Kului pari-, kolmekymmentä minuuttia. Véronique oli yksinään. Köydet
upposivat hänen lihaansa, ja parvekkeen tangot raatelivat hänen
otsaansa. Suukapula salpasi hänen hengitystään. Hänen koukkuun
taivutetut polvensa kannattivat koko hänen ruumiinsa painoa.
Sietämätön, keskeytymätön kidutus... Mutta vaikkapa hän kärsikin,
ei hän ollut siitä oikein selvästi tietoinen. Hänen ruumiillinen
kärsimyksensä oli hänen tajuntansa ulkopuolella, ja hän oli kokenut
jo niin suuria sielullisia tuskia, että tämä äärimmäinen koetus ei
herättänyt hänen turtunutta aistimustaan.
Hän ajatteli tuskin mitään. Toisinaan hän sanoi itselleen: "Minun
täytyy kuolla", ja hän nautti jo edeltäpäin raukeamisen levosta,
niinkuin myrskyn raivotessa nautitaan ennakolta sataman suuresta
rauhasta. Nykyhetkestä vapauttavaan ratkaisuun asti tapahtuisi
tietysti kamalia asioita, mutta hänen aivonsa kieltäytyivät niissä
viipymästä, ja varsinkin hänen poikansa kohtalo herätti niissä vain
lyhyitä mietteitä, jotka heti haihtuivat.
Oikeastaan, ja vaikka mikään ei voinut hänelle valaista hänen
sieluntilaansa, hän toivoi ihmettä. Tapahtuisiko tuo ihme Vorskissa?
Eikö jalomielisyyteen kykenemätön hirviö sittenkin kavahtaisi moista
mitä hyödyttömintä konnantyötä? Isä ei tapa poikaansa, tai ainakin
vaaditaan sellaisen teon kiihoittimeksi perin painavia syitä, eikä
Vorskilla ollut mitään syitä lasta vastaan, jota hän ei edes tuntenut
ja jota hän saattoi vihata vain teennäisellä vihalla.
Tämä ihmeen toivo tuuditteli hänen puolihorrostaan. Ne eri äänet,
joita rakennuksessa kaikui, keskustelujen sorina, kiireellisten
askelten töminä, eivät hänestä niin paljoa ilmaisseet ennustettujen
tapausten valmistuksia, vaan olivat ennemmin merkkinä väliintulosta,
joka tuhoisi kaikki Vorskin suunnitelmat. Eikö hänen hellästi
rakastamansa François ollut hänelle sanonut, että mikään ei
enää voinut heitä toisistansa eroittaa ja että silloinkin, kun
kaikki näytti menetetyltä, heidän oli säilytettävä järkkymätön
luottamuksensa?
"Rakas François", toisti hän, "rakas Françoisini, sinä et kuole... me
näemme vielä toisemme... olethan sen minulle luvannut".
Ulkona kaartui sininen, muutamien uhkaavien pilvien täplittämä taivas
suurien tammien yläpuolella. Hänen lähimpään näköpiiriinsä, juuri
tämän ikkunan edustalle, josta isä oli hänelle ilmestynyt, oli niityn
keskelle, jonka yli hän tulopäivänään oli Honorinen kanssa astunut,
äskettäin raivattu alue, joka oli taistelutantereen näköiseksi
hiekoitettu. Siinäkö hänen poikansa piti taistella? Hän tajusi sen
äkkiä, vaistomaisesti, ja tunsi kouristusta sydämessään.
"Oi, anteeksi, rakas François", mutisi hän, "anteeksi... Kaikki tämä
on rangaistusta muinoin tekemistäni... virheistä. Se on sovitus...
Poika sovittaa äitinsä rikkomukset... Anteeksi... anteeksi..."
* * * * *
Tällä hetkellä avautui ovi alikerroksessa, ja ääniä alkoi kuulua
ulkoportailta. Hän tunsi joukosta Vorskin äänen.
"Siis", sanoi Vorski, "on asia sovittu? Me menemme kummatkin
tahollemme, te kaksi vasemmalle, minä oikealle. Te otatte tämän
poikasen mukaanne, minä otan toisen, ja tavataan turnajaispaikalla.
Te olette ikäänkuin edellisen todistajia, minä jälkimmäisen, jotta
noudatettaisiin kaikkia sääntöjä."
Véronique sulki silmänsä, sillä hän ei tahtonut nähdä poikaansa
kaiketikin rääkättynä laahattavan taistelupaikalle kuin orjaa. Hän
eroitti kaksien askeleitten töminää, jotka etenivät pitkin molempia
kaarevia käytäviä. Rietas Vorski nauroi ja puhui.
Ryhmät kääntyivät ja lähenivät vastakkaisilta suunnilta.
"Älkää astuko lähemmäksi", komensi Vorski. "Asettukoot molemmat
kilpailijat paikalleen. Seisahtukaa siihen kumpikin Hyvä. Eikä
hiiskuta sanaakaan, kasitättehän? Sen, joka puhuu, isken minä armotta
maahan. Oletteko valmiit? Mars!"
Kauhea näytelmä oli nyt siis alkamassa. Vorskin tahdon mukaan
tapahtuisi kaksintaistelu äidin nähden, jonka silmäin edessä poika
menikin taisteluun. Kuinka Véronique olisi voinut olla katselematta?
