Bretagnen sydämessä sijaitsevassa Faouëtin sievässä kylässä nähtiin
eräänä toukokuun aamuna, että sinne saapui vaunuissa ajaen väljään
harmaaseen viittaan puettu nainen, jonka kasvoja verhoava paksu harso
ei estänyt eroittamasta, että hän oli hyvin kaunis ja viehättävä.
Tämä nainen söi kiireesti aamiaista kylän pääravintolassa. Sitten hän
puolenpäivän lähestyessä pyysi ravintolan isäntää pitämään huolta
matkalaukustaan, kyseli yhtä ja toista eri tienoista ja astuen kylän
läpi lähti maaseudulle päin.
Hänen eteensä tuli melkein heti kaksi tietä. Toinen niistä vei
Quimperléhen, toinen Quimperiin. Hän valitsi jälkimmäisen, laskeutui
pienen laakson pohjaan, nousi jälleen ja näki oikealla puolella
erään sivutien suulla tienviitan, johon oli merkitty: "Locriffiin, 3
kilometriä."
"Kas tässähän se on", ajatteli hän.
Mutta vilkaistuaan ympärilleen hän ei ihmeekseen löytänytkään, mitä
etsi. Oliko hän käsittänyt hänelle annetut ohjeet väärin?
Lähellä ei ollut ketään, eikä myöskään näkynyt ketään niin etäällä
kuin silmä kantoi bretagnelaisen maiseman taivaanrantaan asti,
puilla reunustettujen niittyjen ja aaltoilevien mäkien yli. Pieni
linna kohosi kevään versovasta vihannuudesta lähellä kylää harmaine
julkisivuineen, mutta kaikissa ikkunoissa oli luukut edessä. Kello
kahdeltatoista värähteli avaruudessa _angelus_-kellojen soitto
kehoittaen ihmisiä kääntymään rukouksessa neitsyt Marian puoleen.
Sitten seurasi suuri hiljaisuus ja suuri rauha.
Silloin hän istahti erään törmän tasaiselle ruoholle ja veti
taskustaan kirjeen, levittäen sen monilukuiset arkit.
Ylhäällä ensimmäisellä sivulla oli näin kuuluva toiminimi:
_Dutreillisin toimisto. Antaa neuvoja, hankkii salaisia tietoja;
vaitiolo varma_.
Sen alapuolella oli osoitteena:
"Madame Véronique, muotiliike, Besançon."
Hän luki:
"Arvoisa rouva!
"Ette usko, kuinka suurella mielihyvällä olen suorittanut sen
kaksoistehtävän, jonka arvoisalla kirjeellänne tältä toukokuulta
1917 minulle annoitte. En ole koskaan unohtanut niitä olosuhteita,
joissa minulle oli mahdollista neljätoista vuotta sitten tarjota
teille tehoisaa apuani elämäänne silloin synkistävissä tuskallisissa
asioissa. Minä kykeninkin silloin hankkimaan kaikki varmennukset
rakkaan ja kunnioitettavan isänne herra Antoine d'Hergemontin ja
armaan poikanne Françoisin kuolemasta. Se oli ensimmäinen merkillinen
saavutukseni sillä uralla, joka oli tuottava niin paljon muita
loistavia voittoja.
"Minähän myöskin, älkää sitä unohtako, teidän pyynnöstänne ja
nähdessäni, kuinka hyödyllistä oli turvata teidät puolisonne vihalta
ja, sanokaamme suoraan, hänen rakkaudeltaankin, ryhdyin tarpeellisiin
toimenpiteisiin hankkiakseni teille pääsyn karmeliittanunnain
luostariin. Minäpä silloinkin, kun oleskelustanne luostarissa oli
teille selvinnyt, että uskonnollinen elämä oli luonteenne vastaista,
hommasin teille vaatimattoman muotikauppanne Besançonissa, etäällä
niistä kaupungeista, joissa olitte viettänyt lapsuutenne vuodet
ja avioliittonne viikot. Teillä oli makua ja tarve tehdä työtä
elääksenne ja välttääksenne tuskallisia ajatuksia. Teidän täytyi
onnistua. Ja te olette onnistunut.
