Kauan olivat äiti ja poika polvillaan heitä eroittavaa muuria vasten,
mutta niin lähekkäin kuin jos olisivat voineet katsella toisiaan
hurmaantuneilla silmillään ja yhdistää huulensa ja kyyneleensä.
He puhuivat yhtaikaa, keskeyttivät toisensa ja vastasivat
umpimähkään. He olivat riemusta päihtyneinä. Toisen elämä kuohui
toisen elämää kohti ja sulautui siihen. Mikään mahti maailmassa ei
olisi enää voinut katkaista heidän yhteyttänsä ja päästää heidän
väliltänsä niitä hellyyden ja luottamuksen siteitä, jotka yhdistävät
äidit ja pojat.
"Ah niin, vanha veikeä Kaikki-käy-hyvin", puhui François. "Kelpaa
sinun veikistellä. Me itkemme tosiaan, ja sinä uuvut ensimmäisenä,
sillä näihin kyyneleihin ei väsytä -- vai mitä sanot, äiti?"
Véroniquen mielessä ei ollut enää rahtuakaan niistä kauheista
näyistä, jotka olivat häntä iskeneet. Että hänen poikansa oli
murhaaja, tappoi ja teurasti, ei, sitä hän ei enää myöntänyt. Hän
ei myöntänyt enää edes mielenhäiriön veruketta. Kaikki selviäisi
toisella tavalla, jota hänellä ei edes ollut kiirettä tietämään.
Hän ei ajatellut muuta kuin poikaansa. Ja poika oli siellä. Hänen
silmänsä näkivät hänet muurin lävitse. Äidin sydän sykki lapsen
sydäntä varten. Poika eli ja oli varmaan se lempeä, hellä, herttainen
ja puhdas lapsi, josta hän äidillisessä mielikuvituksessaan oli
uneksinut.
"Poikani, poikani", toisteli hän rajattomasti, ikäänkuin ei olisi
koskaan voinut lausua noita ihmeellisiä sanoja kyllin monta kertaa...
"Poikani, sinä se siis olet! Minä luulin sinua kuolleeksi, jo tuhat
kertaa kuolleeksi, kuolleemmaksi kuin voi olla... Ja sinä elät,
olet siellä, ja minä kosken sinuun! Ah, hyvä Jumala, onko tämä
mahdollista! Minulla on poika... minun poikani on elossa..."
Ja nuorukainen puhui vuorostaan yhtä kiihkeän intohimoisesti:
"Äiti... äiti... minä olen sinua kovin kauan odottanut! Minulle
sinä et ollut kuollut, mutta äidittömänä lapsena eläminen on perin
surullista... surullista on nähdä vuosien kuluvan turhaan odotukseen."
Tunnin ajan he puhuivat umpimähkään, menneisyydestä, nykyisyydestä,
monen monista asioista, jotka alussa näyttivät heistä kaikkein
mielenkiintoisimmilta ja jotka he heti unohtivat tehdäkseen
uusia kysymyksiä, yrittääkseen paremmin tutustua toisiinsa ja
tunkeutuakseen syvemmälle toinen toisensa elämän salaisuuteen ja
sielujen sisimpään.
François sitten ensimmäisenä tahtoi saada keskusteluun hiukan
järjestystä.
"Kuulehan, äiti, meillä on toisillemme niin paljon sanottavaa,
ettei sovi yrittää sanoa kaikkea tänään eikä edes moneen, moneen
päiväänkään. Puhukaamme tällä hetkellä siitä, mikä on välttämätöntä,
älkäämmekä tuhlatko turhia sanoja, sillä meillä on ehkä vähän aikaa."
"Mitä?" virkkoi Véronique käyden jo levottomaksi. "Mutta enhän minä
sinua jätä!"
"Ollaksemme jättämättä toisiamme, äiti, on välttämätöntä, että ensin
yhdymme. Ja meillä on paljon vaikeuksia, pahana esteenä on jo tämä
meitä eroittava muurikin. Sitäpaitsi pidetään minua tarkoin silmällä,
ja millä hetkellä tahansa saattaa tapahtua, että minun täytyy sinut
karkoittaa, niinkuin on pakko karkoittaa Kaikki-käy-hyvin, heti kun
vähänkin kuulen lähenevien askelten kopinaa."
