Valmistukset eivät kestäneet kauan, ja Vorski itse otti niihin
tarmokkaasti osaa. Hän sovitti tikkaat puunrunkoa vasten, sitoi
köyden toisen pään uhrinsa vyötäisille ja kiersi toisen erääseen
ylimmistä oksista. Sitten hän seisoen viimeisellä puolalla antoi
määräyksiä tovereilleen:
"No nyt teidän tarvitsee vain vetää. Nostakaa hänet ensin pystyyn ja
pitäköön toinen teistä häntä tasapainossa."
Hän odotti hetkisen. Mutta kun Otto ja Konrad supattelivat hiljaa,
huusi hän:
"Ettekö voisi pitää kiirettä... varsinkin kun olen tässä liian
mukavana maalitauluna, jos joku aikoisi lähettää luodin tai vasaman
ruumiiseeni? Eikö vielä?"
Apurit eivät vastanneet mitään.
"No, moinen kuhnailu on jo liikaa! Mitä nyt vielä? Otto... Konrad..."
Hän hyppäsi maahan ja kovisti heitä.
"Kylläpä te olette vaivaisia molemmatkin. Tällä tavalla saamme
rähjätä aamuun asti... ja kaikki menee myttyyn. Vastaahan jotakin,
Otto!"
Vorski käänsi valonsäteen suoraan hänen kasvoihinsa.
"No mitä? Ethän aio kieltäytyä? Siltä näyttää! Entä sinä, Konrad?
Tehdäänkö tässä lakko?"
Otto kohautti päätänsä.
"Lakko... ehkei nyt juuri lakkoa. Mutta Konrad ja minä tahtoisimme
kernaasti muutamia selityksiä."
"Selityksiä? Mistä sitten, tolvana? Teloitettavasta naisestako? Vaiko
jommastakummasta pojasta? Turhaa itsepäisyyttä, toverit. Sanoinhan
minä teille teidät pestatessani: Käyttekö ummessa silmin? Paha urakka
on edessämme, paljon verta vuodatettavana. Mutta työn jälkeen iso
kasa rahaa."
"Siitäpä juuri onkin kysymys", virkkoi Otto.
"Määrittele sitten, hölmö."
"Teidän on määrättävä ja muistettava myöskin sopimuksemme ehdot.
Mitkä ne ovat?"
"Sinä tunnet ne paremmin kuin minä."
"Juuri niin, ja painaakseni ne uudestaan teidänkin muistiinne, minä
pyydän teitä ne toistamaan."
"Minun muistini ei petä. Aarre minulle, mutta ennakkovähennyksenä
kaksisataatuhatta frangia teidän keskenne jaettavaksi."
"Niin se oli, eikä sentään niinkään. Palaamme asiaan. Puhukaamme
aluksi siitä kuuluisasta aarteesta. Jo viikkokausia on raadettu,
ryvetty veressä ja eletty kaikenlaisten rikosten kauhuissa... eikä
vielä mitään näköpiirissä!"
Vorski kohautti olkapäitänsä.
"Yhä typerämpää mölyä, Otto-parkani. Tiedäthän, että ensin oli
tehtävä eräitä tekosia. Nyt ne ovat kaikki suoritetut, paitsi yksi.
Muutaman minuutin päästä sekin on selvä ja aarre meillä."
"Mitä siitä tiedätte?"
"Luuletko siis, että olisin tehnyt kaikki, mitä olen tehnyt,
jollen olisi varma tuloksesta... yhtä varma kuin siitä, että elän?
Kaikki on tapahtunut järkähtämättömässä ja edeltäpäin määrätyssä
järjestyksessä. Viimeinen toimitus tapahtuu ennustetulla hetkellä ja
avaa minulle portin."
"Helvetin portin", ivasi Otto, "kuten kuulin Maguennocin sitä
nimittävän".
"Nimitettäköön sitä sillä tai jollakin toisella nimellä, mutta se
avautuu aarrekammioon, jonne olen raivannut itselleni tien."
"Ehkä kyllä", sanoi Otto, johon Vorskin varmuus alkoi vaikuttaa,
"ehkä kyllä. Tahdon uskoa, että olette oikeassa. Mutta kuka takaa,
että saamme osuutemme?"
"Te saatte osuutenne siitä yksinkertaisesta syystä, että aarre
tuottaa minulle liian satumaisia rikkauksia viitsiäkseni hankkia
itselleni vihamiehiä vaivaisten kahdensadantuhannen frangin vuoksi."
