Vorski! Vorski! Tuo olento, jonka nimeäkään ei saanut mainita ja
jonka muisto täytti hänet kauhulla ja häpeällä, hirviömäinen Vorski
ei ollutkaan kuollut! Vakoilijaa ei ollutkaan murhannut eräs hänen
omista tovereistaan, hänen ruumistaan ei oltu haudattu Fontainebleaun
kirkkomaahan. Kaikki se oli satua, erehdystä! Yksi asia vain oli
totta: Vorski eli!
Kaikista niistä näyistä, jotka olivat kiusanneet Véroniquen aivoja,
ei mikään vetänyt inhoittavuudessa vertoja tälle. Vorski pystyssä,
käsivarret ristissä, seisoen tanakasti molemmin jaloin, pää suorana
hartioilla, elossa, elossa! Véroniquen luontainen rohkeus olisi
uhmannut kaikkea, mutta ei tätä. Hän oli tuntenut itsellään olevan
voimaa katsoa rohkeasti ja julkeasti silmästä silmään ketä vihollista
tahansa, mutta ei tätä vihollista. Vorskissa yhtyi häpeällisyys,
alati tyydyttämätön häijyys, rajaton julmuus, rikoksen tarkka
suunnittelu ja sen mielipuolisuus.
Ja tuo mies rakasti häntä.
Véronique punastui äkkiä. Vorski tuijotti ahnain silmin hänen
hartiainsa ja käsivarsiensa paljaaseen ihoon, joka pilkisti esiin
revittyjen liivien välitse, ja katseli tätä lihaa saaliina,
jota mikään ei voinut häneltä riistää. Véronique ei kuitenkaan
liikahtanut. Mikään huntu ei ollut hänen ulottuvillaan. Hän
suoristausi tuon himon herjaamana ja vastasi siihen niin uhmaavin
katsein, että toisen täytyi hetkeksi kääntää silmänsä pois.
Samassa hän huudahti kiivaasti:
"Poikani! Missä on François? Minä tahdon hänet nähdä."
Vorski vastasi:
"_Meidän_ poikamme, arvoisa rouva, on minulle pyhä. Hänellä ei ole
isältään mitään pelättävää."
"Minä tahdon hänet nähdä."
Vorski kohotti kätensä valan merkiksi.
"Te saatte hänet nähdä, sen vannon."
"Ehkä kuolleena!" sanoi Véronique käheästi.
"Elävänä, kuten te ja minä, hyvä rouva."
Hetkiseksi tuli äänettömyys.
Ilmeisesti Vorski etsi sanoja ja valmisti puhetta, jolla
säälimättömän taistelun heidän välillään piti alkaa.
Hän oli atleettimaisen kookas mies, vahvavartaloinen, hiukan
käyräsäärinen. Hänen kaulansa oli hyvin tukeva ja jänteitten
pullistama, mutta pää oli liian pieni ja tukassa kaksi pitkulaista
laikkaa valkeita hapsia. Mikä hänessä ennen tuntui raa'alta, mutta
sittenkin hieman hienostuneelta voimalta, se oli iän karttuessa
muuttunut markkinateltassa pöyhistelevän ammattipainijan raskaaksi
ja törkeäksi asennoksi. Levottomuutta herättävä tenho, joka muinoin
tehosi naisiin, oli haihtunut, eikä ollut jäljellä muuta kuin tylyt
ja julmat kasvot, joiden kovuutta hän koetti vaimentaa kylmällä
hymyilyllä.
Hän päästi käsivartensa irti, veti esiin nojatuolin ja lausui
kumartaen Véroniquelle:
"Keskustelusta, johon ryhdymme, hyvä rouva, tulee pitkä ja ajoittain
tuskallinen. Ettekö suvaitse istuutua?"
Hän odotti hetkisen, ja kun ei saanut vastausta, jatkoi sallimatta
hämmentää itseänsä:
"Tuolla pikku pöydällä on sitäpaitsi kaikenlaisia virvokkeita. Joku
suupala ja tilkkanen vanhaa viiniä, lasi samppanjaa ei tehne teille
pahaa..."
Hän teeskenteli liioiteltua kohteliaisuutta, puolibarbaareille
luontaista sievistelyä, jolla he tahtovat osoittaa, että mitkään
sivistyksen hienoudet eivät ole heille tuntemattomia ja että he
ovat oppineet käyttämään kaikkia ritarillisia temppuja sellaistakin
naista kohtaan, jota valloittajan oikeus sallisi kohdella ynseämmällä
tavalla.
Véronique kohautti olkapäitänsä ja oli vaiti.
"Sama se", virkkoi Vorski, "mutta te käskette minut silloin
seisomaan, niinkuin herrasmiehen tulee, joka on ylpeä joltisestakin
seurustelutaidostaan. Ja sitäpaitsi suonette anteeksi, että esiinnyn
edessänne tässä perin huolimattomassa asussa. Keskitysleirit ja
Sarekin luolat eivät juuri edistä pukuvaraston uudistamista."
Hänellä oli tosiaan vanhat paikatut housut ja punaiset rikkinäiset
villaliivit. Mutta niiden ylle hän oli ottanut valkoisen aivinaisen
viitan, joka oli vyönauhalla puoleksi suljettu. Se oli oikeastaan
hieno vaatekappale, ja hän korosti sen eriskummaisuuksia
teatterimaisilla, asennoilla ja huolettoman tyydytyksen ilmeellä.
