Pää pystyssä, kääntymättä katselemaan inhoittavaa näkyä, välittämättä
siitä, mitä voisi tapahtua, jos hänet huomattaisiin, ja kävellen
konemaisen jäykästi Véronique astui priiorintaloon.
Yksi ainoa päämäärä, yksi ainoa toivo häntä kannusti: lähteä Sarekin
saarelta. Hän oli kuin kauhun puuduttama. Jos hän olisi nähnyt kolme
ruumista, kolme naista ammuttuina tai poikkileikatuin kauloin tai
hirtettyinäkin, ei hänessä olisi ollut näin kuohuttavaa kauhua.
Mutta tämä kidutus oli liikaa. Tässä oli ylenpalttista kataluutta,
suorastaan pyhyyden loukkausta, tämä oli hornan työtä, joka osoitti
ennenkuulumatonta julmuutta.
Ja sitten hän ajatteli itseään -- neljättä ja viimeistä uhria.
Kohtalo näkyi työntävän häntä tätä ratkaisua kohti niinkuin
kuolemaantuomittua laahataan mestauslavalle. Kuinka hän saattoi
olla pelosta vavahtamatta? Kuinka hän olisi voinut olla näkemättä
hirveätä varoitusta Suuren tammen kukkulan valitsemisessa Archignatin
sisarusten teloituspaikaksi?
Hän koetti lohduttautua miettimällä tähän tapaan:
"Kaikki selviää... Täytyy olla joitakin perin yksinkertaisia syitä
näiden kamalien salaisuuksien ja näennäisesti eriskummaisten tekojen
pohjalla, joita sittenkin suorittavat tavalliset ihmisolennot,
toimien rikollisista vaikutteista määrätyn suunnitelman mukaan.
Tietenkin se on mahdollista ainoastaan sodan seurauksena, ja sota
on luonut erikoiset olosuhteet, joissa voi tällaista tapahtua.
Mutta sittenkään ei tuossa kaikessa ole mitään yliluonnollista,
ihmeellistä, mikä rikkoisi tavallisen elämän säännöt."
Turhia sanoja! Järkeilyn yrityksiä, joita hänen aivojensa oli vaikea
seurata! Oikeastaan hän johtui näiden liian rajujen hermojärkytysten
horjuttamana ajattelemaan ja tuntemaan samoin kuin kaikki ne
sarekilaiset, joiden hän oli nähnyt kuolevan, voipumaisillaan,
kuten hekin, samojen kauhujen puistattamana, samojen painajaisten
ahdistamana, henkisen tasapainonsa häiriytyessä entisajan vaistoista,
muistelmista ja taikauskoisista kuvitteluista, jotka vielä
häämöittivät hänen sielussaan, aina valmiina nousemaan pinnalle.
Keitä olivat ne näkymättömät olennot, jotka häntä vainosivat? Kenen
toimena siis oli hankkia ruumiita Sarekin kolmeenkymmeneen kirstuun?
Kuka tällä tavoin tuhosi onnettoman saaren kaikki asukkaat? Kuka
asui luolissa, kävi määräaikoina poimimassa juhannusyrttejä, käytti
kirvestä ja nuolia ja oli ristiinnaulinnut naiset? Ja mitä kamalaa
tarkoitusta varten? Minkä käsittämättömän suunnitelman mukaan?
Pimeyden henkiä, häijyjä peikkoja, kuolleen uskonnon pappeja, jotka
uhrasivat verenhimoisille jumalilleen miehiä, naisia, lapsia...
"Riittää, riittää! Minä tulen hulluksi!" huudahti hän ääneensä. "Pois
täältä! Minulla ei saa enää olla muuta mielessä kuin päästä pois
tästä hornan kidasta...!"
Mutta näytti siltä, että kohtalo keksi keinoja häntä kiduttaakseen.
Alettuaan etsiä joitakin mahdollisia ruokavaroja hän huomasi
äkkiä isänsä työhuoneessa seinäkomeron taustaan nuppineulalla
kiinnitetyn lehtisen, johon oli piirustettu sama näytelmä kuin
autiosta hökkelistä Maguennocin ruumiin vierestä löydetyssä pienessä
paperirullassa.
Eräällä komeron hyllyllä oli piirustussalkku. Hän avasi sen. Siinä
oli useitakin alkuluonnoksia tästä näytelmästä, nekin punakynällä
piirrettyjä.
Kussakin oli ensimmäisen naisen pään yläpuolella kirjoitus V. d'H.
Yksi oli merkitty nimellä Antoine d'Hergemont.
Hänen isänsä siis oli laatinut Maguennocin paperikäärössä olleen
piirustuksen! Hänen isänsä oli kaikissa näissä luonnoksissa yrittänyt
antaa kidutetulle naiselle yhä täsmällisemmin oman tyttärensä
piirteet!
