Rikostoverit hätkähtivät, ja Vorski kysyi Konradilta ja Otolta:
"Häh, mitä hän sanoi?"
"Kuulittehan itsekin, mitä hän sanoi", vastasi Otto.
Vihdoin Vorski yritti vielä kerran, ravistaen tuntematonta
olkapäästä. Vanhus kääntyi vuoteellaan, ojensi itsensä, haukotteli,
näkyi nukahtavan uudelleen, mutta havahtuen äkkiä nousi puoliksi
istualleen ja virkkoi:
"Mutta totisesti! Eikö nyt enää saa kaikessa rauhassa uinailla tässä
laatikossa?"
Valonsäde häikäisi häntä, ja hän jupisi säikähtyneenä:
"Mitä tämä on? Mitä minusta tahdotaan?"
Vorski laski lyhdyn seinässä olevalle ulkonemalle, ja ukon kasvot
näkyivät täysin valaistuina. Yhä purkaen pahaa tuultaan katkonaisiin
valituksiin hän katseli puhuttelijaansa, tyyntyi vähitellen, saipa
ystävällisen, melkein hymyilevänkin ilmeen ja lausui ojentaen kätensä:
"Kah, vai sinä se oletkin, Vorski! Kuinka hurisee, vanha veikko?"
Vorski säpsähti. Että vanhus hänet tunsi ja mainitsi häntä
nimeltään, se ei häntä kovinkaan kummastuttanut, koska hän jollakin
salaperäisellä tavalla oli saanut päähänsä sen uskon, että häntä
odotettiin profeettana. Mutta vaikeata oli ajatella, että profeetta,
kirkastettu ja kunnian verhoama jumalain lähetti, joka astuu iän
majesteetilla ja papillisella arvolla kruunatun tuntemattoman eteen,
otetaan vastaan sanoilla: "Kuinka hurisee?"
Epäröivänä ja levottomana, tietämättä, kenen kanssa oli tekemisissä,
Vorski kysyi:
"Kuka te olette? Miksi olette täällä? Kuinka olette tänne tullut?"
Ja kun toinen katseli häntä ihmeissään, toisti hän äänekkäämmin:
"Vastatkaa, kuka te olette."
"Kukako minä olen?" tokaisi vanhus röhisevällä ja vavahtelevalla
äänellä. "Kukako minä olen. Kautta Teutatesin, gallialaisten
jumalan, sinäkö minulle moisen kysymyksen esität? Sinä et siis minua
tunne? Mutta muistelehan... etkö muista kunnon Segenaxia, häh?
Velledan isää? Kunnon Segenax... olihan hän suuressa arvossa pidetty
hallitusmies rhedoneilla, joista Chateaubriand kertoo _Marttyyriensä_
ensimmäisessä osassa. Ah, johan muistisi näkyy virkistyvän!"
"Mitä te siinä puhutte pötyä!" huudahti Vorski.
"En minä pötyä puhu! Selitän vain, miksi olen täällä saapuvilla ja
mitkä surulliset tapaukset minut tänne ennen muinoin johdattivat.
Suuttuneena Velledan häpeälliseen käytökseen, hän kun oli 'tehnyt
syntiä' kamalan Eudoruksen kanssa, minä menin luostariin, kuten
nykyään sanottaisiin, tarkoitan, että suoritin loistavasti
druidin-tutkinnon. Sitten täytyi minun muutamien kepposten
jälkeen... oh, aivan vähäpätöisten... pujahdin näet kolme neljä
kertaa pääkaupunkiin, johon minua vietteli Mabille ja myöhemmin
Moulin-Rouge, niin, sitten täytyi minun ottaa vastaan tämä pieni
toimi, joka minulla nyt täällä on, oikea laiskanvirka, kuten näet...
Kivijumalan vartijana... tällaisessa salaloukossa väijymässä!"
Vorskin hämmästys ja levottomuus lisääntyi joka sanalta. Hän katsoi
kysyvästi tovereihinsa.
"Murskatkaa hänen päänsä", toisti Konrad, "se on minun neuvoni, enkä
siitä tingi".
"Entä sinä, Otto?"
"Minä sanon, että täytyy varoa."
"Epäilemättä täytyy varoa."
Mutta vanha druidi kuuli tämän sanan. Nojaten sauvaan hän nousi ja
huusi:
"Mitä tämä merkitsee? Varoa minua! Onpa sentään liikaa, että minua
pidetään veijarina. Etkö siis ole nähnyt kirvestäni ja sen varressa
hakaristin kuvaa? Niin, hakaristi on salatieteessä erikoisesti
auringonjumalan symboolina. Entä nämä sitten, mitä nämä ovat?" (Hän
näytti helminauhaansa). "Ovatko nämä jäniksenpapanoita, häh? Kylläpä
te olette hävyttömiä miehiä! Sanoa käärmeenmunia jäniksenpapanoiksi,
munia, joita ne valmistavat yhtyneitten ruumistensa limasta ja
vaahdosta ja jotka ne sähisten viskaavat ilmaan. Itse Plinius siitä
kertoo! Et suinkaan väitä, että Pliniuskin on veijari? Kylläpä sinä
olet kaunis otus! Epäillä minua, jolla on kaikki vanhan druidin
diploomit, ja jonka kaikki valtuudet, kaikki kunniakirjat, kaikki
todistukset ovat Pliniuksen ja Chateaubriandin allekirjoittamat.