Tyytyväisenä esipuheeseensa hän alkoi kävellä edestakaisin,
kädet selän takana, kuin mies, jolla ei ole kiirettä ja joka
vakavimmissakin olosuhteissa suo itselleen miettimisaikaa. Sitten hän
pysähtyi ja sanoi verkalleen:
"Luulen, hyvä rouva, että voitamme aikaa tuhlaamalla muutaman
välttämättömän minuutin luodaksemme lyhyen yleissilmäyksen entiseen
yhteiselämäämme. Eikö se ole teidänkin ajatuksenne?"
Véronique ei vastannut. Vorski alkoi samalla harkitulla äänellä:
"Silloin, kun te rakastitte minua..."
Véronique teki vastustavan liikkeen. Toinen jatkoi:
"Kuitenkin, Véronique..."
"Uh", äännähti nuori nainen inhoten, "minä kiellän teitä... Te ette
saa lausua sitä nimeä! Minä kiellän teitä..."
Vorski hymyili ja puhui mukaantuvalla sävyllä:
"Älkää närkästykö, hyvä rouva. Mitä sanamuotoa käyttänenkin,
kunnioitan teitä ehdottomasti. Aloitan siis uudestaan. Silloin,
kun te rakastitte minua, olin minä, se täytyy tunnustaa, sydämetön
irstailija, huikenteleva mies, jolta ehkä ei puuttunut komeahkoa
ryhtiä, sillä minä olen aina rohkeasti mennyt äärimmäisyyksiin, mutta
minulla ei ollut mitään aviomiehen välttämättömiä ominaisuuksia. Ne
ominaisuudet olisin helposti saavuttanut teidän vaikutuksestanne,
koska rakastin teitä hulluuteen asti. Teissä oli puhtautta, joka
minua hurmasi, tenhoa ja luonnollisuutta, joita en ollut tavannut
kessään muussa naisessa. Hiukan kärsivällisyyttä teidän puoleltanne,
lempeä ponnistelu olisi riittänyt tekemään minusta toisen ihmisen.
Mutta ensi hetkestä asti, heti kihlajaistemme jälkeen, jotka olivat
varsin surulliset ja joissa ette ajatellut muuta kuin isänne
mielipahaa ja kiukkua, niin, avioliittomme ensi hetkestä asti,
vallitsi välillämme syvä ja korjaamaton ristiriita. Te olitte vastoin
tahtoanne hyväksynyt itsepintaisen sulhasen. Te ette tuntenut
puolisoanne kohtaan muuta kuin vihaa ja inhoa. Ne ovat asioita,
joita sellainen mies kuin Vorski ei anna anteeksi. Kyllin monilta
naisilta, ylväimmiltäkin, olin saanut suoranaisia todistuksia
täydellisestä hienotuntoisuudestani, niin ettei minulla voi olla
mitään syytä itsemoitteeseen. Sitä pahempi, että teidänlaisenne pieni
porvarillisesti kasvatettu olento otti loukkaantuakseen. Vorski on
niitä, jotka toimivat vaistojensa ja intohimojensa mukaan. Ne vaistot
ja intohimot eivät teitä miellyttäneet? Kuten tahdoitte, hyvä rouva.
Minä olin vapaa, palasin entiseen elämääni. Mutta..."
Hän keskeytti puheensa muutamiksi sekunneiksi ja jatkoi sitten:
"Mutta minä rakastin teitä. Ja kun asiat vuotta myöhemmin alkoivat
kehittyä vauhdikkaasti ja kun te poikanne menetystä murehtien olitte
mennyt luostariin, elin minä yhä tuon tyydyttämättömän ja polttavan
rakkauden kiduttamana. Voitte arvata, minkälaista elämää vietin. Se
oli sarja irstailuja ja hurjia seikkailuja, joissa koetin turhaan
teitä unohtaa, ja sitten äkillisen toivon tuikahduksia, jälkiä,
jotka minulle osoitettiin ja joita syöksyin suin päin seuraamaan,
joutuakseni aina uudelleen toivottomuuteen ja yksinäisyyteen. Siten
minä löysin jälleen isänne ja poikanne. Siten sain tietää heidän
olinpaikkansa täällä ja siten pidin heitä silmällä ja vakoilin joko
itse tai minulle hartaasti uskollisten henkilöiden välityksellä.
Arvelin sillä tavoin löytäväni teidätkin, ponnistusteni ainoan
päämäärän ja toimieni pohjimmaisen syyn. Sitten julistettiin
sota. Kun en voinut päästä ajoissa rajan yli, suljettiin minut
keskitysleiriin..."
Hän keskeytti puheensa. Hänen tylyt kasvonsa kävivät vielä
ankarammiksi, ja hän murisi:
"Mitä helvetillistä elämää siellä vietinkään! Vorski! Vorski,
kuninkaan poika, sullottuna yhteen viinurien ja kaikenlaisten
Germanian katupoikain kanssa! Vorski, vangittuna, kaikkien
halveksimana ja inhoamana! Vorski likaisena, täynnä täitä! Enkö minä
ole kärsinyt, hyvä Jumala! Mutta jättäkäämme se. Siihen, mitä tein
päästäkseni kuoleman kidasta, oli minulla syyni. Jos joku muu minun
sijastani on saanut tikarinpiston, jos joku muu on minun nimelläni
haudattu johonkin Ranskan kolkkaan, en sitä sure. Hänet tai minut
-- oli valittava. Minä valitsin. Ja ehkä se ei ollut ainoastaan
sitkeä rakkaus elämään, joka sai minut niin menettelemään, vaan
myöskin ja ennen kaikkea eräs uusi seikka, uusi pimeydestä sarastava
aamurusko, joka minua kirkkaudellaan jo häikäisi. Mutta se on minun
salaisuuteni. Siitä puhumme myöhemmin, jos minut siihen pakotatte.
