Talvi-ilta. Päre palaa pihdissä, tuli takassa. _Lalli_ oikealla pitkän
pöydän päässä tahkoaa kirvestä. _Kerttu_ karsinanpuolella vääntää
värttinätä. Vaitiolo.
KERTTU: Lalli!
LALLI ei vastaa.
KERTTU (kovemmin): Tahtoisin kanssasi puhua, Lalli.
LALLI (kärsimättömästi): Puhu, puhu!
KERTTU (sysää värttinänsä syrjään, nousee, kävelee poikki näyttämön ja
istuu rahille pöydän toiselle puolen; painokkaasti): Tyttärestämme
haastaa halaisin.
LALLI: Mitä hänestä?
KERTTU: Hän viipyy kauan ulkona.
LALLI: Kah, metsä on mieluisa hänelle.
(Vaitiolo.)
KERTTU: Minne luulet hänen menneen?
LALLI: Kuulit, kun sanoi: läksi hiihtelemään kuutamoisessa yössä.
KERTTU: Katsomaan jänislankojaan?
LALLI: Lie mennyt rihmojaan kokemaan.
(Lyhyt vaitiolo.)
KERTTU (painokkaasti): Paras olisi kenties, että itse kokisit rihmasi,
Lalli.
LALLI: Sinikka tekee sen niin mielellään.
KERTTU: Sen kyllä uskon. Mutta oletko tuuminut tuota, miksi hänestä nyt
äkkiä on tullut niin innokas metsänkävijä?
LALLI: Kah, ihana on kulkea illan kuutamolla.
KERTTU: Luulet hänen erässä kulkevan? Kun ei itse sattuisi satimeen!
LALLI (hymyillen hiljaa): Isänsä tytär on Sinikka. Pitää herkät hiiren
korvat. Välttää erämiesten ansapuut.
KERTTU: Ansat kiertää, erämiestä ei kierrä.
LALLI (katsoo häneen): Tiedätkö jotakin?
KERTTU: Tiedänpä, mitä tiedän. Kaksi varjoa vierekkäin kuutamoisilla
hangilla hiihtelee.
LALLI (hymähtäen): Hiihtää tyttö kilpaa kuvajaisensa kanssa.
KERTTU: Inko metsämies on hänen kerallaan. Toistaan huhuilevat he
salojen siimeksessä.
LALLI: Inko?--(Hymähtäen.) Hyvä, kun huhuilevat.
KERTTU: Niin sanot sinä.
LALLI: Mitäpä itse virkat?
KERTTU: Inko? Mikä on Inko? Köyhä metsänkävijä, ilman peltoa, ilman
niittua, vailla edes vakinaista elosijaa maailmassa. Hänellekö tyttären
työntäisimme?
LALLI (piloillaan): Maasta ei kelpaa, taivaasta ei anneta.
KERTTU (arvokkaasti): Turun rikkaimmat kaupit Sinikan oikeat kosijat
ovat.
LALLI (kuten edellä): Mutta kun ne eivät tule.
KERTTU (alakuloisesti): Eivät.--(Lyhyt vaitiolo.) Eiväthän ne tule, kun
sinä et liiku missään. Kävisit kerran edes Kokemäellä tyttöinesi.
LALLI: Käythän sinä.
KERTTU: Ei se ole saman veroista.--(Huokaa.) Mistäpä ne kosijatkaan
meidät täältä korven keskeltä löytäisivät!
LALLI (huoaten piloillaan): Siinäpä se.
KERTTU: Siksi pitäisi sinun toki vähän liikkua oman talosi takamaita
ulompana. Elät kuin karhu pesässäsi.
LALLI: Kun on pesä, näetkös.
KERTTU: Onhan toisillakin, mutta käyvät ne sentään markkinoilla ja
muualla.
LALLI (vakavasti): Näiden neljän seinän sisällä on minun maailmani.
KERTTU: Maailmasi on käynyt ahtaaksi, Lalli.
LALLI (hymähtäen): Taikka kenties minä leveämmäksi.
(Vaitiolo.)
KERTTU: Sinä olet käynyt niin harvapuheiseksi viime aikoina.
LALLI: Häh?
KERTTU: Ja niin synkkämieliseksi. Tuskinhan enää päiväkausiin suutasi
aukaiset.
LALLI: En ole ennenkään ollut mikään kielenpieksäjä luonnoltani.
KERTTU: Et. Mutta nyt näytät aivan mykistyneen.
LALLI: Soitat sinä suuta minunkin sijastani.
KERTTU: Lienenkö liiaksi suupaltti minäkään!--(Vaitiolo.) Kolkkona käyt
sinä kotona, synkkänä korvessa...
