo, jolta oli ottanut valtikan.
"Paitsi jos..." tuumi hän.
Konrad, joka seurasi häntä, huudahti:
"Rientäkää älkääkä lörpötelkö."
Vorski salli laahata itseänsä eteenpäin, mutta käydessään hän yhä
jatkoi:
"Tahdotko, että lausun sinulle mielipiteeni, Konrad? No niin, nukkuva
nainen, joka meille näytettiin, ei ollut _hän_. Ja oliko hän edes
elossa? Ah, se vanha velho kykenee mihin tahansa. Hän on muovannut
jonkun kuvan... vahanuken, jonka on tehnyt samannäköiseksi."
"Te olette hullu. Astukaa vain eteenpäin."
"Minä en ole hullu. Se nainen ei elänyt. Se, joka kuoli puussa, on
tosiaan kuollut, ja sinä tapaat hänet siellä ylhäällä, sen vakuutan.
Ihmeitä tässä kylläkin on tapahtunut, mutta ei sellaista ihmettä...!"
Kun heillä ei enää ollut lyhtyä, tölmäilivät toverukset seiniin ja
pystytettyihin kiviin. Heidän askeleensa kaikuivat holvista holviin.
Konrad ei lakannut nurisemasta.
"Sanoinhan minä teille... olisi pitänyt murskata hänen päänsä."
Otto oli vaiti ponnistuksesta hengästyneenä.
Näin he saapuivat hapuillen luolaan, joka oli uloimman hautakammion
eteisenä, ja totesivat ihmeekseen, että se oli pimeä, vaikka siitä
käytävästä, jonka he olivat puhkaisseet yläosaan, kuivuneen tammen
juurien alle, olisi pitänyt virrata jonkun verran valoa...
"Kummallista", sanoi Konrad.
"Pyh!" vastasi Otto. "Tulee vain etsiä portaat muurista. Kah
tuossa... tuossa on askelma... ja tuossa toinen..."
Hän alkoi kavuta ylöspäin, mutta hänen täytyi melkein heti pysähtyä.
"Ei pääse eteenpäin... tuntuu siltä kuin maa olisi vierinyt."
"Mahdotonta!" huomautti Vorski. "Sitäpaitsi... odotahan... unohdin...
onhan minulla taskulamppuni."
Hän sytytti lamppunsa, ja sama kiukunhuudahdus pääsi kaikilta
kolmelta. Portaitten koko yläosa ja puolet salia oli peittynyt
kivi- ja hiekkaröykkiön alle, jonka väliin oli luisunut kuivuneen
tammen runko. Mitään paon mahdollisuutta ei heillä enää ollut.
Vorski tunsi hetkellistä huumausta ja lyyhistyi portaille.
"Nyt meidät hukka perii... Se kirottu äijä on tämän kaiken
järjestänyt... ja siitä näkee, että hän ei ole yksin."
Hän voivotteli puhuen sekavasti ja kykenemättä jatkamaan epätasaista
taistelua. Mutta Konrad suuttui:
"No nyt en minä teitä enää tunne, Vorski."
"Ei sille miekkoselle mitään mahda."
"Eikö mitään mahda? Johan olen parikymmentä kertaa toistanut, että
häneltä olisi pitänyt vääntää niskat nurin. Ah, jospa en olisi
hillinnyt itseäni..."
"Sinä et olisi voinut häneen koskeakaan. Pystyivätkö häneen luotimme?"
"Luotimme... luotimme..." jupisi Konrad. "Kaikki tuo on silkkaa
pötyä. Antakaahan minulle lamppunne... minulla on toinen revolveri,
priiorintalosta otettu, jonka itse tänä aamuna latasin. Antakaas, kun
katson."
Hän tarkasti asetta ja totesi pian, että siihen pistetyt seitsemän
patruunaa oli vaihdettu luodittomiin, joilla tietenkin voi ampua vain
tyhjiä laukauksia.
"Siinä asian koko selitys", virkkoi hän, "eikä vanhalla druidillanne
ole mitään velhon ominaisuuksia. Jos revolverimme olisivat olleet
säällisesti ladattuja, olisimme kellistäneet hänet kuin koiran."
Mutta tämä selitys vain lisäsi Vorskin kauhua.
"Ja kuinka hän on ne purkanut? Millä hetkellä hän on saanut
siepatuksi aseet taskuistamme pistääkseen ne takaisin, sitten kun oli
tehnyt ne vaarattomiksi? Minä en ole silmänräpäykseksikään luopunut
revolveristani."
"En minäkään", tunnusti Konrad.
"Ja tahtoisinpa tietää, kuka siihen huomaamattani koskee! Siis...?
Eikö se siis todista, että sillä paholaisella on erikoisvoimaa
käytettävänään? Mutta täytyy ottaa asiat sellaisina kuin ne ovat. Hän
on mies, joka tuntee salaisuuksia... jolla on keinoja... keinoja..."
Konrad kohautti olkapäitään.
"Vorski, tämä seikkailu on teidät tyrmistyttänyt... Kosketitte jo
päämäärään ja päästätte kaikki käsistänne ensi vastuksen tullessa.
Nyt olette muuttunut ihan nahjusmaiseksi. Mutta minäpä en taivutakaan
päätäni niinkuin te. Hukassako? Ja minkätähden? Jos hän käy
kimppuumme, niin onhan meitä kolme."
"Hän ei tule. Hän jättää meidät tänne aukottomaan maakuoppaan
nääntymään."
"Jollei hän tule, niin minä palaan sinne! Minulla on puukkoni, ja se
riittää."
"Sinä olet väärässä, Konrad."
"Missä suhteessa olen väärässä? Kyllä minussa miehenvastusta on, tuon
ukon vertainen ainakin olen, eikä hänellä ole apunaan muita kuin
nukkuva nainen."
"Konrad, hän ei ole mies, eikä toinen ole nainen. Ole varuillasi!"
"Varuillani kyllä olen, mutta menen sittenkin."
