Höyhensaaret.
Mitä siitä, jos nuorna ma murrunkin
tai taitun ma talvisäihin!
Moni murtunut onpi jo ennemmin
ja jäätynyt elämän jäihin.
Kuka vanhana vaappua tahtoiskaan?
Ikinuori on nuoruus laulujen vaan
ja ulpukat lemmen ja unelmien;
ilot kuihtuvat ihmisten.
Mitä siitä, jos en minä sammukaan
kuin rauhainen, riutuva liesi,
jos sammun kuin sammuvat tähdet vaan
ja vaipuvi merillä miesi!
Kas, laulaja tähtiä laulelee,
hän meriä suuria seilailee
ja hukkuvi hyrskyhyn, ennen kuin
käy purjehin reivatuin.
Mitä siitä, jos en minä saanutkaan,
elon aamu min niin lupas varmaan,
kun sain minä toivehet suuret vaan
ja kaihojen kantelon armaan!
ja vaikka ma lien vähä lapsi vain,
niin jumalten riemut ma juoda sain
ja juoda ne täysin siemauksin —
niin riemut kuin murheetkin.
Ja vaikka ma laps' olen syksyn vaan
ja istuja pitkän illan,
sain soittaa ma kielillä kukkivan maan
ja hieprukan hivuksilla,
niin mustat, niin mustat ne olivat;
ja suurina surut ne tulivat,
mut kaikuos riemu nyt kantelen
vielä kertani viimeisen!
Ah, kantelo pitkien kaihojen,
sinä aarteeni oma ja ainoo!
Me kaksi, me kuulumme yhtehen,
vaikk' kohtalot kuin mua vainoo.
Me kuljemme kylästä kylähän,
ohi kylien koirien räkyttäväin,
ja keskellä raition raakuuden
sävel soipa on jumalien.
Me kaksi, me tulemme metsästä,
salon suuren me ilmaa tuomme,
me laulamme nuoresta lemmestä
ja lempemme kuvan me luomme,
me luomme sen maailman tomusta niin
kuin Jumala ihmisen Eedeniin,
ja korvesta kohoitamme me sen
kuin vaskisen käärmehen.
Te ystävät, joiden rinnassa kyyt
yön pitkät pistää ja kalvaa,
te, joita jäytävi sydämen syyt
ja elämä harmaja halvaa,
oi, helise heille, mun kantelein,
oi, helise onnea haavehein
ja unta silmihin unettomiin —
mun silmäni, suljit sa niin.
Kas, ylläpä mustien murheiden
on kaunihit taivaankaaret
ja kaukana keskellä aaltojen
on haaveiden höyhensaaret,
ja ken sinne lapsosen kaarnalla käy,
ei hälle ne haavehet yölliset näy,
vaan rinnoin hän uinuvi rauhaisin
kuin äitinsä helmoihin.
Mitä siitä, jos valhetta onkin ne vaan
ja kestä ei päivän terää!
Uni totta on, siksi kuin valveutaan
ja vaivat ne jällehen herää.
Moni nukkui nuorikin toiveisiin
ja heräsi hapsihin hopeisiin:
hän katsahti ympäri kummissaan
ja uinahti — uudestaan.
Miks' ihmiset tahtovat, taistelevat
ja koettavat korkealle?
Kuin korsi he sentään katkeavat
ja murtuvat murheen alle.
Ois' lempeempi, lauhempi kuolevain
vain hyviä olla ja hymytä vain
ja katsoa katsehin kirkkain niin
vain sielunsa syvyyksiin.
Näät unessa murheet ne unhottuu
ja rauhaton rauhan saapi,
näät unessa vankikin vapautuu,
sen kahlehet katkeaapi,
moni köyhä on rikas kuin kuningas maan,
kevyt kantaa kruunu on ruhtinaan,
ja kaikki, kaikki on veljiä vain —
oi, onnea unelmain!
Oi, onnea uinua uudelleen
nuo nuoruuden siintävät sillat,
ja itkeä jällehen yksikseen
yöt armaat ja kuutamo-illat;
taas uskoa, että on aamu vaan,
kaikk' että voi valjeta uudestaan,
uus' leikki ja lempi ja laulu ja työ —
uus' uhata myös sydän-yö!
