Äkkiä muuttui Véroniquen mielentila. Yhtä paljon kuin hän kaikin
voimin pakeni vaaran uhkaa, joka hänelle näkyi koituvan kamalasta
menneisyydestä, yhtä päättäväisesti hän tahtoi kulkea eteensä
avautuvan pelottavan tien loppuun.
Tämä mielenmuutos johtui siitä, että hänestä tuntui kuin pimeydessä
olisi leimahtanut pieni valon välähdys. Hän käsitti äkkiä sen muutoin
varsin yksinkertaisen seikan, että nuoli osoitti suuntaa ja että
kymmenen numeron täytyi olla kymmenes sarjassa, joka viitoitti tietä
määräpaikasta toiseen.
Oliko se jonkun tekemä merkki toisen henkilön askelien opastamiseksi?
Vähät siitä! Tärkeintä oli, että siinä oli johtolanka, joka voisi
auttaa Véroniquea selvittämään sen mielenkiintoisen ongelman,
kuinka hänen tyttövuosiensa aikainen nimimerkkinsä esiintyi näin
traagillisten asianhaarain vyyhdissä.
Faouëtista lähetetyt kärryt saavuttivat hänet. Hän nousi niihin ja
käski ajomiehen ajaa hyvin verkalleen Rospordenia kohti.
Hän ehti sinne päivällistä syömään, eivätkä hänen aavistuksensa
olleetkaan pettäneet. Kahdesti hän oli tienristeyksessä taas nähnyt
nimipiirroksensa ja sen alla numerot 11 ja 12.
Véronique jäi yöksi Rospordeniin ja jatkoi seuraavana päivänä
tutkimuksiaan.
Numero 12, jonka hän keksi erään hautuumaan kiviaidasta, opasti
hänet Concarneaun tielle, ja hän oli jo sinne saapumassa eikä ollut
huomannut muita kirjoituksia.
Hän arveli siis erehtyneensä, kääntyi takaisin ja hukkasi päiväkauden
turhaan etsiskelyyn.
Vasta seuraavana päivänä opasti hänet hyvin himmentynyt numero
13 Fouesnantiin päin. Hän poikkesi siis entiseltä suunnaltaan
seuratakseen yhä merkkien mukaan kyläteitä, joilla hän kerran
eksyikin.
Vihdoin hän neljä päivää senjälkeen, kun oli jättänyt Faouëtin, sai
meren näkyviinsä, saapuen Beg-Meilin laajalle rantamalle.
Hän vietti kaksi yötä kylässä saamatta minkäänlaista vastausta
kysymyksiin, joita hän tosin tekikin varovaisesti. Vihdoin hän
eräänä aamuna, harhailtuaan rannikkoa leikkelevien, puoliksi veden
peittämien kallioiden keskellä ja puita ja pensaita kasvavalla
matalalla törmällä, joka on meren rajana, keksi kahden karsitun
tammen välistä turpeista ja oksista kyhätyn kojun, jota kaiketi
tullimiehet olivat käyttäneet. Pieni muinaiskelttiläinen hautakivi,
_menhir_, seisoi sen ovella. Tämän hautakiven kyljessä oli numerolla
17 merkitty nimipiirros.
Ei mitään vasamaa. Alapuolella pelkkä piste. Siinä kaikki.
Risumajassa oli kolme särjettyä pulloa ja tyhjiä säilykelaatikoita.
"Tässä siis on päämäärä", ajatteli Véronique. "Täällä on syöty --
ehkä edeltäpäin tuotuja ruokavaroja."
Sitten hän huomasi, että vähän matkan päässä pienen, lähikallioiden
keskelle näkinkengän tavoin kaartuvan lahden rannassa keinui pieni
avonainen alus, petroolilla käypä vene, jonka moottori näkyi.
Ja hän kuuli kylästä päin tulevia ääniä -- miehen ja naisen äänen.
