Vavisten ja epävarmana Véronique kuunteli, kunnes pojan askeleet
olivat häipyneet. Mitä tehdä? Stéphanen murha oli hetkiseksi
kääntänyt hänen ajatuksensa Françoisista, mutta nyt hänen
levottomuutensa oli palannut. Mihin oli hänen poikansa joutunut?
Pitikö tavata François priiorintalossa ja siellä häntä puolustaa
uhkaavia vaaroja vastaan? "Katsotaanpa", tuumi hän, "minä joudun
päästäni pyörälle... No, miettikäämme... Muutama tunti sitten
jutteli François minulle vankilansa muurin lävitse... varmasti se
oli hän... Se, joka eilen tarttui käteeni ja sitä suudellen hyväili,
oli tietysti François... Äiti ei erehdy, ja minä värisin hellyydestä
ja rakkaudesta. Mutta eikö hän sitten... tämän aamun jälkeen ole
lähtenyt tyrmästään?"
Hän jäi miettimään ja lausui sitten hitaasti:
"Niin... niin on tapahtunut... Siellä alhaalla yllätettiin Stéphane
ja minut. Heti hälytys. Vorskin pojanriiviö nousi yläkertaan juuri
Françoisia silmällä pitääkseen. Havaittuaan kopin tyhjäksi ja
seinässä aukon hän ryömi tänne. Niin, niin sen asian laita on... Mitä
tietä hän muutoin olisi tullut...? Tänne päästyään hänen mieleensä
juolahti mennä ikkunan luo ajatellen, että se oli merelle päin
ja että François oli valinnut sen pakotiekseen. Heti hän huomasi
tikapuiden rautakynnet. Sitten hän kurkisti alaspäin, näki ja tunsi
minut ja huusi minua tulemaan... Ja nyt... nyt hän on matkalla
taloon, jossa hän välttämättä kohtaa Françoisin..."
Kuitenkaan ei Véronique liikahtanut. Hän aavisti, että vaara ei
uhannut talosta päin, vaan juuri täältä, maaluolien taholta. Hän
kyseli itseltään, oliko François todella ehtinyt pakoon ja eikö
_toinen_ ollut häntä yllättänyt, ennenkuin hänen työnsä oli päättynyt.
Kauhea epävarmuus! Hän kumartui kiireesti tarkastamaan muurin aukkoa
ja nähtyään, että se oli laajennettu, aikoi itse vuorostaan mennä
siitä sisälle. Mutta vaikka kolo juuri riittikin lapselle, oli se
liian ahdas hänelle, ja hänen olkapäänsä tarttuivat kiinni. Hän
ponnisteli kuitenkin itsepäisesti, repi liivinsä, raappi ihoansa
kallion särmiin, ja vihdoin hänen onnistui kärsivällisyytensä avulla
pujahtaa läpi.
Koppi oli tyhjä. Mutta ovi oli avattu vastakkaisiin käytäviin, ja
Véroniquesta tuntui -- pelkkä vaikutelma vain, sillä ikkunasta
tuli liian heikosti valoa, -- että joku juuri oli menossa kopista
avoimen oven kautta. Ja hämärästä varjomaisesta hahmosta, jota hän,
niin sanoaksemme, ei ollut nähnyt, jäi hänelle kuitenkin varmuus,
että se oli käytävään kätkeytynyt nainen, jonka hänen odottamaton
tunkeutumisensa tänne oli yllättänyt.
"Se on heidän liittolaisensa", ajatteli Véronique. "Hän on tullut sen
pojan kanssa, joka surmasi Stéphanen, ja varmaankin vienyt Françoisin
pois... Ehkäpä François onkin vielä täällä ihan lähellä minua, naisen
pitäessä minua silmällä..."
Vähitellen tottuivat Véroniquen silmät puolihämärään. Ja hän näki
selvästi, että sisäänpäin aukeavan oven syrjässä oli naisen käsi,
joka sitä verkalleen veti kiinni.
"Miksi hän ei sitä heti sulje", ajatteli Véronique, "koska hän
kaikesta päättäen tahtoo asettaa esteen välillemme?"
Vastauksen sai Véronique kuullessaan oven alta kiven kitinää. Jos
este poistettaisiin, niin ovi sulkeutuisi. Epäröimättä Véronique
kiirehti paikalle, tarttui jykevään rautaripaan ja veti sitä itseään
kohti. Käsi katosi, mutta vastaponnistus jatkui. Varmaan oli toisella
puolellakin kädensija.