Tällä hetkellä..."
Kaikkia näitä ikäänkuin kaunopuheisuudestaan nauttivan ja omille
lauseilleen käsiään taputtavan näyttelijän painokkaasti esittämiä
puheita kuunnellessaan oli Véronique säilyttänyt jäykän asentonsa.
Mikään noista valheellisista julistuksista ei voinut häntä liikuttaa.
Hänen ajatuksensa näkyivät olevan toisaalla.
Vorski lähestyi häntä ja pakottaakseen hänet tarkkaavaiseksi jatkoi
kiihkeämmin:
"Te ette näy aavistavan, hyvä rouva, että sanani ovat äärettömän
vakavia. Kuitenkin on niin laita ja ne käyvät vielä vakavammiksi.
Mutta ennenkuin tulen pelottavimpaan kohtaan ja vielä toivoen, etten
siihen joutuisikaan, tahdon sentään vedota, en sovinnollisuuteenne
-- sovinto meidän välillämme ei ole mahdollinen, -- vaan järkeenne,
todellisuusvaistoonne... sillä te ette suinkaan liene tietämätön
nykyisestä asemastanne, poikanne asemasta..."
Véronique ei kuunnellut, siitä oli Vorski aivan varma. Kaiketikin
ajatellen ainoastaan poikaansa hän eroitti vain sanoja, joilla
ei hänelle ollut mitään merkitystä. Ärtyneenä, huonosti salaten
kärsimättömyytensä Vorski puhui kuitenkin edelleen:
"Tarjoukseni on hyvin yksinkertainen, enkä uskoisi teidän sitä
hylkäävän. Françoisin nimessä ja minua elähdyttävien inhimillisyyden
ja säälin tunteiden tähden pyydän teitä liittämään nykyisyyden
siihen menneisyyteen, jonka vastikään yleispiirtein kuvasin.
Yhteiskunnallisesti ei meitä yhdistävää sidettä ole koskaan
katkaistu. Nimeltänne ja lain edessä olette yhä..."
Hän vaikeni, tarkkasi hetkisen Véroniquea, sivalsi sitten kädellään
häntä rajusti olalle ja huusi:
"Kuuntele toki, riiviö! Vorski puhuu."
Véronique menetti tasapainonsa, tarttui kiinni tuolin selkänojaan,
ja laskien sitten käsivartensa ristiin suoristausi uudestaan
vastustajansa eteen, halveksiva ilme silmissä.
"Minä toistan, että menneisyys on yhä olemassa. Tahdotte tai ette,
rouva, te olette Vorskin aviovaimo. Ja tämän kieltämättömän tosiasian
nojalla minä tahdon kysyä teiltä, suvaitsetteko vielä nyt pitää
itseänne vaimonani? Koettakaamme ymmärtää toisiamme: Jos en vaadi
teiltä rakkauttanne enkä ystävyyttännekään, niin en myöskään suostu
enää palaamaan entisiin vihamielisiin suhteisiimme. Minä en halua
enää entisaikojen ynseää ja etäistä puolisoa. Minä tahdon... tahdon
vaimon... sellaisen, joka alistuu... joka on harras, huomaavainen ja
uskollinen toveri..."
"Orjatar", jupisi Véronique.
"No niin", huudahti Vorski, "orjatar, sinäpä sen sanoit. Minä en
peräänny sanojen enempää kuin tekojenkaan tieltä. Orjatar! Ja
miksikä ei? Kunhan orja vain käsittää velvollisuutensa, jona on
sokea totteleminen! Jaloista ja käsistä sidottuna, _perinde ac
cadaver_. Miellyttääkö se kohtalo sinua? Tahdotko kuulua minulle
ruumiinesi, sieluinesi? Ja sielustasikin minä viis. Mitä tahdon...
mitä tahdon... sen sinä hyvin tiedät... eikö totta? Se, mitä tahdon,
on sellaista, mitä en ole koskaan ennen saanut. Aviomiehesi? Haha,
olenko minä koskaan ollut aviomiehesi? Jos etsin elämästäni pohjia
myöten, tunnelmieni ja riemujeni kuohusta, en löydä ainoatakaan
muistoa siitä, että meidän välillämme olisi ollut muuta kuin kahden
vihollisen armotonta kamppailua. Minä katselen sinua ja näen
ventovieraan -- vieraan menneisyydessä kuten nykyisyydessäkin.
No niin, koska kohtalo on kääntynyt, koska olen jälleen iskenyt
kynteni sinuun, ei enää saa niin olla laita tulevaisuudessa, ei enää
huomisesta alkaen eikä ensi yönäkään, Véronique. Minä olen isäntä;
täytyy alistua välttämättömään. Alistutko?"
Hän ei odottanut vastausta, vaan huusi korottaen vielä ääntänsä:
"Alistutko? Ei mitään verukkeita eikä valheellisia lupauksia.
Suostutko? Jos suostut, niin lankee polvillesi, tee ristinmerkki
ja lupaa lujasti: 'Minä suostun. Tahdon olla myöntyvä vaimo. Minä
alistun herrani kaikkiin käskyihin ja oikkuihin. Elämäni ei enää
merkitse mitään. Se kuuluu herralleni.'"