Onpa sinulla turpaa! Ei, koetahan vain etsiä minunlaisiani vanhoja,
todellisia, alkuperäisiä druideja, joilla on ikivanha leimansa ja
satavuotinen partansa! Minäkö veijari! Minä, joka omistan kaikki
perintätiedot ja tepastelen muinaisten aikojen malliin! Tahdotko,
että tanssin sinulle vanhan druidin hyppyä niinkuin olen sitä
tanssinut Julius Caesarin edessä? Tahdotko?"
Ja vastausta odottamatta vanhus viskasi sauvansa kädestään ja alkoi
pyörähdellä aavemaisin tanssiaskelin ripeässä tahdissa, hulmuavin
hapsin, ihan merkillisen notkeasti. Kerrassaan hassunkurista oli
nähdä hänen hyppivän ja kieppuvan, selkä taivutettuna, käsivarret
riipuksissa, säärien huiskiessa viitan alta oikealle ja vasemmalle ja
parran seuratessa pyörähtelevän ruumiin liikkeitä, samalla kun hän
väräjävällä äänellä vuoronsa perään ilmoitti eri sarjojen nimet:
"Vanhan druidin hyppy eli Julius Caesarin ihastus...! Pyhän
mistelin tanssi, jota rahvas nimittää Pyhän Guyn polskaksi...
Käärmeenmunien valssi Pliniuksen säestämänä... Ohoi, ohoi, ei ole
enää sappitautia...! _Vorskaa_ eli kolmenkymmenen ruumisarkun
tangoa...! Punaisen profeetan ylistyshymni! Halleluja! Halleluja!
Kunnia profeetalle!"
Vielä hän hyppi muutaman minuutin kuin pirun riivaama ja pysähtyen
sitten äkkiä Vorskin eteen lausui totisesti:
"Riittää jo tämä lörpöttely! Puhukaamme vakavasti. Minun tehtävänäni
on luovuttaa sinulle Kivijumala. Oletko nyt, kun asian uskot, valmis
ottamaan tavaran vastaan?"
Rikostoverit olivat tyrmistyneitä. Vorski ei tiennyt, mitä tehdä,
eikä kyennyt käsittämään, kuka tuo paholainen oli.
"Jättäkäähän minut rauhaan!" huudahti hän suuttuneena. "Mitä te
tahdotte? Mikä on tarkoituksenne?"
"Tarkoitukseniko, häh? Juurihan sinulle sanoin, että tehtävänäni on
antaa sinulle Kivijumala."
"Mutta millä oikeudella, millä valtuuksilla?"
Vanha druidi kohautti päätänsä.
"Ahaa, jopa käsitän... Tämä ei tapahdu laisinkaan niinkuin sinä
otaksuit. Kaiketi saavuit tänne ilosta hytkyen, onnellisena ja
ylpeänä suoritetusta työstä? Ajattelehan hiukan... Olit hankkinut
sisällystä kolmellekymmenelle ruumisarkulle, ripustanut neljä naista
ristille, upottanut laivoja... Kätesi olivat täynnä veritahroja,
sinulla oli taskut täynnä rikoksia. Moiset urotyöt eivät ole mitään
arkiaskareita, ja sinä odotit muhkeaa vastaanottoa virallisine
tervehdyksineen ja juhlamenoineen, muinaisaikuisine kuorolauluineen.
Odotit näkeväsi tietäjäin ja runoilijain kulkueita, monstransseja ja
ihmisuhreja. Sanalla sanoen odotit jotakin hiivatin hienoa, oikeata
gallialaista suurleikkiä...! Sensijaan tapaatkin vanhan vaivaisen
druidin, joka torkkuu kolossa ja tarjoo sinulle muitta mutkitta
tuon etsimäsi aarteen. Mikä pettymys, hyvät herrat! Mutta mitäs
sille mahtaa, Vorski? Jokainen tekee mitä voi ja toimii kykyjensä
mukaan. Minä en kieriskele kultaharkoilla, ja paitsi muutamien
valkoisten viittain pesupalkkaa olen jo kuluttanut sinun tähtesi
kolmetoista frangia ja neljäkymmentä centimea bengaalivalaistukseen,
tulisuihkuihin ja yölliseen maanjäristykseen."
Vorski vavahti julmistuneena, sillä nyt hän äkkiä tajusi:
"Mitä te sanotte? Mitä! Olitteko...?"