"Kuka sinua sitten pitää silmällä?"
"Ne, jotka hyökkäsivät Stéphanen ja minun kimppuuni sinä päivänä, kun
keksimme sisäänkäytävän näihin luoliin Mustiennummien alle."
"Näitkö sinä heidät?"
"En, oli pimeä."
"Mutta keitä he ovat? Keitä ne viholliset ovat?"
"Sitä en tiedä."
"Mutta tottahan aavistelet..."
"Druidejako?" naurahti poika. "Muinaisaikain väkeä, josta sadut
kertovat...? Eipä suinkaan. Henkiäkö? Ei niitäkään. Ne olivat kyllä
nykyajan ihmisiä, luuta ja lihaa."
"Mutta asuvat kuitenkin maan alla?"
"Arvatenkin."
"Ja te yllätitte heidät...?"
"Ei, päinvastoin. Nepä näkyivät meitä odottavan ja väijyvän. Olimme
astuneet alas kiviportaita myöten ja seuranneet hyvin pitkää
käytävää, jota reunusti noin kahdeksankymmentä luolaa tai pikemminkin
komeroa... Niiden puuovet olivat auki, varmaankin merelle päin.
Palatessamme, juuri kun hämärissä nousimme portaita jälleen ylös,
tartuttiin meihin sivultapäin, meidät köytettiin, silmämme sidottiin,
ja meille pantiin suukapulat. Siihen ei kulunut minuuttiakaan. Minä
arvasin, että meitä kuljetettiin takaisin pitkän käytävän päähän.
Kun sitten pääsin irti siteistäni ja sokkosliinastani, näin olevani
teljettynä kammioon, varmaankin käytävän viimeiseen, ja täällä olen
ollut kymmenen päivää..."
"Rakas lapsi-rukkani, kuinka paljon lienetkään kärsinyt!"
"En suinkaan, äiti, en ainakaan nälkää. Eräässä nurkassa oli
aika kasa ruokatarpeita, toisessa olkia vuoteeksi. Odotin siis
rauhallisesti."
"Ketä?"
"Ethän vain naurane, äiti?"
"Mitä minä sitten nauraisin, rakkaani?"
"Sitä, mitä sinulle kerron...?"
"Kuinka voit sellaista luulla...?"
"No, minä odotin erästä, joka on kuullut puhuttavan kaikista Sarekin
tarinoista ja joka oli isoisälle luvannut saapua."
"Mutta kuka se oli, rakas lapsi?"
Poika oli kahden vaiheella.
"Ei, kyllä sinä varmaan tekisit minusta pilaa, äiti. Minä sanon sen
sinulle myöhemmin. Sitäpaitsi hän ei tullutkaan... vaikka kyllä jo
kerran luulin... Niin, ajattelehan, että minun onnistui poistaa kaksi
kiveä tästä muurista ja puhkaista tämä aukko, josta vanginvartijani
varmaankaan eivät tiedä, ja niinpä kuulin rahinaa... raapimista..."
"Se oli Kaikki-käy-hyvin?"
"Se oli herra Kaikki-käy-hyvin, joka saapui vastakkaista tietä.
Arvaat, että se sai hyvän vastaanoton. Minua vain kummastutti, ettei
kukaan tullut sen mukana, ei Honorine eikä isoisä. Minulla ei ollut
kynää eikä paperia kirjoittaakseni heille, mutta eihän heidän olisi
tarvinnut muuta kuin seurata koiraa."
"Mahdotonta", huomautti Véronique, "koska luultiin, että olet kaukana
Sarekista, että sinut oli viety pois, ja koska isoisäsi oli lähtenyt
matkalle."
"Sepä se, mutta miksi juuri niin luultiin? Äskettäin löydetyn
asiakirjan nojalla isoisä tiesi, missä me olimme, koska hän oli
meille ilmoittanut maaholvin mahdollisen sisäänkäytävän. Eikö hän
siis ole sinulle siitä maininnut?"