LALLI (jyrkästi): Entä sitten? Eivätkö ole omat askeleeni?
KERTTU: Ka, ka...
LALLI: Milloin loppuu lappamisesi?
KERTTU (loukkaantuneena): Saatan kaiketi minä sen lopettaa.--
(Vaitiolo.) Mutta Sinikankin vuoksi, ajattelin...
LALLI: Mikä hätä hänellä on?
KERTTU: Ei hätä, eipä mikään. Mutta on minusta paha nähdä, miten hän
pelkää ja kammoaa sinua.
LALLI: Sinikka?
KERTTU: Niin. Kohta hän ei tohdi liikahtaa edes sinun läsnäollessasi.
LALLI (kiivaasti): Se ei ole totta!
KERTTU: Mitäs minulle äyskit!--Milloin lienet viimeksi häntä
puhutellut?
LALLI ei vastaa.
KERTTU: Siinä näet itse. Niin vähän sinä välität hänestä,--Ja nyt
tahdot sinä naittaa hänet miehelle, joka...
LALLI: Sen asian Sinikka itse päättäköön.
KERTTU: Ja minä sanon, että vaikka hänet hukka perisi...
LALLI: Ei sovi sutta sisälle manata.
KERTTU: ... niin Inko häntä ei ikinä saa!
LALLI: St! Taitaa tulla tyttö!
SINIKKA tulee arkana, posket pakkasesta punertavina, katsoen
kummallekin kupeelleen; riisuu lakkinsa ja kintaansa, puhaltaa
sormiinsa, vilkaisee isäänsä, taas äitiinsä ja pujahtaa sitten nopeasti
värttinänsä ääreen karsinanpuolelle.
(Vaitiolo.)
KERTTU: No, oliko käynyt rihmaan?
SINIKKA (säpsähtäen): Rihmat?--(Hämillään.) Äiti, minä aivan
unohdin ne.
KERTTU: Eipähän se liene ensi kertaa tapahtunut.
SINIKKA: Ilta oli niin ihana...
KERTTU: ... ja veri niin vetävä!
SINIKKA vaikenee ja painaa päänsä alas.
KERTTU: Kovinpa poskesi palavatkin. Lienet lujastikin hiihtänyt?
SINIKKA (hiljaa): Hiihdin.
KERTTU: Kilpaa kuvajaisesi kanssa?
SINIKKA: Kuva----?
KERTTU: Niin sitä isäsi arvelikin tässä.
SINIKKA katsoo säpsähtäen isäänsä ja vaikenee.
KERTTU: Siitä taitavat silmäsikin sädehtiä?
SINIKKA (viattomasti): Niin, äiti, kuudan paistoi niin kauniisti...
KERTTU: ... ja varjo hiihti niin kovasti!
SINIKKA: Varjoko? (Hämmentyen.) Niin, se--hiihti!
KERTTU: Ja sai kiinni sinut?
SINIKKA: Saiko?
KERTTU: Ja kääppäsi kättä sinulle?
SINIKKA: Kättä?
KERTTU: Ja suikkasi suuta sinulle?
SINIKKA (vakaumuksella): Ei, äiti.
KERTTU (välinpitämättömästi): Suu ei kulu suudellessa.--(Vaitiolo.) Ei,
täytyy tästä lehmiläävässä käväistä. (Nousee.)
SINIKKA (arasti): Minä menen, äiti.
KERTTU: Kun vaan ei sattuisi varjo vastaan?
SINIKKA (naivisti): Eei.
KERTTU: Taitaa olla paras, kun itse menen. Ei tiedä, mikä yökyöpeli
sattuu kartanolla liikkumaan.
(Menee. Vaitiolo. _Sinikka_ istuu allapäin värttinänsä ääressä.
_Lalli_ nousee ja lähestyy tytärtään.)
LALLI: Onko totta, mitä äitisi sanoi minulle?
SINIKKA: Mitä?
LALLI (värähtävällä äänellä): Että sinä--pelkäät ja kammoat minua?
SINIKKA: Enhän minä pelkää sinua, isä.
LALLI: Ei olisi ihme, jos välistä vähän pelkäisitkin. (Hymyilee
väkinäisesti.) Taidan olla toisinaan sangen totinen ja kummallinen.
SINIKKA: Tiedänhän, isä, että sinulla on suruja.
LALLI: Minulla?--(Jyrkästi.) Kuka sitä sanoo?
SINIKKA (hämmentyen): Ei kukaan.
LALLI (päätään nyykähyttäen): Inko on sanonut sitä.--(Vaitiolo.)
Rakastatko Inkoa?