Siltä kohtaa, missä hän seisoi, ei ensiksi voinut nähdä muuta kuin
jokseenkin iäkkään miehen, joka kantoi sylissään viittä, kuutta
pussillista ruokatarpeita, piirakaisia ja kuivia vihanneksia. Ne hän
laski maahan sanoen:
"Teiltä kävi matka siis onnellisesti, matami Honorine?"
"Erinomaisesti."
"Ja missä te sitten kävitte?"
"No Pariisissa... kahdeksan päivää poissa... isäntäni asioilla..."
"Oletteko mielissänne, kun pääsette takaisin kotiin?"
"Totta kai."
"Ja näette, matami Honorine, että veneenne on samassa paikassa. Joka
päivä olen käynyt sitä tarkastamassa. Tänä aamuna siitä vihdoin
poistin purjeen. Yhäkö se kelluu hyvin?"
"Mainiosti."
"Te olettekin reipas luotsi. Niin, matami Honorine, kuka olisi
luullut, että te kelpaisitte siihen toimeen?"
"Sota opettaa. Kaikki saaremme nuoret miehet ovat lähteneet, toiset
käyvät kalastamassa. Eikä ole enää höyrylaivavuoroja kahdesti kuussa,
kuten entiseen aikaan. Minä käyn siis asioilla."
"Entä öljy..."
"Sitä on varastossa. Ei mitään hätää siinä suhteessa."
"No niin, tässä siis eroamme, matami Honorine. Tarvitseeko minun
auttaa lastauksessa?"
"Ei maksa vaivaa, teillähän on kiire."
"No, me eroamme siis", toisti ukko. "Näkemiin, matami Honorine. Minä
valmistan kääröt edeltäpäin."
Ja hän lähti, mutta huusi vähän kauempaa:
"Varokaa sentään niitä salakareja, jotka ympäröivät riivattua
luotoanne. Sillä on tosiaan niiden vuoksi paha maine! Ei sitä suotta
nimitetä kolmenkymmenen ruumisarkun saareksi. Onnea matkalle!"
Hän hävisi kallion taakse.
Véronique oli säpsähtänyt. Kolmekymmentä ruumisarkkua! Samat sanat,
jotka hän oli nähnyt kauhean piirustuksen sivulla!
Hän kurkotti katsomaan. Nainen astuikin jo ripeästi venettä kohti ja
laskettuaan siihen vielä uusia ruokatarpeita kääntyi ympäri.
Véronique näki silloin hänen kasvonsa.
Hän oli puettu bretagnelaiseen kuosiin, ja päässä oli kahdella
mustalla samettisiivellä varustettu hilkka.
"Oh! Sama päähine kuin piirustuksessa", mutisi Véronique räpsähtäen.
"Kolmen ristiinnaulitun naisen päähine...1"
Bretagnetar näytti noin nelikymmenvuotiaalta. Hänen tarmokkaat,
päivänpolttamat ja pakkasen puremat kasvonsa olivat luisevat ja
jäykkäpiirteiset, mutta niitä elähdytti kaksi suurta, mustaa,
älykästä ja lempeää silmää. Hänen povellaan riippuivat raskaat
kultaketjut. Samettiliivit puristivat häntä tiukasti.
Hän hyräili hiljaa, samalla kun kantoi tavaroitansa ja sovitteli
niitä veneeseen. Silloin hänen täytyi polvistua isolle kivelle,
jota vasten vene oli kiinnitetty. Lopetettuaan puuhansa hän katseli
taivaanrantaa, jolla leijaili mustia pilviä. Ne eivät kuitenkaan
näkyneet häntä huolestuttavan, ja veneen kiinnitysköyttä päästäessään
hän yhä jatkoi lauluansa, mutta nyt niin äänekkäästi, että Véronique
saattoi eroittaa sanat. Se oli yksitoikkoinen, tasapoljentoinen
kehtolaulu, jota liritellessään hän hymyili ja paljasti kauniit
valkoiset hampaansa.
Ja sanoi äiti niin,
kun tuuti nukuksiin:
"Et itkeä sä saa,
se kiusaa Mariaa.