Véronique oli perin onnellisena kuunnellut poikansa kertomusta. Jos
hänet oli siepattu ja vangittu, niin hän ei voinut olla se katala
hirviö, joka oli tappanut herra d'Hergemontin, Marie le Goffin,
Honorinen ja Corréjoun kumppaneineen. Todellisuus, joka hänelle
jo oli hämärästi häämöittänyt, tuli selväpiirteisemmäksi; vaikka
sitä vielä peittivät monet verhot, oli se ainakin pääosaltaan
tajuttavissa. François ei ollut syyllinen. Joku oli pukeutunut hänen
vaatteisiinsa ja esiintynyt hänenä, samoin kuin joku oli valepuvussa
näytellyt Stéphanen osaa! Mitäpä kaikki muu merkitsikään, kaikki
epätodenmukaisuus ja ristiriita, todistukset ja varmuudet! Véronique
ei niitä edes ajatellut. Hänen rakastetun poikansa viattomuus oli
ainoa tärkeä asia.
Hän kieltäytyi vieläkin ilmoittamasta pojalle mitään, mikä olisi
häntä surettanut ja riistänyt hänen ilonsa, vaan vakuutti:
"Ei, minä en ole nähnyt isoisääsi. Honorine aikoi valmistaa häntä
minun vierailuuni, mutta tapaukset riensivät liian nopeasti..."
"Jäitkö sinä yksiksesi saarelle, äiti-rukka? Toivoitko siis minut
täältä tapaavasi?"
"Toivoin", vastasi äiti hiukan epäröityään. "Sinä olit yksin, mutta
Kaikki-käy-hyvin oli kanssasi?"
"Niin. Ensimmäisinä päivinä en kiinnittänyt siihen huomiota. Vasta
tänä aamuna pisti päähäni sitä seurata."
"Ja mistä lähtee se tie, jota pitkin te tulitte tänne?"
"Se on maanalainen käytävä, jonka oviaukko on kätkössä kahden kiven
välissä lähellä Maguennocin kukkatarhaa."
"Mitä! Ovatko molemmat saaret siis yhteydessä keskenään?"
"Ovat, käytävä ulottuu kalliokaistaleen puhki sillan alitse."
"Sepä kummallista! Sitä ei Stéphane, en minä eikä kukaan
muukaan ollut aavistanut... ei kukaan muu kuin tämä oivallinen
Kaikki-käy-hyvin isäntäänsä etsiessään."
Hän keskeytti puheensa ja kuiskasi sitten:
"Kuuntele..."
Mutta hetken perästä hän jatkoi:
"Ei, sitä ei vielä kuulu. Mutta sittenkin täytyy kiirehtiä."
"Mitä minun on tehtävä?"
"Helppo asia, äiti. Puhkaistessani tämän aukon huomasin, että sitä
voisi kylliksi laajentaa, jos voisi vielä poistaa kolme, neljä
kiveä vierestä. Mutta ne ovat tukevasti kiinni, niin että siihen
tarvittaisiin jokin työase."
"No, minä menen..."
"Juuri niin, äiti, mene takaisin priiorintaloon. Siellä on
rakennuksen vasemmalla puolella maakerroksessa vaja, missä Maguennoc
säilytti puutarhurina tarvitsemiaan työkaluja. Sieltä löydät hyvin
lyhytvartisen kiilakuokan. Tuo se minulle illan suussa. Ensi yön minä
hakkaan muuria, ja huomenaamulla syleilen sinua, äiti."
"Kunpa sanasi kävisivät toteen."
"Sen takaan. Sitten meidän on vain vapautettava Stéphane."
"Opettajasiko? Tiedätkö, mihin hänet on teljetty?"
"Melkein. Isoisän meille antamien selitysten mukaan pitäisi täällä
olla kaksi kerrosta päällettäin, ja kummankin viimeinen huone on
järjestetty vankilaksi. Minulla on niistä toinen. Stéphane on varmaan
toisessa, minun alapuolellani. Minua vain kiusaa..."
"Mikä sinua kiusaa?"
"Se, että isoisän kertomuksen mukaan nämä molemmat olivat ennen
muinoin kidutuskammioita... kuolemanluolia, niinkuin isoisä sanoi."
"Mitä sinä puhut? Se on kauheaa!"
"Miksi kauhistut, äiti? Näethän, etteivät ne aio minua kiduttaa.
Mutta kun en tuntenut Stéphanen osaksi tullutta kohtaloa,
lähetin hänelle kaiken varalta ruokatarpeita, ja varmaankin on
Kaikki-käy-hyvin keksinyt jonkun tien."