"Minä juuri se olin! Kukas muu sitten? Pyhä Augustinusko? Vai oletko
ihan luulotellut taivaallista väliintuloa ja otaksunut, että jumalat
olisivat pitäneet tarpeellisena lähettää luoksesi valkokaapuisen
arkkienkelin opastamaan sinut ontolle tammelle...! Kyllä sinä totta
totisesti vaadit liikoja."
Vorski puristi kätensä nyrkkiin. Valkopukuinen mies, jota hän illalla
oli ajanut takaa, ei siis ollut kukaan muu kuin tämä petkuttaja!
"Minä en pidä siitä, että minun päätäni väijytään!" murahti hän.
"Päätäsi väijytään!" huudahti vanhus. "Kauniita juttuja sinä
jaarittelet, poikaseni. Ja kuka sitten ajoi minua takaa kuin
metsänpetoa, niin että ihan hengästyin? Ja kuka ampui kaksi luotia
viittaani numero yksi? Oletpa sinä kaunis veitikka! Täytyy tässä
oppia varovaisemmaksi!"
"Riittää, riittää", sanoi Vorski vimmastuneena. "Riittää! Vielä
kerran, mitä minusta tahdotte?"
"Vallan väsytän itseni sitä sinulle toistelemalla. Minun tehtävänäni
on antaa sinulle Kivijumala."
"Kenen puolesta?"
"No, peijakas, siitä minulla ei ole aavistustakaan! Olen aina elänyt
siinä luulossa, että jonakin kauniina päivänä saapuu Sarekiin
Vorski-niminen saksalainen prinssi, joka kaataa kolmekymmentä
uhriaan ja jolle minun oli annettava sopiva merkki, silloin kun
hänen kolmaskymmenes uhrinsa veti viimeisen henkäyksensä. Koska
siis olen tämän määräyksen orja, niin valmistin ilotulitukseni,
ostin eräästä Brestin rihkamakaupasta kaksi bengaalitulta kolmella
frangilla seitsemälläkymmenelläviidellä centimellä kappaleen ja
lisäksi muutamia hyviä räjähdyspommeja. Määrätyllä hetkellä asetuin
tähystyspaikalleni, rullalle kierretty vahakynttilä kädessäni,
valmiina toimimaan. Kun sinä sitten täyttä kurkkua huusit puustasi:
'Hän on kuollut! Hän on kuollut!' niin arvelin hetken otolliseksi,
sytytin bengaalituleni ja panin dynamiittipommeillani maanuumenet
vapisemaan. Kas niin. Joko älyät?"
Vorski astui lähemmäksi nyrkit pystyssä. Tämä sanatulva,
järkkymättömän tyyni kylmäverisyys, liukaskielisyys ja ilkkuva,
rauhallinen ääni, miehen koko sävy sai hänet suunniltaan.
"Vielä sana, niin isken sinut kuoliaaksi", huusi hän. "Olen saanut
kylliksi!"
"Nimesihän on Vorski?"
"Niin on. Entä sitten?"
"Oletko saksalainen prinssi?"
"Olen, olen, mutta mitä sitten?"
"Oletko kaatanut kolmekymmentä uhriasi?"
"Olen, olen, olen!"
"Hyvä on! Sitten olet minun mieheni. Minun on jätettävä sinulle
Kivijumala ja minä jätän sen, maksoi mitä maksoi. Niin se on, niin
totta kuin tässä seison. Sinun on kahmaistava ihmekivesi."
"Mutta minä välitän viis Kivijumalasta!" karjaisi Vorski, polkien
jalkaansa. "Ja minä välitän viis sinusta. Minä en tarvitse ketään.
Kivijumala! Sehän on minulla, se on minun hallussani, minun omanani."
"Näytäpä!"
"No mikäs tämä on?" virkkoi Vorski, ottaen taskustaan valtikan
ponnesta löydetyn pienen pallon.
"Tuoko?" kysäisi vanhus kummastuneena. "Mistä olet sen siepannut?"
"Tämän valtikan ponnesta, jonka hoksasin kiertää auki."
"Ja mikä se sitten on?"
"Kivijumalan sirpale."
"Sinä olet hullu!"
"No, mikä se sinun mielestäsi on?"
"Tuo, sehän on housunnappi."
"Häh?"
"Housunnappi."
"Todista se!"
"Housunnappi, jonka kanta on katkennut. Se on housunnappeja, joita
neekerit käyttävät Saharassa. Minulla on niitä iso varasto."
"Todistus, tuhat tulimmaista!"
"Minä itse sen sinne panin."
"Minkätähden?"
"Sijoittaakseni jotakin sen kalliin kiven tilalle, jonka Maguennoc
sieltä puhalsi, sen tilalle, joka poltti hänen kättänsä niin, että
hänen täytyi hakata se poikki."
Vorski vaikeni. Hän oli ymmällä, ei tiennyt enää, mitä uskoisi ja
miten menettelisi tuon omituisen vastustajan edessä.
Vanha druidi astui häntä lähemmäksi ja virkkoi hiljaa isällisellä
äänellä:
"Ei, näetkös, poikaseni, sinä et tästä ilman minua suoriudu.