"Saamme siis luottaa sanaanne?"
"Tietenkin."
"Sanaanne, että kaikki sopimuksemme ehdot täytetään?"
"Tietenkin. Mihin sinä oikeastaan tähtäät?"
"Siihen, että olette alkanut petkuttaa meitä mitä hävyttömimmällä
tavalla, välittämättä yhdestä tämän sopimuksen kohdasta."
"Häh! Mitä sinä mariset? Tiedätkö kenen kanssa puhut?"
"Sinun kanssasi, Vorski."
Vorski kävi rikostoveriinsa käsiksi.
"Mitä tämä merkitsee? Sinä rohkenet minua herjata... sinutella
minua... minua!"
"Miksikä en, koska olet minulta varastanutkin?"
Vorski hillitsi itsensä ja jatkoi vapisevalla äänellä:
"Puhu ja pidä varasi, miekkoseni, sillä sinä leikit kamalaa leikkiä.
Puhu!"
"No niin", selitti Otto. "Riippumatta aarteesta ja niistä
kahdestasadastatuhannesta frangista, sovittiin välillämme -- sinä
kohotit kätesi valan merkiksi, -- sovittiin, että kaikki käteinen
raha, mitä joku meistä tämän homman aikana löytäisi, jaettaisiin
kahtia: puolet sinulle ja puolet Konradille ja minulle. Onko se
totta?"
"Totta on."
"Anna sitte tänne", virkkoi Otto, ojentaen kätensä.
"Mitä minun pitäisi antaa? En ole mitään löytänyt."
"Sinä valehtelet. Archignatin sisaria teloitettaessa sinä löysit
yhdeltä heistä hänen liiveistään säästörahat, joita emme olleet
heidän asunnostaan keksineet."
"Kyllä se on juttua!" sanoi Vorski ontolla äänellä, joka osoitti
hämmennystä.
"Se on täyttä totta."
"Todista se!"
"Vedä siis paitasi povesta se nyöritetty pieni paketti, jonka olet
sinne nuppineulalla kiinnittänyt."
Ja Otto kosketti sormellaan Vorskin rintamustaa lisäten:
"Otahan siis se pikku paketti ja lyö esiin ne viisikymmentä
tuhatlappusta!"
Vorski ei vastannut. Hän oli ällistynyt, kuten ainakin joutuu ymmälle
silloin, kun ei käsitä mitään siitä, mitä toiset tekevät, ja koettaa
turhaan arvata, kuinka vastustaja on hankkinut aseita häntä vastaan.
"Sinä myönnät siis?" kysyi häneltä Otto.
"Miksikä en?" vastasi Vorski. "Aikomukseni oli tehdä tili myöhemmin,
kaikesta samalla kertaa."
"Tee se heti. Niin on parempi."
"Entä jos kieltäydyn?"
"Sinä et kieltäydy."
"Kieltäydynpä!"
"Varo silloin itseäsi."
"Mitäpä minä pelkäisin? Teitä on vain kaksi."
"Meitä on ainakin kolme."
"Missä se kolmas on?"
"Se kolmas on herrasmies, joka ei näy olevan ensi kertaa pappia
kyydissä, mikäli Konrad on minulle kertonut... sanalla sanoen
se, joka vastikään näytti sinulle pitkää nenää. Valkoviittainen
jousimies."
"Kutsuisitko sinä häntä?"
"Totta saakeli!"
Vorski tunsi, että ei oltu tasaväkisiä. Apurit kävivät häneen kiinni
kumpikin puoleltaan ja puristivat häntä lujasti. Täytyi antaa perään.
"Tuosta saat, varas! Ota sitten, rosvo!" huudahti Vorski, vetäen
povestaan pienen mytyn ja aukaisten setelitukon.
"Ei maksa vaivaa laskea", virkkoi Otto, siepaten häneltä kätevästi
setelipinkan.
"Mutta..."
"Hyvä näin! Puolet Konradille ja puolet minulle."
"Hävytön roikale! Emävaras! Tämän sinä minulle vielä maksat!
Viis minä rahoista! Mutta ryövätä minut kuin olisin joutunut
maantierosvojen käsiin! Ah, minä en tahtoisi olla sinun housuissasi,
miekkoseni!"