"Sinä menet... sinä menet... mutta mitä aiot tehdä?"
"Ei minulla ole mitään suunnitelmaa... tai oikeammin minulla on
ainoastaan yksi. Tahdon nujertaa sen ukkorähjän."
"Ole kuitenkin varovainen... Älä käy hänen kimppuunsa edestäpäin,
vaan koeta yllättää hänet..."
"En suinkaan minä, jukoliste, sellainen tolvana ole, että asetun
hänen iskujensa maalitauluksi", sanoi Konrad. "Olkaa huoleti, kyllä
minä sen vintiön nutistan!"
Konradin rohkeus vahvisti Vorskia.
"Hän on sittenkin oikeassa", sanoi Vorski, kun hänen rikostoverinsa
oli lähtenyt. "Koska vanha druidi ei ajanut meitä takaa, niin sillä
on varmaan muita tuumia. Hän ei odottane meidän palaavan hyökkäystä
tekemään, ja Konrad saattaa hyvinkin hänet yllättää. Mitäs sanot,
Otto?"
Otto oli samaa mieltä.
"Tässä tarvitaan vain kärsivällisyyttä", sanoi hän.
Kului neljännestunti. Vorski kävi jälleen yhä ryhdikkäämmäksi. Hän
oli tosin ensin masentunut vastavaikutuksesta, senjälkeen kun hänen
liian suuret toiveensa olivat saaneet liian kovan kolauksen, ja
myöskin humalan aiheuttamasta väsymyksestä ja raukeudesta. Matta
taisteluhalu kiihoitti häntä uudelleen, ja hän tahtoi kaikin mokomin
selviytyä vastustajastaan.
"Kukapa tietää", sanoi hän, "vaikka Konrad jo olisikin päässyt
hänestä voitolle..."
Nyt hänessä heräsi liiallinen luottamus, mikä todisti hänen
järkkynyttä tasapainoaan, ja hän tahtoi heti lähteä.
"Mennään, Otto! Nyt ollaan pian perillä! Vanha ukkeli nujerrettavana,
ja sitten on kaikki hyvin. Kaihan sinulla on tikarisi? Oikeastaan
tarpeeton kapine. Kaksi kättäni riittää."
"Entä, jos sillä druidilla on tovereita?"
"Saamme nähdä."
Hän lähti taas hautakammioihin, eteni varovaisesti ja tarkkasi
toisesta holvista toiseen vieväin käytäväin suuta. Mitään ääntä ei
kuulunut heidän korviinsa. Kolmannen hautakammion valo opasti heitä.
"Konradin on täytynyt onnistua", huomautti Vorski. "Muutoin hän
ei olisi antautunutkaan otteluun, vaan pyrkinyt takaisin meidän
luoksemme."
"Epäilemättä", sanoi Otto, "on hyvä merkki, että Konradia ei näy.
Vanhalla druidilla on varmaankin ollut tukala paikka. Konradin kanssa
ei ole leikkimistä."
He astuivat kolmanteen hautakammioon. Kaikki oli paikoillaan,
valtikka lavalla ja ponsi, jonka Vorski oli kiertänyt irti, vähän
loitompana lattialla. Mutta kun hän loi katseensa hämärään loukkoon,
jossa vanha druidi oli heidän saapuessaan nukkunut, näki hän
kummakseen saman äijän, ei ihan samassa paikassa, vaan pimeän nurkan
ja ovikäytävän välissä. "Jumaliste, mitä hän tekee?" sopersi Vorski
tämän odottamattoman näyn säikäyttämänä. "Mutta hänpä taitaakin
nukkua!"
Vanha druidi näkyi todellakin nukkuvan. Mutta miksi hitossa hän
lepäsi tuossa asennossa vatsallaan, kädet ristin tavoin ojennettuina
ja nenä maassa?
Tokkohan varuillaan oleva mies tai sellainen, joka tietää vaaran
uhkaavan, tuolla tavoin antautuu vihollisen iskuille alttiiksi?
Ja miksi -- Vorskin katse tunki vähitellen hautakammion takaosan
pimennon läpi, -- miksi oli valkoisessa viitassa tahroja, jotka
näyttivät punaisilta... jotka _olivat_ punaisia, ihan varmaan
punaisia? Miksi?
Otto virkkoi hiljaa:
"Hänellä on omituinen asento."
Vorski ajatteli samoin ja määritteli:
"Niin, kuolleen ruumiin asento."
"Kuolleen asento", myönsi Otto. "Aivan niin."
Hetkisen perästä Vorski perääntyi askeleen.
"Oh", virkkoi hän, "kuka olisi uskonut?"
"Mitä?" kysyi toinen.
"Tuolla hartiain välissä... katso..."
"No mitä?"
"Puukko..."
"Mikä puukko?"
"Konradin", vahvisti Vorski... "Konradin tikari... minä tunnen sen...
iskettynä suoraan hartiain väliin."
Ja hän lisäsi vavahtaen:
"Punaiset tahrat johtuvat siitä... ne ovat verta... verta, jota
vuotaa haavasta."
"Sitten hän on kai kuollut?" huomautti Otto.
"Hän on kuollut... niin, vanha druidi on kuollut... Konrad on hänet
yllättänyt ja tappanut... vanha druidi on kuollut!"
Vorski epäröitsi jokseenkin kauan, valmiina käymään hervottoman
ruumiin kimppuun, iskeäkseen hänkin vuorostaan. Mutta hän ei
uskaltanut koskea tuohon mieheen kuolleena enempää kuin elävänäkään.
Lopulta hän rohkaisi mieltään sen verran, että hyökkäsi sieppaamaan
aseen haavasta.
"Ähä, roisto", huudahti hän, "nyt olet saanut ansaitun palkkasi!
Konrad on kovakourainen mies. Ole varma siitä, Konrad, etten sinua
unohda."
"Missähän se Konrad on?"