Ainoastaan minulla on lukon avain ja välttämätön taikasana. Miksi
epäröit?"
"Minä en tunne teitä."
"Lapsi! Jos ehdottaisin sinulle jotakin epähienoa ja kunniaasi
tahraavaa, niin käsittäisin epäilyksesi. Mutta tarjoukseni on
sellainen, että se ei hipaisisi arintakaan omaatuntoa. Häh, joko
tajuat? Etkö? Etkö vielä? Mutta, kautta Teutatesin, mitä sinä,
epäuskoinen Vorski, sitten oikein haluat? Kenties ihmettä? Miksei
armollinen herra ole sitä ennen sanonut? Ihmeitähän minä munin
kolmetoista tusinaan. Joka aamu minä kermakahvia hörppiessäni teen
pienen ihmeen. Ajattelehan toki, minä olen druidi! Ihmeitä minulla
on koko pöksä täynnä, niin ettei enää ole tyhjää paikkaa istuakseni.
Mitä lajia sinä mieluimmin haluat? Ylösnousemuksen säteitäkö?
Vikurien hiusten säteitäkö? Vai tulevaisuuden ennustamistako? Joudut
ihan ymmälle valitsemisessa... Sanohan, millä hetkellä kolmaskymmenes
uhrisi puhalsi kuolonhuokauksensa?"
"Mistäpä minä sen tietäisin!"
"Kahdeksaa minuuttia vailla kaksitoista. Liikutuksesi oli niin
voimakas, että kellosi siitä seisahtui. Katso!"
Tämä oli hassua. Mielenjärkytys ei tee mitään vaikutusta asianomaisen
kelloon. Vaistomaisesti Vorski kuitenkin veti ajanmittarinsa
taskustaan: se oli kahdeksaa minuuttia vailla kaksitoista. Hän yritti
sitä vetää, mutta se oli rikki.
Suomatta hänelle aikaa hengähtää vanha druidi jatkoi:
"Ällistyttääkö se sinua? Mikään ei kuitenkaan ole yksinkertaisempaa
ja helpompaa druidille, joka vähänkään osaa ammattiansa. Druidi näkee
näkemätöntäkin. Vieläpä hän näyttää sitä puhetoverilleenkin. Vorski,
tahdotko nähdä sellaista, mitä ei ole olemassa? Mikä on nimesi? Minä
en puhu nimestä Vorski, vaan oikeasta nimestäsi, isäukkosi nimestä."
"Vaiti siitä asiasta!" käski Vorski. "Se on salaisuus, jota en ole
kellekään ilmaissut."
"Miksi sen nimen sitten kirjoitat?"
"En ole sitä milloinkaan kirjoittanut."
"Se nimi, sinun isäsi nimi, on punaisella lyijykynällä piirrettynä
povessasi olevan pienen muistikirjan neljännelletoista sivulle.
Katsohan!"
Konemaisesti kuin automaatti, jonka liikkeet määrää vieras tahto,
veti Vorski liiviensä sisätaskusta lompakon, jossa oli valkoisista
lehdistä ommeltu vihkonen. Hän selaili niitä neljänteentoista sivuun
asti ja mutisi sitten kuvaamattomasti säikähtyneenä:
"Onko tämä mahdollista? Kuka on tuon kirjoittanut? Ja te tiedätte,
mitä tähän on kirjoitettu...?"
"Tahdotko, että sen sinulle todistan?"
"Vaiti, toistan! Minä kiellän teitä..."
"Niinkuin tahdot, vanha veikko. Mitä teen, teen sinun
valistamiseksesi. Ja se tuottaa minulle hiton vähän vaivaa! Kun alan
tehdä ihmeitä, en voi enää pidättyä. Vieläkin eräs hupaisa juttu.
Sinulla on kaulassasi paidan alla pienten hopeaketjujen päässä
medaljonki?"
"Niin on", myönsi Vorski, jonka silmät loistivat, kuumeesta. "Se
medaljonki oli kehyksenä siinä ennen pitämällesi valokuvalle, niinkö?"
"Niin, niin... Valokuvalle, joka esittää..."
"Esittää äitiäsi, sen tiedän; ja sen kuvan sinä olet kadottanut?"
"Se tapahtui viime vuonna."
"Sano pikemmin, että _luulet_ sen kadottaneesi."
"No, no! Medaljonki on tyhjä."
"Sinä _luulet_, että se on tyhjä. Mutta niin ei ole laita. Katsohan."
Yhä toimien konemaisesti ja silmät ammollaan Vorski päästi
paidannappinsa ja veti ketjuset esille. Medaljonki tuli näkyviin. Sen
sisällä oli kultakehässä naisen valokuva.
"Hän se on... Hän se on..." jupisi Vorski ällistyneenä.
"Ihanko varmaan?"
"Ihan."
"Mitä sitten sanot kaikesta tästä, häh? Ei tämä ole ilveilyä tai
petkutusta. Vanha druidi on itsepintainen rynnistäjä, ja sinä seuraat
häntä, eikö totta?"