Äkkiä kuului vihellys. Nainen kutsui apuun. Ja melkein heti kajahti
käytävästä jonkun matkan päästä naisesta huuto:
"Äiti, äiti!"
Kuinka syvästi liikutettuna Véronique kuulikaan tämän äänen! Hänen
poikansa, hänen oikea poikansa kutsui häntä! Hänen poikansa oli vielä
vangittuna, mutta elossa! Mikä yli-inhimillinen ilo!
"Täällä minä olen, pienokaiseni."
"Joudu, äiti! Minut on sidottu, ja vihellys on merkkinä... ne tulevat
kohta."
"Täällä minä olen... minä pelastan sinut sitä ennen...!"
Véronique ei epäillyt tulosta. Hänestä tuntui, että hänen voimansa
olivat rajattomat ja ettei mikään kyennyt vastustamaan hänen
koko olentonsa epätoivoista jännitystä. Ja vastustaja heikontui
todellakin, antaen vähitellen perään.
Rako suureni ja vihdoin kamppailu päättyi. Véronique pääsi lävitse.
Vieras nainen oli jo paennut käytävään ja laahasi poikaa köydestä,
pakottaakseen häntä sidottunakin kävelemään. Turha yritys! Hän
luopuikin siitä heti. Véronique oli hänen vieressään, revolveri
kädessä.
Nainen hellitti lapsen ja suoristautui avoimista kopeista tulevassa
valossa. Hänellä oli yllään valkoinen, vyöllinen villapuku,
käsivarret puoliksi paljaina, ja kasvot olivat vielä nuoret, mutta
kuihtuneet, laihat ja ryppyiset. Hänen hiuksensa olivat vaaleat,
seassa valkoisia suortuvia. Silmistä loisti häijy vimma.
Molemmat naiset katselivat toisiaan sanaa sanomatta, niinkuin
viholliset, jotka ovat mitanneet toistensa voimat ja joiden välillä
kamppailu alkaa uudestaan. Voitonriemuisena Véronique melkein hymyili
-- uhman hymyä. Vihdoin hän sanoi:
"Jos sormellannekaan koskette lapseeni, niin minä surmaan teidät.
Lähtekää."
Nainen ei pelännyt. Hän näkyi miettivän ja kuunteli apua odottaen.
Mitään apua ei tullut. Silloin hän loi silmänsä alas Françoisia kohti
ja liikahti ikäänkuin käydäkseen jälleen käsiksi saaliiseensa.
"Älkää koskeko häneen!" toisti Véronique hurjasti. "Älkää koskeko,
taikka minä ammun!"
Nainen kohautti olkapäitänsä ja lausui:
"Jätä uhkaukset. Jos olisin tahtonut surmata sinun lapsesi, olisi se
jo tehty. Mutta hänen hetkensä ei ole vielä tullut. Eikä häntä ole
määrätty saamaan kuoliniskua minun kädestäni."
Vastoin tahtoaankin Véronique värisi kysyessään:
"Kenen kädestä pitää hänen saada surmansa?"
"Poikani kädestä. Tiedäthän... hänen, jonka juuri näit."
"Vai on hän teidän poikanne, se murhaaja... hirviö..."
"Hänen isänsä on..."
"Vaietkaa, vaietkaa!" käski Véronique käsittäen, että tuo nainen
oli ollut Vorskin rakastajatar, ja peläten, että hän tekisi jonkin
paljastuksen Françoisin kuullen... "Vaietkaa, sitä nimeä ei saa
lausua."
"Se lausutaan, sittenkun on tarvis", vastasi nainen. "Ah, kylläpä
minä olen sinun tähtesi kärsinyt, Véronique! Mutta nyt on sinun
vuorosi, ja kärsimyksesi on vasta alussa...!"
"Mene siitä!" tiuskasi Véronique, ase yhä ojennettuna.
"Älä uhkaile, sanon sen vieläkin kerran!"
"Mene, tai minä laukaisen! Vannon sen poikani pään kautta."
Nainen perääntyi sittenkin levottomana. Mutta uusi raivokohtaus
rohkaisi häntä. Voimattomana hän työnsi molemmat nyrkkinsä eteenpäin
ja sähisi käheällä ja katkonaisella äänellä:
"Minä kostan puolestani... saat nähdä, Véronique... Risti...
käsitätkö...? ristinpuu on pystytetty... sinä olet neljäs... Mikä
kosto!"