"Riittää, riittää!" toisteli Véronique. "En tahdo ajatella... En
tahdo miettiä."
Hyvin heikontuneena hän jatkoi hakemistaan, mutta ei löytänyt, millä
olisi tyydyttänyt nälkäänsä.
Hän ei myöskään löytänyt mitään, jolla olisi voinut sytyttää tulta
saaren kärkeen. Ja kuitenkin oli sumu hajaantunut, ja merkit olisi
varmaan huomattu!
Hän yritti hieroa kahta piikiveä toistansa vasten, mutta menetteli
siinä taitamattomasti eikä saanut kipinää.
Kolme päivää hän ylläpiti henkeään vedellä ja raunioista poimituilla
metsämansikoilla. Kuumeisena ja uupumaisillaan hän pillahti usein
itkuun, jolloin melkein joka kerta Kaikki-käy-hyvin äkkiä ilmestyi;
ja hänen ruumiillinen hätänsä oli niin suuri, että häntä suututti
eläin-rukan järjetön nimi; ja hän ajoi sen pois. Kummastunut
Kaikki-käy-hyvin asettui takajaloilleen kauemmaksi ja alkoi uudestaan
veikistellä. Véronique kiukutteli sille, ikäänkuin se olisi ollut
rikollinen ollessaan Françoisin koira.
Pieninkin melu vapisutti häntä kiireestä kantapäähän ja sai hänet
hikoilemaan. Mitä tekivät Suuren tammen olennot? Mitä tietä ne
valmistivat hyökkäystä häntä vastaan? Hän puristi käsivartensa
ruumiinsa ympärille tuntien pöyristystä ajatellessaan joutuvansa
noiden hirviöiden valtaan, eikä hän voinut olla miettimättä, että hän
vielä oli kaunis ja että hänen kauneutensa ja nuoruutensa kenties
yllyttäisi niitä...
Mutta neljäntenä päivänä tuotti suuri toivo hänelle huojennusta. Hän
oli eräästä laatikosta löytänyt melko voimakkaan suurennuslinssin.
Käyttäen hyväkseen kirkasta päiväpaistetta hän kokosi auringonsäteitä
paperiarkille, joka lopuksi leimahti tuleen ja teki mahdolliseksi
sytyttää kynttilän.
Hän piti itseään pelastettuna. Hän oli keksinyt kokonaisen varaston
kynttilöitä, joten hän ensi aluksi saattoi ylläpitää kallista liekkiä
iltaan asti. Kello yhdeltätoista hän läksi lyhty kädessä astumaan
huvimajaa kohti aikoen sytyttää sen tuleen. Ilma oli kirkas, joten
merkki kyllä huomattaisiin rannikolta.
Peläten, että hänet valoineen keksittäisiin, peläten ennen kaikkea
Archignatin sisarusten kaameiden haamujen näkemistä kuun valaistessa
heidän teloituspaikkaansa, hän lähti talosta toista tietä, joka kulki
kauempana vasemmalla näreikön reunustamana. Hän astui levottomin
askelin, varoen kahistelemasta lehtiä ja kolhaisemasta jaloillaan
juuria. Tultuaan majan likelle aukealle kohdalle hän oli niin
uuvuksissa, että täytyi istahtaa. Pää humisi. Hänestä tuntui kuin
olisi sydän kieltäytynyt sykkimästä.
Sieltäkään hän ei vielä voinut eroittaa mestauspaikkaa, mutta
kohotettuaan vastoin tahtoaan silmänsä kukkulalle päin hän luuli
huomanneensa jotakin valkoista vilahtavan. Se liikahti metsikön
sisässä sen käytävän päässä, joka halkaisi puuryhmät siltä puolelta.
Varjo livahti jälleen täydessä valaistuksessa, ja Véronique eroitti
tämän varsin pitkän välimatkan päästäkin, että se oli viittaan
puettu olento, joka pysytteli erillisen ja muita korkeamman puun
keskioksilla.
Hän muisti Archignatin sisarusten sanat:
"Uudenkuun kuudes päivä lähestyy. _Ne_ kiipeävät Suureen tammeen
pyhää misteliä keräämään."
Ja heti hän muisti myöskin eräitä kuvauksia lukemistaan kirjoista
ja isänsä kertomuksista, ja hänestä näytti, että hän oli saapuvilla
eräässä niistä druidilaisista juhlista, jotka lapsuudesta olivat
hänen mielikuvitukseensa tehonneet. Mutta samalla hän tunsi itsensä
niin heikoksi, ettei ollut oikein varma, oliko hän nyt valveilla ja
oliko tämä eriskummainen näytelmä todellinen. Neljä muuta valkoista
hahmoa ryhmittyi puun juurelle, ja ne kohottivat käsivartensa
ikäänkuin vastaanottaakseen putoavia lehtiä. Sieltä ylhäältä välähti.