"Käykäämme nyt asiaan, käsillä olevaan kaksinaiseen asiaan. Aluksi
ensimmäinen kysymyksenne: Mihin on nykyisessä maailman myllerryksessä
joutunut puolisonne herra Alexis Vorski, syntyperältään puolalainen
paperiensa mukaan ja omien puheittensa mukaan kuninkaan poika?
Puhun lyhyesti. Jouduttuaan epäluulon alaiseksi oli herra Vorski
sodan alusta asti suljettuna keskitysleiriin Carpentrasin lähellä,
mutta karkasi Sveitsiin, palasi Ranskaan ja saatiin kiinni; häntä
syytettiin vakoilusta ja todistettiin hänen olevan saksalaisen. Vielä
toisen kerran, silloin kun kuolemantuomio häntä välttämättömästi
odotti, hän karkasi ja hävisi Fontainebleaun metsään, jossa hänet
vihdoin joku tuntematon henkilö tikarilla surmasi.
"Kerron teille kaiken tämän kaunistelematta, arvoisa rouva, kun
tiedän, kuinka suuresti te halveksitte tätä olentoa, joka oli teidät
inhoittavasti pettänyt, ja kun myöskin tiedän, että useimmat näistä
seikoista ovat teille sanomalehdistä tuttuja, vaikkette olekaan
voinut tarkistaa niiden ehdotonta todenperäisyyttä.
"Mutta todistukset ovat olemassa. Minä olen ne nähnyt. Ei ole enää
epäilemistä. Alexis Vorski on haudattuna Fontainebleaun multaan.
"Ja ohimennen pyydän saada huomauttaa teille, arvoisa rouva, tämän
kuoleman omituisuudesta. Muistattehan eriskummaisen ennustuksen,
josta minulle puhuitte ja joka koski herra Vorskia. Herra Vorski,
jonka todellakin harvinaisen nerokkuuden ja tarmon oli turmellut
valheellinen ja taikauskoinen henki, oli harha-aistimusten ja
ahdistavan pelon uhri. Häneen oli tehnyt valtavan vaikutuksen se
hänen elämäänsä rasittava ennustus, jonka useat salatieteisiin
perehtyneet henkilöt olivat hänelle lausuneet: 'Vorski, kuninkaan
poika, sinä saat surmasi ystävän kädestä, ja puolisosi kuolee
ristiinnaulittuna.' Minua naurattaa, arvoisa rouva, näitä viime
sanoja kirjoittaessani. Kuolee ristiinnaulittuna! Moinen rangaistus
ei juuri enää ole muodissa, ja minä olen levollinen teidän
puolestanne! Mutta mitä ajattelette tikariniskusta, jonka herra
Vorski sai kohtalon tutkimattomien käskyjen mukaan?
"Mutta jääkööt mietiskelyt... Nyt on kysymys..."
Véronique antoi kirjeen hetkiseksi luisua polvilleen. Herra
Dutreillisin mahtailevat lauseet ja tutunomainen leikinlasku
loukkasivat hänen hienotunteisuuttaan, ja sitten häntä kiusasi Alexis
Vorskin kaamea kuva. Hän tunsi tuskaista väristystä ruumiissansa
muistellessaan tuota kauheaa miestä. Hän hillitsi itsensä kuitenkin
ja jatkoi lukemistansa:
"Nyt on kysymys, rouva, toisesta tehtävästäni, teidän silmissänne
tärkeämmästä, koska kaikki muu kuuluu menneisyyteen.
"Puhukaamme lyhyesti ja täsmällisesti. On kulunut kolme viikkoa
siitä, kun te eräässä niistä harvoista tilaisuuksista, jolloin
suostutte keskeyttämään elämällenne niin sopivan, arvokkaan
yksitoikkoisuuden, kerran torstai-iltana veitte palveluksessanne
olevat muotiompelijattaret eläviin kuviin. Siellä kiinnitti
huomiotanne todella selittämätön yksityiskohta. Pääfilmissä, jonka
nimenä oli _Bretagnelainen legenda_, esitettiin toivioretkeä, ja
siinä sattui kohtaus, joka tapahtui tienvieressä aution hökkelin
edustalla. Tuolla hökkelillä ei muuten ollut näytelmässä mitään
merkitystä. Kaiketikin se oli tullut sattumalta mukaan. Mutta se,
mikä kiinnitti huomiotanne, oli todella eriskummaista. Ränstyneen
oven tervattuihin lautoihin oli kädellä piirretty kirjaimet: V. d'H.