Hän jatkoi vielä sättimistään, mutta purskahti sitten äkkiä nauruun.
"Hyvin sinä sentään pelasit, Otto! Mutta mistä ja millä tavalla sait
sen tietää? Kertonethan minulle sitten myöhemmin, häh? Mutta nyt emme
saa hukata minuuttiakaan. Olemme päässeet yksimielisyyteen kaikista
kohdista, eikö niin? Ja kai te nyt tottelette?"
"Nurisematta, koska te otatte asian niin reilulta kannalta", vastasi
Otto.
Ja rikostoveri lisäsi liehakoitsevaan sävyyn:
"Teillä on sittenkin... suuren herran eleet, Vorski!"
"Ja sinulla palkatun rengin. Palkkasi saat; riennä siis! Asia on
kiireellinen."
* * * * *
Toimitus, kuten kauhea olento sitä nimitti, suoritettiin nopeasti.
Vorski, joka oli jälleen noussut tikapuilleen, toisti käskynsä,
joita Konrad ja Otto auliisti tottelivat. He nostivat uhrin pystyyn
ja pitäen sitä tasapainossa vetivät samalla nuorasta. Vorski otti
onnettoman vastaan, ja kun polvet olivat koukistuneet, suoristi
hän ne raa'alla väkivallalla. Näin likistettynä puunrunkoa vasten,
hame tiukasti kierrettynä säärten ympärille, käsivarret riippumassa
oikealle ja vasemmalle, tuskin erillään kyljistä, hänet sidottiin
kiinni köysillä, jotka kulkivat yli vartalon ja kainaloista.
Hän ei näkynyt heränneen horroksestaan eikä valitellut. Vorski tahtoi
hänelle lausua muutamia sanoja, mutta sai suustaan vain jotakin
änkytystä. Sitten hän koetti suoristaa uhrin päätä, mutta luopui
siitä yrityksestä, koska hänellä ei enää ollut rohkeutta koskea
kuolemaan; ja pää painui hyvin syvälle.
Heti Vorski astui maahan ja sopersi:
"Konjakkia, Otto... Onko sinulla taskumatti? Huh, inhoittavaa hommaa!"
"On vielä aikaa", huomautti Konrad.
Vorski kulautti muutaman siemauksen ja huudahti:
"Vielä aikaa... mihinkä sitten? Hänet pelastaaksemmeko? Kuulehan,
Konrad, mieluummin kuin vapauttaisin hänet, tahtoisin... niin,
mieluummin tahtoisin itse asettua hänen paikalleen. Ettäkö jättäisin
työni kesken? Ah, sinähän et tiedä sen laatua ja tarkoitusta!
Muutoin..."
Hän joi taas.
"Oivallista konjakkia, mutta sydämeni vahvistukseksi maistaisin
mieluummin rommia. Eikö sinulla ole, Konrad?"
"Pienen pullon pohjalla hiukan..."
"Anna tänne!"
He olivat verhonneet lyhdyn siitä pelosta, että heidät nähtäisiin,
ja istuutuivat puuta vasten nojalleen, päättäen olla hiljaa. Mutta
tämä uusi kurkunhuuhtelu nousi heille päähän. Kovin kiihtyneenä alkoi
Vorski pitää puhetta:
"Selityksiä te ette kaipaa. Teille on hyödytöntä tietää, kuka
tuo kuoleva nainen on. Riittäköön ilmoitus, että hän on neljäs
niistä naisista, joiden tuli kuolla ristillä, ja että kohtalo oli
erikoisesti valinnut hänet. Mutta on asia, jonka voin mainita
tällä hetkellä, kun Vorskin voitto on puhkeamaisillaan kirkkaana
näkyviin silmienne edessä. Tunnenpa itseni ylpeäksikin sen teille
ilmoittaessani, sillä sensijaan, että kaikki on tähän asti riippunut
minusta ja minun tahdostani, riippuu se, mikä nyt kohta tapahtuu,
mahtavammista Vorskin hyväksi toimivista voimista!"
Hän toisteli useampaan kertaan, ikäänkuin tuo nimi olisi hyväillyt
hänen huuliansa:
"Vorskin hyväksi...! Vorskin hyväksi...!"
Ja hän nousi. Hänen ajatustensa yltäkylläisyys pakotti hänet
kävelemään ja liikehtimään.
"Vorski, kuninkaan poika, Vorski, sallimuksen valittu, valmistaudu.