Véronique kohautti olkapäitänsä eikä vastannut. Vorski hypähti. Hänen
otsasuonensa pullistuivat. Kuitenkin hän hillitsi itsensä vielä.
"Olkoon niin! Ja sitä minä odotinkin. Mutta kieltäytymisesi
seuraukset ovat sinulle niin vakavat, että tahdon tehdä viimeisen
yrityksen. Ehkäpä kieltäytymisesi sittenkin oli osoitettu vain
pakolaiselle, joka olen, köyhälle raukalle, jolta näytin; ja kenties
todellisuus muuttaa mielipiteesi. Se todellisuus on loistava ja
ihmeellinen. Kuten jo sanoin, on odottamaton aamurusko sarastanut
pimeydestäni, ja säteet kirkastavat Vorskia, kuninkaan poikaa..."
Hänellä oli tapana puhua itsestään kuin vieraasta henkilöstä, kuten
Véronique hyvin tiesi, ja se oli merkkinä hänen sietämättömästä
turhamaisuudestaan. Véronique kiinnitti siihen huomionsa ja näki taas
hänen silmissään omituisen kiillon, joka niissä oli ollut erityisinä
riehaantumisen hetkinä ja varmaankin johtui alkoholin liiallisesta
käyttämisestä, mutta jossa sitäpaitsi näkyi olevan hetkellisen
mielenhäiriön oire. Eikö hän tosiaan ollut tavallaan mielipuoli, ja
eivätkö vuodet olleet tätä mielipuolisuutta pahentaneet?
Vorski jatkoi puhettaan, ja tällä kertaa Véronique kuunteli:
"Siihen aikaan, kun sota syttyi, olin siis jättänyt tänne henkilön,
joka oli minuun hartaasti kiintynyt ja jatkoi isäsi luona
aloittamaani vakoilua. Sattumalta olimme keksineet nummien alle
puhkaistut luolat ja yhden niihin vievistä käytävistä. Sinne varmaan
turvapaikkaan minä karattuani pakenin ja siellä sain muutamista
siepatuista kirjeistä tiedon niistä tutkimuksista, joita isäsi
Sarekin salaisuuden selvittämiseksi toimitti, ja hänen tekemistään
löydöistä. Käsität, että valppauteni silloin lisääntyi, varsinkin
kun kaikessa tässä jutussa, mikäli se minulle yhä selvemmin valkeni,
havaitsin mitä merkillisimpiä yhteensattumia ja silminnähtävää
vastaavaisuutta eräiden oman elämäni yksityiskohtien kanssa. Pian
haihtuivat kaikki epäilykset. Sallimus oli lähettänyt minut tänne
toimeenpanemaan erään työn, jonka vain minä voin suorittaa loppuun...
ja johon vain minulla oli oikeus puuttuakin. Käsitätkö tämän?
Vuosisatoja sitten oli Vorski määrätty täksi toimeenpanijaksi.
Vorski oli kohtalon valitsema. Vorskin nimi oli kirjoitettu aikojen
kirjaan. Vorskilla oli tarpeelliset ominaisuudet, välttämättömät
keinot, vaaditut kyvyt ja valtuudet. Minä olin valmis. Ryhdyin
viivyttelemättä toimeen, mukauduin järkähtämättömästi kohtalon
käskyihin. Ei mitään empimistä, kuljettava tie oli selvä, sen päähän
oli sytytetty majakka. Minä seurasin siis edeltäpäin viitoitettua
tietä. Nyt ei Vorskin enää tarvitse muuta kuin poimia ponnistustensa
hedelmät. Nyt tarvitsee Vorskin vain ojentaa kätensä. Sen käden
ulottuvissa on menestys, maine, rajaton valta. Muutaman tunnin päästä
Vorski, kuninkaan poika, on maailman hallitsija. Sen kuningaskunnan
hän tarjoo sinulle." Hän puhui yhä innokkaammin, mahtipontisena ja
ylvästelevänä huvinäyttelijänä.
Kumartuen Véroniquea kohti hän sanoi:
"Tahdotko tulla kuningattareksi, keisarinnaksi, korottautua muiden
naisten yläpuolelle, samoin kuin Vorski hallitsee muita miehiä?
Kuningattareksi rikkaudessa ja vallassa, niinkuin jo hallitset
kauneudellasi? Tahdotko? Vorskin orjattareksi, mutta kaikkien
niiden valtiattareksi, joita Vorski komentaa? Tahdotko? Ymmärrä
minua oikein: ei ole puhetta vain yhden päätöksen tekemisestä,
vaan on valittava kahden päätöksen, kahden ratkaisun välillä.
Kieltäytymiselläsi on näet nurjakin puolensa. Joko sinulle tarjoamani
kuningattaren asema taikka..."
Hän keskeytti lauseensa ja päätti sen sitten viiltävällä äänellä:
"Taikka kuolema ristillä."
Véroniquea puistatti. Taaskin kaikui hänen korviinsa tuo kauhistava
sana. Nyt hän tiesi tuntemattoman pyövelin nimen!
"Ristillä", toisti Vorski, kamala tyytyväisyyden hymy huulilla.