"Kyllä."
Vorski oli voitettu. Tuo mies masensi hänet. Hänen taikauskoiset
vaistonsa, hänen atavistinen uskonsa salaperäisiin voimiin, hänen
levoton ja tasapainostaan järkähtänyt luonteensa, kaikki pakotti
häntä ehdottomasti alistumaan. Hänen epäilyksensä jatkui, mutta se ei
estänyt häntä tottelemasta. Hän kysyi:
"Onko se kaukana?"
"Tässä vieressä. Isossa salissa."
Otto ja Konrad olivat hämmästyneinä kuunnelleet kaksinpuhelua. Konrad
yritti tehdä vastaväitteitä. Mutta Vorski tukki hänen suunsa.
"Jos pelkäät, niin lähde tiehesi. Sitäpaitsi", lisäsi hän sopivasti
vihjaisten, "kävelemmekin vain revolverit kourassa. Pienimmästäkin
hälytyksestä ammumme."
"Ammutte minua?" virnisti vanha druidi.
"Ammumme ketä vihollista tahansa."
"No, astu edellä, ampuja Vorski."
Ja kun toinen koetti tehdä tenää, purskahti vanhus nauruun.
"Vanha Vorski... sinusta ei tämä siis tuntunekaan hauskalta? Eipä
minustakaan... Mutta täytyyhän huvitella... Kah, sinähän et astu
eteenpäin?"
Hän oli opastanut heidät ihan hautakammion päähän, pimeään kolkkaan.
Siellä he kynttilän valossa näkivät muurin juurelle puhkaistun reiän,
joka suuntautui alaspäin.
Lyhyen aikaa epäröityään Vorski astui eteenpäin. Hänen täytyi ryömiä
nelinkontin tässä ahtaassa ja mutkaisessa käytävässä, josta he
minuutin kuluttua joutuivat suuren salin kynnykselle.
Toiset seurasivat häntä.
Vanha druidi julisti juhlallisesti:
"Kivijumalan sali."
Se oli syvä ja majesteetillinen, avaruussuhteiltaan ja muodoltaan
sen puistikon kaltainen, jonka alla se sijaitsi. Sama lukumäärä
hautakiviä, jotka näyttivät äärettömän temppelin pilareilta,
kohosi samoilta paikoilta ja samassa järjestyksessä kuin puistikon
patsaat. Ne olivat samantyylisiä, karkealla kirveellä, taiteesta
tai sopusuhtaisuudesta välittämättä vuoltuja. Permanto oli tehty
tavattoman isoista, säännöttömistä kivilaatoista, joita leikkeli
viemäriverkko, ja kivilaatoille levisi loistavina pyörylöinä valoa,
joka tuli ylhäältä, kauas toisistaan sovitetuista kohdista.
Keskeltä, Maguennocin kukkatarhan alta, kohosi neljä tai viisi metriä
korkea muuraamattomista kivistä kyhätty lava. Sen päälle oli kahdelle
tukevalle jalalle rakennettu kelttiläinen muistopatsas, _dolmen_,
joka kannatti pitkänsoikeata graniittilevyä.
"Tuoko se on?" kysäisi Vorski tukehtuneella äänellä.
Suoraan vastaamatta vanha druidi lausui:
"Mitäs siitä sanot? Ne meidän esi-isämme vasta olivat mainioita
rakennusmestareja! Ja kuinka nerokkaasti se on sommiteltu! Mitä
varokeinoja uteliaiden katseiden ja kaikkien epäpyhäin tutkimusten
esteeksi! Tiedätkö, mistä valo tulee? Sillä mehän olemme saaren
sisuksissa, eikä seinissä ole mitään ikkunoita. Valo tulee ylemmistä
menhireistä: niiden lävitse on puhkaistu kanava ylhäältä alas
asti, joka laajenee suppilomaisesti ja levittää viljalti valoa.
Keskipäivällä auringon paistaessa täällä on satumaisen kaunista.
Sinä, joka olet taiteilija, ulvoisit ihastuksesta."
"Siis _se_?" toisti Vorski.
"Tietysti tämäkin on pyhä kivi", vahvisti vanha druidi tyynesti,
"koska se kohoaa muita ylemmäksi maanalaisten uhrien paikalla,
ja nehän ovat kaikkein tärkeimmät. Mutta alla on toinen, jota
patsas suojaa sinun katseiltasi tässä seisoessamme, ja sen päällä
teurastettiin valitut uhrit. Veri virtasi lavalta, juosten näitä
viemäreitä pitkin rantakallioille ja mereen asti."
Vorski kysyi yhä kiihtyneempänä:
"No, siis tuo? Astukaamme eteenpäin."
"Ei tarvitse hievahtaa", vastasi ukko pöyristyttävän rauhallisesti,
"tämä ei vielä ole se, jota tarkoitat. Täällä on kolmaskin kivi,
ja sen kolmannen nähdäksesi tarvitsee sinun vain hiukan kohottaa
päätäsi."