Hänen laihat ja suoniset nyrkkinsä huitoivat. Hän sanoi vielä:
"Ah, kuinka minä sinua vihaan! Viisitoistavuotinen viha! Mutta
ristinpuu on sinun kostosi... Minä, minä itse sinut siihen
ripustan... Ristinpuu on pystytetty... saat nähdä... ristinpuu on
pystytetty..."
Hän poistui verkalleen, pää pystyssä, ojennetun revolverin uhkaamana.
"Äiti, ethän sinä häntä tapa?" kuiskasi François arvaten, mikä
taistelu riehui hänen äitinsä sydämessä.
Véronique näkyi havahtuvan ja vastasi:
"Ei, ei, älä pelkää mitään... Ehkä sentään täytyisi..."
"Oi, minä pyydän, anna hänen olla, äiti, ja lähtekäämme täältä."
Hän nosti pojan käsivarsilleen jo ennenkuin nainen oli kadonnut
näkyvistä, puristi häntä rintaansa vasten ja kantoi hänet koppiin
saakka ikäänkuin taakka ei olisi painanut enempää kuin pieni lapsi.
"Äiti... äiti..." sanoi François.
"Niin, rakkaani, sinun äitisi, eikä sinua minulta enää kukaan riistä,
sen sinulle vannon."
Välittämättä raapaisuista hän pujahti tällä kertaa melkein yhdellä
ponnahduksella aukosta, jonka François oli tehnyt muuriin, ja vasta
kun oli vetänyt lapsenkin toiselle puolelle, hän malttoi mieltään sen
verran, että vapautti pojan siteistä.
"Täällä ei enää ole vaaraa", sanoi hän, "ei ainakaan toistaiseksi,
koska meidän kimppuumme ei voida hyökätä muualta kuin tuon kopin
kautta, jonka aukkoa minä kyllä puolustan".
Ah, kuinka hartaasti he syleilivätkään toisiaan! Mikään ei ollut enää
eroittamassa heidän huuliaan ja käsivarsiaan. He näkivät toisensa,
katselivat toisiaan, katselivat silmästä silmään.
"Hyvä Jumala, kuinka sinä olet kaunis, Françoisini", huudahti
Véronique.
Véronique ei nähnyt hänessä mitään yhtäläisyyttä murhaajalapsen
kanssa ja kummasteli, että Honorine oli voinut sekoittaa heidät
toisiinsa. Eikä hän väsynyt ihailemasta nuorukaisen kasvojen yleviä
piirteitä, avomielistä ilmettä ja lempeyttä.
"Ja sinä, äiti", sanoi poika, "luuletko, että minäkään kuvittelin
äitiäni niin kauniiksi kuin sinä olet? En, en edes unissani, kun sinä
ilmestyit minulle haltiattaren muodossa. Ja kuitenkin kertoi Stéphane
minulle usein..."
Véronique keskeytti hänet.
"Rientäkäämme, rakkaani; meidän on etsittävä turvaa heidän
takaa-ajoltaan. Meidän pitää lähteä täältä."
"Niin", vastasi poika, "ja varsinkin saarelta. Minä olen keksinyt
pakosuunnitelman, jonka täytyy onnistua. Mutta ennen kaikkea,
Stéphane... kuinka hänen on käynyt? Kuulin koppini alapuolelta
jotakin melua, josta sinulle jo puhuin, ja minä pelkään..."
Vastaamatta tähän mitään Véronique talutti poikaa.
"Minulla on paljon asioita sinulle ilmoitettavana, rakkaani,
surullisia asioita, joista et enää saa olla tietämätön. Mutta
aluksi... tällä hetkellä meidän täytyy paeta priiorintaloon. Se
nainen menee noutamaan apua ajaakseen meitä takaa."
"Mutta astuessaan äkkiä koppiini ja yllättäessään minut muuria
puhkaisemasta hän ei ollut yksinään. Joku oli hänen mukanaan..."
"Kai eräs poika? Sinun kokoisesi poika?"
"Minä en juuri nähnyt häntä. He karkasivat kimppuuni, nainen ja hän
sitoivat minut ja veivät käytävään; sitten se nainen läksi hetkiseksi
ja poika palasi koppiin päin. Se tuntee siis nyt tämän tunnelin ja
suuaukon."
"Se on kyllä totta, mutta hänestä me suoriudumme helposti ja tukimme
tunnelin suun."