"Sinun on valittava. Toiselta puolen elämän kaikki riemut ja
kunnia. Toiselta mitä kauhein kuolema. Valitse! Näiden kahden
välttämättömyyden välillä ei ole muuta vaihtoehtoa. Tämä tai
tuo. Ja muistahan, että asiassa ei ole minun puoleltani mitään
tarpeetonta julmuutta, mitään turhaa vallankäyttöä. Ei. Minä olen
vain välikappale. Käsky tulee minua ylempää, se tulee kohtalolta
itseltä. _Jumalallisten säädösten täyttämiseksi on välttämätöntä,
että Véronique d'Hergemont kuolee_ JA ETTÄ HÄN KUOLEE RISTILLÄ. Se
on ehdoton vaatimus. Ei voi mitään kohtaloa vastaan. Ei voi mitään,
jos ei ole Vorski ja jos ei ole äärettömän rohkea ja kavala niinkuin
Vorski. Jos Vorski on Fontainebleaun metsässä voinut panna oikean
Vorskin tilalle vale-Vorskin ja jos hän siten on voinut välttää
kohtalon, joka jo hänen lapsuudessaan lausutun ennustuksen mukaan
oli tuominnut hänet kuolemaan ystävän puukosta, niin hän osaa kyllä
keksiä sotajuonen, jotta jumalallinen tahto täytetään ja kuitenkin
se, jota hän rakastaa, jää eloon. Mutta silloin sen henkilön täytyy
alistua. Tarjoan pelastuksen kihlatulleni, kuoleman viholliselleni.
Kumpi olet? Kihlattuni vai viholliseni? Kumman valitset? Elämän
minun kanssani ja kaikki maailman riemut ja kunnianosoitukset... vai
kuolemanko?"
"Kuoleman", vastasi Véronique lyhyesti.
Vorski teki uhkaavan liikkeen.
"Tässä on puhe enemmästä kuin kuolemasta. Saat kärsiä kidutusta.
Minkä valitset?"
"Kidutuksen."
Vorski puhui häijysti painostaen:
"Mutta et ole yksinäsi! Ajattele, että on poikasikin. Sinun mentyäsi
manalle jää hän. Kuollessasi sinä jätät jälkeesi orvon. Vielä
pahempaa! Kuollessasi sinä testamenttaat hänet minulle. Minä olen
isä. Minulla on kaikki oikeudet. -- Kumman valitset?"
"Kuoleman", vastasi Véronique vielä kerran.
Vorski vimmastui.
"Kuoleman itsellesi, ehkä niin. Mutta jos on puhe hänenkin
kuolemastaan? Jos tuon hänet eteesi, Françoisisi, panen veitsen hänen
kurkkuunsa ja kysyn sinulta viimeisen kerran, niin mitä vastaat?"
Véronique sulki silmänsä. Vielä koskaan hän ei ollut kärsinyt näin
kauheasti. Vorski oli tosiaan löytänyt kipeän kohdan.
Kuitenkin hän jupisi:
"Minä tahdon kuolla."
Vorskin viha puhkesi esille ja siirtyen iskusta herjauksiin hän
lausui kohteliaisuudesta ja säädyllisyydestä välittämättä: "Voi tuota
hupsua, kylläpä sen täytyy minua vihata! On valmis kaikkeen, vieläpä
näkemään rakastetun poikansakin kuolevan ennemmin kuin antaa perään.
Äiti, joka surmaa poikansa! Sillä niin se on, sinä tapat poikasi,
jotta sinun ei tarvitsisi kuulua minulle. Sinä riistät häneltä
hengen, jotta sinun ei tarvitsisi uhrata elämääsi minulle. Voi sitä
vihaa! Ei, ei, se ei ole mahdollista, minä en usko siihen vihaan.
Vihalla on rajansa. Sinunlaisesi äiti! Ei, ei, siinä on jotakin
muuta... kenties jokin rakkaussuhde? Ei, Véronique ei rakasta. Mitä
sitten? Odotatko minulta sääliä, luotatko heikkouteeni? Ah, kuinka
huonosti minut tunnet! Vorskiko olisi heikko, Vorskillako olisi
sääliä! Olethan nähnyt minut työssä. Olenko minä epäröinyt kauhean
tehtäväni toimeenpanossa? Eikö Sarek ole määräyksen mukaan tuhottu?
Eivätkö alukset ole uponneet, ihmiset vaipuneet meren pohjaan? Eikö
Archignatin sisaruksia ole naulattu vanhojen tammien runkoihin?
Minäkö, minäkö haikailisin! Kuulehan, kun olin lapsi, niin näillä
käsilläni kuristin koiria ja lintuja, näillä käsilläni nyljin ihan
elävältä vohlia ja nyin höyhenet elävistä kanoista. Hoo, sääliäkö?
Tiedätkö, miksi minua äitini nimitti? Attilaksi! Ja kun salaperäinen
henkäys häntä innoitti ja hän luki tulevaisuuden näistä kämmenistä
tai tarok-korteista, niin hän selitti, se suuri ennustajatar:
'Attila Vorski, Jumalan ruoska, sinusta tulee sallimuksen
välikappale. Sinusta tulee miekan terä, tikarin kärki, pyssyn luoti,
köyden silmukka. Jumalan ruoska, Jumalan ruoska! Sinun nimesi on
lyhentämättömänä piirretty aikojen kirjaan. Se leimuaa kaikkine
kirjaimineen sinun syntymääsi vartioineiden tähtien joukossa. Jumalan
ruoska! Jumalan ruoska...!"
-- Ja sinä toivot, että kyyneleet kostuttaisivat silmäni? Mitä
joutavia! Itkeekö pyöveli? Vain heikot itkevät, ne, jotka pelkäävät
rangaistusta, ne, jotka pelkäävät, että heidän rikoksensa
kääntyisivät heitä itseänsä vastaan? Mutta minä, minä! Esi-isänne
eivät pelänneet muuta kuin että taivas putoisi heidän päällensä.