Hän avasi silmänsä.
Hän näki heti molempien iskevän toisiinsa kiinni ja työntävän toinen
toistansa. Mutta näkemäänsä hän ei ensi silmänräpäyksessä käsittänyt,
tai ei ainakaan täsmälleen tajunnut sen tarkoitusta. Hän näki kyllä
molemmat lapset, mutta kumpi oli François ja kumpi Reinhold?
"Ah", huokasi hän, "tuohan on kauheata...! Ei, ei sentään, minä
erehdyn... eihän ole mahdollista..."
Hän ei erehtynyt. Molemmilla lapsilla oli samanlaiset puvut,
samanlaiset samettiset polvihousut, samanlaiset paidat valkoisesta
flanellista, samanlaiset nahkavyöt. Mutta kumpaisenkin pää oli
kääritty punaiseen silkkihuiviin, johon oli silmien kohdalle
puhkaistu kaksi reikää niinkuin eräänlaisissa munkinkaavuissa.
Kumpi oli François, kumpi Reinhold?
Silloin hän muisti Vorskin selittämättömän uhkauksen. Juuri
tätä hän oli nimittänyt valmistamansa ohjelman täydelliseksi
toimeenpanemiseksi, tähän hän oli viitannut puheessaan omasta
keksimästään huvituksesta. Poika ei ainoastaan taistellut äidin
silmäin nähden, mutta tämä ei edes tiennyt, kumpi oli hänen poikansa.
Pirullisen hieno keksintö, niin oli Vorski itse sanonut. Mikään tuska
ei voinut enemmän lisätä Véroniquen kärsimyksiä.
Oikeastaan oli ihme, jota hän oli toivonut, hänessä itsessään ja
hänen rakkaudessaan poikaansa kohtaan. Kun hänen poikansa taisteli
hänen nähtensä, oli hän varma, että lapsi ei voinut kuolla. Hän
suojelisi sitä vihollisen iskuilta ja kavaluudelta. Hän torjuisi
tikarin ja kääntäisi pois kuoleman rakastetusta päästä. Hän
vuodattaisi lapseen lannistumatonta tarmoa ja hyökkäyshalua, voimaa,
joka ei uupuisi, herättäisi hänessä valppaan hengen, jotta hän voisi
käyttää hyväkseen otollista hetkeä. Mutta nyt, kun he kumpikin
olivat naamioidut, keneen hän kohdistaisi hyvän vaikutuksensa? Kenen
puolesta rukoilisi? Ketä vastaan ponnistaisi?
Hän ei tiennyt mitään. Pieninkään merkki ei ollut häntä opastamassa.
Toinen pojista oli kookkaampi, hoikempi ja notkeampi. Oliko se
François? Toinen oli tanakampi, rotevampi, ja näytti raskaammalta.
Oliko se Reinhold? Hän ei olisi voinut sitä väittää. Yksi ainoa
kulma kasvoista, yksi ainoa ohimeneväkin ilme tai sana olisi hänelle
paljastanut totuuden. Mutta millä tavoin tunkeutua ehdottoman tiiviin
verhon läpi?
Ja kamppailu jatkui hänelle pelottavampana kuin jos hän olisi nähnyt
poikansa ottelevan avoimin kasvoin.
"Hyvä!" huusi Vorski, kehuen jotakin hyökkäystä.
Hän näkyi seuraavan taistelua muka puolueettomana harrastelijana,
joka arvostelee iskujen mukaan ja toivoo ennen kaikkea, että parempi
pääsee voitolle. Ja kuitenkin hän oli tuominnut kuolemaan toisen
pojistaan.
Vastapäätä seisoivat molemmat apurit, nautanaamaiset miehet,
kummallakin yhtäläisesti suippeneva kallo ja silmälasit paksulla
nenällään. Toinen oli tavattoman laiha; toinenkin oli laiha, mutta
hänellä oli täytetyn nahkaleilin tavoin pöhöttynyt maha. He eivät
osoittaneet suosiotansa ja katselivat välinpitämättöminä, kenties
vastahakoisestikin näytelmää, johon heidät oli pakotettu mukaan.
"Mainiosti!" kiitti Vorski. "Oivallinen vastaisku! Ah, te olette
riuskoja veitikoita, enkä tiedä, kelle määräisin voitonpalmun."
Hän reuhtoi kilpailijoiden ympärillä ja kannusti heitä käheällä
äänellä, jossa Véronique, muistaen kohtauksia menneisyydestä, luuli
havaitsevansa alkoholin vaikutusta. Kuitenkin yritti onneton nainen
ojentaa sidottuja käsiänsä Vorskia kohti ja voihki suukapulansa
tukehduttamana:
"Armoa, armoa! En kestä enää... Säälikää!"
Mahdotonta oli, että kärsimystä jatkuisi pitemmälti. Hänen sydämensä
löi niin rajusti, että se vapisutti koko hänen ruumistaan, ja
hän oli pyörtymäisillään, mutta silloin sattui jotakin, mikä
ehdottomasti pakotti hänet tarkkaamaan. Toinen pojista oli varsin
rajun yhteenoton jälkeen ponnahtanut taaksepäin ja nopeasti
sitaissut oikean ranteensa, josta tipahteli muutama pisara verta. Ja
Véronique muisteli aikaisemmin nähneensä pojallaan tuollaisen pienen
siniraitaisen nenäliinan, jolla haava nyt sidottiin.