"Sittenkin on vielä silta, joka yhdistää saaren puoliskot", huomautti
François.
"Ei", sanoi äiti, "minä sytytin sen tuleen. Priiorintalo on ihan
eristettynä."
He astuivat nopeasti, Véroniquen jouduttaessa kulkua ja François
hiukan levottomana äitinsä lausumista sanoista.
"Niin, niin..." virkkoi nuorukainen, "minä huomaan tosiaan, että on
paljon asioita, joita en tiedä. Sinä olet ne minulta salannut, etten
säikähtyisi, äiti. Vai on silta siis poltettu... Kaiketi siihen
varatulla öljyllä, niinkuin oli Maguennocin kanssa sovittu, jos
vaara uhkaisi...? Sinuakin siis uhattiin, ja taistelu oli alkanut
sinua vastaan, äiti? Ja sitten muistan, että se nainen lausui
vihoissaan muutamia sanoja...! Ja sitten... ja sitten ennen kaikkea,
kuinka on Stéphanen käynyt? Kopissani puhuttiin hänestä vastikään
kuiskaillen... Kaikki se kiusaa minua... En näe niitä tikapuitakaan,
jotka lupasit tuoda..."
"Kuule nyt, rakkaani, älkäämme hukatko hetkistäkään. Nainen on
ehtinyt saada apua... Ne ovat meidän jäljillämme."
Lapsi pysähtyi äkkiä.
"Äiti..."
"Mitä? Kuuletko jotakin?"
"Astuntaa."
"Oletko varma siitä?"
"Joku kävelee meitä kohti..."
"Ah", jupisi Véronique käheästi, "murhaaja palaa priiorintalosta..."
Hän koetteli revolveriaan, valmiina kaikkeen. Mutta äkkiä hän työnsi
Françoisin erääseen pimeään soppeen, joka aukeni hänen oikealla
puolellaan ja oli varmaan jonkin tukkeutuneen tunnelin suu.
"Tuonne... tuonne..." sanoi hän; "siellä olemme piilossa... hän ei
huomaa meitä".
Askeleet lähestyivät.
"Työnny syvemmälle", kehoitti hän, "äläkä hievahdakaan..."
Lapsi kuiskasi:
"Mitä sinulla on kädessäsi...? Revolveri... Ah, äiti, et suinkaan
sinä ammu...?"
"Kyllä minun pitäisi... pitäisi..." vastasi Véronique. "Hän on oikea
hirviö...! Hän tulee äitiinsä... minun olisi pitänyt... saamme ehkä
katua..."
Ja hän lisäsi melkein tietämättään:
"Hän tappoi iso-isäsi."
"Voi, äiti, äiti..."
Véronique tuki häntä, jottei hän kaatuisi, ja hiljaisuudessa hän
kuuli lapsen nyyhkyttävän ja änkyttävän:
"Älä sittenkään ammu, äiti..."
"Tuossa hän on... rakkaani... vaikene... kas tuossa katsele häntä..."
Poika astui ohi. Hän käveli hitaasti, hiukan kumarassa, ja näytti
kuuntelevan. Véroniquesta hän oli ihan Françoisin kokoinen, ja
tällä kertaa, tarkkaavammin katsellessa, ei tuntunutkaan enää kovin
kummalliselta, että Honorine ja herra d'Hergemont olivat erehtyneet;
sillä tosiaan oli yhtäläisyyttä, jota Françoisilta riistetty punainen
lakki tietenkin oli lisännyt.
Poika meni ohi ja katosi.
"Tunnetko sinä hänet?" kysyi Véronique.
"En, äiti."
"Oletko varma, ettet ole häntä koskaan nähnyt?"
"Ihan varma."
"Ja hänkö todellakin sen naisen kanssa hyökkäsi luolassa sinun
kimppuusi?"
"Sitä en epäile, äiti. Hän sivalsi minua kasvoihinkin syyttömästi,
ikäänkuin vihanvimmassa."
"Ah", sanoi Véronique, "tämä kaikki on käsittämätöntä. Milloinkahan
pääsemme tästä painajaisesta!"
"Joudu, äiti, tie on vapaa. Käyttäkäämme sitä hyväksemme."
Valossa hän näki, että poika oli kovin kalpea, ja hän tunsi jääkylmän
käden omassaan. Kuitenkin François hymyili hänelle onnellisen
näköisenä.