Taas uskoa kaikuhun kanteleen,
tulilippuhun pilvien linnan,
punaruusuihin, lempehen puhtaaseen
taas kahden puhtahan rinnan,
taas uskoa itsensä rikkahaks'
ja maailman suureks' ja avaraks' —
ah, tiedä en auvoa armaampaa,
kun nuorna sen uskoa saa!
Ei tiedä hän auvoa armaampaa,
joka kaiken sen kadotti kerran,
joka häkistä katseli maailmaa,
näki siitä vain vaaksan verran,
haki haavettaan, löys' elämää,
löys' maailman markkinavilinää,
näki räyhäävän raakuuden, tyhmyyden —
niit' aikoja unhota en!
Kun muistelen, kuinka ma kerjännyt
olen koirana lempeä täällä,
miten rikasten portailla pyydellyt
olen tuiskulla, tuulisäällä
vain lämpöä hiukkasen, hiukkasen vain —
ja kun minä muistelen, mitä ma sain
ja mitä ma nielin ja vaikenin,
ja mitä ma ajattelin!
Miten oon minä kulkenut, uskonut,
etteivät ne unhoitukaan!
ja sentään ne oon minä unhoittanut
kuin unhoittaa voi kukaan.
Ja sentään se nousi, min kohtalot kaas',
ja sentään ma seppona seison taas,
taas taivahan kansia taon ja lyön —
oi onnea tähtisen työn!
Ne saapuvat, saapuvat uudestaan
mun onneni orhit valkeet,
ne painavat vanhalla voimallaan
mun rintani jättipalkeet,
taas kirkas on taivas ja kukkii maa,
taas säkenet suustani suitsuaa,
mun ääneni on kuni ukkosen,
soi maan yli jylinä sen.
Mitä siitä, jos haaveeni langat vain
lie lankoja hämähäkin!
Mitä siitä, jos auvoni nyt ja ain'
ois' laulua laineiden näkin!
Sitä sinne ma seuraan, se minne mun vie,
vaikk' oisi mun eessäni manalan tie
ja heräis' en täällä, en sielläkään —
unen laulavan lapseksi jään.
Elon arpani tahdon ma ainoisen,
elon onnesta osani kerta!
Olen imenyt rintoja totuuden,
mut niistä vaan tuli verta.
Siis tulkaa, te utaret unelmien,
minä vaivun valtahan taikuuden,
luon silmäni sielujen kuutamohon —
unen loihtu on loppumaton.
Oi, kauniisti mulle te kaartukaa,
mun tahtoni taivaankaaret!
mua hiljaa, hellästi tuudittakaa, —
te henkeni höyhensaaret!
Mua katsokaa: sama lapsi lien
kuin aamussa alkavan eloni tien,
samat mullekin olkaa ja antakaa
sama mulle taivas ja maa!
Mua murhe ja vaivat murtelee,
toki tahtois' vielä en kuolla.
Mut kuulkaa, jo äitini huhuilee
Manan aaltojen tuollapuolla.
Oi, odota hetkinen, äityein!
En viel' olis' valmis ma matkallein,
sydän tää on synkeä, syyllinen —
suo, että sen valkaisen!
Suo, että ma ensin huuhdon vaan
nämä huonot tunteet ja aatteet,
suo, että ma päälleni ensin saan
ne puhtahat, valkeat vaatteet,
jotk' ompeli onneni impyinen,
hän, hämärän impeni ihmeellinen,
min kuvaa kannan ma sydämessäin
siit' asti kuin hänet näin.
Me tulemme, äitini armahain!
Oi, katso, meitä on kaksi!
Ah, arvaa, ken mulla on kupeellain!
Niin oisitko rikkahaksi
sinä uskonut koskaan kuopustas?
Ja katso, me pyydämme siunaustas,
sun poikasi synkeä, syyllinen
ja mun impeni puhtoinen.
Kas, kuin hän on kaunis ja valkoinen
ja muistuttaa niin sua!
Hän on niin hellä ja herttainen,
vaikk' ei hän lemmi mua.
Älä kysele häitä, miks' tänne mun toi,
mut usko, se niin oli parhain, oi,
ja usko nyt, ett' olen onnellinen
kuin päivinä lapsuuden!
Älä kysele multa sa laaksoista maan!
Ei olleet ne luodut mulle.
Mut jos sinun silmäsi tutkii vaan,
voin laulaa ma laulun sulle
kuin lauloin ma lapsen aikoihin —
kas, lauluna helkkyy se helpommin
ja kyynelet kuuluvat kantelehen;
niit' ilmoita muuten ma en.