Mitä minulla on pelättävänä? Minä olen Jumalan rikostoveri! Hän
on valinnut minut kaikkien joukosta. Jumala minut on innoittanut,
Germanian jumala, vanha saksalainen jumala, joka ei tiedä hyvästä
eikä pahasta, kun on puhe hänen poikainsa mahtavuudesta. Pahahenki
asuu minussa, minä rakastan pahaa ja tahdon pahaa. Sinä kuolet siis,
Véronique, ja minä nauran nähdessäni sinut kidutuspaalussa...
Hän nauroi jo. Hän käveli pitkin askelin, joiden painosta permanto
natisi. Hän nosti käsivartensa kattoa kohti, ja tuskasta vapisevana
Véronique näki hänen punaviiruisissa silmissään mielenhäiriön vimmaa.
Hän käveli vielä muutaman askeleen, ja astuen sitten Véroniquen luo
lausui pidätetyllä äänellä, jossa jyrisi uhkaus:
"Polvillesi, Véronique, ja ano minun rakkauttani! Vain se voi sinut
pelastaa. Vorski ei tunne sääliä eikä pelkoa. Mutta hän rakastaa
sinua, eikä hänen rakkautensa mitään väistä. Käytä sitä hyväksesi,
Véronique. Vetoa menneisyyteen. Tule senaikaiseksi lapseksi jälleen,
niin kenties _minä_ jonakin päivänä ryömin sinun edessäsi ja syleilen
polviasi. Véronique, älä työnnä minua luotasi... minunlaistani miestä
ei työnnetä pois... Ei uhmailla miestä, joka rakastaa... niinkuin
minä sinua rakastan, Véronique, niinkuin minä sinua rakastan..."
Véronique tukahdutti huudahduksen. Hän tunsi käsivarsillaan nuo
inhotut kädet. Hän tahtoi niistä vapautua, mutta häntä voimakkaampana
Vorski ei irroittanut otettaan ja jatkoi läähättävällä äänellä:
"Älä työnnä minua luotasi... se on järjetöntä... hullua... Tiedät
hyvin, että minä kykenen kaikkeen... Siis...? Risti, se on
kauheata... Tahdotko nähdä poikasi kuolevan silmäisi edessä...?
Alistu välttämättömään... Vorski pelastaa sinut... Vorski tekee
elämäsi mitä ihanimmaksi... Voi, kuinka sinä minua vihaat...! Mutta
_vihaa_ minua, minä suostun vihaasi... minä rakastan sinun vihaasi...
rakastan sinun ylenkatseellista suutasi... rakastan sitä enemmän kuin
jos se omin ehdoin minulle tarjoutuisi..."
Hän vaikeni. Heidän välillään oli säälitön kamppailu. Véroniquen
käsivarret ojentuivat turhaan vastustamaan yhä tiukempaa syleilyä.
Hän uupui voimattomana ja tappioon tuomittuna. Hänen polvensa
horjuivat. Aivan lähellä hänen kasvojensa edessä kiiluivat Vorskin
veristävät silmät, ja hän tunsi hirviön hengityksen.
Sitten Véronique säikähtyneenä puri häntä terävin hampain ja käyttäen
hyväkseen sekunnin hämminkiä riuhtaisihe äärettömällä ponnistuksella
irti, hypähti taaksepäin, veti esille revolverinsa ja ampui kaksi
laukausta perätysten.
Molemmat luodit suhisivat Vorskin korvissa ja iskivät pirstaleita
seinästä hänen takanansa. Véronique oli ampunut liian nopeasti,
umpimähkään.
"Sitä narttua!" ulvoi Vorski. "Vähältä piti."
Vorski oli jo tarttunut Véroniqueen vyötäisiltä ja taivuttaen
vastustamattomalla liikkeellä paiskasi hänet leposohvalle pitkäkseen.
Otettuaan köyden sitten taskustaan hän sitoi uhrinsa lujasti ja
raa'asti. Nyt tuli hetkisen levähdys ja hiljaisuus. Vorski kuivasi
hien peittämää otsaansa ja kaatoi sitten ison lasillisen viiniä,
jonka nielaisi yhdellä kulauksella.
"Näin on parempi", virkkoi hän nostaen toisen jalkansa Véroniquen
päälle, "kaikki on hyvin näin, tunnusta pois. Kumpikin on oikealla
paikallaan, sinä, kaunotar, köytettynä kuin otus, ja minä pystyssä ja
polkemassa sinua mielin määrin. Kah, nyt ei ilveillä enää! Aletaan
käsittää, että asia on vakava. Oh, älä pelkää mitään, riiviö! Vorski
ei ole niitä, jotka tekevät väkivaltaa naiselle. Ei, ei, se olisi
leikkimistä tulen kanssa, tällä kertaa minä palaisin kuoliaaksi
himossani. Ei niin hupsusti! Kuinka sinut sitten jälkeenpäin
unohtaisin? Vain yksi temppu voi tuottaa minulle unohdusta ja rauhaa:
sinun kuolemasi. Ja kun siinä suhteessa ymmärrämme toisemme, niin
kaikki käy hyvin. Sillä onhan kai sovittu, että sinä tahdot kuolla?"
"On", vastasi Véronique lujasti.
"Ja tahdot, että poikasikin kuolee?"
"Olkoon niin."