He läksivät uudestaan liikkeelle, ja pian he kuljettuaan molempia
saaria yhdistävän kallionkielekkeen toiselle puolelle ja noustuaan
portaita tulivat päivänvaloon Maguennocin kukkatarhan oikealla
puolella. Aurinko oli menemässä mailleen.
"Me olemme pelastetut", sanoi Véronique.
"Niin", huomautti lapsi, "mutta vain sillä ehdolla, ettei meitä voida
tavoittaa samaa tietä. Se on siis tukittava."
"Millä tavoin?"
"Odotahan, minä menen noutamaan työkaluja talosta."
"Oh, älä mene, me emme eroa toisistamme, François."
"Menkäämme sinne yhdessä, äiti."
"Mutta jos vihollinen saapuu sillä välin? Ei, täytyy puolustaa tätä
aukkoa."
"Auta minua sitten, äiti."
Nopeasta tarkastuksesta selvisi heille, että toisella niistä kahdesta
kivestä, jotka yhtyivät holviksi suuaukon yläpuolelle, oli jokseenkin
matalalle istutettu kanta. Heidän ei tosiaan ollut lainkaan vaikea
sitä ensin horjuttaa ja sitten kaivaa juurelta paljaaksi ja
kallistaa. Kivi putosi poikkipuolin portaille, ja sen peitti heti
päälle sortunut multa- ja kivikasa, niin että oli mahdotonta tai
ainakin hankalaa tunkea siitä lävitse.
"Se turvaa meidän täälläolomme siksi, kun voimme panna suunnitelmani
toimeen", sanoi François. "Ja ole levollinen, äiti, aate on hyvä,
emmekä ole kaukana päämäärästämme."
Muutoin he tunsivat, että lepo oli ennen kaikkea välttämätön.
Molemmat olivat uupuneita.
"Oikaise itse lepäämään, äiti... kas tuohon... siinä on sammalmatto
räystäsmäisen kallion alla, oikea vuodekomero. Siinä sinä nukut kuin
kuningatar viileydeltä suojattuna."
"Ah, rakkaani, rakkaani", kuiskasi Véronique täysin onnellisena...
Selitysten aika oli tullut, eikä Véronique epäröinyt niihin ryhtyä.
Lapsen surua hänen kuullessaan kaikkien niiden rakkaiden henkilöiden
kuolleen, jotka hän oli tuntenut, vaimentaisi se suuri riemu, jonka
äidin löytäminen hänelle tuotti. Véronique puhui siis avomielisesti,
hyväillen hänen päätänsä, kuivaten hänen kyyneliänsä ja hyvin tuntien
voivansa itse kylliksi korvata kaikki menetetyt rakkaatkin ystävät.
Varsinkin Stéphanen kuolema koski poikaan kipeästi.
"Mutta onko se niin varmaa?" sanoi hän. "Sillä eihän mikään todista,
että hän on hukkunut. Stéphane ui mainiosti... niin että... Niin,
niin, äiti, ei saa joutua epätoivoon... päinvastoin... Kas, tuossa on
ystävä, joka tulee aina synkkinä hetkinä vakuuttamaan, että kaikki ei
ole menetetty."
Kaikki-käy-hyvin tepsutti todellakin heidän luokseen. Isäntänsä
näkeminen ei tuntunut sitä ollenkaan yllättävän. Mikään ei sitä
ylenmäärin kummastuttanut. Sen mielestä seurasivat tapaukset toisiaan
aivan luonnollisessa järjestyksessään, mikä ei sitä häirinnyt
tavallisissa hommissa. Ainoastaan kyyneleet olivat siitä erikoisen
huomion arvoisia. Mutta eiväthän Véronique ja François itkeneet.
"Näethän, äiti, Kaikki-käy-hyvin on samaa mieltä minun
kanssani; asiamme ei ole toivoton... Mutta onpa sinulla, vanha
Kaikki-käy-hyvin, todellakin hyvä vainu. Mitä olisit sanonut, jos
olisimme lähteneet saarelta ilman sinua, häh?"
Véronique katsoi poikaansa.
"Lähteneet saarelta?"
"Tietysti, ja niin pian kuin mahdollista. Se juuri on minun
suunnitelmani. Mitäs sanot?"
"Mutta millä tavoin täältä lähtisimme?"
"Veneellä."
"Onko täällä vene?"
"On, minun veneeni."
"Missä?"
"Aivan lähellä, Sarekin kärjessä."
"Voiko siis laskeutua sinne alas? Mutta rantakalliohan on äkkijyrkkä."