Hetkesi on tullut. Sinä olet joko viheliäisin kaikista
seikkailijoista ja rikollisin kaikista suurista rikollisista, joita
toisten ihmisten veri on tahrannut, tai olet todellakin kirkastettu
profeetta, jonka jumalat kruunaavat kunnialla. Yli-ihminen tai
roisto. Se on sallimuksen päätös. Pyhän, jumalille tarjotun uhrin
sydämentykytykset osoittavat viimeisiä sekunteja. Kuunnelkaahan
niitä, te kaksi, jotka olette saapuvilla."
Kiiveten tikkaille hän yritti havaita noita uupuneen sydämen heikkoja
sykähdyksiä. Mutta vasemmalle taipunut pää esti hänet laskemasta
korvaansa rinnan kohdalle, eikä hän uskaltanut siihen koskea. Vain
epätasainen ja käheä hengitys katkaisi äänettömyyden.
Hän lausui hyvin hiljaa:
"Véronique, kuuletko sinä minua...? Véronique... Véronique..."
Hetkisen epäröityään hän jatkoi:
"Sinun täytyy saada tietää... niin, tekoni hirvittää minua
itseänikin. Mutta niin on sallimuksen säädös... Muistathan
ennustuksen? 'Vaimosi kuolee ristillä.' Mutta johan sinun nimesikin
tuo sen mieleen...! Muista, että pyhä Veronica kuivasi Kristuksen
kasvoja liinalla ja että siihen liinaan jäi Vapahtajan pyhä kuva...
Véronique, kuuletko minua, Véronique...?"
Hän astui kiireesti alas, sieppasi rommipullon Konradin kädestä ja
tyhjensi sen yhdellä siemauksella.
Nyt hän ikäänkuin haltioitui ja houraili hetkisen kielellä, jota
hänen apurinsa eivät ymmärtäneet. Sitten hän alkoi manata näkymätöntä
vihollista, manata jumalia ja syytää kirouksia ja herjauksia.
"Vorski on väkevin. Vorski hallitsee kohtaloa. Alkuaineiden ja
salaperäisten voimien täytyy häntä totella. Kaikki käy niinkuin hän
on määrännyt, ja suuri salaisuus ilmaistaan hänelle mystillisin
muodoin ja kabbalan määräysten mukaan. Vorskia odotetaan kuin
profeettaa. Vorski otetaan vastaan innostunein riemuhuudoin, ja
joku tuntematon, jonka minä vain aavistan, tulee minua vastaan
palmuseppelein ja siunauksin. Laittautukoon hän valmiiksi! Kohotkoon
pimennosta ja nouskoon helvetistä! Kas tässä on Vorski! Kellojen
soidessa ja hallelujaa laulettaessa, ilmestyköön ennustava merkki
taivaan kannelle, sillä välin kun maan povi aukenee ja syöksee
liekkipyörteitä!"
Hän vaikeni ja tuijotti ikäänkuin olisi avaruudesta vaaninut
ennustavia tunnusmerkkejä. Ylhäältä kuuluivat kuolevan toivottomat
korahdukset. Myrsky mylvi etäällä ja salamat silpoivat mustia pilviä.
Olisi luullut, että koko luonto vastasi roiston kutsuun.
Hänen suurelliset puheensa ja eleensä tekivät apureihin valtavan
vaikutuksen.
"Minua pelottaa", jupisi Otto.
"Rommin syy", sanoi Konrad. "Mutta kauheita asioita hän tosiaankin
ennustaa."
"Asioita, jotka hiipivät ympärillämme", selitti Vorski, jonka korva
eroitti pienimmätkin äänet, "asioita, jotka ovat osana nykyisestä
hetkestä ja jotka meille on annettu perinnöksi vuosisatojen sarjassa.
Tämä on kuin ihmeellinen synnytys. Ja -- sanon sen teille molemmille
-- te saatte olla tapauksen hämmästyneinä silminnäkijöinä. Otto ja
Konrad, valmistukaa tekin: maa alkaa täristä ja ihan siltä paikalta,
mistä Vorskin on vallattava Kivijumala, kohoaa savupatsas taivasta
kohti."
"Hän ei enää tiedä, mitä sanoo", mumisi Konrad.
"Ja nyt hän on taas tikkailla", kuiskasi Otto. "Syyttäköön itseään,
jos saa nuolen!"