Pääpapin kultasirppi oli leikannut mistelitupsun.
Sitten pääpappi laskeutui tammesta maahan, ja nuo viisi hahmoa
livahtivat käytävää pitkin, kiersivät metsänsyrjän ja ilmestyivät
töyrään huipulle.
Véronique, joka ei voinut heistä hellittää tuijottavia silmiään,
kurkotti päätänsä ja näki puihin ripustetut kolme ruumista.
Etäältä katsoen olivat hilkkojen mustat siivet korppien näköisiä.
Hahmot pysähtyivät uhrien eteen ikäänkuin suorittaakseen jonkin
käsittämättömän uskonnollisen tempun. Vihdoin erkaantui pääpappi
joukosta ja pitäen mistelinoksaa kädessään laskeutui rinnettä pitkin
sitä paikkaa kohti, jossa sillan ensimmäinen arkku vielä törrötti.
Véroniquea huimasi. Hänen epävarma katseensa, jonka edessä esineet
näkyivät tanssivan, kiintyi sirpin säteilevään välkkeeseen sen
heiluessa pääpapin rinnalla hänen pitkän valkoisen partansa
alapuolella. Mitä hän aikoi? Hyvä, että siltaa ei enää ollut.
Véronique vääntelihe tuskasta. Hänen polvensa eivät häntä enää
kannattaneet. Hän laskeutui maahan ja tuijotti yhä pelottavaan näkyyn.
Kuilun partaalle pääpappi pysähtyi taas muutaman silmänräpäyksen
ajaksi. Sitten hän ojensi misteliä kantavan käsivartensa ja pitäen
edessään pyhää kasvia ikäänkuin taikakalua, joka hänen tahdostaan
muutti luonnon lait, hän astahti eteenpäin kuilun ylle.
Ja hän käveli tyhjyyden halki valkoisena kuutamossa.
* * * * *
Mitä nyt tapahtui, sitä ei Véronique tiennyt, eikä hän voinut edes
tietää, oliko mitään todella tapahtunut vai oliko hän joutunut
harhanäkemyksen uhriksi, tai millä hetkellä näiden kummallisten
juhlamenojen kestäessä tuo harhanäky oli hänen heikontuneissa
aivoissaan alkanut.
Silmät ummessa hän odotteli tapauksia, joita ei tullut ja joita
hän muuten ei yrittänytkään edeltäpäin kuvitella. Mutta hänellä
oli muita, oleellisempia huolia. Lyhtyyn suljettu kynttilä alkoi
sammua. Sen hän huomasi, eikä hän kuitenkaan voinut ryhtyä mihinkään
toimiin tai palata taloon. Ja hän ajatteli, että jollei aurinko taas
muutamaan päivään näyttäytyisi, hän ei voisi sytyttää merkkiroviota
ja olisi silloin hukassa.
Hän alistui kohtaloonsa taisteluun väsyneenä ja tietäen olevansa
jo edeltäpäin tuomittu joutumaan tappiolle tässä epätasaisessa
kamppailussa. Ainoa sietämätön ratkaisu olisi ollut joutua vangiksi.
Mutta miksi ei antautua kuolemaan, joka väijyi häntä nälällä ja
uuvutuksella? Jos kärsii, täytyy tulla hetki, jolloin kärsimys
lievenee, ja silloin saisi melkein tietämättään siirtyä liian
julmasta elämästä siihen raukenemiseen, jota hän vähitellen alkoi
toivoa.
"Niin, juuri niin..." mutisi hän, "lähteä Sarekista tai kuolla,
melkein samantekevää! Pois minun on täältä päästävä."
Lehtien kahina sai hänet avaamaan silmänsä. Kynttilän liekki sammui.
Mutta lyhdyn takana istui Kaikki-käy-hyvin, huitoen etukäpälillään
ilmassa.
Véronique näki, että sillä oli kaulassa nauhaan kiinnitetty kimppu
korppuja.
"Kerrohan minulle elämäntarinasi, poloinen Kaikki-käy-hyvin", virkkoi
Véronique seuraavana aamuna, sittenkun oli hyvin levännyt kamarissaan
priiorintalossa, "sillä minä en tosiaan usko, että sinä omin ehdoin
olit hakenut ja toit minulle ruokaa. Ehkä se oli sattuma? Sinä
kuljeskelit siellä päin. Kuulit minun itkevän ja tulit. Mutta ken
oli sitonut sen korppumytyn kaulaasi? Onko meillä siis Sarekissa
ystävä, joka pitää meistä huolta? Miksi hän ei näyttäydy. Puhu,
Kaikki-käy-hyvin."
Hän hyväili kunnon elukkaa ottaen sen syliinsä ja sanoi sille vielä:
"Ja kelle olit aikonut ne korput? Isännällesi Françoisille vai
Honorinelleko? Ei. Ehkä siis herra Stéphanelle?"