"Kivijumalan salissa. No, Otto, nyt minä riennän naisen luo, jonka
vanha druidi oli sinne toimittanut, ja selvitän välini hänenkin
kanssaan!"
"Uskotteko siis, että se on elävä nainen?" virnisti Otto.
"On, ja hyvin elävä onkin...! Samoin kuin vanha druidi. Se velho
oli vain suupaltti veijari, joka saattoi osata salaisia temppuja,
mutta jolla ei ollut mitään todellista voimaa... Tässä näemme siitä
todistuksen...!"
"Ehkäpä hän oli veijari", huomautti rikostoveri. "Mutta sittenkin hän
on merkeillään ilmoittanut teille, missä nämä luolat sijaitsevat. Ja
mitä tarkoitusta varten? Ja mitä hän täällä puuhaili? Tunsiko hän
todellakin Kivijumalan salaisuuden, tiesikö hän, millä tavalla se
kivi voidaan anastaa, ja ihan tarkalleen sen paikan?"
"Ne ovat kaikki arvoituksia, siinä olet oikeassa", vastasi Vorski,
jolla ei ollut halua yksityiskohtaisemmin tutkia seikkailua, "mutta
sellaisia arvoituksia, joihin selitykset tulevat itsestään ja joista
en tällä kertaa välitä, nyt kun pöyristyttävä olento ei enää ole
niitä minulle esittämässä".
He tunkeutuivat kolmannen kerran ahtaasta läpikäytävästä. Vorski
astui isoon saliin voittajana, pää pystyssä ja katse varmana. Enää ei
ollut esteitä, ei enää vihollista. Oliko Kivijumala todellakin tuolla
holvin kivilaattojen välissä vai oliko se jossakin muualla, siitä hän
kyllä ottaisi selvän. Oli jäljellä vain tuo salaperäinen nainen, joka
näytti Véroniquelta, mutta joka ei voinut olla Véronique ja jonka
oikean persoonallisuuden hän pian paljastaisi.
"Jos se siellä enää onkaan", jupisi hän. "Melkeinpä luulen, että
hän on jo kadonnut. Hän näytteli osaa vanhan druidin hämärissä
suunnitelmissa, ja kun ukko luulee minun poistuneen..."
Vorski lähestyi ja nousi muutaman askeleen verran.
Nainen oli paikallaan, leväten patsaan alemmalla levyllä huntuihin
verhottuna kuten ennenkin, mutta käsivarsi ei enää ollut
riipuksissa. Ainoastaan käsi pisti esiin vaatteen alta. Sormessa oli
turkoosisormus.
Otto sanoi Vorskille:
"Se ei ole hievahtanut, nukkuu yhä."
"Ehkä se todellakin nukkuu", lausui Vorski. "Menenpä katsomaan.
Annas, kun minä..."
Hän lähestyi. Hän ei ollut laskenut kädestään Konradin puukkoa, ja
siitä ehkä juolahti hänen mieleensä tappaa, sillä hänen katseensa
kääntyi asetta kohti, ja hän näkyi vasta silloin käsittävän, että se
oli hänellä kädessä ja että hän voi sitä käyttää.
Hän oli enää vain kolmen askeleen päässä naisesta huomatessaan, että
paljastettu ranne oli runneltu ja mustista täplistä kirjava, jotka
arvatenkin johtuivat köysien kiristyksestä. Mutta tunti sitten oli
vanha druidi kiinnittänyt hänen huomiotaan siihen, että ranteessa ei
ollut mitään rääkkäyksen jälkiä!
Tämä seikka ällistytti häntä uudestaan, ensiksikin, koska se osoitti
hänelle, että tässä oli tosiaankin hänen ristille ripustamansa
nainen, joka oli otettu sieltä alas ja nyt virui hänen silmiensä
edessä, ja toiseksi, koska hän äkkiä taas joutui ihmeiden piiriin.
Vuorotellen näyttäytyi hänelle Véroniquen käsivarsi kahdessa eri
muodossa: elävän, vammattoman naisen käsivartena ja hervottoman,
kidutetun uhrin kätenä.
Vorskin vapisevat sormet puristivat kouristuksen tapaan puukkoa,
ikäänkuin juuri se olisi ollut pelastuksen ase. Hänen hämärtyneessä
mielessään heräsi taaskin ajatus iskeä, ei tappamista varten,
koska tämän naisen täytyi jo olla kuollut, vaan iskeäkseen häntä
itseänsä ahdistavaa näkymätöntä vihollista ja manatakseen yhdellä
sivalluksella kaikki taikuudet luotaan.
Hän kohotti käsivartensa ja valitsi sopivan kohdan. Hänen kasvonsa
saivat hurjimman ilmeensä ja kirkastuivat rikoksen ilosta. Sitten
hän äkkiä kumartui ja iski umpimähkään, kuin hullu, kymmenen,
kaksikymmentä kertaa kaikkien valloilleen päästettyjen vaistojensa
vimmassa.
"Siitä saat, kuole!" jupisi hän... "Kuole vielä... ja tulkoon tästä
loppu... Sinä olet se paha hengetär, joka vastustaa minua... ja minä
tuhoan sinut... Kuole siis, jotta minä olisin vapaa...! Kuole, jotta
minä olisin yksin herrana...!"
Hän pysähtyi ikäänkuin hengähtääkseen. Hän olikin jo uupunut.
Ja samalla kun hän mitään näkemättä tuijotti eteensä kauheasti
raadeltuun ruumiiseen, heräsi hänessä se outo vaikutelma, että jokin
varjo oli häilähtänyt hänen ja kattoaukosta virtaavan päivänvalon
väliin.
"Tiedätkö, minkä näköinen mielestäni olet?" kysyi muuan ääni.
Vorski hätkähti pahasti. Se ei ollut Oton ääni. Ja se jatkoi
puhettaan, hänen yhä seisoessaan pää kumarassa ja typerästi
pitäessään puukkoa kuolleeseen ruumiiseen työnnettynä.