Mutta Vorskin innostus ei tuntenut enää rajoja. Loppu lähestyi.
Voipunut uhri voihki kuolemankouristuksissa.
Hyvin hiljaisella äänellä, jotta muut eivät sitä kuulisi, mutta
sitten yhä kovempaa toisteli Vorski:
"Véronique... Véronique... sinä täytät tehtäväsi... sinä nouset
kukkulan huipulle... Kunnia sinulle! Osa voitonriemustani kuuluu
sinulle... Kunnia sinulle! Kuuletko? Joko nyt kuulet? Ukkosen tykki
pauhaa yhä lähempänä. Viholliseni ovat voitetut, turhaa on sinun enää
toivoa apua! Nyt sykähtää sydämesi viimeisen kerran... Viimeinen
valitus!"
Hän nauroi kuin mielipuoli, nauroi kuin jollekin perin lystikkäälle
seikkailulle. Sitten seurasi äänettömyys. Ukkosenjyrähdykset
keskeytyivät. Vorski kumartui ja kirkaisi äkkiä ylhäältä tikkailtaan:
"Jumalat ovat hänet hyljänneet... Tuoni on tehnyt tehtävänsä.
Viimeinen neljästä naisesta on kuollut. Véronique on kuollut!"
Hän vaikeni jälleen ja huusi sitten kaksi kertaa:
"Véronique on kuollut! Véronique on kuollut!"
Taaskin oli suuri odottava hiljaisuus.
Ja äkkiä maa tärähti, ei niinkuin ukkonen tärisyttää, vaan
sisästäpäin syvältä tulevassa kouristuksessa, ja sitten tuntui
uudelleen useita tärähdyksiä, niinkuin metsiin ja kukkuloille
laajeneva kaiku toistaa ääntä.
Ja melkein samassa syöksähti ihan läheltä heitä tammien puoliympyrän
toisesta päästä tulipatsas, heittäen taivaalle savutuprun, jossa
hehkui punaisia, keltaisia tai sinipunervia liekkejä.
* * * * *
Vorski ei virkkanut sanaakaan. Hänen toverinsa olivat kerrassaan
pökerryksissä. Vihdoin änkytti toinen heistä: "Se on vanha lahonnut
tammi -- salama on jo ennenkin sitä polttanut."
Ja vaikka tulipalo oli melkein heti sammunut, pysyi kaikkien
kolmen silmissä kaamea kuva iäkkäästä tammesta, joka ilmiliekissä,
läpikuultavana syyti tulenkieliä ja monivärisiä huuruja...
"Täällä on Kivijumalan luo johtava sisäänkäytävä", sanoi Vorski
vakavasti. "Kohtalo on puhunut, kuten teille ilmoitin, ja se on
puhunut minun pakotuksestani, minä kun olin sen palvelija, mutta olen
sen herra."
Hän astui eteenpäin, lyhty kädessä. He havaitsivat ihmeekseen, että
puussa ei ollut mitään tulipalon jälkeä ja että kuiva lehtiröykkiö,
joka oli säilynyt muutamain tyvioksain sammiomaisessa kainalossa, ei
ollut edes kärventynyt.
"Taaskin ihme", virkkoi Vorski. "Kaikki on ihmeellistä ja
käsittämätöntä."
"Mitä me nyt teemme?" kysyi Konrad.
"Tunkeudumme sisälle meille osoitetusta oviaukosta. Tuo tänne
tikapuut, Konrad, ja pengo käsilläsi tuota lehtikasaa. Puu on ontto,
ja saammepa nähdä..."
"Olkoon kuinka ontto tahansa", sanoi Otto, "niin sillä on ainakin
juuret, enkä uskoisi niiden välitse olevan mitään käytävää."
"Sanon vieläkin kerran, että saamme nähdä. Pöyhi lehtiä, Konrad...
kahmaise ne pois...!"
"En", vastasi Konrad jyrkästi.
"Miksi et? Mitä tarkoitat?"
"Muistatteko Maguennocia? Muistakaa, että hän yritti koskea
Kivijumalaan ja että hänen täytyi leikata poikki kätensä."
"Mutta tässä ei ole Kivijumala!" nauroi Vorski ivallisesti.
"Mitä te siitä tiedätte? Maguennoc puhui aina helvetin portista. Eikö
hän sillä tarkoittanut tätä?"