"Missä? Oletteko varma?"
"Tuhat tulimmaista! Katsohan tuonne... ylimmän levyn yläpuolelle,
niin, itse holviin, joka on kattona ja näyttää isoista kivilaatoista
tehdyltä mosaiikilta... Kah, eroitathan täältä kivilaatan, joka
on ihan erikseen... pitkulainen kuin alempi laatta ja hakattu
samanmuotoiseksi...? Ne ovat kuin sisarukset... Mutta vain toinen
niistä on oikea, tehtaanmerkillä varustettu..."
Vorski tunsi pettymystä. Hän oli odottanut monimutkaisempaa
esittelyä, salaperäisempää piilopaikkaa.
"Tuoko on Kivijumala?" virkkoi hän. "Mutta eihän siinä ole mitään
erikoista."
"Kaukaa katsoen ei kylläkään, mutta läheltä näet... Siinä on
värijuovia, kullanhohtavia metallisuonia, ja sen rakeisuus on
erikoislajia... sanalla sanoen, se on Kivijumala. Mutta se ei
olekaan niin merkillinen aineensa kuin ihmeellisten ominaisuuksiensa
puolesta."
"Mitä ihmeitätekeviä ominaisuuksia sillä on?" kysyi Vorski.
"Se antaa kuoleman tai elämän, kuten tiedät. Ja se antaa paljon
muutakin."
"Mitä sitten?"
"Hitto vie, sinä kyselet liikaa! Enhän minä tiedä."
"Mitä! Te ette tiedä..."
Vanha druidi kurkotti päätään ja sanoi hänelle kahden kesken:
"Kuulehan, Vorski, minä myönnän hiukan kerskailleeni. Asian laita on
niin, että tehtävääni, vaikka se olikin perin tärkeä -- Kivijumalan
vartijan toimi on ensiluokkainen, -- että tehtävääni rajoittaa muuan
voima, joka on tavallaan omaani korkeampi."
"Mikä voima?"
"Velledan tahto."
Vorski tarkkasi häntä jälleen levottomana.
"Velledan?"
"Niin, tai ainakin sen, jota nimitän Velledaksi -- viimeisen
druidittaren, jonka oikeasta nimestä en tiedä mitään."
"Missä hän on?"
"Täällä."
"Täälläkö?"
"Niin, uhrikivellä. Hän nukkuu."
"Mitä! Nukkuuko hän?"
"Hän on nukkunut vuosisatoja, alusta alkaen. Minä en ole koskaan
nähnyt häntä muutoin kuin nukuksissa, siveään, rauhalliseen uneen
vaipuneena. Kuin metsässä uinuva ihana satuprinsessa odottaa Velleda
sitä miestä, jonka jumalat ovat määränneet hänet herättämään, ja se
mies..."
"Se mies?"
"Olet sinä, Vorski."
Vorski rypisti kulmiaan. Mitä uskomatonta juttua tämä oli ja mihin
tämä arvoituksellinen henkilö oikeastaan tähtäsi? Vanha druidi jatkoi:
"Näytät melkein närkästyneeltä? Mutta se, että kätesi ovat verestä
punaiset ja hartioillasi on kolmekymmentä ruumisarkkua, ei riistä
sinulta oikeutta esiintyä odotettuna prinssinä. Sinä olet liian
kaino, poikaseni. Tahdotko, että sanon sinulle jotakin? Velleda on
ihmeellisen kaunis, mutta hänen kauneutensa on yli-inhimillistä. Ah,
veikkoseni, joko sytyt? Etkö? Etkö vieläkään?"
Vorski epäröitsi. Hän tunsi tosiaan vaaran suurenevan ympärillään,
kohoavan kuin paisuvan aallon, joka on vyörymäisillään äyrään yli.
Mutta vanhus ei antanut perään.
"Vielä viimeinen sana, Vorski -- puhun hiljaa, jotta toverisi
eivät kuule, -- kietoessasi äitiäsi käärinliinaan sinä jätit hänen
nimenomaisesta tahdostaan hänen etusormeensa sormuksen, josta hän ei
koskaan luopunut, taikasormuksen, jossa isoa turkoosia ympäröi kehä
pieniä kultahuotrasiin sijoitettuja turkooseja. Erehdynkö?"
"Ette", läähätti Vorski ällistyneenä, "mutta minä olin yksin, ja
kertomanne asia on salaisuus, jota kukaan ei ole saanut tietää..."
"Vorski, jos se sormus on Velledan etusormessa, niin tunnetko
luottamusta ja uskotko, että haudassaan lepäävä äitisi on lähettänyt
Velledan sinua vastaanottamaan ja itse jättämään sinulle ihmekiven?"
Vorski astui patsasta kohti. Nopeasti hän nousi ensimmäiset askelmat.
Hänen päänsä kohosi lavan reunan yli.
"Ah", huudahti hän horjuen, "sormus... sormus on hänen sormessaan!"