Tämä hänen uskonsa oli välitön ja vastustamaton. Poika -- hoikempi
ja notkeampi -- oli sirompi kuin toinen, ryhdiltään arvokkaampi ja
asennoiltaan sopusuhtaisempi.
"Se on François", sopersi Véronique. "Niin, niin, se on hän...
Sinähän se olet, rakkaani...? Minä tunnen sinut... Toinen on karkea
ja raskasliikkeinen... Sinä se olet, rakkaani... Ah, François...
minun rakas Françoisini...!"
Ja vaikka molemmat taistelivatkin yhtä vimmatusti, oli tämän pojan
ponnistuksissa vähemmän villiä raivoa ja sokeaa kiihkoa. Olisi voinut
sanoa, että hän pikemmin koetti haavoittaa kuin surmata ja että hänen
hyökkäyksiensä tarkoituksena etupäässä oli suojata itseään väijyvältä
kuolemalta. Véronique kävi siitä levottomaksi ja änkytti, ikäänkuin
poika olisi voinut kuulla hänen sanansa:
"Älä häntä säästä, rakkaani! Hänkin on hirviö... Voi, hyvä Jumala,
jos olet jalomielinen, niin olet hukassa. François, François, pidä
varasi!"
Kirkas tikari oli välähtänyt sen pojan päätä kohti, jota hän
nimitti omakseen, ja suukapulastaan huolimatta hän oli parahtanut
varoittaakseen. Kun François väisti iskun, oli hän varma, että hänen
huutonsa oli kuulunut pojan korviin, ja vaistomaisesti hän yhä
varoitteli ja neuvoi.
"Levähdä... Suo itsellesi hengähdysaikaa... Älä millään muotoa
päästä häntä silmistäsi... Hän valmistautuu johonkin... ryhtyy
hyökkäykseen... Hän hyökkää! Ah, rakkaani, hän oli vähällä haavoittaa
sinua kaulaan. Varo häntä, rakkaani, hän on petturi... Kaikki
viekkaus ja kavaluus on hänestä luvallista..."
Mutta onneton äiti huomasi hyvin, vaikkei vielä tahtonut sitä
itselleen tunnustaa, että se, jota hän nimitti pojakseen, alkoi
uupua. Eräät oireet ilmaisivat hänen vastustuksensa heikontuvan, kun
taas toinen kävi entistä kiihkeämmäksi ja voimakkaammaksi. François
perääntyi. Hän joutui pienen kilpakentän reunalle.
"No, no, poju", ilvehti Vorski, "ethän sinä vain aio luikkia tiehesi?
Tarmoa, hitto vieköön! Enemmän jäntevyyttä... Muista määrättyjä
ehtoja!"
Lapsi hyökkäsi uudella voimalla, ja nyt oli toisen vuoro perääntyä.
Vorski taputti käsiään, ja Véronique mutisi:
"Minun tähteni hän panee henkensä alttiiksi. Hirviö on hänelle
sanonut: 'Äitisi kohtalo riippuu sinusta. Jos sinä voitat, niin hän
pelastuu.' Ja poika on vannonut voittavansa. Hän tietää, että minä
häntä katselen. Hän arvaa läsnäoloni. Hän kuulee ääneni. Rakkahin
poikani, ole siunattu!"
Nyt tuli kaksintaistelun viimeinen vaihe. Véronique vapisi uupuneena
liikutuksesta ja toivon ja levottomuuden liian voimakkaista
vaihteluista. Vielä kerran hänen poikansa oli pakko perääntyä, vielä
kerran hän hyökkäsi eteenpäin. Mutta ratkaisevassa rynnistyksessä
hän menetti tasapainonsa ja kaatui selälleen siten, että hänen oikea
käsivartensa jäi hänen alleen.
Vihollinen hyökkäsi heti hänen kimppuunsa, painoi polvensa hänen
rintaansa vasten ja kohotti käsivartensa. Tikari välähti.
"Apuun, apuun!" äännähteli Véronique, jota suukapula tukehutti.
Hän ponnistausi ylös seinää vasten ihoa purevista köysistä
välittämättä. Hänen otsastaan, jota teräväsyrjäiset ristikon
tangot viiltelivät, vuoti verta, ja hän tunsi kuolevansa poikansa
kuolemassa! Vorski oli lähestynyt ja seisoi nyt hievahtamatta,
säälimätön ilme kasvoillaan.
Kaksikymmentä, kolmekymmentä sekuntia. Ojennetulla kädellään pidätti
François vihollisen ponnistusta. Mutta voitollinen käsivarsi painui
yhä raskaampana, terä laskeutui eikä kärki ollut enää kuin muutaman
senttimetrin päässä kaulasta.
Vorski kumartui. Tällä hetkellä hän oli Reinholdin takana, niin ettei
tämä eikä François voinut häntä nähdä, ja katseli jännittyneenä,
ikäänkuin aikoen määrätyllä hetkellä sekaantua asiaan. Mutta kenen
hyväksi? Mielikö hän pelastaa Françoisin?
