BALDUIN: Ette ole ehkä kaikkia mahdollisia etuja Neitsyt Maarian ja
pyhän katoolisen kirkon kunniaksi saavuttanut?--Tähtäätte ehkä liian
korkealle, piispa Tuomas? Tyytykää vähempään!
TUOMAS (katkerasti): Minä!--(Päänsä kohottaen.) Mitä minusta Roomassa
tiedetään?
BALDUIN: Tunnetaan teidän jalo intonne ja sammuttamaton palonne ainoan
autuaaksitekevän kirkon palveluksessa. Mutta ihmisvoimalla on rajansa,
samoin myös ihmistekojen maallisella menestyksellä. Siksi sanon teille
vielä kerran, piispa Tuomas: te vaaditte kenties liikoja itseltänne!
TUOMAS (kumealla äänellä): Ja vaikka minä tyytyisin niin vähään kuin
minulla enää lie elonpäiviä elettäviä ja vaikka minä asettaisin omat
rajani niin ahtaalle kuin rakentaja on tämän Räntämäen kirkon seinät
kohottanut, kuuluisi kuitenkin nyt minun lyhyt ja yksinkertainen
tunnustukseni: palajan perinpohjin voitettuna.
BALDUIN: Kuinka?--Eihän se voi olla mahdollista?
TUOMAS: Kaikki meidän aikeemme ja toivomuksemme tämän retken suhteen
ovat tyhjiin rauenneet. Karjala on yhä kastamatta. Novgorod nousee
meidän takanamme entistä voimakkaampana.
BALDUIN: Jumalan äiti, ole meille armollinen!--(Tekee ristinmerkin.
Synkkä vaitiolo.) Mutta minä en ymmärrä ... minä en voi ymmärtää, mikä
on voinut olla syynä näin suureen ja sydäntäkouristavaan
onnettomuuteen? Eikö sotajoukko ole pitänyt, mitä se lupasi? Myrskykö
merellä rikkoi haahtenne vai onko joku uusi ja tuntematon kuumetauti
herpaissut niin monen väkevän ritarin käsivarret?
TUOMAS: Sotajoukko, joka kerallani samosi, oli loistavin ja
urhoollisin, mikä milloinkaan on pohjoismaissa käynyt Herran pyhää
viiriä pystyttämään. Sää on myös myötäinen merellä ollut eikä kukaan
ole tautivuoteella vaivojaan vaikertanut. Kaikki ovat he kaatuneet
vihollisen miekanterään.
BALDUIN: Kaikki, sanoitte?
TUOMAS: Vain vähäpätöiset tähteet tuosta kerran niin kimmeltävästä
armeijasta ovat kerallani Turkuun saapuneet.
BALDUIN' (kohottaen kätensä): Herra, Herra! Kovasti sinä koettelet
seurakuntaasi.
TUOMAS: Hänen kätensä lepää raskaana meidän päämme päällä. (Vaitiolo.)
Kaksi laivallista ylhäisinten ritarien ruumiita olemme me edellämme
Ruotsiin lähettäneet.
BALDUIN: Ja muut?
TUOMAS: Muut makaavat Nevajoen rannalla, suuressa yhteisessä haudassa,
mistä he kerran kilpi kirkkaana ja omatunto puhtaana tulevat nousemaan
Herran tuomiolle.
RAIMUND: Nevajoen rannalla? Siellä kohtasitte te siis vihollisen?
TUOMAS: Siellä kohtasi meidät ruhtinas Aleksander Jaroslavinpoika ja
tuli sankariksi.--Mutta kuka pelastaa nyt Suomen kirkon ja sen
turvattoman kristillisen seurakunnan?
(Vaitiolo.)
BALDUIN (juhlallisesti): Veljemme Tuomas, Suomen piispa, on sen tekevä.
TUOMAS: Herra legaatti...
BALDUIN: Luonnollisesti oli se suuri onnettomuus, suurin, mikä tällä
hetkellä voi kohdata ristin hentoa viljelystä alla pohjantähden.