Koira heilutti häntäänsä ja kääntyi ovea kohti. Se näkyi tosiaan
ymmärtävän. Véronique seurasi sitä Stéphane Marouxin huoneeseen asti.
Kaikki-käy-hyvin pujahti opettajan sängyn alle.
Siellä oli kolme muuta korppulaatikkoa, kaksi pakettia kaakaota
ja kaksi säilykerasiaa. Ja kaikkien näiden kääröjen rihma päättyi
leveään silmukkaan, josta eläimen siis oli täytynyt pujottaa päänsä.
"Mitä tuo merkitsee?" ihmetteli Véronique. "Sinähän ne olet sinne
haalinut? Mutta kuka ne oli sinulle antanut? Meillä on siis
todellakin saarella ystävä, joka meidät tuntee, joka tuntee Stéphane
Marouxin? Voitko opastaa minut sen ystävän luo? Varmaankin hän asuu
tässä osassa saarta, koska se ei ole yhteydessä toisen puoliskon
kanssa ja koska sinä et ole voinut sinne mennä?"
Véronique mietti. Mutta samalla kun hän oli nähnyt koiran sinne
viemät ruokavarat, oli hän löytänyt sängyn alta myöskin pienen
kankaisen matkalaukun, ja hän oli utelias tietämään, miksi Stéphane
Maroux oli laukun sinne piilottanut. Hän katsoi oikeudekseen sen
avata ja hankkia sieltä tietoja siitä, mitä osaa opettaja näytteli
ja millainen hän oli luonteeltaan; ehkä selviäisi jotakin hänen
menneisyydestäänkin ja hänen suhteestaan herra d'Hergemontiin ja
Françoisiin.
"Niin", tuumi hän, "minulla on siihen oikeus, jopa vaatii sitä
velvollisuutenikin".
Epäröimättä hän mursi heikon lukon saksilla.
Laukku ei sisältänyt muuta kuin kuminauhalla suljetun muistikirjan.
Mutta tuskin hän oli avannut sen kannen, kun hän joutui perin
hämilleen. Ensimmäisellä sivulla oli hänen valokuvansa tyttövuosilta
ja siinä hänen täydellinen omakätinen nimikirjoituksensa ja omistus:
_Ystävälleni Stéphanelle_.
"En käsitä... en käsitä..." jupisi hän. "Muistan hyvin tämän
valokuvan... lienen ollut silloin kuusitoistavuotias... Mutta kuinka
olin tullut sen hänelle antaneeksi? Tunsinko minä siis hänet?"
Halukkaana tietämään enemmän Véronique luki seuraavalta sivulta näin
kuuluvan alkulauseen tapaisen:
"Véronique, minä tahdon elää teidän silmäinne edessä. Otan
kasvattaakseni poikaanne, jota minun pitäisi inhota, koska
hän on toisen miehen lapsi, ja jota kuitenkin rakastan, koska
hän on teidän. Teen sen siksi, että elämäni olisi täydessä
sopusoinnussa sen salaisen tunteen kanssa, joka sitä jo kauan on
hallinnut. En epäilekään, että te jonakin päivänä jälleen palaatte
äidinpaikallenne. Sinä päivänä te tulette ylpeäksi Françoisista. Olen
silloin hävittänyt hänestä kaikki, mikä saattanee olla isän perintöä,
ja kehittänyt hänessä kaikki ne jalot ja arvokkaat ominaisuudet,
jotka hän on saanut teiltä. Se on kyllin suuri päämäärä uhrautuakseni
siihen sieluineni ruumiineni. Teen sen ilomielin. Teidän hymystänne
saan kerran palkkioni."
Kummallinen liikutus täytti Véroniquen sydämen. Tyynempi valo
kirkasti nyt hänen elämäänsä, ja tämä uusi salaisuus, jota hän
ei voinut käsittää enempää kuin muitakaan, oli ainakin lempeä ja
lohtuisa, kuten Maguennocin kukat.
Sitten hän selaillen lehtiä sai päivä päivältä olla mukana
poikansa kasvatuksessa. Hän näki oppilaan edistyksen, opettajan
menettelytavat. Oppilas oli herttainen, älykäs, ahkera, täynnä
hyvää tahtoa, hellä ja tuntehikas, samalla sekä omaperäinen että
harkitseva. Opettaja oli sydämellinen ja kärsivällinen, ja häntä
kannusti jokin syvä tunne, joka ilmeni joka riviltä.
Ja vähitellen kasvoi innostus jokapäiväisen tunnustuksen ohella ja
lausuttiin ilmi yhä vähemmän varoen.