"Tiedätkö, minkä näköinen sinä olet, Vorski? Sinä muistutat minulle
kotimaani härkää, -- minä näet olen espanjalainen ja harrastan
suuresti härkätaisteluja. Kuuleppas, kun härät ovat sarvillaan
lävistäneet jonkun vanhan kelvottoman konin, palaavat ne tavantakaa
raadon luo, kääntävät sitä, puskevat jälleen, tappavat sen yhä
uudestaan. Sinä olet niiden kaltainen, Vorski. Sinä näet vain verta.
Torjuaksesi elävää vihollista sinä ahdistat sitä, joka ei enää elä,
yrität tappaa itse kuoleman. Mikä törkeä peto sinä oletkaan!"
Vorski kohotti päätänsä.
Hänen edessään seisoi mies, nojaten erääseen _dolmenin_ pilariin,
keskikokoinen, hoikka, ruumiiltaan sopusuhtainen ja, ohimoilta
jo harmahtavista hiuksista huolimatta vielä nuoren näköinen.
Vieraalla oli sininen kultanappinen pusero ja päässä mustalippainen
merimieslakki.
"Ei maksa vaivaa rasittaa aivojasi", virkkoi hän. "Sinä et tunne
minua. Don Luis Perenna, espanjalainen grandi, monien maa-alueiden
hallitsija ja Sarekin prinssi. Niin, älä ihmettele... Sarekin
prinssin arvonimen olen vastikään itselleni ottanut, ja siihen
minulla on jotakin oikeutta."
Vorski katseli häntä hölmistyneenä. Mies jatkoi:
"Sinä et näy oikein hyvin tuntevan espanjalaista aatelistoa.
Maistelehan sentään... minä olen se herrasmies, jonka oli määrä
tulla d'Hergemontin perheen ja Sarekin asukkaiden avuksi... se,
jota poikasi François niin lapsellisen luottavaisesti odotti...
Ymmärrätkö, häh? Mutta uskollinen toverisi Otto näkyy muistavan...
Ehkä sentään toisesta nimestäni selviäisi sinulle jotakin... Se on
koko lailla tunnettu... Lupin...? Arsène Lupin...?"
Vorski tarkasteli häntä yhä enemmän kauhistuen ja mielessään muuan
epäluulo, joka varmistui jokaisesta uudesta vastustajan sanasta ja
eleestä. Vaikka hän ei tuntenutkaan miestä eikä tämän ääntä, tehosi
häneen kuitenkin ylivoimaisesti toisen tahto, jonka kykyä hän jo oli
kokenut, ja hän tajusi taas olevansa samanlaisen leppymättömän ivan
ruoskittavana. Mutta oliko se mahdollista?
"Kaikki on mahdollista -- sekin, mitä sinä nyt ajattelet", jatkoi don
Luis Perenna. "Mutta minä toistan vieläkin, että sinä olet törkeä
peto! Kah, sinä olet olevinasi suuri rosvo, erinomainen seikkailija,
etkä kykene edes selviämään rikoksistasi! Niin kauan kuin oli puhe
umpimähkäisestä teurastamisesta, astuit sinä horjumatta tietäsi.
Mutta sinä kompastut jo ensimmäiseen kiveen. Vorski tappaa, mutta
kenet hän on tappanut? Siitä hän ei tiedä mitään. Onko Véronique
d'Hergemont kuollut vai elossa? Onko hän sidottuna tammeen, johon
sinä hänet ristiinnaulitsit? Vai lepääkö hän tässä uhripöydällä?
Sielläkö mäellä hänet tapoit vai tässä salissa? Se on sinulle
salaisuus. Ennenkuin iskit, et tullut edes katsahtaneeksi, ketä
iskit. Pääasia sinulle on vain iskeä mitä käsivartesi ulottuville
sattuu, päihtyä veren näkemisestä ja tuoksusta ja keittää inhoittavaa
lientä elävästä lihasta. Mutta katsohan sentään, hölmö! Se, joka
tappaa, ei säikähdy murhasta eikä peitä uhrinsa kasveja. Katso,
hölmö!"
Hän itse kumartui ruumiin yli ja poisti päätä ympäröivän liinan.
Vorski oli sulkenut silmänsä. Polvillaan, yläruumis painautuneena
kuolleen jalkoja vasten, hän pysyi liikkumatta, silmäluomet
itsepäisesti suljettuina.
"Niinpä on laita, vai mitä sanot?" lausui don Luis ivallisesti. "Sinä
et uskalla katsoa siksi, että olet arvannut tai olet arvaamaisillasi,
eikö niin, kurja mies? Eivätkö typerät aivosi ole antamaisillaan
sinulle selitystä? Sarekin saarella oli kaksi naista, ja ainoastaan
kaksi. Véronique on toinen... toisen nimi oli Elfride, -- enhän
erehtyne...? Elfride ja Véronique... molemmat vaimosi... toinen
Reinholdin, toinen Françoisin äiti... Jos siis nainen, jonka ripustit
ristille ja jota vastikään silvoit, ei ole Françoisin äiti, niin hän
on Reinholdin äiti... Jollei tuossa viruva nainen, jonka ranteet ovat
mustelmia täynnä köysien puristuksesta, ole Véronique, niin se on
Elfride. Siinä ei voi olla erehdystä... Niin juuri, Elfride, vaimosi
ja rikostoverisi... turmanhenkesi... Ja sen sinä tiedät niin hyvin,
että mieluummin uskot minun sanaani kuin julkeat luoda silmäystä
tämän vainajan, tottelevaisen rikostoverisi ja kiduttamasi uhrin
lyijynharmaisiin kasvoihin, sinä viheliäinen pelkuri!"
Vorski oli tosiaan kätkenyt päänsä käsivarrelleen. Hän ei itkenyt!
Vorski ei voinut itkeä. Mutta hänen olkapäänsä vavahtelivat, ja hänen
asentonsa ilmaisi hurjinta epätoivoa.