Véronique ei enää hengittänyt, ja hänen silmänsä olivat tavattomasti
laajentuneet. Hän häilyi kuoleman ja elämän välillä!
Tikarin kärki kosketti kaulaa ja raapaisi kaiketi jo ihoakin, vaikka
vasta hyvin vähän. Françoisin vastaponnistus pidätti sitä yhä.
Vorski kumartui alemmaksi, niin että kaksintaistelijat jäivät osaksi
piiloon, eikä päästänyt murhaavaa terää silmistään. Äkkiä hän veti
taskustaan linkkuveitsen, avasi sen ja odotti. Kului vielä muutamia
sekunteja. Tikari laskeutui yhä. Silloin hän viilsi Reinholdin
olkapäätä veitsensä terällä.
Lapsi parahti tuskasta. Hän hellitti heti, ja samalla François
päästyään pinteestä ja saatuaan vapaaksi oikean käsivartensa kohosi
puoleksi pystyyn ja huomaamatta Vorskia tai käsittämättä, mitä oli
tapahtunut, hyökkäsi vaistomaisesti kaikella kuolemasta pelastuneen
olentonsa voimalla. Ja vimmastuneena ahdista jälleen hän iski tätä
vasten kasvoja. Nyt Reinhold vuorostaan suistui päistikkaa maahan.
Kaikki tämä ei varmaankaan ollut kestänyt kuin kymmenisen sekuntia.
Mutta taistelun käänne oli niin äkillinen ja hämmensi Véroniquea
siihen määrin, että onneton, asiaa enää käsittämättä, ei tiennyt,
tuliko hänen riemuita. Hän luuli pikemminkin erehtyneensä ja
arvellen, että todellinen François oli saanut surmansa kamalan
Vorskin uhrina, lysähti kokoon ja meni tainnoksiin.
Aikaa kului hetki hetkeltä. Vähitellen heräsi Véroniquessa joitakin
aistimuksia. Hän kuuli seinäkellon lyövän neljä kertaa ja tuumi:
"On jo kaksi tuntia siitä, kun François kuoli. Sillä _hän_ varmaankin
sai surmansa..."
Hän ei laisinkaan epäillyt, että kaksintaistelu oli sillä tavalla
päättynyt. Vorski ei olisi koskaan sallinut Françoisin päästä
voittajaksi ja lemmikkipoikansa saada surmaniskua. Ja onneton äiti
uskoi siis joutuneensa rukoilemaan hirviön puolesta ja omaa lastansa
vastaan!
"François on kuollut", toisti hän. "Vorski on hänet tappanut..."
Sillä hetkellä työnnettiin ovi auki, ja sieltä kajahti Vorskin ääni.
Hän astui sisään hoippuvin askelin.
"Pyydän tuhannesti anteeksi, arvoisa rouva, mutta Vorski taisi
nukahtaa. Syy on isänne, Véronique! Hänellä oli säilössä kellarissaan
hitonmoista Saumur-viiniä, jonka Konrad ja Otto löysivät ja joka
nousi minulle hiukan päähän! Mutta älkää itkekö; otetaan menetetty
aika takaisin... Sitäpaitsi täytyy kaiken olla suoritettu ennen
puoliyötä. Siis..."
Hän oli jo astunut lähemmäksi ja huudahti:
"Mitä, oliko se Vorski-lurjus jättänyt sinut köytetyksi? Mikä
elukka se Vorski onkaan! Ja varmaankin sinun on hyvin tukala olla!
Jumaliste, oletpa sinä kalpea! Ethän vain liene kuollut? Se olisi
meille paha kepponen!"
Hän tarttui Véroniquen käteen, joka riuhtautui kiivaasti irti.
"Kas vain, hän inhoo yhä pikku Vorskiansa! No sitten käy kaikki
hyvin, eikä tässä ole mitään hätää. Sinä kestät loppuun asti,
Véronique."
Hän kuunteli.
"Mitä? Kuka minua kutsuu, sinäkö, Otto? Nousehan tänne. No, Otto,
mitä uutta kuuluu? Minähän nukuin, kuten tiedät. Se saamarin
saumurilainen viini!"
Otto, toinen rikostovereista, tuli juosten huoneeseen. Hän oli se
heistä, jonka vatsa oli niin kummallisesti pompollaan.
"Mitäkö uutta?" huudahti hän. "Nyt on piru merrassa, minä huomasin
jonkun liikkuvan saarella."
Vorski purskahti nauruun.
"Sinä olet pöhnässä, Otto... Se vietävän Saumur-viini..."
"En minä ole pöhnässä... minä näin... ja Konrad näki myös."
"Oho", virkkoi Vorski vakavammin, "jos Konrad oli mukanasi! Ja mitä
te näitte?"
"Valkoisen hahmon, joka meidän lähestyessämme piiloutui."
"Missä se oli?"
"Kylän ja nummien välissä, pienessä kastanjametsikössä."
"Siis toisella puolella saarta?"
"Niin."
"Hyvä on. Ryhdymme varokeinoihin."
"Minkälaisiin? Siellä on ehkä useampia..."
"Vaikka niitä olisi kymmenen, niin se ei asiaa muuta. Missä on
Konrad?"