Kun lapsi hymyilee,
niin Neitsyt iloitsee.
Ja kädet ristissä
rukoile Neitsyttä..."
Hän ei ehtinyt laulaa loppuun asti. Véronique seisoi hänen edessään,
kasvot kiristyneinä ja kalmankalpeina.
Hämmästyneenä bretagnetar sammalsi:
"Mitä ihmettä tämä on?"
Véronique sanoi vapisevalla äänellä:
"Kuka teille on opettanut sen laulun?... Mistä te olette sen
saanut?... Äitini lauloi sitä usein... se on hänen kotiseutunsa,
Savoijan, lauluja... Enkä ole koskaan kuullut sitä... hänen
kuolemansa jälkeen... Siksi... tahdon... tekisi mieleni..."
Hän vaikeni. Bretagnetar katseli häntä ääneti, ällistyneenä,
ikäänkuin hänkin olisi ollut kysymäisillään jotakin.
"Kuka sen on teille opettanut?" toisti Véronique.
"Joku muualla", vastasi vihdoin matami Honorineksi mainittu.
"Missä muualla?"
"Saarellani."
Véronique kysyi ikäänkuin aavistaen pahaa:
"Kolmenkymmenen ruumisarkunko saarella?"
"Siksihän sitä sanotaan. Sen nimi on Sarek."
He silmäilivät yhä toisiaan sellaisella katseella, jossa oli uhmaa,
mutta samalla suurta uteliaisuutta ja puhumisen tarvetta. Ja silloin
he myöskin molemmat tunsivat, etteivät olleet toistensa vihollisia.
Véronique keskeytti äänettömyyden sanoen: "Suokaa anteeksi, mutta on,
nähkääs, muutamia niin huolestuttavia asioita..."
Bretagnetar kohautti päätänsä hyväksyvään tapaan, ja Véronique jatkoi:
"Niin huolestuttavia, niin järkyttäviä... Ette aavistakaan, miksi
olen tullut tänne. Minun täytyy se sanoa teille. Ainoastaan te
voitte minulle selittää... Katsokaas... sattuma -- aivan pieni
sattuma, ja oikeastaan kaikki johtuu siitä -- sai minut tulemaan
Bretagneen ensi kertaa elämässäni, ja minä näin täällä maantien
vieressä vanhan aution hökkelin ovessa tyttönimeni alkukirjaimet,
nimipiirroksen, jota en enää ole käyttänyt neljään-, viiteentoista
vuoteen. Jatkaessani matkaani keksin vielä useitakin kertoja saman
nimikirjoituksen, ja siihen oli aina pantu eri järjestysnumero, ja
niin jouduin tänne Beg-Meilin rannikolle ja juuri tälle kohtaa, joka
siis oli jonkun suunnitteleman ja kulkeman reitin päätepisteenä...
Mutta kuka tuo henkilö on ollut, sitä en tiedä."
"Onko teidän nimikirjoituksenne tuolla?" kysyi Honorine innostuen.
"Missä paikassa?"
"Tuossa kivessä yläpuolellamme, kojun oven likellä."
"En näe täältä asti. Mitkä kirjaimet ne ovat?"
"V. d'H."
Bretagnelaisvaimo hillitsi säpsähdystään. Hänen luisevat kasvonsa
ilmaisivat syvää liikutusta, ja hän sanoi hampaittensa välistä:
"Ah", huudahti nuori nainen, "te siis tiedätte nimeni... te
tiedätte...!"
Honorine tarttui hänen molempiin käsiinsä ja piti niitä kauan
omissaan. Hymy kirkasti hänen karkeat kasvonsa, ja hänen silmänsä
vettyivät kyynelistä hänen toistellessaan:
"Neiti Véronique... rouva Véronique, oletteko te siis Véronique? Ah,
hyvä Jumala, onko se mahdollista! Pyhä Neitsyt Maria olkoon kiitetty!"