Sitä kesti hyvän aikaa. Sitten lakkasi olkapäiden nytkähtely. Vorski
ei kuitenkaan hievahtanut.
"Sinä herätät minussa toden totta sääliä, vanha veijari", puhui taas
don Luis. "Olitko siis noin kovin kiintynyt Elfrideesi? Oliko se
tottumusta vai luotitko häneen kuin taikuriin? Mutta kuinka sitten
voit olla sellainen tolvana! Pitää edes tietää, mitä tekee! Pitää
ottaa asiasta selvä ja harkita, lempo soikoon! Mutta sinä uit veressä
kuin vastasyntynyt lapsi uisi, jos se putoaisi veteen. Ei ihme, jos
uppoat ja hukut. Entä vanha druidi, onko hän kuollut vai elossa?
Onko Konrad iskenyt puukkonsa hänen selkäänsä vai esitänkö minä tuon
pirullisen olennon osaa? Sanalla sanoen, onko erikseen olemassa vanha
druidi ja espanjalainen grandi vai ovatko ne kaksi sama henkilö?
Kaikki se on sinulle, hölmö, hämärää kuin pimeän pöntön pohja.
Pitäisi kuitenkin saada asiasta selko. Tahdotko, että autan sinua?"
Jos Vorski olikin toiminut harkitsematta, niin hänen kohottaessaan
päänsä oli helppo huomata, että hän tällä kertaa oli kylliksi
harkinnut ja tiesi varsin hyvin, mihin epätoivoiseen päätökseen
olosuhteet häntä ajoivat. Hän oli kyllä valmis selityksiin, joihin
häntä don Luis kehoitti, mutta puukko kädessä ja leppymättä
päättäneenä sitä käyttää. Verkalleen, tuijottaen don Luisin silmiin
ja salaamatta aikeitaan hän oli vetänyt aseen irti ruumiista ja
suoristautui.
"Pidä varasi", virkkoi don Luis, "veitsesi on noiduttu niin kuin
revolverisikin. Se on hopeapaperia."
Turhaa leikinlaskua. Mikään ei voinut jouduttaa tai viivyttää sitä
harkittua puuskaa, joka kannusti Vorskia otteluun elämästä ja
kuolemasta. Hän kiersi pyhän pöydän ympäri ja pysähtyi don Luisin
eteen.
"Sinä kai se olet", sanoi hän, "viime päivien kuluessa kääntänyt
kaikki suunnitelmani ylösalaisin?"
"Vain vuorokauden kuluessa. Saavuin Sarekiin neljäkolmatta tuntia
sitten."
"Ja oletko päättänyt mennä päähän asti?"
"Pitemmälle, jos mahdollista."
"Minkätähden? Mitä etuja varten?"
"Huvikseni vain ja koska minä inhoan sinua."
"Eikö siis ole sopimuksen mahdollisuutta?"
"Ei."
"Sinä kieltäydyt siis yhtymästä peliini?"
"Mitä sinä puhutkaan!"
"Saisit puolet."
"Otan mieluummin kaikki."
"Tarkoitatko Kivijumalaa?"
"Se on jo omanani."
Turhaa oli puhua enempää. Tuontapainen vastustaja on nujerrettava,
muutoin hän nujertaa toisen. Täytyi valita näiden kahden ratkaisun
välillä: kolmatta ei ollut.
Don Luis pysyi järkkymättä paikallaan, nojaten yhä selkäänsä pilaria
vasten. Vorski oli päätä pitempi, ja samalla hänellä oli varma
tietoisuus siitä, että hän joka suhteessa, voimiltaan, jänteiltään,
painoltaan vei vastustajastaan voiton. Olisiko hän näin ollen
epäröinyt? Eikä hänestä näyttänyt mahdolliselta, että don Luis
olisi voinut yrittääkään puolustaa itseään tai välttää iskua,
ennenkuin puukko olisi osunut kohdalleen. Turmaksi itselleen hän
asettuisi varuilleen liian myöhään, jollei heti liikahtaisi. Eikä
hän liikahtanut. Vorski iski siis ihan varmana, niinkuin isketään
edeltäpäin tuomittua saalista.
Mutta kuitenkin -- ja se tapahtui niin nopeasti ja käsittämättömästi,
ettei hän olisi voinut sanoa, minkä temppujen vaikutuksesta hän
sortui, -- kolmea, neljää sekuntia myöhemmin hän lojui maassa,
aseettomana, voitettuna, molemmat sääret ikäänkuin kepiniskulla
poikki lyötyinä, oikea käsi hervottomana ja niin kivistävänä, että
hän huusi tuskasta.
Don Luis ei viitsinyt häntä edes sitoakaan. Polkien toisella
jalallaan Vorskin isoa voimatonta ruhoa hän lausui puoleksi
kumartuneena:
"Tällä hetkellä emme juttele. Varaan sinulle mieleni mukaisen puheen,
jota ehkä pidät liian pitkäveteisenä, mutta joka osoittaa sinulle,
että tunnen tämän seikkailun alusta loppuun asti, siis paljoa
paremmin kuin sinä. Ei ole muuta kuin yksi hämärä kohta, ja sen sinä
saat valaista. Missä on poikasi, François d'Hergemont?"
Kun hän ei saanut vastausta, toisti hän:
"Missä on François d'Hergemont?"
Kaiketikin Vorski arveli, että sattuma tässä antoi hänen käsiinsä
odottamattoman valtin ja että peli kenties ei vielä ollut menetetty,
sillä hän pysyi itsepäisesti vaiti.
"Kieltäydytkö vastaamasta?" kysyi don Luis.
"Yks... kaks... kolme... siis kieltäydyt? Hyvä on!"
Hän vihelsi hiljaa.
Salin nurkasta ilmestyi neljä miestä, joilla oli tummanruskeat kasvot
ja Marokon arabialaisten piirteet. Kuten don Luisilla oli heilläkin
puserot ja kiiltolippaiset merimieslakit.