Dolmenin kahden pilarin välissä lepäsi naisdruidi uhripöydällä,
jalkoihin asti ulottuvaan tahrattoman valkoiseen viittaan puettuna.
Hänen yläruumiinsa ja kasvonsa olivat käännetyt toiselle puolelle,
ja otsalle vedetty huntu peitti hänen tukkansa. Hänen kaunis,
melkein paljas käsivartensa riippui pöydän sivulla. Etusormessa oli
turkoosisormus.
"Kaihan se on äitisi sormus?" kysyi vanha druidi.
"On, ihan varmaan."
Vorski oli kiireesti astunut välimatkan yli, joka eroitti hänet
dolmenista, ja kumartuneena, melkein polvistuneena, hän tarkasti
turkoosia.
"Niitä on täysi luku... yksi on haljennut... toinen on puoliksi
peittynyt rutistettuun kultalehteen."
"Älä ole niin kovin varovainen", sanoi vanhus; "hän ei kuule, eikä
äänesi voi häntä herättää. Pikemminkin nouse ja hipaise kädelläsi
hänen otsaansa. Se on magneettinen hyväily, jonka pitäisi herättää
hänet horroksestaan."
Vorski nousi. Hän epäröi kuitenkin koskemasta tuohon naiseen. Nukkuja
herätti hänessä voittamatonta pelkoa ja kunnioitusta.
"Älkää tulko enää lähemmäksi, te kaksi", kielsi vanha druidi Ottoa ja
Konradia. "Kun Velleda avaa silmänsä, eivät ne saa kohdata muita kuin
Vorskin; hänen katseensa ei saa osua mihinkään muuhun... No, Vorski,
pelkäätkö sinä?"
"Minä en pelkää."
"Mutta et ole oikein kunnossakaan. Helpompi on surmata kuin herättää
henkiin, niinkö? No, pienoinen kädenponnistus! Poista verho ja
kosketa hänen otsaansa. Kivijumala on ulottuvillasi. Toimi, niin
sinusta tulee maailman hallitsija."
Vorski totteli. Seisoessaan uhrialttaria vasten hän näki hyvin
druidi-papittaren. Hän kumartui liikkumattoman vartalon yli.
Valkoinen viitta kohosi ja laski hengityksen säännöllisestä
poljennosta. Epävarmalla kädellä hän poisti hunnun ja kumartui sitten
enemmän, jotta voisi toisella kädellään hipaista paljastettua otsaa.
Mutta silloin hänen liikkeensä ikäänkuin jähmettyi puolitiehen. Hän
seisoi hievahtamatta kuin henkilö, joka ei käsitä ja turhaan yrittää
käsittää.
"No, mitä nyt, aika mies! Olethan kuin Medusan katseen jäykistämä.
Vieläkö nyt kinastelet? Onko jotakin vinossa? Pitääkö minun sinua
auttaa?"
Vorski ei vastannut. Hän katseli hölmistyneenä, kummastuksen ja
säikähdyksen vallassa, joka vähitellen muuttui hurjaksi peloksi.
Hänen päälaeltaan valui hikipisaroita, ja silmät tuijottivat kuin
johonkin tavattoman kauheaan ilmestykseen.
Vanhus purskahti nauruun.
"Hohhoh, kuinka sinä olet ruma! Kunhan vain viimeinen naisdruidi
ei kohottaisi jumalaisia silmäluomiaan ja näkisi sinun kamalaa
narrinaamaasi! Nuku, Velleda. Jatka tyyntä uinailuasi, jota unennäöt
eivät häiritse!"
Vorski mutisi katkonaisia sanoja, joissa värähti yltyvää vimmaa.
Kuin salamaniskuista valkeni hänelle osa totuutta. Sana kohosi hänen
huulilleen, jota hän ei kuitenkaan lausunut, ikäänkuin olisi pelännyt
sitä lausuessaan herättävänsä henkiin olemattoman, tämän kuolleen
naisen, niin, kuolleen, joka tosin hengitti, mutta jonka täytyi
olla kuollut, koska hän itse oli tämän naisen tappanut. Vihdoin hän
kuitenkin tahtomattaan sopersi, ja jokainen tavu tuotti hänelle
sietämätöntä tuskaa:
"Véronique... Véronique..."
"Hän on sinusta siis Véroniquen näköinen?" virnisteli vanha
druidi. "Saatatpa totisesti olla oikeassa... jonkinlaista
perheyhtäläisyyttä... No, jollet olisi omin käsin ristiinnaulinnut
toista ja itse kuullut hänen viimeistä huokaustaan, olisit valmis
vannomaan, että nämä kaksi naista ovat yksi ja sama henkilö,
että Véronique d'Hergemont on elossa, ei edes haavoittunut...
ei pienintäkään naarmua... ei köysien jälkiä ranteissa... Mutta
katsohan, Vorski, kuinka rauhalliset kasvot, mikä lohdullinen
tyyneys! Alan totisesti aavistella, että olet erehtynyt ja ripustanut
ristille toisen naisen! Ajattelehan... Ui, ui, kuinka sinä äimistelet
minulle! Tule avukseni, oi Teutates! Profeetta aikoo minut tuhota."