"Ei", virkkoi Véronique. "Kaikki-käy-hyvin ei ole käsittänyt."
"Mistä sen tiedät, äiti?"
"Se luuli, että sinä lähetit sen Stéphane Marouxin huoneeseen, ja se
on kasannut kaikki sinne sängyn alle."
"Ah", huudahti lapsi levottomana, "kuinkahan Stéphanen on käynyt?"
Ja hän lisäsi heti:
"Siitä näet, äiti, että meidän tulee pitää kiirettä, jos tahdomme
pelastaa Stéphanen ja itsemme."
"Mitä sinä pelkäät?"
"En mitään, jos toimimme nopeasti."
"Mutta sittenkin..."
"En mitään, sen sinulle vakuutan. Varmasti me voitamme kaikki
vastukset."
"Mutta jos tulee muita... vaaroja, joita emme voi aavistaa...?"
"Silloin", vastasi François nauraen, "saapuu se joku, jonka pitäisi
tulla, ja hän suojelee meitä".
"Mutta, rakkaani, sinä myönnät itsekin, että apu on välttämätön..."
"Enpä suinkaan, äiti. Minä vain yritän rauhoittaa sinua; mutta mitään
ei tapahdu. Kuinka saattaisi poika, joka löytää äitinsä, hänet
uudestaan menettää? Onko se mahdollinen oletus? Ehkä tosielämässä,
mutta me emme liiku tosielämässä, vaan täydessä romaanissa, ja
romaaneissa kaikki aina päättyy hyvin. Kysy tuolta toverilta.
Eikö totta, vanha kunnon Kaikki-käy-hyvin, me saamme voiton ja
elämme sitten yhdessä onnellisina? Onko se sinun mielipiteesi,
Kaikki-käy-hyvin? Lähde siis, vanha veikko, ja saata äitiä. Minä
suljen aukon siltä varalta, että tultaisiin käymään kammiossani.
Äläkä millään muotoa yritä tunkeutua sisään, silloin kun se on
tukittuna, käsitätkö, Kaikki-käy-hyvin? Silloin uhkaa vaara. Lähde,
äiti, äläkä herätä huomiota palatessasi."
Matka ei ollut pitkä. Véronique löysi puheena olleen työkalun.
Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin hän tuli takaisin ja sai pistetyksi
kuokan kammioon.
"Kukaan ei ole vielä käynyt", sanoi François, "mutta epäilemättä pian
tullaan. Parasta siis on, ettet viivy täällä. Minulla on työtä ehkä
koko yöksi, varsinkin kun minun täytyy keskeyttää vartiokiertojen
vuoksi, joita luultavasti tehdään. Odotan sinua siis huomenna
kello seitsemältä. Ah niin, minä olen ajatellut Stéphanen asemaa.
Rasahdukset, joita vastikään kuulin, vahvistavat otaksumaani, että
hän on suljettuna melkein minun alleni. Kammiotani valaiseva aukko on
liian ahdas voidakseni ryömiä siitä ulos. Onko siinä paikassa, jossa
sinä nyt olet, kyllin iso ikkuna?"
"Ei, mutta sitä voi laajentaa ottamalla reunoilta pois kivenlohkoja."
"Aivan niin. Maguennocin työpajasta löydät rautakoukkuihin päättyvät
bambutikkaat, jotka helposti voit huomenaamulla kantaa tänne. Ota
myöskin vähän ruokavaroja ja peitteitä, jotka jätät varvikkoon
maanalaisen käytävän suulle."
"Mitä tarkoitusta varten, rakkaani?"
"Saat sitten nähdä. Minulla on suunnitelmani. Hyvästi, äiti, lepää
hyvin ja kerää voimia. Tulee ehkä ankara päivä."
Véronique noudatti poikansa neuvoa. Aamulla hän lähti toivorikkaana
jälleen astumaan maakammioon vievää tietä. Tällä kertaa ei
Kaikki-käy-hyvin, jonka itsenäisyysvaistot olivat taas heränneet,
häntä seurannut.
"Hiljaa, hiljaa, äiti", kuiskasi François tuskin kuuluvasti. "Minua
vartioidaan varsin visusti, ja luulen jonkun kävelevän käytävässä.
Sitäpaitsi on työni melkein loppuun suoritettu, kivet eivät enää
ole tiukassa. Kahden tunnin päästä on kaikki valmista. Onko sinulla
tikkaat?"