Ja nämä kolme kirjainta olivat aivan selvästi teidän nimipiirroksenne
tyttövuosiltanne, jota silloin käytitte tuttavallisissa kirjeissä ja
jollaista ette enää ole kertaakaan käyttänyt neljääntoista vuoteen!
Véronique d'Hergemont! Mikään erehdys ei ollut mahdollinen. Kaksi
pienellä d:llä ja heittomerkillä eroitettua isoa alkukirjainta. Ja
sitten vielä oli H:n poikkiviiva vedetty kiekuraksi kolmen kirjaimen
alle ihan teidän silloisen tapanne mukaan!!
"Arvoisa rouva, tämän hämmästyttävän sattuman säikäyttämänä te
päätitte pyytää minun apuani, joka oli teille jo edeltäkäsin taattu.
Ja ennakolta tiesitte myös, että se apu olisi tehokas.
"Kuten aavistitte, arvoisa rouva, olen siinä onnistunut.
"Ja nytkin minä tapani mukaan esitän sanottavani lyhyesti.
"Arvoisa rouva, nouskaa Pariisista illalla lähtevään pikajunaan, jolla
huomenaamulla pääsette Quimperléhen. Sieltä otatte ajurin Faouëtiin
asti. Jos teillä on aikaa aamiaisenne edellä tai jälkeen, niin käykää
katsomassa pyhän Barbaran varsin omituista kappelia, joka kohoaa mitä
merkillisimmältä paikalta ja oli näkemänne filmin, _Bretagnelaisen
legendan_, aiheena. Kävelkää sitten jalkaisin Quimperin tietä
pitkin. Ensimmäisen vastamäen jälkeen, vähää ennen Locriffiin vievää
kylätietä, on puiden ympäröimässä puolikehässä se autio hökkeli,
jonka ovessa on mainittu kirjoitus. Mökkipahasessa ei huomaa mitään
merkillistä. Sisäpuolelta se on tyhjä. Siinä ei ole edes lattiaa.
Mädäntynyt lauta teki penkin virkaa. Kattona toukansyömä kehikko,
jonka läpi sade valuu sisään. Sanon vieläkin kerran, että se aivan
varmaan on vain sattumalta joutunut kinematografikoneen eteen.
Lopuksi lisään, että _Bretagnelaisen legendan_ filmi otettiin viime
syyskuussa, mikä todistaa, että kirjoitus on ainakin kahdeksan
kuukautta vanha.
"Näin on sen asian laita, arvoisa rouva. Kahdenkertainen tehtäväni
on toimitettu. Olen liian hienotuntoinen kertoakseni teille, millä
ponnistuksilla ja nerokkailla keinoilla olen sen voinut niin vähässä
ajassa suorittaa. Muutoin kaiketi pitäisitte hieman naurettavana sitä
viidensadan frangin summaa, johon avustuspalkkionani tyydyn.
"Suvaitkaa vastaanottaa nöyrin kunnioitukseni..."
Véronique käänsi kirjeen kokoon ja viivähti muutaman minuutin
niissä vaikutelmissa, jotka sen lukeminen hänessä herätti. Ne
olivat surullisia, kuten kaikki, jotka toivat hänen mieleensä
hänen avioliittonsa kauheat päivät. Varsinkin yksi seikka ahdisti
häntä yhtä itsepintaisesti kuin sillä hetkellä, jolloin hän
sitä välttääkseen oli heittäytynyt luostarin varjoon. Se oli se
vaikutelma, jopa varmuuskin, että kaikki hänen onnettomuutensa,
isän kuolema, pojan kuolema, johtuivat virheestä, jonka hän oli
tehnyt rakastaessaan Vorskia. Tosin hän oli tämän miehen rakkautta
vastustanut ja suostunut avioliittoon vain pakosta, epätoivoissaan
ja pelastaakseen herra d'Hergemontin Vorskin kostolta. Mutta
sittenkin hän oli rakastanut Vorskia. Kaikesta huolimatta hän oli
alussa kalvennut tämän miehen silmäin katseesta. Nykyisin se näytti
hänestä anteeksiantamattomalta kevytmielisyydeltä, jonka tuottamia
tunnonvaivoja ei aika ollut voinut vaimentaa.