Véronique oli hämillään ja hoki lakkaamatta:
"Te tiedätte nimeni... te tiedätte, kuka minä olen... Silloin
voittekin selittää minulle koko tämän arvoituksen?"
Jokseenkin pitkän vaitiolon jälkeen Honorine vastasi:
"Minä en voi teille mitään selittää... Minäkään en käsitä...
Mutta koettakaamme yhdessä ottaa asiasta selvä... Mikä oli sen
bretagnelaiskylän nimi?"
"Faouët."
"Faouët... minä tiedän. Ja se autio hökkeli oli...?"
"Kahden kilometrin päässä sieltä."
"Avasitteko sen?"
"Avasin. Ja se olikin kauheinta. Siinä hökkelissä oli..."
"Puhukaa... mitä siellä oli?"
"Ensiksikin miehen, vanhan, paikkakunnan malliin puetun miehen
ruumis. Hänellä oli pitkät valkoiset hiukset ja harmaa parta... Voi,
sitä vainajaa en koskaan unohda... Hänet oli varmaankin kavalasti
murhattu... myrkytetty... en tiedä..."
Honorine kuunteli suu ammollaan, mutta tämä rikos ei näkynyt
ilmaisevan hänelle mitään, ja hän virkkoi vain:
"Kuka se oli? Onko pidetty tutkinto?"
"Kun palasin sinne faouëtilaisten kanssa, oli ruumis poissa."
"Poissako? Kuka sen oli korjannut?"
"Sitä en tiedä."
"Ette siis tiedä mitään?"
"En mitään. Mutta ensimmäisellä kerralla löysin hökkelistä
piirustuksen... piirustuksen, jonka revin rikki, mutta jonka muisto
kiusaa minua vieläkin kuin painajainen... En voi sitä karkoittaa...
Kuulkaahan... siellä oli rullaksi kierretty paperiarkki, jolle
ilmeisesti oli jäljennetty vanha kuva, ja se kuva esitti... oi,
kuinka kauheaa... kauheaa!... se esitti neljää naista ristillä! Ja
yksi niistä olin minä, ja siinä oli nimenikin... Toisella taas oli
samanlainen päähine kuin teillä..."
Honorine puristi hänen käsiänsä tavattoman rajusti.
"Mitä te sanotte?" huudahti hän. "Neljä naista ristillä?"
"Niin, ja siinä puhuttiin kolmestakymmenestä ruumiskirstusta, siis
teidän saarestanne."
Bretagnetar tukki käsillään hänen suunsa.
"Vaietkaa, vaietkaa! Oh, ei saa puhua sellaisista. Ei, ei see... ne
nähkääs ovat hornan asioita... Pyhyyden loukkausta on niistä puhua...
Vaietkaamme niistä visusti... Myöhemmin ehkä... saamme nähdä... ehkä
jonakin toisena vuonna... Myöhemmin... myöhemmin..."
Kauhu näkyi häntä puistattavan niinkuin myrskytuuli pieksää puita
ja kääntää koko luonnon ylösalaisin. Ja hän vaipui äkkiä polvilleen
kalliolle rukoillen kauan maahan kumartuneena, pää käsien välissä,
niin hartaasti, että Véronique ei häneltä enää kysellyt.
Vihdoin hän nousi ja toisti hetkisen päästä:
"Niin, kaikki tuo on pelottavaa, mutta minun nähdäkseni ei
velvollisuutemme siitä muutu, emmekä saa hetkeäkään epäröidä."
Ja hän lisäsi vakavasti nuorelle naiselle:
"Teidän täytyy tulla mukanani sinne."
"Sinne, saarellenneko?" vastasi Véronique salaamatta inhoaan.
Honorine tarttui jälleen hänen käsiinsä ja jatkoi yhä sadalla hiukan
juhlallisella äänellä, joka Véroniquesta tuntui kätkevän salaisia ja
lausumattomia ajatuksia.
"Onko teidän nimenne todellakin Véronique d'Hergemont?"
"On."