"On."
"Poista kivenlohkot ikkunasta... siten säästämme aikaa... sillä minä
pelkään todellakin Stéphanen puolesta... Varo ennen kaikkea melua..."
Véronique siirtyi ikkunan luo.
Se oli tuskin metriä korkeammalla maasta, ja kivet, kuten hän
oli arvellutkin, pysyivät paikoillaan vain omasta painostaan ja
sijoituksensa vuoksi. Avarretusta aukosta tuli hyvin iso, ja hänen
oli helppo työntää sen läpi mukanaan tuomat tikapuut ja kiinnittää
niiden rautakynnet ikkunan alireunaan. Meri näkyi kolmenkymmenen
tai neljänkymmenen metrin päässä, valkokuohuinen meri, jota Sarekin
tuhannet karit vartioivat. Mutta Véronique ei voinut nähdä kallion
juurelle, koska ikkunan alla oli pieni ulkoneva graniittipenger, jota
vasten tikkaat lepäsivät eivätkä siis riippuneet aivan kohtisuorassa.
"Tuosta on Françoisille apua", ajatteli Véronique.
Yritys näytti hänestä kuitenkin varsin vaaralliselta, ja hän mietti,
eikö hänen tulisi itse uskaltautua poikansa asemesta. Varsinkin kun
François sittenkin oli saattanut erehtyä. Ehkä Stéphanen kammio ei
ollutkaan siellä tai sinne ei voinut tunkeutua mistään samanlaisesta
aukosta. Siinä tapauksessa olisi siitä vain turhaa ajanhukkaa. Lapsi
antautuisi hyödyttömiin vaaroihin!
Hän tunsi sillä hetkellä niin suurta uhrautumisen tarvetta, niin
suurta halua osoittaa rakkautensa välittömillä toimenpiteillä,
että hän teki päätöksensä harkitsematta, niinkuin heti alistutaan
velvollisuuteen, jota ei saata laiminlyödä. Mikään ei häntä
pysähdyttänyt, ei tikkaiden tarkastelu, joiden riittämättömän avoimet
kynnet eivät täydellisesti ulottuneet paksun reunan yli, eikä kuilun
näkeminen, vaikka hänestä tuntui kuin kaikki luisuisi hänen altaan.
Oli toimittava, ja hän toimi.
Käärittyään hameensa ylös ja kiinnitettyään sen liepeet
nuppineuloilla hän kiipesi ikkunan reunalle, kääntyi, tuki itseään,
hapuili jalallaan tyhjyyteen ja tapasi yhden askelmista. Koko hänen
ruumiinsa vapisi. Sydän jyskytti hurjasti povessa kuin kellon
läppä. Kuitenkin hän oli niin huiman rohkea, että tarttui tikkaiden
sivupuihin ja alkoi laskeutua.
Sitä ei kestänyt kauan. Kaikkiaan oli kaksikymmentä puolaa. Hän
tiesi sen. Hän oli ne laskenut. Viimeisellä portaalla hän vilkaisi
vasemmalle ja kuiskasi sanomattoman iloisena:
"Oi, François... rakkaani..."
Hän oli huomannut, että korkeintaan metrin päässä oli syvennys,
kuoppa, joka näytti yhtenäiseen kallioon hakatun luolan suulta.
Hän äännähti: "Stéphane... Stéphane..." mutta niin heikosti, että
Stéphane Maroux, jos hän siellä olikin, ei voinut häntä kuulla. Hän
epäröitsi muutaman silmänräpäyksen, mutta hänen säärensä horjuivat,
eikä hän kyennyt enää nousemaan takaisin eikä pysyttelemään
tikapuilla. Käyttäen apunaan muutamia kallionsärmiä ja siirtäen
tikapuita silläkin uhalla, että riuhtaisisi ne irralleen, hänen
onnistui ikäänkuin ihmeen kautta, kuten hänestä itsestäänkin näytti,
tarttua graniitista ulkonevaan kärkeen ja saada jalansija luolassa.
Tekemällä hurjan ponnistuksen ja heilahdusliikkeen, joka palautti
hänen tasapainonsa, hän astui sisälle.
Heti hän huomasi jonkun makaavan oljilla köysiin sidottuna.