Vorski kohautti olkapäitänsä.
"Entä sinä, pelkäätkö sinäkin, Otto?"
Otto ei vastannut mitään, eikä Vorskikaan pitänyt kiirettä itse
yrittääkseen, sillä hän sanoi lopuksi:
"No, eihän totisesti tarvitse hätäillä. Odottakaamme päivänkoittoa.
Kaadamme puun kirveellä, ja silloin näemme kaikkein parhaiten, mitä
siellä on ja miten on meneteltävä."
Niin sovittiin. Mutta kun tunnusmerkin olivat huomanneet muutkin kuin
he ja koska oli estettävä niitä pääsemästä heidän edelleen, päättivät
he sijoittua ihan vastapäätä puuta Keijukaisten patsaan tavattoman
ison pöytälaatan alle suojaan.
"Otto", käski Vorski, "mene etsimään priiorintalosta jotakin juotavaa
ja tuo samalla kirves, köysiä ja muut tarpeelliset vehkeet."
Sade alkoi ryöpytä rajusti. He asettuivat patsaan suojaan, ja
jokainen valvoi vuorostaan, sillä välin kun toiset nukkuivat. Yön
kuluessa ei sattunut mitään merkillistä. Rajuilma riehui vimmatusti.
Kuultiin aaltojen möyrivän merellä. Sitten myrsky vähitellen asettui.
Aamunkoitteessa he kävivät tammen kimppuun, joka piankin saatiin
köysien avulla kaadetuksi.
He näkivät silloin, että puun lahonneeseen sisukseen oli kaivettu
jonkinlainen käytävä, jota jatkui juurille kasaantuneen hiekan ja
kivien välitse.
Lapiolla he puhdistivat paikan. Heti ilmestyi portaiden askelmia, ja
kun maata oli vierinyt alas, huomasivat he, että jonkinlaisen muurin
kohtisuoran seinän sivulla laskeutuivat portaat pimeyteen. Sinne
suunnattiin lyhdyn valo. Heidän allaan näkyi olevan luola.
Vorski lähti sinne ensimmäisenä. Toiset seurasivat varovaisesti.
Portaat, jotka alussa olivat kivimöhkäleiden kannattamaa multaa,
oli syvempänä hakattu itse kallioon. Luolassa, johon ne päättyivät,
ei ollut mitään erikoista ja se näkyikin oikeastaan olevan vain
eteinen. Siitä päästiin eräänlaiseen pyöreäholviseen kellariin, jonka
kiviseinät olivat karkeasta muurisavesta kokoonkyhätyt. Yltympäri
kohosi pieniä muodottomia hautakiviä, kaksitoista kappaletta, joilla
kaikilla lepäsi hevosenpään luuranko. Vorski koski yhteen näistä
kalloista: se mureni tomuksi.
"Kukaan ei ole kahteenkymmeneen vuosisataan käynyt tässä
hautakammiossa", sanoi hän. "Me olemme ensimmäiset ihmiset, jotka
poljemme sen pohjaa, ensimmäiset, jotka katselemme siihen sisältyvän
menneisyyden jälkiä."
Hän lisäsi yhä enemmän korostaen:
"Tämä oli mahtavan päällikön hautakammio. Hänen kanssaan haudattiin
hänen lemmikkihevosensa, samoin kuin hänen aseensakin... Kah,
tuossahan on kirveitä ja kiviveitsi... tapaamme myöskin muutamien
hautajaismenojen jälkiä, niinkuin osoittaa tuo hiilikasa ja nämä
kalkiksi palaneet luut tässä..."
Liikutus värisytti hänen ääntänsä. Hän kuiskasi:
"Minä olen ensimmäinen, joka tänne tungen... Minua odotettiin.
Nukkunut maailma herää minun lähestyessäni."
Konrad keskeytti:
"Täällä on toinenkin aukko, toinen tie, ja tuolta etäältä kuumottaa
ikäänkuin valoa."
Kapeaa käytävää pitkin he tulivatkin toiseen kammioon, josta pääsivät
kolmanteen saliin. Nämä kolme hautakammiota olivat ihan samanlaiset.
Samanlainen muuraustyö, samanlaiset kivet pystyssä, samanlaiset
hevosluurangot.
"Kolmen mahtavan päällikön hautakammiot", selitti Vorski.