"François, rakas poikani -- voinenhan häntä niin nimittää? --
François, äitisi elää uudestaan sinussa. Sinun puhtaat silmäsi ovat
yhtä kirkkaat kuin hänen. Sinun sydämesi on vakava ja vilpitön
kuin hänen. Sinä et tiedät pahasta; ja voisipa melkein sanoa, että
et tiedä hyvästä, se kun yhtyy niin välittömästi sinun suloiseen
luonteeseesi..."
Päiväkirjassa oli mainittu muutamia lapsen velvollisuuksia, jolloin
hän puhui tämän äidistä intohimoisen hellästi ja samalla sitkeästi
toivoen, että ennen pitkää saisi hänet jälleen tavata.
"Me tapaamme hänet, François", lisäsi Stéphane, "ja silloin sinä
käsität paremmin, mitä kauneus on, mitä valo ja elämäntenho,
millaista katselemisen ja ihailemisen ilo."
Sitten seurasi kaskuja Véroniquesta, pieniä yksityistapauksia,
joita hän kaikkia ei itsekään muistanut tai jotka luuli vain yksin
tietävänsä.
Eräänä päivänä Tuileries-palatsissa -- hän oli silloin
kuusitoistavuotias -- kerääntyi piiriksi hänen ympärilleen joukko
ihmisiä, jotka katselivat ja ihmettelivät hänen kauneuttansa. Hänen
ystävättärensä nauroivat onnellisina, kun häntä ihailtiin...
-- Kun avaat hänen oikean kätensä, François, näet siinä kämmenen
keskellä pitkän vaalean arven. Hyvin nuorena tyttönä hän lävisti
kätensä piikkilanka-aidassa...
Mutta viimeiset sivut eivät olleet kirjoitetut lasta varten, eikä
tämä suinkaan ollut saanut niitä lukeakaan. Rakkaus ei niissä enää
verhoutunut ihaileviin lauseisiin, vaan esiintyi peittelemättä,
palavana, ylevänä, murheellisena, toivosta väristen, vaikka aina
kunnioittavana.
Véronique sulki päiväkirjan. Hän ei voinut enää lukea.
"Niin, niin, minä myönnän sen, Kaikki-käy-hyvin", jupisi hän koiran
jo veikistellessä, "niin, silmiäni kostuttavat kyyneleet. Niin
vähän naisellinen kuin lienenkin, sanon sinulle, mitä en sanoisi
kellekään, että olen syvästi liikutettu. Koetanpa muistella sen
miehen tuntemattomia kasvoja, joka minua näin rakastaa... Joku
lapsuudenystävä, jonka ujoa lempeä en ole aavistanut ja jonka
nimikään ei ole piirtynyt muistiini..."
Hän veti koiran luokseen.
"Kaksi kelpo sydäntä, eikö niin, Kaikki-käy-hyvin? Ei opettaja
enempää kuin oppilaskaan ole syyllinen niihin hirmutöihin, jotka
olen nähnyt heidän tekevän. Jos he ovat täkäläisten vihollistemme
rikostovereita, niin he ovat toimineet vastoin tahtoaan ja
tietämättään. Minä en voi uskoa taikajuomiin, en loihtuihin enkä
sellaisiin yrtteihin, jotka vievät ihmiseltä järjen. Mutta tässä on
sittenkin jotakin omituista, eikö niin, haukkuseni? Eihän lapsi, joka
viljeli tätyruohoja Kukkakalmistossa ja piirsi sanat 'Äidin kukka',
voine olla rikollinen, ja kai Honorine oli oikeassa puhuessaan
mielipuolisuuden puuskasta? Ja poika palaa minua etsimään, eikö
totta? Stéphane ja hän palaavat...?"
Kului rauhoittavia tunteja. Véronique ei enää ollut yksin elämässä.
Nykyisyys ei häntä enää pelottanut, ja hän uskoi tulevaisuuteen.
Seuraavana aamuna hän sanoi koiralle, jonka hän oli sulkenut
huoneeseen, jottei se livistäisi hänen luotaan:
"Nyt, miekkoseni, sinä saat minua opastaa. Minnekö? No, sen
tuntemattoman ystävän luo, joka lähetteli ruokatarpeita Stéphane
Marouxille. Lähdetään!"
Kaikki-käy-hyvin odottikin vain Véroniquen suostumista. Se harppasi
sille puolen niittyä, joka kohosi muistopatsaalle päin, ja pysähtyi
puolitiehen. Véronique saavutti sen. Se kääntyi oikealle ja lähti
polkua pitkin, joka vei likelle rantakallion syrjää sekasotkuiseen
raunioröykkiöön. Uusi pysähdys.
"Tässäkö se on?" kysäisi Véronique.