"Isänne nimi oli...?"
"Antoine d'Hergemont."
"Olitte mennyt naimisiin Vorski-nimisen herrasmiehen kanssa, joka
sanoi itseään puolalaiseksi?"
"Niin, Alexis Vorskin kanssa."
"Suostuitte hänen vaimokseen senjälkeen, kun hän oli teidät
ryöstänyt, mikä herätti suurta hälinää, ja sittenkun välinne isänne
kanssa olivat menneet rikki?"
"Niin."
"Teillä oli hänestä lapsi?"
"Niin, poika François."
"Jota ette oikeastaan ole tuntenut, koska isänne sen teiltä varasti?"
"Totta kyllä."
"Ja molemmat, sekä isänne että poikanne, katosivat eräässä
haaksirikossa?"
"Niin, he hukkuivat?."
"Mistä sen tiedätte?"
Véronique ei ehtinyt tästä kysymyksestä kummastua, vaan vastasi:
"Omien tiedustelujeni tulos ja oikeudellinen tutkimus perustuvat
molemmat samaan epäämättömään tosiseikkaan, neljän merimiehen
todistukseen."
"Kuinka voitte olla varma, että ne eivät valehdelleet?"
"Miksi ne olisivat valehdelleet?" lausui Véronique kummastuneena.
"Niiden todistus saattoi olla ostettu... Ehkä se oli ennakolta
saneltu."
"Kuka sen olisi sanellut?"
"Isänne."
"Sepä olisi ihmeellistä! Mutta isänihän oli kuollut!"
"Sanon vieläkin: Mistä sen tiedätte?"
Tällä kertaa näkyi Véronique ällistyvän.
"Mihin te oikeastaan tähtäätte?" kysyi hän.
"Malttakaas. Tiedättekö niiden neljän merimiehen nimiä?"
"Kyllä minä sain ne kuulla. Mutta en niitä enää muista."
"Ettekö muista, että ne olivat bretagnelaisia nimiä?"
"Muistan tosiaan. Mutta en käsitä..."
"Vaikka te ette liene koskaan käynyt Bretagnessa, on isänne ollut
täällä varsin usein niiden teosten vuoksi, joita hän kirjoitti.
Hän on äitinne eläessä täällä asunutkin. Hänen on siis täytynyt
joutua tekemisiin maan asukasten kanssa. Otaksukaamme, että hän jo
kauan oli tuntenut nuo neljä matruusia ja saanut ne puolelleen tai
ostanut heidän apunsa, ja että hän oli vartavasten palkannut heidät
toimittamaan näennäisen haaksirikon... Otaksukaamme, että he aluksi
laskivat isänne ja poikanne maihin johonkin Italian satamaan ja
sitten, hyviä uimareja kaikki neljä, upottivat huvipurren rannikon
näkyvissä. Otaksukaamme..."
"Ne miehet ovat siis elossa!" huudahti Véronique, jonka
mielenliikutus yhä kiihtyi. "Heiltä voisi kysellä!"
"Kaksi kuoli luonnollisella kuolemalla muutama vuosi sitten. Kolmas
on Maguennoc-niminen vanhus, jonka tapaatte Sarekissa. Neljännen taas
ehkä juuri äsken näitte. Siinä seikkailussa ansaitsemillaan rahoilla
hän osti maustekaupan Beg-Meilissä."
"Ah, häntähän voi heti puhutella", virkkoi Véronique vavisten.
"Menkäämme häntä etsimään."
"Miksikä? Minä tiedän enemmän kuin hän."
"Te tiedätte... te tiedätte..."
"Minä tiedän kaikki, mikä teille on tuntematonta. Voin vastata
kaikkiin kysymyksiinne. Tiedustelkaa minulta."
Mutta Véronique ei tohtinut tehdä hänelle suurinta kysymystä, sitä,
joka alkoi värähdellä hänen tietoisuutensa hämärässä. Hän pelkäsi
totuutta, joka ei ehkä ollut mahdollinen, totuutta, joka välähteli
ikäänkuin usvan kätköstä, ja hän änkytti surullisella äänellä:
"Minä en käsitä... en käsitä. Minkätähden isä olisi niin menetellyt?