Luola oli pieni ja varsinkin peräpuolelta matala, suuntautuen enemmän
taivasta kuin merta kohti, ja varmaankin se etäältä näytti pelkältä
kallionsyvennykseltä. Sen reunaa ei rajoittanut mikään penger. Valo
pääsi sinne esteettömästi.
Véronique astui lähemmäksi. Mies ei liikahtanut. Hän nukkui.
Véronique kumartui hänen puoleensa ja vaikka hän ei nukkujaa
varmasti tuntenut, näkyi joku muisto kuitenkin eroittuvan siitä
hämärästä menneisyydestä, johon vähitellen haihtuvat kaikki kuvat
lapsuudestamme. Tämä kuva ei hänelle suinkaan ollut tutunomainen.
Nuo lempeät, säännölliset kasvot, leveältä, kalpealta otsalta
taaksepäin työnnetyt hiukset ja hiukan naisellinen ilme sentään
muistuttivat Véroniquelle erästä herttaista ystävätärtä, joka oli
ollut luostarissa, mutta kuollut ennen sotaa.
Kätevästi hän päästi siteet miehen ranteista. Vielä heräämättä vanki
ojensi käsivartensa ikäänkuin valmistuen jo tavaksi tulleeseen
toimitukseen, joka ei välttämättömästi häirinnyt hänen untaan. Sillä
tavoin hänet kaiketikin ajoittain vapautettiin kahleistaan, ehkä
ateriaa varten ja yöksi, koska hän vihdoin jupisi:
"Joko nyt...? Mutta ei minun ole nälkä... vielä on päivä..."
Tämä ajatus kummastutti häntä itseäänkin. Hän raotti silmänsä ja
nousi heti puolittain, nähdäkseen, kuka hänen edessään oli, kaiketi
ensi kertaa täydessä päivänvalossa.
Hän ei kovin kummastunut, sillä todellisuus ei varmaankaan heti
selvinnyt hänelle. Hän uskoi kai uneksivansa tai näkevänsä harhaan ja
virkkoi puoliääneen:
"Véronique... Véronique..."
Hiukan hämmentyneenä Stéphanen katseesta Véronique päästi
viimeisetkin siteet, ja kun mies oli selvästi tuntenut käsissään ja
köytettyjen sääriensä ympärillä nuoren naisen kädet, hän käsitti
tämän ihmeen todeksi ja sanoi liikutetulla äänellä:
"Tekö... tekö...! Onko se mahdollista? Oi, sanokaahan sana... yksi
sana vain... Onko mahdollista, että se olette te...?"
Ja hän jatkoi melkein itsekseen: "Se on hän... se on tosiaan hän...
hän on täällä..."
Ja heti senjälkeen hän lisäsi levottomana:
"Te...! Yöllä... edellisinäkin öinä... Ettehän te liene käynyt
täällä? Kai se oli joku toinen? Joku vihollinen? Ah, anteeksi, että
tätä teiltä kysyn... Mutta minä... minä kun en tajua... Mistä te
olette tullut?"
"Tuolta", vastasi Véronique osoittaen merta.
"Oi, millainen ihme!" huudahti Stéphane.
Hän katseli häikäistynein silmin niinkuin katseltaisiin taivaasta
ilmestynyttä näkyä; ja olosuhteet olivat sellaiset, että hän ei
yrittänyt hillitä katseensa kiihkoa.
Véronique toisti hämmentyneenä:
"Niin, tuolta... François osoitti minut tänne..."
"Minä en puhunut hänestä", vastasi Stéphane. "Kun näin teidät täällä,
olin varma, että hän oli vapaana."
"Ei vielä", selitti Véronique, "mutta tunnin päästä kyllä".
Alkoi pitkä äänettömyys, jonka Véronique keskeytti salatakseen
mielenliikutuksensa.
"Hän pääsee vapauteen... Kohta hänet näette... mutta häntä ei saa
pelottaa... On asioita, joista hän ei tiedä..."
Véronique huomasi, että toinen ei kuunnellut lausuttuja sanoja,
vaan ääntä, joka ne lausui, ja että tämä ääni kaiketikin sai hänet
ikäänkuin haltioitumaan, sillä hän oli vaiti ja hymyili. Silloin
myöskin Véronique hymyili ja kysyi häneltä pakottaakseen hänet
vastaamaan:
"Te lausuitte heti minun nimeni. Te kai tunsitte minut? Minusta
itsestänikin näyttää, että muinoin... Niin, te muistutatte erästä
kuollutta ystävääni..."