Koira painautui maahan. Sen edessä oli kahden toisiaan vasten
nojaavan ja samalla murattivaipalla verhotun kivimöhkäleen juurella
karhunmaarama-tiheikkö, jonka alta avautui pieni kaniininkolon suuta
muistuttava käytävä. Kaikki-käy-hyvin pujahti siitä sisään, katosi
näkyvistä ja palasi sitten etsimään Véroniquea, jonka täytyi käydä
noutamassa talosta vesuri raivatakseen pois piikkiset pensaat.
Puolen tunnin päästä hänen vihdoin onnistui paljastaa ensimmäinen
askelma portaista, joita pitkin hän hapuillen laskeutui alaspäin,
Kaikki-käy-hyvin edellään. Koira opasti hänet pitkään tunneliin. Se
oli hakattu tiiviiseen kallioon, ja pienet aukot valaisivat sitä
oikealta puolelta. Hän kohotti päätänsä ja huomasi, että näistä
aukoista näki merelle.
Sitten hän käveli kymmenen minuuttia ja astui sitten uusia portaita
alaspäin. Tunneli kapeni. Aukot, jotka kaikki olivat suunnatut
taivasta kohti, kaiketikin siksi, että niitä ei voitaisi nähdä
alhaalta, valaisivat nyt oikealta ja vasemmalta. Silloin Véronique
käsitti, kuinka Kaikki-käy-hyvin voi päästä saaren toiseen osaan.
Maanalainen käytävä seurasi kapeaa kalliorihmaa, joka yhdisti
entisen luostarialueen Sarekin pääsaareen. Kummaltakin puolen
loiskivat aallot kallioita vasten. Sitten noustiin porrasaskelmia
myöten Suuren tammen kummun alle. Siellä ylhäällä haarautui käytävä.
Kaikki-käy-hyvin valitsi tunnelin oikeanpuolisen haaran, joka yhä
kulki läheltä meren rantaa.
Tuli vielä vastaan kaksi muuta tietä, molemmat hämäriä. Saaren sisään
oli siis puhkaistu näkymättömiä yhdysreittejä, ja Véroniquen sydäntä
kouristi hänen ajatellessaan, että hän nyt läheni sitä osaa, jota
Archignatin sisaret olivat maininneet vihollisten alueeksi. Oltiin
näet saapumassa Mustiennummien alle.
Kaikki-käy-hyvin tepsutti hänen edellään kääntyen tuon tuostakin
vilkaisemaan taaksensa.
Véronique virkkoi hiljaa:
"Niin, niin, miekkoseni, tulenhan minä, ja ole varma, etten pelkää.
Sinä johdat minut ystävän luo, joka on sieltä löytänyt turvapaikan...
Mutta miksei hän ole lähtenyt piilostaan? Mikset sinä ole ollut
oppaana _hänelle_?"
Käytävä oli kaikkialla samanlaista; se oli hakattu erä erältä,
holvi oli pyöristetty ja lattiana hyvin kuiva graniittipohja. Aukot
tuulettivat sitä riittävästi. Seinissä ei ollut mitään merkkiä, ei
mitään jälkeä. Joskus pisti esille mustan piikiven kärki.
"Sielläkö?" sanoi Véronique koiralle, joka oli pysähtynyt. Jatkumatta
pitemmälle laajeni tunneli kammioksi, johon pienemmästä ikkunasta
siivilöityi niukalta valoa.
Kaikki-käy-hyvin näytti epäröivän. Se kuunteli korvat pystyssä,
seisoen käpäliensä varassa tunnelin perimmäistä seinää vasten.
Véronique huomasi, ettei seinä siltä kohtaa ollut koko pituudeltaan
kallion graniittia, vaan tehty sementillä yhteen liitetyistä
erisuuruisista kivistä. Työ oli ilmeisesti toiselta, varmaankin
myöhemmältä aikakaudelta. Oli rakennettu varsinainen muuri sulkemaan
tunnelia, joka kaikesta päättäen jatkui sen toisella puolen.
"Sielläkö siis?" toisti Véronique.
Mutta hän ei ehtinyt sanoa enempää. Hän oli kuullut tukahdutetun
ihmisäänen.
Hän lähestyi muuria ja säpsähti hetkisen päästä. Ääni oli käynyt
kuuluvammaksi. Sanat tulivat selvemmiksi. Joku lauloi, ääni oli
lapsen, ja hän eroitti seuraavat säkeet:
Ja sanoi äiti niin,
kun tuuti nukuksiin:
"Et itkeä sä saa,
se kiusaa Maariaa..."
"Sama laulu... juuri sama..." mutisi Véronique.
Sitä oli Honorinekin Beg-Meilissä hyräillyt. Kukahan sitä nyt lauloi?
Joku saarelle jätetty lapsiko? Joku Françoisin ystävä?
Ja ääni jatkoi:
"Kun lapsi hymyilee,
niin Neitsyt iloitsee.
Ja kädet ristissä
rukoile Neitsyttä..."
Viime sanoja seurasi hiljaisuus, jota kesti muutaman minuutin.