"On ilmeistä, että ne sijaitsevat kuninkaan haudan edessä ja että he
olivat sen kuninkaan vartijoita, oltuaan elämässä hänen tovereitaan.
Varmaankin on kuningas haudattu seuraavaan kammioon..."
Hän ei tohtinut mennä sinne. Häntä ei pidättänyt pelko, vaan
äärimmäinen hermostus ja kiihtyneen turhamaisuuden tunto, joka tuotti
hänelle mieluista nautintoa.
"Kohta saan tietää", selitti hän; "Vorski koskettaa päämäärään eikä
hänen tarvitse enää muuta kuin oikaista kätensä ottaakseen vastaan
kuninkaallisen palkan vaivoistaan ja taisteluistaan. Kivijumala on
siellä. Monien monituisten vuosisatain kuluessa on yritetty loukata
saaren pyhätön salaisuutta, eikä se ole kellekään onnistunut. Vorski
on tullut, ja Kivijumala kuuluu hänelle. Näyttäytyköön se siis
minulle ja antakoon minulle luvatun mahdin. Sen ja Vorskin välillä ei
ole mitään... ei mitään muuta kuin minun tahtoni. Ja minä _tahdon_!
Profeetta on kohonnut pimeyden pohjasta. Hän on tässä! Jos tässä
kuolleiden valtakunnassa on jokin haamu, jonka tehtäväksi on määrätty
opastaa minut jumalallisen kiven ääreen ja laskea päähäni kultainen
kruunu, niin nouskoon se haamu esiin! Tässä on Vorski."
Hän astui sisälle.
Tämä neljäs sali oli paljoa suurempi, ja katto oli hiukkasen
lutistetun patalakin kaltainen, jonka keskellä oli pyöreä reikä, ei
laajempi kuin ohuen putken aukko, ja siitä tuli puoliksi verhottu
valosuihku, joka loi lattialle hyvin selvän pyörylän.
Valoläikän keskellä oli toisiaan vastaan nojaavista kivistä kyhätty
lava, jolle oli ikäänkuin näytteille pantu metallinen sauva.
Muutoin tämä hautakammio ei eronnut edellisistä. Tämäkin
oli koristettu patsailla ja hevosenpäillä, ja täälläkin oli
uhritoimitusten jälkiä.
Vorski ei kääntänyt silmiään metallisauvasta. Omituista, että se
kiilsi ikäänkuin ei mikään tomu olisi sitä peittänyt. Vorski kurkotti
kättään.
"Älkää, älkää", hillitsi Konrad innokkaasti.
"Miksi ei?"
"Ehkä se on sama, johon koskiessaan Maguennac poltti kätensä."
"Sinä olet hullu."
"Mutta sentään..."
"Pyh, minä en pelkää mitään", selitti Vorski ja tarttui esineeseen.
Se oli varsin karkeatekoinen lyijyvaltikka, mutta näki kuitenkin,
että siinä oli yritetty jotakin taiteellisuutta. Kahvassa kiemursi
käärme, milloin lyijyyn kaiverrettuna, milloin kohokuvana. Käärmeen
suhteettoman iso pää oli pontena, täynnä hopeanauloja ja pieniä
viheriäisiä kiviä, läpikuultavia kuin smaragdit.
"Onkohan tämä Kivijumala?" höpisi Vorski.
Hän hypisteli esinettä ja tarkasti sitä joka puolelta kunnioittavan
pelokkaasti. Ja pian hän tunsi, että ponsi hievahteli melkein
huomaamatta. Hän tempoi sitä, käänsi oikealle ja vasemmalle, ja
sitten kuului naksahdus: käärmeen pää voitiin ruuvata irti.
Sen sisään oli jätetty tyhjä tila, jossa oli kivi... pienoinen
punertava, keltajuovainen kivi... Se oli kullalta vivahtava.
"Tämä se on, oi, tämä se on!" huudahteli Vorski liikutuksesta
suunniltaan.
"Älkää koskeko siihen!" toisti Konrad kovin kauhuissaan.
"Se, mikä poltti Maguennocia, ei polta Vorskia", vastasi roistojen
päämies vakavasti.
Ja ylpeyden ja ilon herättämässä kerskailussaan hän piti salaperäistä
kiveä kourassaan, puristaen niin kovasti kuin jaksoi.
"Polttakoon se minua, jos osaa! Tunkeutukoon se lihaani, minä tunnen
itseni siitä onnelliseksi!"
