Aurinkolaulu.
Näin lauloin ma kuolleelle äidillein
ja äiti mun ymmärsi heti.
Hän painoi suukkosen otsallein
ja sylihinsä mun veti:
"Ken uskovi toteen, ken unelmaan,
viis siitä, kun täysin sa uskot vaan,
sun uskos' se suurin on totuutes' —
usko, poikani, unehes'!"
Miten mielelläin, niin mielelläin
hänen luoksensa jäänyt oisin
luo Tuonen virtojen viileäin,
mut kohtalot päätti toisin.
Vielä kerran viimeisen viittasi hän
kuin hän vain viitata tiesi;
taas seisoin ma rannalla elämän,
mut nyt olin toinen miesi.
Nyt tulkaa, te murheet ja vastukset
niin saatte te kokea muuta!
Nyt raudasta mulla on jänteret,
nyt luuni on yhtä luuta.
Kas, Apolloa, joka hymyilee,
sitä voita ei Olympo jumalineen,
ei Tartarus, Pluto, ei Poseidon;
hymyn voima on voittamaton.
Meri pauhaa ja ukkonen jylisee —
Apollo saapuu ja hymyy.
Ja katso! Ukkonen vaikenee,
tuul' laantuu, lainehet lymyy.
Hän hymyllä maailman hallitsee,
hän laululla valtansa vallitsee,
ja laulunsa korkea, lempeä on;
lemmen voima on voittamaton.
Kun aavehet mieltäni ahdistaa,
niin lemmi! ja aavehet haihtuu.
Kun murheet sun sielusi mustaks' saa,
niin lemmi! ja iloks' ne vaihtuu.
Ja jos sua häpäisee vihamies,
niin lemmellä katko sen kannan ies,
ja katso, hän kasvonsa kääntää pois
kuin itse hän hävennyt ois'.
Kuka taitavi lempeä vastustaa?
Ketä voita ei lemmen kieli?
Sitä kuulee taivas ja kuulee maa
ja ilma ja ihmismieli.
Kas, povet se aukovi paatuneet,
se rungot nostavi maatuneet,
taas kutovi lehtihin, kukkasiin
ja uusihin unelmiin.
Paha ei ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
On hyvää rinnassa jokaisen,
vaikk' aina ei esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä:
miss' ihmiset tuntevat tuntehin,
liki liikkuvi Jumalakin.
Oi, antaos, Herra, sa auringon,
mulle armosi kultaiset kielet,
niin soittaisin laulua sovinnon,
ett' yhtehen sais' eri mielet.
Ei tuomita voi, ken ymmärtää.
Sävel selvittää, mikä salahan jää,
näin ihmiset toistansa lähemmä vie
sen kautta vie jumalan tie.
Oi, onnellinen, joka herättää
noin voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks' emme me yhdessä käydä vois'?
Jos murtuis' yks', muut tukena ois'.
Oi, ihmiset, toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.
Tääll' on toki tilaa kaikilleni
on ketoja auran kääntää,
on lehtoja laulella neitojen
ja saloja sulhojen vääntää.
Kas, lempi maailman levittää!
Oi, ihmiset, toistanne lempikää
ja laivahan ääriä tavoittakaa!
Niin pieni, pieni on maa.
Niin pienet, pienet on piirit maan,
mut taivas on suuri ja laaja,
kupu jumalten kuultava korkeuttaan,
pyhä kirkkaus tähtistä aja:
yks' vaan on taivas, yks' jumala vaan,
on jokaisella se sielussaan,
ja taivas on rauha täytetyn työn;
se estävi aavehet yön.
Sun mieles' jos kaäntyvi murheisaks'
elon pitkillä pientaroilla,
niin aitaa sarka ja aitaa kaks'
ja onnes' sa löydät noilla.
Ja kohtalos' kuinka se muuttuukin,
käy elosi päivään tai pilvihin,
niin yksi, yksi on varma ain':
työn onni on oikea vain.
Oi, kaikuos, kantelo, kautta maan,
soi, soittoni, kodasta kotaan,
niin mökkiin kuin linnahan ruhtinaan,
kaikk' kutsuen suurehen sotaan!
Oi, kaikuos kauniisti, kantelein,
oi, helise hellästi, sydämein,
nyt sykkiös kerrankin päivähän päin
työn onnea ylistäin!
Se talo, min portilla kilpi on:
"Tässä talossa tehdään työtä,"
se talo on pyhä ja pelvoton
ja pelkää ei se yötä.
Työs olkoon suurta tai pientä vaan,
kun vain se tähtää suurempaan,
ja kun sitä palkan et tähden tee,
se arvonsa ansaitsee.
Työ raatajan riemulla palkitsee
ja tekijän terveydellä,
työ himoja huonoja hillitsee
myös syyttömän sydämellä.
Oi, rauhaa päätetyn päivätyön!
Hyvät enkelit suojaavat työmiehen yön,
ja nuorena, vankkana nousevi hän
taas uutehen päivähän.
Ah, antaos, Herra, sa armas sää,
kun raatajan ilta raukee!
Hyvät enkelit, kauniisti hymyilkää,
kun työmiehen hauta aukee!
Ah, nouskosi kirkasna päivyt uus',
kun loppuvi raatajan rauhattomuus
ja päättyvi pitkä päivätyö!
Herra, valkaise vaivamme yö!
On monta uskoa päällä maan
ja toinen toista kiittää,
mut laulajalla yks' usko on vaan,
elin-ijäksi hälle se riittää:
min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on iäistä,
sen verran meistä myös jäljelle jää,
kun päättyvi päivä tää.