"Sen käymäsillan luona, jonka teimme poltetun tilalle. Hän vartioi
sieltä käsin."
"Konrad on ovela veitikka. Sillan polttaminen oli pidättänyt
meitä toisella puolella, ja jos poltamme uuden sillan, tuottaa
se samanlaisen esteen. Véronique, minä uskon, että tullaan sinun
avuksesi... odotettu ihme... toivottu pelastus... Liian myöhään,
kaunis kultaseni..."
Hän irroitti köydet, joilla uhri oli sidottu parvekkeeseen, kantoi
hänet sohvalle ja höllensi hiukan suukapulaa.
"Nuku, tyttöseni, lepää minkä voit. Olet vasta puolitiessä
Golgathalle, ja loppumatka on vaikea."
Hän poistui leikkiä laskien, ja Véronique kuuli muutamia lauseita,
joita molemmat miehet vaihtoivat keskenään ja joista hänelle selvisi,
että Otto ja Konrad toimivat mukana pelkkinä sivuhenkilöinä, jotka
eivät olleet asiasta perillä.
"Kuka sitten on tuo onneton, jota te vainoatte?" kysyi Otto.
"Se ei koske sinua."
"Konrad ja minä haluaisimme kuitenkin hiukan tietää."
"Minkätähden, jumaliste?"
"Vain tietääksemme."
"Konrad ja sinä olette tyhmyreitä", vastasi Vorski. "Kun otin teidät
palvelukseeni ja autoin teidät livistämään kanssani, ilmoitin
teille suunnitelmistani niin paljon kuin voin teille ilmoittaa. Te
suostuitte ehtoihini. Syyttäkää itseänne. Teidän täytyy seurata minua
päähän asti."
"Mutta jos emme?"
"Jos ette, niin varokaa seurauksia! Minä en pidä epäluotettavista
tovereista..."
Kului vielä jokunen tunti. Véroniquesta tuntui, että mikään ei enää
voinut pelastaa häntä ratkaisusta, jota hän kaikesta sydämestään
toivoikin. Hän ei halunnut Oton mainitsemaa väliintuloa. Oikeastaan
hän ei sitä ajatellutkaan. Hänen poikansa oli kuollut, eikä hän
kaivannut muuta kuin viipymättä päästä rakkaansa luokse jälleen,
vaikkapa sitten kauheimman kidutuksen hinnalla. Ja mitäpä kärsimys
hänelle merkitsi? Kidutettujen voimilla on rajansa, ja ne rajat hän
oli jo saavuttamaisillaan. Hänen kuolinkamppailunsa ei siis olisi
pitkällinen.
Hän alkoi rukoilla. Vielä kerran muistui hänelle mieleen hänen
entisyytensä, ja hänen tekemänsä virhe näytti olevan kaikkien hänen
päälleen kasaantuneiden onnettomuuksien syynä.
Ja niin hän yhä rukoillen, nääntyneenä, kiusattuna, herpaantumisen
tilassa, joka teki hänet välinpitämättömäksi kaikelle, vaipui unen
helmaan.
Vorskin palaaminenkaan ei häntä herättänyt, vaan miehen täytyi häntä
pudistaa.
"Hetki on lähellä, tyttöseni. Lue rukouksesi."
Hän puhui hiljaa, jotta kätyrit eivät voisi kuulla, kuiskaten
poloiselle entisiä asioita, vähäpätöisiä seikkoja, joita hän jutteli
puuromaisella äänellä. Vihdoin hän huudahti:
"Vielä on liian valoisaa. Otto, menehän penkomaan ruokakaappia. Minun
on nälkä."
He asettuivat pöytään, mutta Vorski nousi heti:
"Älä katsele minua, tyttöseni. Silmäsi kiusaavat minua. No, eihän
sitä omaatuntoa kovin kutkuta, kun on yksinään, mutta se käy
levottomaksi, kun tuollainen kaunis silmäpari kuin sinun tuijottaa
ihan sielun pohjaan. Laske silmäluomesi alas, ihanaiseni."
Hän pani Véroniquen silmille nenäliinan, jonka sitoi solmuun pään
taakse. Mutta se ei hänestä riittänyt, ja hän verhosi koko pään
ikkunasta riuhtaisemallaan uudinharsolla, jonka hän kiersi kaulan
ympärille. Sitten hän jälleen istuutui syömään ja juomaan.
Pöydässä istuvat kolme miestä puhelivat tuskin ollenkaan eivätkä
maininneet sanallakaan retkestään saarelle tai iltapäivän
kaksintaistelusta. Ne olivatkin muuten seikkoja, joilla ei ollut
mitään mielenkiintoa Véroniquelle ja jotka, jos hän olisi sattunut
kuuntelemaankin, eivät olisi voineet häntä liikuttaa. Kaikki kävi
hänelle vieraaksi. Hänen korvansa eroittivat sanat, mutta niiden
merkitys jäi hämäräksi. Hän ei enää ajatellut, muuta kuin kuolemaa.
Yön tultua Vorski antoi heille lähtömerkin.
"Pysytte siis yhä päätöksessänne?" kysyi Otto sellaisella äänellä,
jossa värähti vihamielisyyttä.