Konrad antoi hänelle merkin painamalla sormen huulilleen.
"Mikä sinun on?" kysyi Vorski. "Kuuletko jotakin?"
"Kuulen", vastasi toinen.
"Niin minäkin", vahvisti Otto.
Kuului tosiaan jotakin poljennollista ääntä samanlaisin loppusävelin,
mutta nousten ja laskien ikäänkuin jotakin merkillistä soittoa.
"Sehän kuuluu täältä ihan läheltä!" mutisi Vorski... "Luulisi
soitettavan itse salista."
Salista se kuuluikin, siitä he pian pääsivät varmuuteen, ja muistutti
ihan ilmeisesti kuorsaamista.
Konrad, joka oli tämän olettamuksen lausunut, oli ensimmäinen sille
nauramaan. Mutta Vorski sanoi hänelle:
"Luulenpa totisesti, että olet oikeassa... kuorsaamistahan se
onkin... Onko täällä siis joku?"
"Se kuuluu täältäpäin", huomautti Otto, "tuosta pimeästä nurkasta".
Valo ei ulottunut hautapatsaiden toiselle puolelle. Taempana avautui
yhtä monta pientä hämärää kappelia. Vorski käänsi yhteen niistä
lyhtynsä valon, ja heti pääsi häneltä kummastuksen huudahdus.
"Joku... niin... joku on tuolla... katsokaa..."
Molemmat apurit astuivat lähemmäksi. Seinän nurkkaukseen kasattujen
kalkkikivien päällä nukkui mies, valkopartainen vanhus, jonka pitkä
tukka oli myöskin valkoinen. Hänen kasvojensa ja käsiensä nahka oli
tuhansien ryppyjen uurtama. Sinervä kaari kehysti hänen suljettuja
silmäluomiaan. Vähintäänkin vuosisata lepäsi hänen hartioillaan.
Hän oli puettu paikattuun ja rikkinäiseen, jalkoihin asti
ulottuvaan aivinaiseen viittaan. Kaulan ympärillä ja riippuen
hyvin alas rinnalle hänellä oli niistä pyhistä pallosista --
merisiileistä -- tehty helminauha, joita gallialaiset nimittivät
käärmeenmuniksi. Hänen kätensä ulottuvilla oli kaunis kivikirves,
ja siinä oli merkkejä, joista ei voinut saada selvää. Maassa oli
rivissä kiviteriä, isoja litteitä renkaita, kaksi korvakellukkaa
viheriäisestä jaspiksesta ja kaksi sinisestä, juovikkaasta emaljista
valmistettua kaulakoristetta.
Vanhus kuorsasi yhä.
"Ihmettä jatkuu..." jupisi Vorski. "Hän on pappi... sellainen pappi,
joita oli muinoin... druidien aikakaudella."
"Siis?" kysyi Otto.
"Hän siis odottaa minua!"
Konrad antoi raa'an neuvon.
"Minä ehdotan, että murskaisimme hänen päänsä tuolla hänen omalla
kirveellään", sanoi hän.
Mutta Vorski suuttui.
"Jos kosket hiuskarvaankaan hänessä, niin olet kuoleman oma."
"Mutta..."
"Mutta mitä?"
"Hän saattaa olla vihollinen... ehkä sama, jota eilenillalla ajoimme
takaa... Muistakaahan... valkoinen viitta..."
"Sinä olet hölmö! Luuletko, että tuonikäinen äijä olisi meitä sillä
lailla juoksuttanut?"
Hän kumartui ja kosketti hiljaa vanhuksen käsivarteen sanoen:
"Herätkää... Minä täällä olen..."
Ei mitään vastausta. Mies ei herännyt.
Vorski yritti yhä.
Vanhus liikahti kivivuoteellaan, höpisi jonkun sanan ja vaipui
jälleen uneen.
Hiukan kärsimättömänä Vorski uudisti yrityksensä, mutta voimakkaammin
ja korottaen ääntänsä:
"No, kuulkaahan, ukko! Emmehän voi täällä kauemmin vetelehtiä. Hei!"
Hän ravisti ukkoa tarmokkaammin. Tämä teki ärtyneen liikkeen, työnsi
häiritsijän pois ja piti vielä muutaman minuutin verran unen päästä
kiinni, mutta vihdoin hän tuskastuneena kääntyi ja mörähti vihaisesti:
"Ääh, pötyä!"