"Oh", mutisi hän, "olen jo kylliksi haaveillut. En ole tullut tänne
itkemään."
Tarve päästä asiasta selville oli saanut hänet tulemaan tänne
turvapaikastaan Besançonista ja elvytti hänen mieltään, niin että hän
nousi käydäkseen päättäväisesti toimimaan.
"Vähää ennen Locriffiin vievää kylätietä... puiden ympäröimässä
puolikehässä..." sanottiin kirjeessä. Hän oli siis kulkenut sen
paikan ohi. Palaten nopeasti taaksepäin hän keksi heti oikealla
puolella puuryhmän, joka oli häneltä peittänyt hökkelin. Mentyään
lähemmäksi hän näki sen.
Se oli jonkinlainen paimenmaja tai tienkorjaajain koppi, joka säiden
vaikutuksesta ränstyi ja lahosi. Véronique astui sen luo ja havaitsi,
että sade ja päiväpaiste olivat haihduttaneet kirjoituksen paljoa
himmeämmäksi kuin miltä se filmissä näytti. Mutta nuo kolme kirjainta
olivat vielä näkyvissä, samoin kuin loppukiekurakin. Ja sen alla hän
näki vielä jotakin, mikä oli jäänyt herra Dutreillisilta huomaamatta,
nimittäin nuolenkuvan ja numeron. Se numero oli 9.
Hänen mielenliikutuksensa yltyi. Vaikkei hänen nimikirjoituksensa
käsialaa oltu yritetty millään tavoin matkia, oli se sittenkin hänen
tyttönä käyttämänsä nimimerkki. Mutta kuka ihmeessä oli sen piirtänyt
tämän hiljaisen hökkelin oveen Bretagnessa, jossa hän nyt ensi kertaa
kävi?
Véroniquella ei enää ollut tuttavia. Seurauksena toisiinsa
liittyneistä asianhaaroista oli koko hänen tyttöaikainen
menneisyytensä ikäänkuin luhistunut olemattomiin, kun kaikki hänen
rakastamansa ja tuntemansa henkilöt olivat kuolleet. Kuinka siis
oli mahdollista, että hänen nimikirjoituksensa muisto oli säilynyt
hänen ja vainajien piirin ulkopuolella? Ja ennen kaikkea, miksi tuo
kirjoitus oli juuri täällä, tässä paikassa? Mitä se tarkoitti?
Véronique kiersi majan ympäri. Mitään muuta merkkiä ei siinä näkynyt
eikä ympäröivissä puissakaan. Hän muisti, että herra Dutreillis oli
avannut sen oven eikä ollut nähnyt mitään majan sisässä. Kuitenkin
hän tahtoi itse päästä varmuuteen siitä, että asiamies ei ollut
erehtynyt.
Ovi oli suljettu yksinkertaisella puisella linkkusäpillä. Hän nosti
sen, ja jostakin omituisesta, selittämättömästä syystä täytyi hänen
tehdä ponnistus, ei ruumiillista, vaan siveellinen -- tahdonponnistus
-- vetääkseen oven auki. Hänestä tuntui kuin hän tällä pienellä
tempulla tunkeutuisi johonkin sellaiseen asioiden ja tapausten
piiriin, jota hän tietämättään kavahti.
"No, mitä nyt?" tuumi hän. "Mikä minua pidättää?" Hän veti äkkiä.
Häneltä pääsi kauhunhuudahdus. Hökkelissä oli ihmisruumis, ja
samalla, ihan samassa silmänräpäyksessä, kun hän huomasi ruumiin, hän
näki myös sen epäsuhdan, joka oli ruumiin erikoisena tunnusmerkkinä:
siltä puuttui toinen käsi.