Minkätähden hän olisi tahtonut, että hänen ja minun lapsiparkani
luultaisiin kuolleen?"
"Isänne oli vannonut kostavansa..."
"Vorskille kyllä... Mutta minulle... tyttärelleen...? Sellainen
kosto!"
"Te rakastitte miestänne. Kun olitte joutunut hänen valtaansa, ette
paennut, vaan suostuitte avioliittoon. Sitäpaitsi oli loukkaus
julkinen... Ja tunsittehan isänne, hänen rajun, pitkävihaisen
luonteensa... hänen hiukan... hillittömän mielenlaatunsa, kuten hän
itsekin myönsi."
"Mutta sitten...?"
"Sitten... sitten! Vuosien vieriessä hänessä syttyi rakkaus
tyttärenpoikaansa kohtaan ja sen mukana katumus... ja hän etsi teitä
kaikkialta... Kylläpä minä sitä varten sain matkustella! Ensiksi
matkustin Chartresin karmeliittanunnain luostariin. Mutta te olitte
sieltä lähtenyt kauan sitten... Mihin? Mistä olisi voinut teidät
löytää?"
"Ilmoitus sanomalehtiin..."
"Kerran hän koetti sitäkin. Kirjoitti häväistysjutun vuoksi tietenkin
hyvin varovaiseen muotoon. Joku vastasi. Sovittiin kohtaamisesta.
Tiedättekö, kuka saapui? Vorski. Niin, Vorski, joka myöskin etsi,
joka yhä rakasti ja vihasi teitä. Isänne säikähtyi eikä ole
senjälkeen rohjennut toimia avoimesti."
Véronique vaikeni. Raukeana hän oli vaipunut kivelle ja istui siinä
pää kumarassa. Sitten hän kuiskasi:
"Te puhutte isästäni aivan kuin hän vielä nytkin eläisi..."
"Hän elää."
"Ja ikäänkuin usein hänet tapaisitte..."
"Joka päivä."
"Ja toiselta puolen" -- Véronique hiljensi ääntänsä -- "toiselta
puolen ette virka sanaakaan pojastani... Minulle tulee jotakin
kauheaa mieleen... Ehkei hän jäänytkään eloon...? Ehkä hän on
sittemmin kuollut? Siksikö ette hänestä puhu?"
Ponnistaen hän kohotti päätänsä. Honorine hymyili.
"Voi, minä rukoilen teitä", pyysi Véronique, "ilmoittakaa minulle
totuus... Hirveätä on toivoa enemmän kuin sopisi toivoa... Minä
rukoilen teitä..."
Honorine kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.
"Mutta, rouva-rukka, olisinko minä kertonut teille kaiken tämän, jos
hän olisi kuollut, kaunis Françoisini?"
"Hän elää, hän elää!" huudahti nuori nainen liikutuksesta
huumaantuneena.
"Elää niinkin! Ja hyvin hän voi! Ah, sellainen vankka vesa ja, ai,
kuinka ryhdikäs! Minulla on syytä olla ylpeä Françoisistanne, koska
itse olen hänet kasvattanut!"
Hän tunsi, että Véronique päästäisi tunteensa valloilleen hänen
nähtensä, sillä kovia kokenut nainen oli uupua niiden painosta,
niihin kun varmaan sisältyi yhtä paljon kärsimystä kuin riemuakin. Ja
hän sanoi:
"Itkekää, hyvä rouvaseni. Se tekee teille hyvää. Nämä ovat parempia
kyyneleitä kuin entisaikaiset, eikö totta? Itkekää, jotta kaikki
entinen tuskanne haihtuisi. Minä palaan kylään. Kai teillä on joku
matkalaukku majatalossa? Minut tunnetaan siellä. Minä tuon sen, ja
sitten lähdemme."