Kaikki-käy-hyvin näkyi kuuntelevan yhä tarkkaavaisemmin, ikäänkuin
jotakin sille tuttua olisi tulossa.
Ja tosiaankin kuului juuri siltä kohdalta, missä se seisoi,
heikkoa kolinaa, ikäänkuin olisi varovaisesti siirrelty kiviä.
Kaikki-käy-hyvin heilutti hurjasti häntäänsä ja haukkui niin
sanoaksemme sisällisesti, viisaana eläimenä, joka käsittää, kuinka
vaarallista on katkaista äänettömyys. Ja äkkiä liikahti kivi koiran
pään yläpuolella. Se vedettiin sisäänpäin, ja nyt siinä oli riittävän
iso aukko.
Yhdellä kiepahduksella hyppäsi Kaikki-käy-hyvin aukkoon, venytti
ruumistansa ja autellen itseään takakäpälillään ryömi kiemurrellen
sisään ja katosi sinne.
"Kah, siinä on herra Kaikki-käy-hyvin!" virkkoi lapsen ääni. "Kuinka
herra Kaikki-käy-hyvin jaksaa ja miksei hän eilen tullut isäntäänsä
tervehtimään? Tärkeitä hommiako? Kävelylläkö Honorinen kanssa? Ah,
jos sinä osaisit puhua, vanha veikkoseni, niin mitä kaikkea sinulla
olisikaan kerrottavana. Ja nyt aluksi..."
Rajusti sykkivin sydämin oli Véronique polvistunut muuria vasten.
Kuuliko hän sieltä poikansa äänen? Tuliko hänen otaksua, että
François oli palannut saarelle ja lymynnyt? Turhaan hän yritti nähdä.
Seinä oli paksu, ja sitä lävistävässä aukossa oli mutka. Mutta kuinka
selvästi eroittivatkaan hänen korvansa jokaisen lausutun tavun,
jokaisen äänenväreen!
"Sanoppas", jatkoi lapsi, "miksi Honorine ei tule minua vapauttamaan?
Miksi et sinä opasta häntä tänne? Minuthan sinä kyllä löysit... Ja
isoisä on varmaan levoton viipymisestäni...? Mutta kylläpä tämä onkin
seikkailu! Etkö sinä yhäkään muuta mieltäsi, vanha veikko, häh?
Kaikki käy hyvin, eikö niin? Kaikki käynee paremmin ja yhä paremmin?"
Véronique ei käsittänyt. Hänen poikansa -- sillä hän ei voinut muuta
ajatella kuin että se oli François -- hänen poikansa puhui kuin ei
olisi tiennyt mitään siitä, mitä oli tapahtunut. Oliko hän siis
unohtanut? Eikö hänellä ollut säilynyt mitään muistoa mielenhäiriössä
tehdyistä hirmutöistä?
"Niin, se oli satunnainen mielenhäiriö", ajatteli Véronique
itsepintaisesti. "Hän oli hulluna. Honorine ei erehtynyt... Poika oli
hulluna... Ja hänen järkensä on palannut. Ah, François... François..."
Hän kuunteli, koko olento jännityksessä ja sielussaan vavisten,
sanoja, jotka saattoivat tuottaa hänelle niin suurta iloa tai niin
paljon lisätä hänen epätoivoansa. Pimeys oli laskeutuva hänen
ympärilleen entistä tiheämpänä ja raskaampana tai päivä koittava
tässä loppumattomassa yössä, jonka hämärässä hän jo viisitoista
vuotta oli kamppaillut.
"Niin, niin", jatkoi lapsi, "olemmehan yhtä mieltä siitä, että
kaikki käy hyvin. Mutta kah, olisin tavattomasti hyvilläni, jos
voisit sen minulle pätevästi todistaa. Ensiksikään ei mitään uutisia
isoisästä eikä Honorinesta, kaikista sanomista huolimatta, joita
olen sinulle antanut heille vietäviksi; toiseksi, ei mitään uutisia
Stéphanestakaan, ja se minua huolestuttaa. Missä hän on? Mihin hänet
on suljettu? Eikö hän näänny nälkään? No, Kaikki-käy-hyvin, vastaa,
mihin veit korput toissa päivänä...? Mutta mikä sinun on? Näytät niin
miettiväiseltä... Mitä sinä sieltä katselet? Aiotko lähteä? Et? No
mitä sitten?"
Lapsi keskeytti puheensa. Sitten hän hetkisen päästä virkkoi
hiljaisemmalla äänellä:
"Oletko sinä tullut jonkun seurassa...? Muurin takana taitaa olla
joku?"
Koira haukahti käheästi. Sitten seurasi pitkä äänettömyys, jonka
kestäessä François lienee kuunnellut samoin kuin koirakin.