Se oli vanhus, jonka harmaa parta levisi viuhkan tapaan ja pitkät
valkoiset hiukset valuivat niskaan. Mustuneet huulet ja nahassa
havaittava pöhöttyminen saivat Véroniquen ajattelemaan, että hänet
oli kenties myrkytetty, sillä ruumiissa ei näkynyt mitään muuta
vammaa kuin katkaistun käsivarren haava. Käsi oli leikattu poikki
juuri ranteen yläpuolelta ja varmaankin jo useita päiviä sitten.
Vaatteet olivat bretagnelaisen talonpojan, siistit, mutta kuluneet.
Ruumis oli maassa istumassa, pää nojasi penkkiä vasten, ja jalat
olivat koukussa.
Kaiken tämän Véronique totesi ikäänkuin tajuttomuuden tilassa tai
pikemminkin se esiintyi uudelleen hänen muistissaan; sillä aluksi hän
seisoi vavisten, tuijottaen eteensä ja höpisten:
"Ruumis... ruumis..."
Äkkiä välähti hänen mieleensä se ajatus, että hän kenties erehtyi
ja että ukko ei tainnut ollakaan kuollut. Mutta kun hän kosketti
vanhuksen otsaa, pöyristytti häntä ihon kylmyys.
Tämä liike herätti hänet kuitenkin horroksestaan. Hän päätti toimia
ja, koska lähellä ei ollut ketään, palata Faouëtiin ilmoittaakseen
viranomaisille. Ensin hän kuitenkin tutki ruumista nähdäkseen, oliko
mitään merkkiä ilmaisemassa, ken vainaja oli.
Taskut olivat tyhjät. Vaatteissa ei ollut mitään nimimerkkiä.
Mutta kun hän tutkiessaan oli hiukan työntänyt ruumista, sattui
pää retkahtamaan eteenpäin, ja silloin vartalokin kaatui lysähtäen
säärien päälle, joten penkin alusta paljastui.
Penkin alta hän keksi pienen paperikäärön -- arkin hyvin ohutta
piirustuspaperia, joka oli rypistynyt, tahraantunut ja vääntynyt
kieroksi.
Hän otti käärön ja avasi sen. Mutta tuskin hän oli niin tehnyt, kun
hänen kätensä alkoivat vavista ja hän änkytti:
"Hyvä Jumala! Ah, hyvä Jumala...!"
Hän koetti kaikella tarmollaan tyynnyttää mieltänsä, niin että silmät
voisivat lukea ja aivot käsittää.
Korkeintaan muutaman sekunnin hän jaksoi siinä seistä, mutta
sillaikaa hän saattoi silmiänsä yhä taajempana verhoavan sumun läpi
eroittaa punaisen piirroksen, joka esitti neljään eri puunrunkoon
ristiinnaulittua neljää naista.
Ja etumaisena tässä piirroksessa, keskeisimpänä kuviona, oli
nainen, jonka ruumis oli jäykistyneenä verhojensa alla ja kasvot
kauheimmasta tuskasta vääntyneet, mutta kuitenkin tunnettavissa. Tämä
ristiinnaulittu nainen oli -- siitä ei ollut epäilystäkään -- hän
itse. Se oli hän, Véronique d'Hergemont!
Sitäpaitsi oli kidutuspaalun huipussa muinaisaikaiseen tapaan
nimitaulu voimakkaalla kädellä piirrettyine kirjoituksineen.
Siinä oli Véroniquen tyttövuosien nimimerkki V. d'H. Siis Véronique
d'Hergemont!
Häntä puistatti kiireestä kantapäähän. Hän suoristausi, kääntyi ja,
pyörähtäen hökkelistä ulos, kaatui tainnoksiin nurmikolle.
* * * * *
Véronique oli hyvinvoipa, kookas ja tarmokas nainen, joka säilytti
ihmeellisesti tasapainonsa ja jonka hyvää sielullista terveyttä
ja oivallista ruumiillista sopusuhtaisuutta eivät koettelemukset
olleet voineet koskaan masentaa. Tarvittiin poikkeuksellisia ja
odottamattomia olosuhteita, joihin tällä kertaa vielä liittyi
kaksiöisen rautatiematkan tuottama väsymys, ennenkuin hänen hermonsa
ja tahtonsa järkkyivät.