Murheen ja syvän surun sanoma on se oleva myös Pyhälle isälle Roomassa,
joka tähän retkeen on niin monta suloista toivetta kiinnittänyt. Mutta
minä luulen tuntevani hänen jalon mielenlaatunsa...
TUOMAS: Nyt jos koskaan on se oleva ukkonen ja musertava salama
minulle.
BALDUIN (lämpimästi): Se on oleva sama kuin hänen uskollisen
palvelijana piispa Tuomaan: se kasvaa onnettomuuksista, se seisoo
järkkymättä kovimmassakin koettelemuksessa.
TUOMAS: Kiitän teitä ystävällisistä sanoistanne, herra legaatti. Mutta
minä pyydän: älkää enää liikoja minun tarmoltani ja työkyvyltäni Suomen
kirkon palveluksessa odottako. Sillä täältä, syvältä minun sydämestäni,
soi ääni, joka sanoo, että minun paras voimani ja miehuuteni on mennyt
tyhjiin tämän retken keralla. (Painaa päänsä alas. Lyhyt vaitiolo.)
BALDUIN: Ymmärrän tuskanne, veli Tuomas. Mutta tiedän teidät myös
mieheksi, joka on tottunut kohtalon kovia iskuja torjumaan.
TUOMAS: Taistelemaan tulen minä pyhän katoolisen kirkon puolesta tässä
maassa viimeiseen hengenvetooni saakka, sen lupaan ja luulen voivani
luvata teille, herra legaatti...
BALDUIN: Sen tiesinkin. Nyt puhuu se piispa Tuomas, joka Roomassa
tunnetaan.
TUOMAS: ... Mutta minun taisteloni ei ole oleva enää samaa kuin ennen.
Sillä minä taistelen tästä lähtien _toivottomana_.
RAIMUND (vilkkaasti): Tekin, piispa Tuomas? Tekin tunnette tuon
tunteen?
TUOMAS: Minä?--(Päänsä kohottaen.) Ja kuka muu sitten?
RAIMUND: Anteeksi, minä unohdin itseni, _dominus episcopus_...
(Kumartaa. Vaitiolo.)
BALDUIN: Ja nyt, palataksemme jälleen arkiaskareihin: haluatteko nyt
levähtää päivän kaksi matkan vaivoistanne, veli Tuomas, vai mieluummin
heti ryhtyä virkatehtäviänne toimittamaan?
TUOMAS: Onko minulla valta valita, herra legaatti?
BALDUIN: Luonnollisesti. Tarkoitukseni oli ainoastaan huomauttaa, että
edellisessä tapauksessa minun vähäpätöinen kykyni kenties voisi olla
käytettävissä...
TUOMAS: Ellen ole epäkohtelias, ryhdyn mieluummin heti virkaani
toimittamaan.
BALDUIN (keveästi kumartaen): Myöskin minulle on se oleva
mieluisempaa.--Nyt voin siis katsoa toimeni täällä päättyneeksi.
TUOMAS: Te aiotte lähteä, herra legaatti?
BALDUIN: Jo ennen iltaa, jos suinkin mahdollista.
TUOMAS: Ja minne, jos minulla on lupa kysyä?
BALDUIN: Ensin Turkuun, sitten Tukholmaan.--Olen täällä jo viikon
viipynyt, oikeastaan vain veljeni palaamista odotellen. (_Tuomas_ on
edellisen aikana riisunut rautapaitansa _Pietari Kaikkivallan_ avulla,
joka yhtä äänettömänä vetäytyy jälleen ovensuuhun. Astuu nyt pöydän
ääreen, josta _Balduin_ on väistynyt pari askelta vasemmalle.)
TUOMAS: Näen tässä pöydällä kasan pergamentteja. Uskallanko vaivata
teitä, herra legaatti, minulle lyhyesti kertomaan, mitä täällä on
tärkeintä minun poissa-ollessani tapahtunut?
BALDUIN: Ei mitään iloista ainakaan.--(Ojentaa hänelle pöydältä erään
pergamentin.) Tässä esim. on vastaus Lybeckin kauppiailta.