Véroniquen liikutus oli niin voimakas, että hänen mielestään
Françoisin täytyi kuulla hänen sydämensä sykkivän.
Poika kuiskasi:
"Sinäkö se olet, Honorine?"
Uusi äänettömyys. Ja hän toisti:
"Niin, sinä siellä varmaan olet... minä kuulen hengityksesi... Miksi
et vastaa?"
Véronique hätkähti. Hän oli näkevinään eräitä valonpilkahduksia, kun
oli kuullut Stéphanen olevan vangittuna. Siis varmaankin vihollisen
uhrina, kuten François, ja hänen mielessään välähteli hämäriä
otaksumia. Ja kuinka hän olisi voinut vastustaa tuota vetoavaa ääntä?
Hänen poikansa kysyi häntä... hänen poikansa!
"François... François..." änkytti hän.
"Oh", kuului seinän takaa, "johan vastataan... kyllähän sen tiesin...
Sinä olet siellä, Honorine?"
"Ei, François", vastasi Véronique.
"Kuka sitten?"
"Minä olen Honorinen ystäviä."
"Minä en kai tunne teitä?"
"Et... mutta minä olen ystäväsi."
Nuorukainen epäröitsi. Epäilikö hän?
"Miksei Honorine ole tullut mukananne?"
Véronique ei odottanut tätä kysymystä, mutta käsitti heti, että jos
otaksumat, joita hän väkisinkin teki, olivat oikeat, niin lapselle ei
vielä voinut sanoa totuutta.
Hän selitti siis:
"Honorine palasi matkalta ja lähti taas."
"Minua etsimäänkö?"
"Niin juuri, niin", vastasi Véronique innokkaasti. "Hän arveli,
että sinut oli väkivalloin viety pois Sarekista, samoin kuin
opettajasikin."
"Entä isoisä?"
"Lähtenyt myöskin ja hänen seurassaan kaikki saaren asukkaat."
"Ah, aina vain se ruumisarkkujen ja ristien tarina!?"
"Niin se on. Ne luulivat, että sinun katoamisesi oli onnettomuuksien
alkuna, ja pelko pakotti heidät lähtemään."
"Entä te, madame?"
"Minä olen jo kauan tuntenut Honorinen. Tulin hänen kanssaan
Pariisista levätäkseni Sarekissa. Minulla ei ole mitään syytä täältä
lähteä. Kaikki nuo taikaluulot eivät minua pelota."
Lapsi vaikeni. Näiden vastausten epätodenmukaisuus ja riittämättömyys
ei varmaankaan jäänyt häneltä huomaamatta, ja hänen epäluulonsa
kasvoi. Sen hän vilpittömästi tunnustikin.
"Kuulkaahan, madame, minun täytyy teille sanoa jotakin. Olen ollut
jo kymmenen päivää suljettuna tähän luolaan. Ensimmäisinä päivinä ei
näkynyt eikä kuulunut ketään. Mutta toissapäivästä asti avautuu joka
aamu pieni luukku ovessani, ja siitä pistäytyy sisään naisenkäsi,
joka uudistaa juomaveteni. Naisenkäsi... Eikö siis..."
"Arvelet siis, että se nainen olen minä?"
"Niin, sitä minun täytynee arvella."
"Tuntisitko sen naisen käden?"
"Tuntisin kyllä, se on kuiva ja laiha, ja käsivarsi kellervä."
"Kas tuossa minun käteni", virkkoi Véronique. "Se mahtuu samasta
kolosta kuin Kaikki-käy-hyvin."
Hän kääri hihansa ylös ja taivuttaen paljasta käsivarttaan saikin sen
helposti työnnetyksi sisäpuolelle.
"Oh", virkkoi François heti, "tämä ei ole näkemäni käsi!"
Ja hän lisäsi aivan hiljaa:
"Kuinka tämä käsi on kaunis!"
Äkkiä Véronique tunsi, että poika otti sen nopealla liikkeellä
omaansa, huudahtaen:
"Oi, onko se mahdollista, onko se mahdollista!"
Hän oli kääntänyt käden, harittanut sormet, jotta kämmen tuli hyvin
näkyviin, ja äännähti:
"Arpi! Se on tuossa... aivan vaalea..."
Silloin valtasi Véroniquen suuri huumaava liikutus. Hän muisti
päiväkirjan, jota Stéphane Maroux oli pitänyt, ja muutamia hänen
siihen merkitsemiään yksityiskohtia, jotka Françoisin oli täytynyt
lukea. Yksi noista seikoista oli tämä arpi, joka oli muistona
vanhasta varsin vakavasta haavasta.
Hän tunsi lapsen huulien painautuvan käteensä, ensin hiljaa, mutta
sitten intohimoisen kiihkeästi ja kyyneltulvin; ja hän kuuli hänen
änkyttävän:
"Oi, äiti... rakas äiti... minun rakas äitini!"