Sitä ei muuten kestänytkään kuin pari, kolme minuuttia, minkä jälkeen
hänen sielunkykynsä tulivat jälleen kirkkaiksi ja valppaiksi.
Hän nousi, kääntyi uudelleen mökkiä kohti, otti paperiarkin, katseli
sitä tosin sanomattoman levottomana, mutta tällä kertaa näkevin
silmin ja täydessä tajussa.
Ensiksikin yksityiskohtia, jotka näyttivät hänestä merkityksettömiltä
tai joiden merkitys ei hänelle ainakaan vielä selvinnyt. Vasemmalla
oli kapea viisitoistarivinen sareke, joka oli sommiteltu
vajaamuotoisista kirjaimista alati samoin perusviivoin ja kaiketi
pantu siihen vain täytteeksi.
Eräissä kohdin oli kuitenkin muutama sana selvästi nähtävissä.
Véronique luki: "_Neljä naista ristillä_", sitten kauempana:
"_Kolmellekymmenelle arkulle_...", ja viimeinen rivi
kokonaisuudessaan kuului:
"_Kivijumala kuoleman tai elämän antaa_."
Koko sarekkeen sulki kahdella hyvin säännöllisellä viivalla piirretty
kehys. Toinen viiva oli musta, toinen punaisella värillä vedetty.
Punaisella oli vielä yläpuolelle piirretty kaksi mistelinoksalla
toisiinsa sidottua sirppiä ja sarekkeen alapuolelle ruumisarkun kuva.
Oikeanpuolisen osan, melkoista tärkeämmän, täytti piirustus,
veripunainen piirustus, joka antoi koko sivulle myötäliitettyine
selityssarekkeineen kirjanlehden tai pikemmin kirjan sivulta tehdyn
jäljennöksen muodon -- jostakin isosta vanhasta kuvakirjasta otetun,
missä aiheita oli käsitelty hiukan alkuperäisesti ja taiteellisia
sääntöjä laisinkaan tuntematta.
Siinä oli neljä naista ristillä.
Kolme niistä oli taempana, yhä etäämmällä, ja ne näyttivät sitä mukaa
toinen toistaan pienemmiltä. Ne olivat bretagnelaisessa puvussa,
ja päähineetkin olivat bretagnelaisia, mutta erikoista paikallista
kuosia, jonka omituisuutena oli ennen kaikkea iso musta solmu
elsassitarten solmujen tapaan kahtaalle häilyvin siivin. Ja sivun
keskellä oli se kaamea kuvio, josta Véronique ei voinut hellittää
säikähtynyttä katsettaan. Siinä oli kookkain risti, puunrunko,
jonka alemmat oksat oli karsittu ja jota pitkin riippuivat naisen
käsivarret, toinen oikealla, toinen vasemmalla.
Käsiä ja jalkoja ei oltu naulattu kiinni, vaan ne oli sidottu
köysillä, jotka oli kierretty olkapäihin asti ja yhdistettyjen
jalkojen yli vyötäisille. Bretagnelaisen puvun asemesta oli uhrilla
eräänlainen maahan ulottuva hikiliina, joka ikäänkuin pitensi
kärsimyksen riuduttaman ruumiin kapeata vartaloa.
Kasvojen ilme oli sydäntävihlova, alistuvan tuskan ja surumielisen
sulon ilme. Ja ne olivat tosiaankin Véroniquen kasvot. Sellaiselta
hän oli näyttänyt varsinkin kaksikymmenvuotiaana, ja sellaisena
Véronique muisti nähneensä itsensä synkkinä hetkinä, jolloin
kuvastimesta katselee toivottomia silmiään ja valuvia kyyneleitänsä.
Ja pään ympärillä aaltoili sama tuuhea tukka, valuen vyötäisille asti
samanlaisissa poimuissa.
Ja yläpuolella kirjoitus: V. d'H.