"Päätökseni on entistä lujempi. Miksi sitä utelet?"
"Muuten vain... Mutta sittenkin..."
"Sittenkin?"
"No niin, paras sanoa suoraan, että tämä homma miellyttää meitä vain
puolittain."
"Eihän toki! Ja vastako sinä, miespoloinen, sen hoksaat sitten, kun
leikkiä laskien hirtit Archignatin sisarukset?"
"Silloin olin päissäni. Te olitte juottanut minut."
"Hehei, ime nahkaasi, vanha veikko! Kas tuossa, on konjakkipullo.
Täytä taskumattisi ja jätä meidät rauhaan... Konrad, olethan
valmistanut kantopaarit...?"
Ja hän palasi uhrin luo.
"Huomaavaisuus sinua kohtaan, rakkaani... kaksi pojusi entistä
puujalkaa, jotka ovat hihnoilla yhdistetyt toisiinsa...
Käytännöllinen ja mukava vehje..."
Puoli yhdeksän tienoissa lähti synkkä saattue liikkeelle. Vorski
kulki etunenässä, kynttilä kädessä. Apurit kantoivat paareja.
Iltapäivällä uhanneet pilvet olivat kasaantuneet ja vyöryivät saaren
yli raskaina ja mustina. Pimeys peitti nopeasti maan. Myrskyksi
yltynyt tuuli liehutti kynttilää lyhdyssä.
"Prrr", jupisi Vorski, "tämä on kaameaa... Oikea Golgathan ilta..."
Hän horjahti tiepuoleen ja murahti huomatessaan pienen mustan
palleron hyppivän kintuillaan.
"Mitä tuo on? Kah... luulisi koiraksi..."
"Se on pojun rakki", selitti Otto.
"Ah niin, mainio Kaikki-käy-hyvin...? Se elukka tulee aina parhaaseen
aikaan. Kaikki käy tosiaan peijakkaan hyvin... Odotahan vähän,
saastainen otus!"
Hän tähtäsi siihen potkun. Kaikki-käy-hyvin väisti sen ja seurasi
saattuetta ulottumattomissa, vähän väliä kumeasti haukahtaen.
Nousu oli jyrkkä, ja joka hetki poikkesi joku näistä kolmesta
miehestä näkymättömältä polulta, joka kiersi niittyä rakennuksen
julkisivun puolelta Keijukaisten patsaan ympyrälle, ja takertui
maarainpensaisiin ja muratinoksiin.
"Seis!" komensi Vorski. "Hengähtäkää hiukan, veikkoset. Otto, kurota
minulle se taskumatti. Sydäntäni pakottaa."
Hän joi pitkin siemauksin.
"Sinun vuorosi, Otto... Mitä, kieltäydytkö? Mikä sinua vaivaakaan?"
"Luulen saarella olevan väkeä, ja varmaankin ne etsivät meitä."
"Jatkakoot sitten etsintäänsä!"
"Entä jos ne tulevat veneellä ja nousevat sitä kalliopolkua, jota
pitkin nainen ja poika aikoivat paeta tänä aamuna ja jonka me
löysimme?"
"Meidän on pelättävä hyökkäystä maalta eikä mereltä päin. Onhan
porrassilta nyt poltettu. Ei ole enää yhteyttä."
"Elleivät ne keksi maanalaisen luolan suuta Mustillanummilla ja
seuraa tunnelia tänne asti?"
"Ovatko ne keksineet sen aukon?"
"En ollenkaan tiedä."
"Vaikka otaksutaan, että ne sen keksivät, niin emmekö me jo kotvan
aikaa sitten tukkineet suuaukkoa tältä puolelta, hävittäneet portaita
ja kääntäneet kaikkea mullin mallin? Ulos päästäkseen täytyisi heidän
ahertaa ainakin runsaasti puolipäivää. Mutta keskiyöllähän kaikki
hommamme on lopussa, ja aamulla varhain olemme kaukana Sarekista."
"Kaikki on lopussa... kaikki on lopussa... toisin sanoen, meillä on
yksi rikos lisää omallatunnollamme. Mutta..."
"Mutta mitä?"
"Se aarre?"
"Ahaa, se aarre, jopa puhuit suusi puhtaaksi! Vai siitä se kenkä
puristaakin, rosvo? No, ole huoleti! Aivan kuin sinulla jo olisi
taskussasi sinulle tuleva osa."
"Oletteko siitä varma?"
"Olenko varma! Luuletko sitten, että vain lystinpäiten viivyn täällä
ja suoritan kaikki nämä kirotut puuhat?"
He jatkoivat kulkuaan. Neljännestunnin päästä tipahti muutama
sadepisara. Kuului jyrähdys. Ukkonen tuntui vielä olevan kaukana. He
nousivat vaivaloisesti jyrkälle kukkulalle, ja Vorskin täytyi auttaa
tovereitaan.
"Vihdoinkin olemme perillä. Otto, ojennahan minulle taskumatti...
Hyvä on... Kiitos!"
He olivat laskeneet uhrinsa tammen juurelle, jonka alemmat oksat
oli karsittu. Leimahdus kirkasti otsikkokirjoituksen: V.d'H. Vorski
otti maasta edeltäpäin tuodun köyden ja pystytti tikapuut puunrunkoa
vasten.