Melkein samassa saapui viides henkilö, raajarikko ranskalainen
upseeri, jonka oikea sääri päättyi tekojalkaan.
"Ah, tekö Patrice?" huudahti don Luis.
Hän esitteli säännönmukaisesti:
"Kapteeni Patrice Belval ja paras ystäväni, herra Vorski, germaani."
Sitten hän jatkoi:
"Eikö mitään uutta, kapteeni? Ettekö ole löytäneet Françoisia?"
"Emme."
"Viimeistään tunnin kuluttua tapaamme hänet ja sitten lähdemme.
Ovatko kaikki miehemme veneen luona?"
"Ovat."
"Ja siellä on kaikki hyvin?"
"Kaikki on hyvin."
Hän antoi marokkolaisille käskyn:
"Ottakaapa tuo saksalainen riiviö ja tuokaa hänet ylemmän _dolmenin_
luo. Turhaa sitoa häntä; hän ei kykene jäseniään liikuttamaan.
Malttakaas hetkinen!"
Hän kumartui kuiskaamaan Vorskin korvaan:
"Katselehan Kivijumalaa katonlaattojen välissä, ennenkuin täältä
lähdemme. Vanha druidi ei valehdellut sinulle. Se on tosiaan se
vuosisatoja etsitty ihmekivi... minä keksin sen jo aikoja sitten...
kirjevaihdon välityksellä. Jätä sille jäähyväisesi, Vorski! Sinä
et sitä enää koskaan näe, mikäli tässä matoisessa maailmassa enää
saatkaan mitään nähdä."
Hän antoi merkin.
Ripeästi kävi neljä marokkolaista Vorskiin käsiksi ja kantoi hänet
salin perälle yhdyskäytävän vastapäiselle puolelle.
Don Luis kääntyi Oton puoleen, joka oli liikkumatta katsellut
tapausten kulkua.
"Näen, että olet järkevä miekkonen, Otto, ja käsität tilanteen. Ethän
sinä sekaannu mihinkään?"
"En mihinkään."
"Silloin sinut jätetään rauhaan. Saat ilman mitään vaaraa seurata
meitä."
Hän pisti käsivartensa kapteenin kainaloon, ja niin he lähtivät
jutellen keskenään.
Kivijumalan salista tultiin ulos kolmen muun, peräkkäin sijaitsevan
hautakammion läpi, joista jokainen oli hiukan ylempänä edellistä ja
viimeinen päättyi samaten eteiseen. Tämän eteisen uloimpaan päähän
oli pystytetty tikapuut seinää vasten, johon äskettäin oli tehty
aukko, puhkaisemalla hauras hiekka- ja kalkkimuuraus.
Siitä he pääsivät ulkoilmaan jyrkälle polulle, johon oli hakattu
askelmia ja joka kiertäen nousi kallion sisässä. Se johti heidät
sille rantakallion kohdalle, jonne François edellisenä aamuna oli
opastanut Véroniquen. Se oli hyökkäysportin käytävä. Ylhäältä he
näkivät kahteen rautapuikkoon ripustetun veneen, jolla Véronique ja
hänen poikansa olivat aikoneet paeta. Vähän matkan päässä väikkyivät
pienessä lahdelmassa kapean vedenalaisen veneen ääripiirteet.
Kääntyen selin mereen don Luis ja Patric Belval suuntasivat
askeleensa tammien puoliympyrää kohti ja pysähtyivät Keijukaisten
patsaan viereen. Marokkolaiset odottivat heitä siellä, pantuaan
Vorskin istumaan saman puun juurelle, jossa hänen viimeinen uhrinsa
oli heittänyt henkensä. Sen rungossa ei ollut enää muuta merkkiä
pöyristyttävästä kidutuksesta kuin kirjaimet V.d'H.
"Ethän liene liian väsynyt, Vorski?" kysyi don Luis. "Joko sääret
ovat lakanneet kivistämästä?"
Vorski kohautti halveksivasti olkapäitänsä.
"Niin, minä tiedän", puhui don Luis edelleen, "sinä luotat
viimeiseen korttiisi. Mutta sinun tulee tietää, että minullakin on
muutamia valtteja ja että pelaan jokseenkin taitavasti. Se puu,
joka on takanasi, todistaa sen sinulle yllin kyllin. Tahdotko
toisen esimerkin? Sillä välin, kun sinä sotkeudut omiin rikoksiisi
etkä enää tiedä surmaamiesi lukumäärää, minä herätän ne henkiin.
Katsohan tuota, joka tulee priiorintalosta. Näetkö hänet? Kai sinä
näet hänet? Hänellä on kultanappinen pusero, kuten minullakin...
Eikö hän ole muuan uhreistasi? Sinä olit sulkenut hänet erääseen
kidutuskammioon heittääksesi hänet mereen, ja sinun Reinhold-kerubisi
hänet sinne syöksikin Véroniquen silmäin edessä. Muistatko? Muistatko
Stéphane Marouxia...? Hän on kuollut, eikö niin? Eipä laisinkaan...
taikasauvallani minä herätän hänet jälleen eloon. Kas tuossa hän on!
Ja minä ojennan hänelle käteni ja puhun hänelle..."
Hän oli tosiaan astunut äsken tullutta kohti, puristi hänen kättään
ja sanoi hänelle:
"Näettekös, Stéphane, sanoinhan minä teille, että keskipäivän
korvissa kaikki olisi päättynyt ja että kohtaisimme toisemme patsaan
luona. Nyt on päivä juuri puolissa."
Stéphane näkyi olevan oivallisissa voimissa. Ei mitään loukkautumisen
merkkiä. Vorski katseli häntä pelokkaasti ja jupisi:
"Opettaja... Stéphane Maroux..."
"Hän juuri", virkkoi don Luis. "Kukapa muu? Hänenkin asiassaan sinä
menettelit kuin hölmö. Herttainen Reinhold ja sinä heitätte miehen
mereen ettekä viitsi edes kurottaa katsomaan, kuinka hänen käy.