"Madeleine Ferrandiako?"
"Niin, Madeleine Ferrandia."
"Kenties myöskin muistuu mieleenne tuon ystävättären veli, ujo
opistolainen, joka usein saapui luostarin puheluhuoneeseen ja katseli
teitä etäältä..."
"Niin, niin", myönsi Véronique. "Muistan tosiaan... Useita kertoja
juttelimmekin teistä... Te punastuitte... Niin, niin se onkin...
Teidän nimenne oli Stéphane... Mutta Maroux?"
"Madeleine ja minä olimme eri isää."
"Ah", virkkoi Véronique, "se minut vei harhaan!"
Hän ojensi Stéphanelle kätensä. "No niin, Stéphane, koska olemme
vanhoja ystäviä ja tuttavuus nyt on uudistunut, jätämme kaikki
muistelmamme myöhempään. Tällä hetkellä on vain riennettävä täältä
pois. Jaksatteko te?"
"Kyllähän minä jaksan; en ole kovin paljoa kärsinyt... Mutta kuinka
täältä pääsee?"
"Samaa tietä kuin minä käytin tullakseni luoksenne... Tikkaiden
avulla, joita pitkin voi kiivetä ylempien kammioiden käytävään..."
Stéphane oli noussut.
"Olitteko niin rohkea... sellainen huimapää...?" sanoi hän käsittäen
vihdoinkin, kuinka vaaralliseen yritykseen Véronique oli ryhtynyt.
"Oh, se ei ollut kovin vaikeaa", selitti nuori nainen. "François oli
niin levoton! Hän väittää teidän molempien olevan teljettyinä kahteen
entiseen kidutuskammioon... kuolemanluoliin..."
Näytti siltä kuin nämä sanat olisivat äkkiä ravistaneet Stéphanen
hereille unesta ja että hän heti tajusi, kuinka hupsua nyt oli
puhella.
"Lähtekää täältä! François on oikeassa... Ah, jospa tietäisitte,
kuinka suureen vaaraan antaudutte! Minä pyydän teitä... minä
pyydän..."
Hän oli perin levoton, ikäänkuin välittömästä vaarasta säikähtynyt.
Véronique koetti häntä tyynnyttää, mutta hän rukoili:
"Vielä silmänräpäys, ja te saatatte olla hukassa. Älkää jääkö
tänne... Minä olen tuomittu kuolemaan, kauheimpaan kuolemaan.
Katsokaahan tätä pohjaa, jolla seisomme... tätä lattiantapaista...
Mutta ei, se on turhaa... Ah, minä pyydän teitä, lähtekää..."
"Teidän kanssanne", sanoi Véronique.
"Niin, minun kanssani. Mutta teidän on pelastuttava ensiksi..."
Véronique vastusti ja lausui lujalla äänellä:
"Jotta me voisimme pelastua kumpikin, Stéphane, täytyy ennen kaikkea
säilyttää malttimme. Sen, mitä vastikään tein tänne tullessani,
voimme tehdä toistamiseen vain harkitsemalla kaikki liikkeemme ja
hillitsemällä mielenliikutuksemme. Oletteko valmis?"
"Olen", vastasi toinen hänen uljaan vakuutuksensa reipastamana.
"Seuratkaa sitten minua!"
Véronique siirtyi ihan kuilun syrjälle ja kumartui eteenpäin.
"Tarttukaa käteeni, jotta en menettäisi tasapainoani", sanoi hän.
Hän kääntyi, painautui kalliota vasten ja koetteli seinää vapaalla
kädellään.
Kun hän ei tavoittanut tikkaita, horjahti hän hiukan taaksepäin.
Tikapuut olivat poissa. Epäilemättä oli niiden oikeanpuolinen
rautakynsi Véroniquen liian äkillisellä ponnahduksella astahtaessa
luolaan luiskahtanut irti, joten ne, vain toisen koukun kannattamina,
olivat heilahtaneet sivulle kuin kellon heiluri.
Alimmaiset puolapuut eivät enää olleet jalan ulottuvilla.