"Me menettelemme samoin kuin ripustimme Archignatin sisarukset",
selitti hän. "Minä kierrän köyden ison oksan ympärille, jonka
jätimme... Sillä tavalla voimme vivuta..."
Hän keskeytti puheensa ja hypähti sivulle. Jotakin tavatonta oli
tapahtunut. Hän kuiskasi:
"Mitä? Mikä se oli? Kuulitteko suhinaa?"
"Kyllä", vastasi Konrad, "se hipaisi korviani. Ikäänkuin luoti."
"Sinä olet hullu."
"Minäkin kuulin", virkkoi Otto, "ja minusta tuntui, että se iski
puuhun".
"Mihin puuhun?"
"Tähän tammeen, jumaliste! Ikäänkuin olisi tähdätty meitä."
"Eihän kuulunut laukausta."
"Kivi sitten, kivi, joka kaiketikin osui tammeen."
"Helppo todeta", sanoi Vorski.
Hän käänsi lyhtynsä ja päästi heti kirouksen.
"Tuhat tulimmaista! Kas tuossa... Otsikkokirjoituksen alla..."
He katsoivat.
Hänen osoittamansa paikkaan oli tarttunut nuoli, jonka sulat vielä
värähtelivät.
"Nuoli!" äännähti Konrad. "Onko se mahdollista? Nuoli?"
Ja Otto sopersi:
"Olemme hukassa. Varmaankin tähdättiin meihin."
"Se, joka meihin tähtäsi, ei ole kaukana", huomautti Vorski. "Pitäkää
silmänne auki... Etsitäänpäs..."
Hän välähdytti ympärilleen valonsäteen, tutkien pimeyttä joka
suunnalta.
"Pysähdyttäkää", sanoi Konrad innokkaasti... "Hiukan enemmän
oikealle... Näettekö?"
"Kyllä... kyllä minä näen..."
Neljänkymmenen askeleen päässä heistä välkähti salaman katkaiseman
tammen tuolla puolen Kukkakalmiston suunnalla jotakin valkoista, joka
nähtävästi yritti kätkeytyä pensasryhmän taakse.
"Ei sanaa, ei liikettäkään, josta hän voisi otaksua, että olemme
hänet keksineet", komensi Vorski. "Sinä, Konrad, tulet mukaani.
Sinä, Otto jäät tänne revolveri kädessä vartioimaan. Jos
yritettäisiin lähestyä tai vapauttaa naista, niin ammut kaksi
laukausta, jolloin me riennämme juoksujalkaa takaisin. Käsitätkö?"
"Kyllä."
Hän kumartui Véroniquen puoleen ja raotti harsoa. Silmät ja
suu jäivät yhä peittoon siteittensä alle. Véronique hengitti
vaivaloisesti, valtimo sykki heikosti ja hitaasti.
"Meillä on vielä aikaa", jupisi Vorski, "mutta kiirettä tässä täytyy
pitää, jotta hän kuolee, niinkuin on määrätty. Hän ei näy sentään
kärsivän... Ei ole enää tietoinen mistään..."
Vorski laski lyhtynsä maahan ja hiipi apurinsa seuraamana valkoista
haamua kohti. He valitsivat paikkoja, missä varjo oli mustin.
Mutta hän havaitsi pian, että liikkumattomalta näyttävä hahmo siirtyi
samalla kuin hänkin, joten matka heidän välillään pysyi samana, ja
että sen sivulla vielä kieppui pieni musta varjo.
"Se on se pahuksen rakki!" mörähti Vorski.
Hän joudutti askeliaan: välimatka ei pienentynyt. Hän juoksi: hahmo
juoksi myös. Ja omituisinta oli, ettei kuulunut mitään lehtien
kahinaa tai poljetun maan töminää salaperäisen olennon liikkuessa.
"Jumaliste!" vannoi Vorski. "Se tekee meistä pilkkaa. Entä jos
ampuisi sitä, Konrad?"
"Liian kaukana. Luodit eivät osuisi siihen."
"Mutta mitä sitten! Eihän tästä tule loppua..."
Tuntematon johdatti heitä saaren kärkeä kohti, laskeutui sitten
tunnelin suuaukolle asti, sivuutti priiorintalon, käveli läntisen
rantakallion vieritse ja saapui käymäsillalle, jossa muutamat laudat
vielä kytivät. Sitten se poikkesi sivulle, palasi talon toiselta
puolelta ja astui niitylle. Tuon tuostakin haukahti koira iloisesti.
Vorski ei rauhoittunut. Ponnistipa hän kuinka paljon tahansa, hän
ei voittanut tuuman mittaakaan, ja takaa-ajoa oli kestänyt jo
neljännestunnin. Vihdoin hän alkoi herjata vihollista.
"Pysähdy toki, jollet ole pelkuri raukka...! Mitä sinä tahdot?
Vietelläkö meidät ansaan? Minkätähden...? Tahdotko pelastaa naisen?
Hänen nykyisessä tilassaan se ei maksa vaivaa. Ah, peijakkaan tonttu,
kunpa saisin sinut kynsiini!"
Äkkiä Konrad tarttui hänen takinliepeeseensä.
"Mitä nyt, Konrad?"