* * * * *
Kun bretagnetar puolen tunnin päästä palasi, oli Véronique
seisaallaan, ja Honorine näki hänen viittaavan jouduttamaan askeliaan
ja kuuli hänen huutavan:
"Nopeasti! Hyväinen aika, kuinka kauan te viivyttelette! Emme saa
tuhlata minuuttiakaan."
Mutta Honorine ei rientänyt sen enempää eikä vastannut mitään. Mikään
hymy ei kirkastanut hänen karkeita kasvojansa.
"No lähdemmekö?" virkkoi Véronique astuen häntä vastaan. "Eihän ole
mikään viivyttämässä? Ei mitään estettä? Mitä? Te ette enää näytä
samalta..."
"Kyllä, kyllä... tietysti..."
"Riennetään sitten!"
Hänen avullaan Honorine lastasi matkalaukut ja ruokatavarat
veneeseen. Sitten bretagnetar äkkiä asettui Véroniquen eteen ja sanoi:
"Oletteko siis ihan varma, että ristiinnaulittu nainen kuvassa olitte
te itse?"
"Ihan varma... Sitäpaitsi olivat nimeni alkukirjaimet pään
yläpuolella..."
"Se on kummallista", jupisi bretagnetar, "ja kovin huolestuttavaa".
"Miksi...? Joku on minut tuntenut... ja piirtänyt huvikseen... Vain
tilapäinen sattuman oikku, joka herättää menneisyyden muistot."
"Oh, ei minua menneisyys huolestuta, vaan tulevaisuus."
"Tulevaisuus?"
"Muistattehan ennustuksen..."
"En käsitä."
"Niin, niin, sen ennustuksen, joka Vorskille lausuttiin teistä..."
"Ah, te tiedätte?"
"Minä tiedän. Ja tuntuu niin kamalalta ajatella sitä piirrosta ja
muita paljoa pelottavampia asioita, joista te ette tiedä."
Véronique purskahti nauruun.
"Mitä! Siksikö epäröitte ottaa minua mukaanne...? Sillä siitä kai on
puhe?"
"Älkää naurako. Ei sovi nauraa silloin, kun näkee suorastaan hornan
liekkejä."
Bretagnetar lausui nämä sanat sulkien silmänsä ja tehden
ristinmerkin. Sitten hän jatkoi:
"Kaiketikin... te teette minusta pilaa... Pidätte minua tämän seudun
taikauskoisena naisena, joka uskoo aaveisiin ja virvatuliin. Enkä
sitä kokonaan kielläkään. Mutta sittenkin... on totuuksia, jotka
häikäisevät silmänne...! Saatte puhua niistä asioista Maguennocin
kanssa, jos hän alkaa luottaa teihin."
"Maguennocin kanssa?"
"Hän on yksi niistä neljästä merimiehestä. Poikanne vanha ystävä.
Hänkin on kasvattanut poikaanne. Hän tietää näistä asioista enemmän
kuin kaikki oppineet, enemmän kuin isännekään. Ja kuitenkin..."
"Ja kuitenkin..."
"Kuitenkin Maguennoc yritti kiusata kohtaloa ja tunkeutua syvemmälle
asioiden tuntemiseen kuin on luvallista."
"Mitä hän teki?"
"Hän tahtoi koskettaa kädellään, kuuletteko, omalla kädellään (hän
itse sen minulle tunnusti) ihan pimennon pohjaan."
"No?" virkkoi Véronique, johon sanat väkisinkin vaikuttivat.
"No niin, hän poltti kätensä liekeissä. Tuli hirveä haava, jota
hän näytti minulle. Minä näin sen omin silmin, se oli ikäänkuin
syöpähaava... ja hän kärsi niin kovaa tuskaa, että..."
"Että?"
"Että hänen täytyi ottaa kirves vasempaan käteensä ja itse hakata
poikki oikea kätensä..."
Véronique hämmästyi. Hän muisti ruumiin Faouëtin lähellä ja sopersi:
"Oikean kätensä? Väitätte, että Maguennoc oli hakannut poikki oikean
kätensä?"