Vorski oli suoristautunut jälleen ja seisoi nyt uhkaavana vanhan
druidin edessä. Hänen vihan ja raivon vääristämät kasvonsa eivät
varmaankaan olleet koskaan ilmaisseet enemmän vihaa ja raivoa...
Vanha druidi oli jo tuntikauden tehnyt hänestä pilaa kuin lapsesta ja
lisäksi suorittanut mitä merkillisimmän työn, nyt äkkiä ilmaantuen
hänelle leppymättömimpänä ja vaarallisimpana vihollisena. Sellainen
mies oli heti raivattava tieltä pois, nyt kun siihen oli tilaisuus.
"Minä olen hukassa", virkkoi vanhus. "Minkä kastikkeen kera aiot
minut syödä? Voi, voi, ui, ui, millainen mörkö...! Apuun! Ottakaa
murhaaja kiinni! Nuo rautasormet minut kohta kuristavat! Tai ehkä
saan maistaa tikarista tai panet köydensilmukan kaulaani? Ei, minut
tapetaan revolverilla. Siitä pidänkin enemmän, se on siistimpää.
Anna paukkua, Alexis. Seitsemästä luodista on kaksi jo lävistänyt
edellisen viittani. Viisi panosta on jäljellä. Anna paukkua, Alexis!"
Jokainen sana ärsytti Vorskin kiukkua. Hän joudutti asiaa päätökseen
ja komensi:
"Otto... Konrad... olkaa valmiit...!"
Hän ojensi käsivartensa. Molemmat apurit kohottivat samaten aseensa.
Neljän askeleen päässä heistä anoi vanhus nauraen armoa.
"Rukoilen teitä, hyvät herrat, säälikää vanhaa miesraukkaa. Minä en
enää uudista ilveilyäni... olen siivolla kuin... kuvapatsas... Hyvät
herrat..."
Vorski komensi jälleen:
"Otto... Konrad... tähdätkää tarkoin...! Minä lasken... yks'...
kaks'... kolme... pam!"
Kolme laukausta pamahti samalla kertaa. Druidi kiepsahti ympäri,
nousi sitten jälleen suoraksi vastustajiensa eteen ja huusi haikealla
äänellä:
"Osui! Ruumiini on lävistetty! Ehdoton kuolema...! Vanha druidi on
mennyt mies...! Kaamea ratkaisu! Voi, että sen vanhan druidi-paran
pitikin olla niin kielekäs lörpöttelijä!"
"Ampukaa!" karjui Vorski. "Laukaiskaa, tolvanat! Tulta!"
"Tulta, tulta!" toisteli druidi. "Pam, pam! Pam, pam! Nappi
sydämeen!... toinen nappi...! kolmas nappi! No, Konrad, pam, pam...!
Ja sinä, Otto!"
Laukaukset pamahtivat, ja kaiku kertasi niitä suuressa salissa.
Toverukset riehuivat maalitaulunsa edessä hölmistyneinä ja
raivoissaan, haavoittumattoman vanhuksen tanssiessa ja hypellessä,
milloin melkein lattialle lyyhistyen, milloin kieppuessa
hämmästyttävän ketterästi.
"Tuhat tulimmaista, kuinka täällä luolien pohjalla huvitellaan!
Oletko sinä hassu, Vorskiseni! Pyhitetty profeetta haa! Mikä tolvana!
Mutta kuinka olet voinut niellä kaiken tämän -- bengaalitulen,
räjähdyspommit, housunnapin ja sitten äiti-vainajasi sormuksen!
Penteleen pässinpää! Oletpa sinä ääliö!"
Vorski pysähtyi. Hän ymmärsi, että kaikista kolmesta revolverista
oli panokset purettu, mutta miten? Millä käsittämättömällä tempulla?
Mitä oli kaiken tämän eriskummaisen seikkailun pohjalla? Ken oli tuo
paholainen hänen edessään?
Hän heitti hyödyttömän aseensa pois ja katseli ukkoa. Kävisikö hän
pahukseen käsiksi, kuristaisi käsivarsillaan? Hän katseli myöskin
naista, valmiina heittäytymään hänen kimppuunsa. Mutta ilmeisesti
hän ei tuntenut voivansa pitää kauemmin puoliaan näitä kahta
ihmeellistä olentoa vastaan, jotka hänestä näyttivät olevan maailman
ja todellisuuden ulkopuolella.
Sitten hän kääntyi äkkiä ja kutsuen apureitaan lähti takaisin
hautaholvien kautta vanhan druidin naljaillessa:
"Hehe, joko tuli kiire? Entä Kivijumala, mihin minä sen panen?
Hohhoh, kuinka se luikkii tiehensä! Onko sinulla kytevä taulanpala
peräpuolessa? Ohoi, hei, halloo...! No, mene sitten hiiteen, senkin
vietävä profeetta..."