"Vene onkin juuri jyrkimmällä kohdalla, jota nimitetään
Hyökkäysportiksi. Se nimi sai Stéphanen ja minut ymmälle.
Tarkoittaahan se jonkinlaista sisään- tai uloskäytävää. Mutta
lopuksi saimme tietoomme, että keskiajalla olivat munkit ympäröineet
luostarinluodon vallituksella. Sopi siis otaksua, että oli olemassa
hyökkäysportti, joka suojeli merelle johtavaa käytävää, ja kun
Maguennocin kanssa vähän aikaa haeskelimme, keksimme todellakin
kallion pinnassa ikäänkuin raon, hiekalla täytetyn syvennyksen, ja
sen suojana oli aivan vähän matkan päässä varsinainen muuri jykevistä
rakennuskivistä. Polku pujottelee keskeltä, siinä on askelmia ja
muurissa ikkunoita merelle päin, ja vihdoin päästään pienen lahdelman
pohjukkaan. Siinä on hyökkäysportin suu. Me panimme sen jälleen
kuntoon ja veneeni on nostettu rantakallion juurelle."
Véroniquen kasvot kirkastuivat.
"Mutta sittenhän olemme pelastetut."
"Siitä ei ole pienintäkään epäilystä."
"Eikä vihollinen voi tulla sinne?"
"Kuinka se voisi?"
"Sillä on moottorivene."
"Koska se ei ole vielä saapunut, täytyy otaksua, ettei tunneta tätä
pikku lahtea eikä tietä sinne alas. Kumpikaan ei näy ulapalle, ja
niitä suojaavat sitäpaitsi sadat riutat ja kalliot."
"Ja mikä estää meitä lähtemästä heti?"
"Yö, äiti. Niin taitava purjehtija kuin olenkin ja niin hyvin kuin
tunnenkin kaikki väylät, joita pitkin voi poistua Sarekista, en ole
suinkaan varma, etten ajaisi jollekin karille. Ei, täytyy odottaa
päivää."
"Kuinka se tuntuukaan pitkältä!"
"Muutama tunti kärsivällisyyttä, äitiseni! Ja olemmehan yhdessä.
Aamunkoitteessa astumme veneeseen ja aluksi seuraamme rantakallion
viertä luolakoppien edustalle asti. Sieltä otamme Stéphanen, joka
tietenkin odottaa meitä jollakin rantakaistaleella, ja sitten
kiidämme tiehemme kaikki neljä, eikö niin, Kaikki-käy-hyvin?
Keskipäivän tienoissa nousemme maihin Pont-l'Abbéssa. Siinä minun
suunnitelmani."
Véronique tunsi ylenpalttista ihailevaa iloa. Häntä kummastutti, että
lapsi saattoi osoittaa moista kylmäverisyyttä!
"Se on oivallista, rakkaani, ja sinä olet täydellisesti oikeassa.
Varmaankin kääntyy onni meille suopeaksi."
Iltakausi kului seikkailuitta. Maanalaista käytävää tukkivan rojun
alta kuuluva rapina ja jostakin raosta pilkistävä valontuike hälytti
heidät kuitenkin kerran ja pakotti olemaan valppaina lähtöhetkeen
asti. Mutta siitä ei heidän hyvä tuulensa kärsinyt.
"Niin, niin, minä olen levollinen", puhui François. "Siitä hetkestä
asti, kun sinut jälleen löysin, olen tuntenut saaneeni sinut
ainaiseksi. Ja eikä meillä äärimmäisessä hädässä ole vielä viimeinen
toivo jäljellä? Stéphane on sinulle kai siitä kertonut? Sinua
naurattaa tämä luottamus pelastajaan, jota en ole koskaan nähnyt...
Mutta kuule, minä sanon sinulle, äiti, että vaikka näkisin tikarin
kohotettuna ylitseni, olen varma, kuuletko, ihan varma, että joku
käsi pysähdyttäisi iskun."
"Ah", huoahti Véronique, "mutta sallimuksen käsi ei ole estänyt
ainoatakaan niistä onnettomuuksista, joista olen sinulle kertonut."
"Se estää ne, jotka uhkaavat äitiäni", vakuutti lapsi.
"Millä tavalla? Tuntematon ystävä ei ole saanut asiasta tietoakaan."