Vorski hieroi käsiänsä.
"Hyvä, olemme yhtä mieltä, ja turhanpäiväisten sanojen aika on
mennyt. Nyt on tosisanojen vuoro, niiden, joilla on merkitystä,
sillä sinä myöntänet, että kaikki puheeni tähän asti on ollut vain
lörpöttelyä, häh? Samoin kuin seikkailun koko ensimmäinen osa,
jota Sarekissa olet ollut näkemässä, on ainoastaan lastenleikkiä.
Oikea murhenäytelmä vasta alkaa, koska sinä olet sekaantunut
siihen sydämeltäsi ja ruumiiltasi, ja se on kaikkein kauhein,
hempukkani. Kauniit silmäsi ovat itkeneet, mutta nyt vaaditaan
niiltä verikyyneleitä, ystävä-raukka. Mitä tahdot? Kysyn vielä
kerran. Vorski ei ole julma. Hän tottelee, ja kohtalo ahdistaa sinua.
Kyyneleesikö? Loruja! Sinun on itkettävä tuhat kertaa enemmän kuin
kenenkään toisen. Kuolemasiko? Joutavaa jaaritusta! Sinun täytyy
kärsiä tuhannen kuolemaa ennenkuin lopullisesti kuolet. Sinun
sydänparkasi täytyy vuotaa verta niinkuin ei kurjimmankaan naisen ja
äidin sydän koskaan ole vuotanut. Oletko valmis, Véronique? Sinä saat
todella kuulla julmia sanoja, joita seuraa ehkä vielä julmempia. Ah,
kohtalo ei sinua hemmoittele, ihanaiseni..."
Hän tyhjensi yhtä ahnaasti toisen viinilasillisen, istahti sitten
vastapäätä Véroniquea, kumartui ja kuiskasi melkein hänen korvaansa:
-- Kuulehan, armaani, minulla on pieni tunnustus sinulle tehtävänä.
Ennenkuin sinut tapasin, olin naimisissa... Oh, älä pahastu!
Aviovaimoa voi kohdata suurempikin onnettomuus, ja mies saattaa
tehdä suurempiakin rikoksia kuin kaksiavioisuus on. No niin,
ensimmäisestä vaimostani syntyi minulle poika, jonka luullakseni
tunnet, koskapa olet hänen kanssaan vaihtanut muutamia
hellyydenosoituksia maanalaisissa kopeissa... Aika juupeli se on,
meidän kesken puhuen, se Reinhold, hirtehinen pahinta laatua; ja
ylpeydessäni minä hänessä huomaan muutamat parhaimmista vaistoistani
ja hallitsijaominaisuuksistani korkeimmilleen kehittyneinä. Hän on
toinen Vorski, mutta vie jo isästään voiton ja ajoittain herättää
minussa pelkoakin. Jumaliste, hän on oikea paholainen! Hänen iällään
-- hiljakkoin viisitoista täyttänyt -- minä olin enkeli häneen
verrattuna.
-- Nyt sattuu niin, että sen veitikan on ryhdyttävä taisteluun toisen
poikani, rakkaan Françoisimme kanssa. Niin, sellainen on kohtalon
oikku, sillä kohtalo käskee taas ja minä olen sen selkeänäköinen ja
ovela tulkki. Ei tietystikään ole puhetta pitkästä ja jokapäiväisestä
kamppailusta. Päinvastoin tarkoitan jotakin lyhyttä, rajua,
ratkaisevaa, esimerkiksi kaksintaistelua. Niin juuri, siitä tulee
kaksintaistelu, käsitäthän, vakava kaksintaistelu... Ei mitään
pikkuista käsikähmää, joka päättyy naarmuihin... ei, ei, vaan, niin
sanoaksemme, taistelu elämästä ja kuolemasta, koska on välttämätöntä,
että toinen ottelijoista jää tantereelle, että toinen voittaa ja
toinen voitetaan, sanalla sanoen, että toinen jää eloon ja toinen
kaatuu.
Véronique oli hiukan kääntänyt päätänsä ja näki hänen hymyilevän.
Koskaan ennen ei ollut niin selvästi tullut ilmi tuon miehen
mielipuolisuus kuin nyt, hänen nauraessaan kuolettavalle kamppailulle
kahden lapsen välillä, jotka molemmat olivat hänen poikiansa. Kaikki
tuo oli niin eriskummaista, että Véronique ei siitä oikeastaan
kärsinytkään. Se meni yli hänen kärsimystensä rajan.
"On vielä parempaa, Véronique", sanoi Vorski, lausuen hilpeästi
jokaisen tavun. "On vielä parempaa... Niin, kohtalo on keksinyt hiton
hienon lisäjuonen, joka minua kammottaa, mutta joka minun tulee
uskollisena palvelijana panna täytäntöön. Se on sattunut säätämään,
että sinun on oltava tuossa kaksintaistelussa saapuvilla... Ihan
niin, sinun, Françoisin äidin, tulee nähdä hänen ottelevan ja kysynpä
totisesti, eikö tuossa näennäisessä häijyydessä sittenkin osoiteta
sinulle laupeutta... Otaksuisimmeko, että asia kääntyisi hyvin päin
minun välitykselläni? Tahdotko? Sanoisimmeko, että minä omasta
alotteestani suon sinulle tuon odottamattoman, jopa oikeudettoman
edun? Sillä jos Reinhold onkin rotevampi ja harjaantuneempi kuin
François ja jos sinun poikasi siis täytyy kaiken järjen nimessä
joutua alakynteen, niin kuinka paljon lisääkään hänen rohkeuttansa
ja voimiansa se tieto, että hän taistelee äitinsä silmien edessä!
