TUURA (lähestyy häntä): Ei sinun silti tarvitse sitä niin raskaasti
ottaa. Se nyt on tietysti noin vaan muodon vuoksi.
LALLI: Hyvä on.
TUURA: Aivan varmaan, vain muodon vuoksi.--Ja ainahan voi ilmestyä
lieventäviä asianhaaroja.
LALLI (katsoen häneen): Mutta ellei ilmesty?
TUURA (hämmentyen): Niin noh; tiedät itse, mikä on tapa...
LALLI kääntyy pois ja vaipuu syviin ajatuksiin.
TUURA: Saatathan sakoillakin päästä.--(Vaitiolo.) Kaikissa tapauksissa
tiedät, että tapahtui mitä tapahtuikin, minä olen aina sinun vanha
ystäväsi.
LALLI ei vastaa.
TUURA: Aina ystäväsi. Ja minkä voin tuomiotilaisuudessakin, sen teen
sinun puolestasi.
LALLI: Tuossa on ovi!
TUURA (hämmästyen): Mennään, kyllä mennään.
LALLI (kovemmin): Siinä on viisi hirttä poikki!
TUURA: Niin noh, ei sitten muuta kuin hyvästi!--(Itsekseen.) Mies
parka! (Menee.)
LALLI (katsoo vielä hetkisen hänen jälkeensä): Nyt Lapinkorpeen!--
(Menee mietteissään yli näyttämön.) Verkko kiertyy, kiertyy, apaja
vedetään yhä lujempaan minun ympärilleni. (Tarttuu molemmin käsin
päähänsä, on kuin vasta tajuaisi koko onnettomuutensa ja syöksähtää
ovelle.) Vaimo! Tulehan tänne, vaimo!
KERTTU (tulee): Huusitko minua? Mitä tahdot?
LALLI (katsoo häneen): En mitään.--(Vaitiolo. Etsii jotakin
ovipielestä.) Mihin lienen kintaani pannut?
KERTTU: Sinnehän nuo ovensuu-lautsan alle viskasit. Etkö muista?
LALLI (jupisten): Kun on se yksi pää kesänsä talvensa... Missä?
KERTTU: Siellä, siellä.
LALLI: ... tervata tuo pitänee.--Kaitse kotia sillä aikaa!
KERTTU: Lähdetkö mihin?
LALLI: Lapinkorpeen lähden.
KERTTU: Nyt? Yötä vasten?
LALLI: Ei minua metsä pelota.
KERTTU: Luuletko, että on kotona Kaikkivalta?
LALLI: Lie liha kotona, jos onkin henki liikkumassa.--Hyvästi!
KERTTU: Milloin takaisin tullet?