Véronique jäi pitkäksi aikaa mietteisiinsä, tutkien menneisyyttä ja
koettaen yhdistää nykyisyyttä nuoruutensa muistelmiin. Mutta hän ei
keksinyt mitään selitystä. Hänen lukemissaan sanoissa, näkemässään
piirroksessa, kaikessa tuossa ei ollut mitään käsitettävää, ei mitään
sellaista, mikä olisi voinut hänelle tarjota pienintäkään vihjausta.
Hän tarkasteli paperia vielä moneen kertaan. Sitten hän hitaasti
ja yhä sitä ajatellen repi sen pieniksi palasiksi, jotka tuuli
sai viedä mukanaan. Kun viimeinenkin palanen oli lentänyt hänen
kädestään, oli hänen päätöksensä tehty. Hän työnsi ruumiin entiseen
asentoon, sulki oven ja lähti nopeasti kävelemään kylää kohti,
mennäkseen ilmoittamaan viranomaisille, jotta ne voisivat heti ryhtyä
tarpeellisiin toimiin.
Mutta kun hän tuntia myöhemmin palasi Faouëtin kunnallislautakunnan
esimiehen, kyläpoliisin ja useiden uteliaitten kanssa, joiden mieliä
hänen merkillinen tiedonantonsa oli kiihoittanut, oli hökkeli tyhjä.
Ruumis oli hävinnyt.
* * * * *
Kaikki tämä oli perin kummallista. Véronique tiesi varsin hyvin,
että hänen tässä hämmennyksessään oli mahdoton vastata tehtyihin
kysymyksiin ja karkoittaa epäluuloja, joita ihmisissä saattoi herätä
hänen todistuksensa vilpittömyydestä, hänen tännetulonsa aiheesta,
jopa hänen järjentilastaankin, ja siksi hän äkkiä luopuikin kaikesta
ponnistuksesta ja kamppailusta. Majatalon isäntä oli saapuvilla.
Véronique kysyi häneltä, mikä oli lähin kylä, jonne hän saapuisi tätä
tietä seuraamalla, ja pääsisikö hän siten rautatieasemalle, josta
voisi palata Pariisiin.
Hän painoi mieleensä nimet Scaër ja Rosporden, tilasi kärryt, jotka
saavuttaisivat hänet tiellä, samalla tuoden hänen matkalaukkunsa, ja
läksi liikkeelle komean asunsa ja vakavan kauneutensakin suojellessa
häntä kaikkea pahansuopuutta vastaan.
Hän lähti niin sanoaksemme umpimähkään. Tie oli pitkä, kymmeniä
kilometrejä. Mutta hänellä oli niin kiire päästä eroon näistä
käsittämättömistä tapauksista ja palata rauhaan ja unhoon, että
hän käveli ripein askelin, edes ajattelematta jalkavaivojensa
hyödyttömyyttä, koska ajoneuvot kerran olivat tulossa hänen
jäljestään.
Hän nousi kukkuloille, laskeutui laaksoihin ajatellen tuskin mitään
ja luopuen etsimästä ratkaisua näihin moniin arvoituksiin. Menneisyys
nousi taas hänen elämänsä pinnalle, ja hän pelkäsi kauheasti tätä
menneisyyttä, joka ulottui siitä päivästä, jolloin Vorski hänet
ryösti, hänen isänsä ja lapsensa kuolemaan asti...
Hän ei tahtonut ajatella muuta kuin pienoista kotiansa, jonka
oli itselleen Besanconissa valmistanut. Siellä ei ollut huolia,
ei unelmia, ei muistoja; eikä hän epäillyt, että hän siellä
jokapäiväisten, tuttujen pikkuhommiensa keskellä valitsemassaan
vaatimattomassa majassa unohtaisi aution hökkelin, silvotun ruumiin
ja kauhistuttavan piirustuksen salaperäisine kirjoituksineen.
Mutta lähestyessään Scaërin suurta kauppalaa ja kuullessaan jo
hevosenkellon kilinää takaansa hän näki Rospordeniin vievän tien
haarassa puoleksi raunioittuneen rakennuksen kiviseinän.
Ja seinään oli valkoliidulla, numerolla 10 merkityn nuolen
yläpuolelle, piirretty ennustavat kirjaimet: _V. d'H_.