Hän on silloin sankarillinen kuin vaeltava ritari, jota koko hänen
ylpeytensä kannustaa voittoon. Hän on poika, jonka voitto pelastaa
hänen äitinsä... tai ainakin hän niin luulee! Etu on tosiaan liian
suuri, ja voit kiittää minua, Véronique, jos tämä kaksintaistelu,
kuten olen varma, ei tuota sinulle lisää sydämenkouristuksia...
Jollen minä... jollen minä ehkä seuraa pirullista ohjelmaa päähän
asti... Silloin, ah silloin, pikku raukka..."
Vorski tarttui uudestaan Véroniqueen ja nostaen hänet pystyyn eteensä
kasvot kasvojaan vasten sanoi hänelle äkillisen raivon puuskassa:
"Sinä et siis myönny?"
"En, en", huusi Véronique.
"Etkö koskaan myönny?"
"En koskaan, en koskaan, en koskaan!" toisteli Véronique yhä
kiivaammin.
"Sinä vihaat minua enemmän kuin mitään muuta?"
"Minä vihaan sinua enemmän kuin rakastan poikaani."
"Sinä valehtelet, valehtelet!" sanoi Vorski hammasta purren... "Sinä
valehtelet! Mikään ei ole poikasi yläpuolella..."
"Vihani sinua vastaan on!"
Kaikki Véroniquen tähän asti hillitty vastenmielisyys ja inho
purskahti esiin, ja, seurasipa siitä mitä tahansa, hän tiuskaisi
Vorskille vasten naamaa:
"Minä vihaan sinua! Minä vihaan sinua! Kuolkoon poikani minun
silmäini edessä, pakotettakoon minut hänen kuolinkamppailunsa
todistajaksi! Mieluummin mitä muuta tahansa kuin sinun näkemisesi
ja läsnäolosi kauhu. Minä vihaan sinua! Sinä olet tappanut isäni!
Sinä olet saastainen murhamies... hourupäinen ja raaka hölmö,
rikollisuuden riivaama... minä vihaan sinua..."
Vorski otti hänet väkisten syliinsä, kantoi hänet ikkunan luo ja
paiskasi lattialle änkyttäen:
"Polvillesi, polvillesi! Rangaistus alkaa. Minuako pilkataan,
raivotar? No, saatpa nähdä!"
Vorski painoi hänet polvilleen, työnsi seinää vasten ja avattuaan
ikkunan sitoi hänen päänsä parvekkeen ristikkoon nuorilla kaulan
ympäri ja kainaloista, tukkien sitten hänen suunsa silkkisellä
nenäliinalla.
"Katsohan nyt!" huusi hän. "Esirippu nousee! Pikku François
aseleikissä! Ah, sinä vihaat minua!... Sinä rakastat enemmän hornaa
kuin Vorskin suudelmaa. No niin, sydänkäpyseni, sinä saat maistaa,
mitä se tarjoaa, ja minä ilmoitan sinulle pienen huvituksen, kokonaan
omaa keksintöäni, joka ei ole hulluimpia. Ja tiedäthän, että asialle
ei enää voi mitään. Se on peruuttamaton. Vaikkapa kuinka rukoilisit
ja anoisit armoa, niin se on... liian myöhäistä! Kaksintaistelu
ja sitten risti, siinä ohjelma... Lue rukouksesi, Véronique, ja
käänny taivaan puoleen. Huuda apua, jos se sinua huvittaa. Tiedän
kyllä, että pojusi odottaa pelastajaa, jotakuta varsinaista
teatteritemppujen tekijää, seikkailevaa don Quixotea. Tulkoon vaan!
Vorski ottaa hänet vastaan ansion mukaan. Tulkoon! Sitä parempi!
Sitten saamme hauskaa. Ja vaikkapa itse jumalat puuttuisivat asiaan
ja ryhtyisivät sinua puolustamaan, siitä minä viis! Tämä ei enää
koske niitä, tämä on minun hommaani. Ei ole enää puhetta Sarekista,
aarteesta, suuresta salaisuudesta ja kaikista Kivijumalan kujeista!
Nyt on puhe minusta! Sinä olet sylkenyt Vorskin silmille, ja Vorski
kostaa! Hän kostaa puolestaan! Nyt on suurenmoinen hetki. Mikä
hekuma! Tehdä pahaa kahmalokaupalla, niinkuin muut tekevät hyvää!
Tehdä pahaa! Tappaa, kiduttaa, särkeä, lannistaa, hävittää...! Ah,
mikä julma riemu olla Vorskina..."
Hän harppasi tömistäen poikki huoneen, polki lattiaa ja kolhi
huonekaluja. Hänen villit silmänsä tuijottivat eri puolille. Hän
olisi heti tahtonut aloittaa hävitystyön, kuristaa jonkun uhrin,
askarruttaa kärkkäitä sormiaan, toimeenpanna hullun mielikuvituksensa
järjettömät ja sekavat käskyt.
Äkkiä hän tempasi revolverinsa ja ammuskeli kuin mielipuoli
kuvastimiin, pirstasi luodeillaan tauluja ja rikkoi ikkunanruutuja.
Ja yhä huitoen ja hyppien kaameassa vimmassaan hän avasi oven ja
poistui kirkuen:
"Vorski kostaa puolestaan! Kohta Vorski kostaa puolestaan!"