"Hän tulee sittenkin. Hän ei tarvitse ilmoitusta tietääkseen, että
vaara on suuri. Hän tulee. Ja lupaahan minulle, äiti, että säilytät
luottamuksesi, tapahtuipa mitä tahansa!"
"Minä säilytän luottamukseni, rakas lapsi, sen sinulle lupaan."
"Siinä, teet oikein", sanoi poika nauraen, "koska minusta tulee
päällikkö. Ja minkälainen päällikkö, äiti? Eilis-illasta asti
käsitin, että saattaakseni yrityksen hyvään loppuun ja turvatakseni
äitini vilulta ja nälältä, jollemme pääsisi astumaan veneeseen tänä
iltapäivänä, oli tarvis ruokavaroja ja peitteitä. Tässä meidän sopii
viettää ensi yö, kun emme varovaisuuden vuoksi voi mennä taloon
nukkumaan. Mihin sinä panit sen käärön äiti?"
Molemmat söivät hilpeinä ja hyvällä ruokahalulla. Sitten François
toimitti äitinsä makuulle, kääri hänet peitteisiin, ja he nukkuivat
toisiansa vasten puristautuen onnellisina ja pelottomina.
Kun raikas aamuilma herätti Véroniquen, näkyi taivaalla punertava
valojuova.
François nukkui turvallisen lapsen rauhallista unta, jota eivät
mitkään häijyt unennäöt häiritse. Véronique katseli häntä kauan,
määrättömän kauan, väsymättä; ja aurinko oli kohonnut korkealle, kun
hän yhä vielä katseli.
"Toimeen, äiti!" virkkoi poika avattuaan silmänsä ja syleiltyään
äitiään. "Ketään ei liene tunnelin puolella? Ei. Silloin meillä on
kylliksi aikaa ehtiä veneeseen."
He ottivat mukaansa peitteet ja ruokavarat ja lähtivät kevein askelin
hyökkäysportille päin, ihan saaren kärkeen. Sen toisella puolella
kasaantuivat kalliot hirvittäväksi sekamelskaksi, jonka keskellä
meri, vaikka muualta olikin tyyni, piti aika pauhinaa.
"Onkohan veneesi siellä enää?" virkkoi Véronique.
"Kumarru hiukan, äiti. Tottahan sinä sen näet tuolla alhaalla
kallioiden raossa? Meidän tarvitsee vain kiertää väkipyörää
saadaksemme sen vesille. Niin, kaikki on hyvin järjestetty, rakas
äiti... Ei ole mitään pelättävää... Ainoastaan... ainoastaan..."
Poika oli keskeyttänyt lauseensa ja mietti:
"Mitä...? Mikä nyt on?" kysyi Véronique.
"Pyh, ei mitään, vain pieni viivytys..."
"Mutta sano...?"
Poika purskahti nauruun.
"Niin, täytyy tunnustaa, että se on retken johtajalle hiukan
nöyryyttävää. Kuvittelehan, että olen unohtanut airot. Ne ovat
talossa."
"Mutta sehän on kauheata!" huudahti Véronique.
"Miksi niin? Minä juoksen taloon. Kymmenen minuutin päästä palaan
luoksesi."
Véroniquen koko pelko elpyi uudestaan.
"Ja jos ne sillä välin ryntäävät tunnelista esille?"
"No, no, äiti", sanoi lapsi hymyillen, "sinä _lupasit_ olla
luottavainen. Päästäkseen ulos tunnelista he saavat rehkiä tunnin
ajan, ja kyllä sen kuulisi. Ja mitäpä tässä turhia selittelen, rakas
äiti! Minä tulen heti takaisin."
Hän lähti juoksemaan.
"François? François?"
Poika ei vastannut.
"Ah", huoahti Véronique, jota aavistukset jälleen alkoivat kiusata,
"olinhan vannonut, etten silmänräpäykseksikään jättäisi häntä!"
Hän seurasi Françoisia etäältä ja pysähtyi sitten töyräälle
Keijukaisten patsaan ja Kukkakalmiston välille. Sieltä hän eroitti
tunnelin suun ja näki poikansakin, joka juoksi täyttä laukkaa niittyä
pitkin.
François meni aluksi rakennuksen kellarikerrokseen, mutta varmaankaan
eivät airot olleet siellä, koska hän melkein heti tuli ulos ja
suuntasi askeleensa pääovea kohti. Temmattuaan sen auki hän katosi
sinne.
"Minuutti riittää hänelle varsin hyvin", tuumi Véronique. "Airot ovat
tietenkin eteisessä... Joka tapauksessa varmasti välikerroksessa...