"Kirveeniskulla kymmenen päivää sitten... kaksi päivää ennen
lähtöäni... Minähän häntä hoidin... Miksi minulta sitä kysytte?"
"Siksi", vastasi Véronique värisevällä äänellä, "siksi, että
kuolleelta mieheltä, vanhukselta, jonka näin autiossa hökkelissä ja
joka sieltä sitten hävisi, oli oikea käsi äskettäin leikattu pois."
Honorine säpsähti. Hän sai taas sellaisen vauhkouden ja hämmästyneen
liikutuksen ilmeen, joka oli ristiriidassa hänen tavallisen
levollisuutensa kanssa. Hän lausui:
"Oletteko siitä varma? Niin, niin, hän se kyllä oli... Se oli...
Maguennoc... Ukolla oli pitkät, valkoiset hiukset ja viuhkamainen
parta, eikö niin? Voi sitä kataluutta!"
Hän hillitsi itsensä ja katsahti ympärilleen, levottomana siitä, että
oli puhunut niin äänekkäästi. Hän teki jälleen ristinmerkin ja lausui
verkkaan ikäänkuin itsekseen:
"Hän oli ensimmäinen niistä, joiden on määrä kuolla...! Hän oli sen
minulle ilmoittanut... Ja vanhalla Maguennocilla oli silmät, jotka
lukivat tulevaisuuden kirjaa yhtä hyvin kuin menneisyydenkin. Hän
näki selvästi siellä, missä muut eivät näe mitään. 'Ensimmäisenä
uhrina kaadun minä, matami Honorine. Ja kun palvelija on mennyt, niin
muutaman päivän perästä tulee hänen isäntänsä vuoro...'"
"Ja hänen isäntänsä oli...?" sanoi Véronique hyvin hiljaa.
Honorine suoristautui ja puristi tuimannäköisenä nyrkkejään.
"Minä puolustan häntä", selitti hän, "minä pelastan hänet. Isästänne
ei tule toinen uhri! Ei, ei, minä saavun ajoissa. Sallikaa minun
lähteä."
"Me lähdemme yhdessä", virkkoi Véronique lujasti.
"Minä pyydän teitä", rukoili Honorine, "älkää olko itsepäinen.
Jättäkää asia minun huostaani. Vielä tänä iltapuolena ennen
päivällistä tuon isänne ja poikanne luoksenne..."
"Mutta miksi en saisi tulla?"
"Siellä saarella on liian vaarallista... teidän isällenne... ja
varsinkin teille. Muistakaa niitä neljää ristiä. Sinne saarelle ne
pystytetään... Oh, te ette saa sinne tulla... Se luoto on kirottu."
"Entä poikani?"
"Te näette hänet tänään muutaman tunnin päästä."
Véronique purskahti äkkiä nauruun.
"Muutaman tunnin päästä! Mutta sehän on hulluutta! Mitä! Jo
neljätoista vuotta olen kaivannut poikaani, ja nyt kuulen äkkiä, että
hän elää, ja te käskette minun odottaa ennenkuin saan häntä syleillä!
Mutta ei tuntiakaan! Mieluummin tahdon tuhat kertaa uhmata kuolemaa
kuin siirtää kohtauksemme hetkeäkään kauemmaksi."
Honorine katseli häntä ja kaiketi käsitti, että Véroniquen päätös oli
niitä, joita on turha vastustaa, eikä hän siis enää estellyt. Hän
teki kolmannen kerran ristinmerkin ja sanoi yksinkertaisesti:
"_Tapahtukoon Jumalan tahto_!"
* * * * *
Molemmat istuutuivat tavarakääröjen keskelle täyteen sullottuun
pieneen alukseen. Honorine pani moottorin käymään, tarttui
ohjauspyörään ja suuntasi venettä hyvin taitavasti kallioiden ja
vedenkalvosta esiinpistävien karien välitse.