Minä korjaan hänet sieltä... Äläkä hämmästy, miekkoseni... Tämä on
vasta alkua, ja minulla on vielä muutamia temppuja ohjelmistossani.
Muistahan, että olen vanhan druidin oppilas...! No, Stéphane, kuinka
pitkälle olemme päässeet? Onnistuuko hakemisenne?"
"Se on turhaa."
"Entä François?"
"Häntä on mahdoton löytää."
"Onko Kaikki-käy-hyvin pantu isäntänsä jäljille, kuten sovittiin?"
"Kyllä, mutta se opasti minut vain hyökkäysportin kautta Françoisin
veneelle asti."
"Eikö sillä puolella ole mitään piilopaikkaa?"
"Ei minkäänlaista."
Don Luis oli vaiti ja alkoi kävellä edestakaisin patsaan edessä. Hän
näkyi epäröivän viime hetkellä, ennenkuin ryhtyisi toimeenpanemaan
päättämäänsä suunnitelmaa.
Vihdoin hän kääntyi Vorskiin päin ja lausui:
"Minulla ei ole aikaa hukattavana. Tästä kahden tunnin päähän täytyy
minun olla poissa saarelta. Mistä hinnasta myyt minulle Françoisin
vapauden nyt heti?"
Vorski vastasi:
"François oli kaksintaistelussa Reinholdin kanssa ja joutui
alakynteen."
"Sinä valehtelet; François voitti hänet."
"Mitä sinä siitä tiedät? Näitkö heidän taistelevan?"
"En. Silloin olisinkin tullut väliin. Mutta minä tiedän, kuka pääsi
voitolle."
"Sitä ei tiedä kukaan muu kuin minä. Pojat olivat naamioidut."
"Jos François on kuollut, niin hukka sinut perii."
Vorski mietti.
Vaihtoehto kuulosti lopulliselta. Hän kysyi vuorostaan:
"No, mitä minulle sitten tarjoot?"
"Vapautesi."
"Ja sen mukana?"
"En mitään."
"Minä tahdon Kivijumalan."
"Ei koskaan!"
Don Luisin huudahdus oli raju, ja hän säesti sitä päättäväisellä
eleellä ja selitti:
"Ei koskaan! Vapauden saat... niin, sen voin enintään myöntää, kun
tunnen sinut ja tiedän, että sinä kaikkia apukeinoja vailla toimitat
itsesi hirteen muualla. Mutta Kivijumala merkitsisi pelastusta,
rikkautta, mahtavuutta, kykyä tehdä pahaa..."
"Juuri siksi minä siitä kiinni pidänkin", virkkoi Vorski, "ja
todistelemalla minulle sen arvoa sinä teet minut yhtä vaativammaksi
siinä, mikä koskee Françoisia".
"Kyllä minä Françoisin löydän. Tarvitaan vain kärsivällisyyttä, ja
jos on välttämätöntä, niin viivyn täällä vielä pari kolme päivää."
"Sinä et häntä löydä, tai jos löydätkin, niin liian myöhään."
"Kuinka niin?"
"François ei ole syönyt eilisestä asti."
Sen hän lausui kylmästi, häijyllä äänellä. Kaikki olivat vaiti, ja
don Luis jatkoi:
"Puhu siis, jollet tahdo, että hän kuolee."
"Mitäpä minä siitä? Mitä tahansa mieluummin kuin epäonnistua
yrityksessäni ja pysähtyä sillä tiellä, jolle olen astunut. Minä
saavutan päämääräni... sitä pahempi niille, jotka asettuvat minun ja
päämääräni väliin."
"Sinä valehtelet. Sinä et salli kuolla sen lapsen, joka on omasi."
"Annoinhan toisenkin kuolla."
Patrice ja Stéphane vavahtivat kauhusta, mutta don Luis nauroi
vilpittömästi.
"No niin! Turhaa teeskennellä sinun kanssasi. Täytyy käyttää selviä
ja vakuuttavia perusteluja. Kylläpä sinä, koira vieköön, paljastat
häikäilemättä konnansielusi! Mikä loistava kokoomus turhamaisuutta
ja julmuutta, kyynillistä häikäilemättömyyttä ja salaperäisyyttä!
Konnalla on aina tehtävänsä suoritettavana, silloinkin kun hän tyytyy
harjoittamaan murtovarkautta tai murhaamaan! Ja sinä, sinä olet
enemmän kuin konna, sinä olet ylikonna!"
Ja hän lisäsi yhä nauraen:
"Ja sellaisena ylipyövelinä minä sinua kohtelenkin. Vielä kerran,
suostutko sanomaan minulle, missä François on?"
"En."
"Vai niin."
Hyvin tyynesti hän kääntyi neljän marokkolaisen puoleen.
"Toimeen, pojat!"
Se kävi ripeästi. Tosiaan merkillisen täsmällisesti ja ikäänkuin
tehtävään olisi kuulunut määrätty luku sotilasharjoituksen tapaan
edeltäpäin opittuja ja kerrattuja liikkeitä, he nostivat Vorskin
maasta, sitoivat hänet puusta riippuvaan köyteen, hinasivat hänet
huudoista, uhkauksista ja ulvonnasta piittaamatta ylös ja kytkivät
kiinni tammeen yhtä lujasti kuin hän oli sitonut uhrinsa.
"Luikkaa, miekkoseni", lausui don Luis rauhallisesti, "luikkaa
niin paljon kuin mielesi tekee! Sinä et voi muita herättää kuin
Archignatin sisarukset ja toiset kolmenkymmenen ruumisarkun uhrit!
Luikkaa, jos se sinua huvittaa! Mutta kylläpä sinä, jumaliste, olet
ilkeän näköinen! Kuinka sinä irvistelet!"
Hän perääntyi muutaman askeleen voidakseen paremmin tarkata.