Ja yhden ma varman tiedän sen,
kun löydy ei tietä mistään:
on työtä tehtävä jokaisen,
puu tutaan hedelmistään.
Se usko, mi sitä ei opeta,
sitä uskoa täällä ei tarvita,
se on uskoa usmien, haamujen,
ei uskoa ihmisten.
Kuka tietävi, mistä me tulemme
ja missä on matkamme määrä?
Hyvä, että me sitäkin tutkimme,
ei tutkimus ole väärä.
Mut yhden me tiedämme varmaan vaan
me kuljemme kumpuja mustan maan,
ja täällä meidän on eläminen,
miten taidamme parhaiten.
Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnyimme tänne vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
Mut se mikä niiden on välillä,
se olkohon lämpöä, lempeä.
Kas, yössä kun yhtehen sattuu kaks,
käy kulkukin helpommaks.
Mut emmehän yössä vain astukaan,
myös aamussa astelemme.
Vaikk' kuljemme kumpuja mustan maan,
niin maassa tok' kiinni emme.
Tääll' onhan niin paljon muutakin
kuin multaa, on kaunista, kultaakin,
kun elämän ääriltä etsimme vain
tai kuiluista kuolevain.
Tai katsokaa, miten lainehet
ikikauniisti rantoja kaulaa!
Tai kuunnelkaa, miten lintuset
ikilempeesti lehdossa laulaa!
Tai ootteko nähnehet illan kuun
ja kuullehet kuisketta metsänpuun,
min ylitse valkeat hattarat
suvitaivaalla vaeltavat?
Tai ootteko koskaan te painaneet
pään kesäistä nurmea vastaan,
kun heinäsirkat on helisseet
ja raikunut laulu rastaan.
Sinikellot tokko ne keinuivat?
Lepinkäiset tokko ne leijuivat?
Ne tuoksuiko kukkaset tuhannet? —
Sitä hetkeä, tuoksua unhota et.
Tai ootteko mennehet milloinkaan
te aamulla järven rantaan,
kun aurinko noussut on aalloistaan
ja paistanut valkosantaan?
Vesi välkkyikö tyynenä heijastuin?
Sumun keskeltä nousiko seijastuin
sadun saaret, niemet ne terheniset? —
Sitä utua unhota et.
Oi, ootteko silloin te tunteneet
maan luonnossa maailman Luojan?
Oi, ootteko silloin te löytäneet
yön aaveilta aumahan suojan?
Ja ootteko silloin te itkeneet
ja hyviä olleet ja hymyilleet,
oi, ootteko silloin te lempinehet? —
Sitä lempeä unhota et.
Oi, ootteko silloin te uneksineet
utuneitoa tummatukkaa,
ja ootteko silloin te rakastaneet
joka puuta ja joka kukkaa?
Ja oliko veli joka ihminen?
Ilo loistiko silmistä jokaisen?
Ja oliko kaikilla kasvoillaan
iki-armaus ihanan maan?
Ken yhtä ihmistä rakastaa,
hän kaikkia rakastaapi.
Ken kerran itsensä unhottaa,
hän unten onnen saapi.
Ken kerran itse on onnellinen,
hän tahtois' onnehen jokaisen
ja antaa ja antaa ja antaa vain
poven paisuvan riemua ain'.
Mitä siitä, jos ei sua lemmi hän,
sa jolle lempesi annoit!
Hän antoihan sulle elämän,
ja kuvaa sa kaunista kannoit.
Ja vaikka hän vaatisi elosi taas,
niin kulkeos riemulla kuolemaas
ja julista virsillä Jumalaa,
kun kaunis niin oli maa!
Siis kiitos, Luojani armollinen,
joka hetkestä jonka elin,
kun sain minä ruumihin tervehen,
sydänlämmön, mi läikähteli,
kun annoit sa vankkaa kättä kaks',
kaks' silmää sieluni ikkunaks',
ja hengen herkän ja avoimen,
joka tuutia tuulosen.
Sua kiitän ma, Jumala armollinen,
kun annoit sa kodin hyvän,
soit äidin niin hellän ja herttaisen,
isän iloisen ja syvän,
kun annoit sa myös pari ystävää
ja ne hyvää, en pyydä ma enempää,
ja annoit sa armahan syntymämaan,
jota kyntää ja lempiä saan.
Ja kiitospa vihdoin viimeinen,
kun laulun lahjan sa annoit,
kun riemut ja murheet lapsosen
näin sävelten siivillä kannoit;
sen Sulta, Sulta ma yksin sain
ja Sinulle siitä ma vastaan vain,
tilin leiviskästäni kerran teen,
miten käytin ma kanteleen.
Soi, helise, siis sävel hempe'in!
Halo aaltoja laulajan haaksi!
Käy purjehin täysin ja pullistuvin,
jätä välkkyvä jälki taaksi!
Ja vaikka mun nuorena laineet vei,
niin eipä se hukkahan vaipunut, ei,
joka upposi laulujen laineisiin
ja untensa unelmiin.
Se soutavi seljässä delfiinein,
sen lempeä lainehet laulaa,
ja kanssa Vellamon impyein,
hän aikojen aalloilla kaulaa.
Siis viritä virtesi, nuori mies!
Voi, pian se riittyvi rinnan lies,
ja vanhuus jo sauvoilla hoippuen saa.
Suo kantelos kajahtaa!