"Katsokaa. Näyttää siltä kuin se ei enää liikahtaisi."
Todellakin eroitti valkoisen hahmon jo yhä selvempänä pimeässä, ja
tällä hetkellä saattoi vesakon lehtien välitse nähdä sen asennon.
Se kyyrötti nyt käsivarret hiukan ulospäin käännettyinä, hartiat
kumarassa ja sääret taivuksissa, ikäänkuin se olisi ollut kontallaan
maassa.
"Se on varmaan kaatunut", selitti Konrad.
Vorski oli rientänyt lähemmäksi ja huusi:
"Ammunko minä, lurjus? Revolverini piippu on tähdätty suoraan sinuun.
Nosta kätesi ylös tai minä laukaisen."
Ei mitään liikahdusta.
"Sitä pahempi sinulle! Jos olet itsepäinen, niin pian oikaiset
koipesi. Minä lasken kolmeen ja laukaisen."
Hän käveli kahdenkymmenen metrin päähän hahmosta ja laski, käsivarret
ojennettuna:
"Yks'... kaks'... Oletko lähellä, Konrad? Laukaiskaamme, kolme!"
Luodit lensivät samaan aikaan.
Kuului parahdus. Hahmo näkyi lyyhistyvän.
Molemmat miehet hyökkäsivät eteenpäin.
"Ähä, siitä sait, lurjus! Jopa nyt tiedät, millä puilla Vorski
itseään lämmittelee! Kyllä sinä, roisto, minua jo juoksutitkin!"
Muutaman askeleen päässä hän hillitsi vauhtiaan yllätyksen pelosta.
Tuntematon ei hievahtanut, ja lähemmäksi tultuaan Vorski saattoi
todeta, että sillä oli kuolleen ihmisen, ruumiin, hervottomalta
näyttävä ja rujo muoto. Ei siis muuta kuin heittäytyä niskaan. Sen
Vorski leikkiä laskien tekikin.
"Hyvä saalis, Konrad", virkkoi hän. "Korjatkaamme riista."
Mutta nostaessaan ruumista hän kummastui, kun ei tuntenut käsissään
muuta kuin jotakin tyhjää, pöyheätä. Se olikin tosiaan vain pelkkä
viitta, jonka sisällä ei enää ollut ketään. Sen omistaja oli
ajoissa pötkinyt pakoon ripustettuaan sen erään okaisen pensaan
kannatettavaksi. Koirakin oli hävinnyt.
"Tuhannen tuhatta pentelettä!" kirosi Vorski. "Se veijari on vetänyt
meitä nenästä. Mutta miksi, lempo soikoon?"
Purkaen raivoaan luontaisella järjettömällä tavallaan hän survoi
kankaanpalasta jaloillaan. Mutta silloin juolahti hänen mieleensä
muuan ajatus.
"Miksikö? Mutta, senhän minä, tuhat tulimmaista, juuri äsken
sanoin... Meille on viritetty ansa... meitä koetetaan vietellä
pois naisen luota sillä välin, kun hänen ystävänsä hyökkäävät Oton
kimppuun. Ah, olenpa minä aika hölmö!"
Hän läksi jälleen liikkeelle pimeässä ja saatuaan Keijukaisten
patsaan näkyviinsä, huusi:
"Otto! Otto!"
"Seis! Kuka siellä?" vastasi Otto säikähtyneellä äänellä.
"Minä... Älä hiidessä ammu!"
"Kuka siellä on? Tekö?"
"Minä juuri, minä, kuulethan, pässinpää!"
"Entä ne kaksi laukausta?"
"Ei mitään... erehdys... kyllä sitten kerromme..."
Hän oli saapunut tammen juurelle ja tarttuen lyhtyyn suuntasi
heti sen valon uhriinsa. Se ei ollut liikahtanut, vaan lepäsi yhä
puuntyveä vasten pää hunnutettuna.
"Ah", virkkoi Vorski, "hengähdän helpotuksesta. Voi turkanen, kuinka
minua pelotti!"
"Mitä sitten pelkäsitte?"
"Että hänet riistettäisiin meiltä, lempo soikoon!"
"Entä minä, enkö minä ollut täällä?"
"Sinä, sinä! Sinä et ole urheampi kuin joku toinenkaan... ja jos
sinun kimppuusi olisi karattu..."
"Olisin edes ampunut... te olisitte kuulleet merkin."
"Kukapa sen tietää! Eikö siis mitään ole tapahtunut?"
"Ei yhtään mitään."
"Eikö nainen ole liian paljoa sätkytellyt?"
"Alussa kylläkin. Se voihki ja valitti huppumyssynsä alla, niin että
olin menettää kärsivällisyyteni."
"Ja sitten?"
"Hm, sitten... ei sitä kauan kestänyt... huumasin hänet
nyrkiniskulla."
"Kuinka petomaista!" huudahti Vorski. "Jos olet hänet tappanut, niin
olet kuoleman oma."
Hän kyykistyi hädissään ja laski korvansa onnettoman povea vasten.
"Ei", sanoi hän hetkisen perästä, "sydän sykkii vielä... mutta sitä
ei kestäne kauan. Työhön, toverit. Kymmenen minuutin päästä täytyy
tästä kaikesta tulla loppu."