No, korkeintaan kaksi minuuttia."
Hän laski sekunnit pitäen silmällä tunnelin suuta.
Mutta kului kolme minuuttia, neljä minuuttia, eikä pääovi enää
auennut.
Kaikki Véroniquen luottamus haihtui. Hänestä oli hupsua, ettei hän
ollut seurannut poikaansa, ja hän ajatteli, ettei olisi saanut
hetkeksikään alistua lapsen tahtoon. Välittämättä tunnelista ja
vaaroista, joita saattoi siltä taholta uhata, hän lähti taloa kohti.
Mutta hänellä oli sellainen kauhea vaikutelma, jota saa kokea eräissä
unissa, kun sääret ovat ikäänkuin halvatut eikä pääse paikaltaan
liikahtamaan vihollisen hätyyttäessä.
Ja kelttiläisen muistopatsaan luo saapuessaan hän näki äkkiä jotakin,
minkä merkitys ei hänelle heti selvinnyt. Maahan tammien juurelle,
jotka oikealta kiersivät puolikehää, oli siroiteltu katkottuja, ihan
äskettäin katkottuja oksia, joiden lehdet vielä olivat tuoreet.
Hän kohotti silmänsä ja pysähtyi hämmästyneenä -- kauhistuneena.
Yksi ainoa tammi oli karsittu. Ja mahtavaan runkoon, joka oli
paljaana neljän, viiden metrin korkeudelta, oli nuolella pistetty
ilmoituslippu. Siinä oli kirjaimet: V.d'H.
"Neljäs risti..." äännähti Véronique, "minun nimelläni merkitty
risti...!"
Hän ajatteli, että nyt, kun hänen isänsä oli kuollut, oli jonkun
hänen vihollisistaan täytynyt piirtää nuo tyttönimen alkukirjaimet.
Varmaankin sen oli tehnyt hänen päävihollisensa; ja tällä hetkellä
hän sen nojalla, mitä oli tapahtunut, ja muistaen väijyvän naisen
ja pojan, antoi varsinaiselle viholliselleen ensi kertaa ja vastoin
tahtoaankin määrätyt piirteet.
Ohimenevä vaikutelma, joka ei ollut todennäköinen ja josta hän ei
edes ollut tietoinen. Jokin kauheampi asia sai hänet suunniltaan.
Hän käsitti äkkiä, että hirviöiden, nummilla ja kalliokammioissa
piileskelevien hirviöiden, naisen ja lapsen rikostoverien, oli
täytynyt tulla tänne, koska risti oli pystytetty. Epäilemättä ne
olivat rakentaneet käymäsillan sen sijalle, joka oli poltettu. Ne
olivat nyt talon isäntinä, ja François oli jälleen niiden käsissä.
Silloin hän ponnahti äkkiä, elpyen täysiin voimiinsa. Hänkin
vuorostaan juoksi raunioiden täyttämää niittyä pitkin, joka vietti
rakennuksen julkisivua kohti.
"François...! François...! François...!"
Hän huusi vihlovalla äänellä. Hän ilmoitti tulonsa kovalla äänellä.
Ja niin hän saapui priiorintaloon.
Toinen ovenpuoliskoista oli raollaan. Hän työnsi sitä ja syöksähti
eteiseen parkuen:
"François! François!"
Huuto kaikui perustuksesta katonharjaan, kautta koko talon, mutta jäi
vastauksetta.
"François! François!"
Hän nousi portaita myöten, avasi umpimähkään ovia, juoksi poikansa
kamariin, Stéphanen ja Honorinen huoneisiin. Ei ketään.
"François! François...! Etkö sinä kuule minua? Ehkä ne tekevät
sinulle pahaa...? Oi, François, minä pyydän..."
Hän palasi porrassiltamalle. Hänen edessään oli herra d'Hergemontïn
työhuone.
Hän hyökkäsi ovea kohti ja perääntyi heti ikäänkuin olisi nähnyt
hornan kuilusta kohonneen haamun.
Siellä seisoi mies, käsivarret ristissä, ja näkyi odottavan. Ja se
oli tosiaan se mies, jota hän oli naista ja lasta ajatellessaan
hetkiseksi kuvitellut. Se oli kolmas hirviö!
Kuvaamattoman kauhistuksen vallassa Véronique äännähti ainoastaan:
"Vorski... Vorski...!"