"Mainiota! Sinä teet oivallisen vaikutuksen, ja kaikki on
paikallaan... Ja nyt, Vorski, sinun tarvitsee vain tarkasti
kuunnella: Minä pidän sinulle lupaamani hauskan pikku esitelmän."
Vorski vääntelihe roikkuessaan ja yritti katkaista siteitään. Matta
kun jokainen ponnistus vain lisäsi hänen kärsimyksiään, pysyi hän
sitten rauhallisena ja alkoi raivoaan purkaakseen syytää kauheita
kirouksia ja herjata don Luisia:
"Rosvo, murhaaja! Sinä juuri olet murhaaja! Sinä tuomitset
Françoisin! Hän sai veljeltään pahan haavan, johon voi tulla
verenmyrkytys."
Stéphane ja Patrice koettivat vaikuttaa don Luisiin... Stéphane
pelkäsi.
"Kuka sen tietää?" sanoi hän. "Sellaiselle hirviölle on kaikki
mahdollista. Ja jos lapsi on sairas...?"
"Loruja, valheita!" vakuutti don Luis. "Lapsi voi hyvin."
"Oletteko siitä varma!"
"Kyllin varma, ja olipa miten hyvänsä, niin kyllä hän voi odottaa
tunnin. Tunnin kuluessa tuo ylikonna puhuu. Hän ei kestä kauemmin.
Hirttonuora päästää kielen irti."
"Mutta jos hän ei kestä laisinkaan?"
"Kuinka niin?"
"Jos hänkin vuorostaan heittää henkensä? Liian ankara ponnistus,
valtimon revähdys, verensyöksy?"
"Entä sitten?"
"Hänen kuolemansahan riistäisi meiltä ainoan toivon saada selville
Françoisin olinpaikan."
Mutta don Luis oli taipumaton.
"Hän ei kuole!" huudahti hän. "Vorskinlainen mies ei kuole
verensyöksyyn! Ei, ei, hän puhuu. Tunnin päästä hän puhuu. Juuri
parahiksi ehtiäkseni sitä ennen pitää esitelmäni!"
Tahtomattaankin purskahti Patrice Belval nauruun.
"Te aiotte siis esitelmöidä?"
"Niin, ja oivan esitelmän pidänkin", selitti don Luis. "Saatte
kuulla Kivijumalan koko tarinan! Historiallisen selostuksen, jossa
luon yleissilmäyksen esihistoriallisista ajoista tämän nykyaikaisen
Attilan kolmeenkymmeneen rikokseen asti! Peijakas, ei sitä joka päivä
olekaan tilaisuutta pitää moista esitelmää; enkä minä päästäisi sitä
käsistäni, vaikka minulle tarjottaisiin valtakunta! Puhujalavalle
siis, don Luis, ja alahan parpattaa!"
Hän asettui Vorskin eteen.
"Sinä, onnen poika, olet ensi rivillä, eikä ainoakaan sana mene
korviesi ohi. No, eikö ole hauska saada vähän valaistusta tähän
pimeyteen? Kun on aikansa rämpinyt sekasorrossa, kaipaa tarmokasta
johdatusta. Minä puolestani vakuutan sinulle, etten enää oikein
tunne tienoota... Ajattelehan asiaa! Tätä arvoitusta on kestänyt
vuosisadoista toisiin, ja sinä olet vain sotkenut sitä yhä
pahemmaksi!"
"Rosvo! Varas!" puhisi Vorski.
"Miksi herjailet? Jollei sinun ole siinä hyvä olla, niin kerro meille
Françoisista."
"En koskaan, hän saa kuolla."
"Eipä hän kuole. Sinä puhut. Minä sallin sinun keskeyttää itseäni.
Sitä varten tarvitsee sinun vain viheltää pieni sävel: 'On oivaa
mulla tupakkaa' tai 'Sano, äiti, jaloillako pikku veneet...' Silloin
lähetän heti etsimään poikaa, ja jollet ole valehdellut, jätetään
sinut tänne rauhaan. Otto päästää sinut irti, ja te voitte livistää
Françoisin ruuhella. Suostutko?"
Hän kääntyi Stéphane Marouxin ja Patrice Belvalin puoleen.
"Istukaa, ystäväni, sillä esitelmästäni tulee pitkähkö, mutta
voidakseni olla kaunopuhelias tarvitsen kuulijoita, jotka myöskin
saavat olla tuomareita."
"Meitä on ainoastaan kaksi", virkkoi Patrice. "Teitä on kolme."
"Kuka on lisänä?"
"Tuolla tulee kolmas."
Kaikki-käy-hyvin juosta tepsutteli paikalle, rientämättä enempää
kuin tavallisesti. Se tervehti juhlallisesti Stéphanea ja heilutti
häntäänsä don Luisille ikäänkuin sanoakseen: "Kyllä sinut tunnen,
olemmehan toveruksia..." ja asettui sitten istualleen, nähtävästi
tahtomatta ketään häiritä.
"Mainiota, Kaikki-käy-hyvin!" huudahti don Luis. "Sinäkin tunnet
halua perehtyä seikkailun vaiheisiin. Sellainen uteliaisuus on
sinulle kunniaksi, ja minä osaan kyllä tyydyttää sinut."
Don Luis näkyi olevan ihastuksissaan. Hänellä oli kuulijakunta ja
arvostelijoita. Vorski kiemurteli tammeen sidottuna. Hetki oli
todella viehättävä.
Esitelmänpitäjä teki tanssiaskelta kuvaavan liikkeen, joka olisi
voinut muistuttaa Vorskille vanhan druidin pyörähtelyjä, suoristausi,
kumarsi hiukan kuulijoilleen, matki kädellään puhujaa, joka kohottaa
vesilasin huulilleen, tuki itseään molemmilla käsillään jotakin
kuviteltua pöytää vasten ja aloitti vihdoin tyynellä äänellä:
"Arvoisat naiset ja herrat! Heinäkuun viidentenäkolmatta päivänä
seitsemänsataakolmekymmentäkaksi vuotta ennen Kristuksen syntymää..."