Ma uneksin, että mun sydämein
oli kuollut ja kylmä mun tuntehein.
Ja sydäntä kuollutta tuudittain
minä maantien laidalla laulelin vain:
"Ah, nuku mun nuori sydämein!
on aikaa mennyt mun autuutein."
Tien kulkijat katseli kummissaan.
Niin nousin ja läksin vaeltamaan.
En tiennyt, kunne ma kulkisin,
mut kuljin ja hiljaa hyräilin:
"Ah, nuku, mun nuori sydämein!
jo aikaa raukesi rakkautein."
Kuin kauvan kulkuni kestänyt lie?
ma toivon, jo kohta on lopussa tie!
Mut sydäntä kuollutta tuudittain
yhä kuljen ja kuiskaten laulelen vain:
"Ah, nuku, mun nuori sydämein!
kun aikaa hylkäsi armaisein."
1896.
Metsään nukkunut.
Ma oon kuin lapsi, metsään nukkunut,
mi hämyn tullen herää huudahtain,
mut pois on veikko, sisko hukkunut
ja huutohonsa vastaa kaiku vain.
Ei tiedä koito hän, mik' aika on,
ei tiedä, miss' on koti, kussa tie.
Käy teitä kyllä kautta hongikon,
kun tietäis vain, mi äidin luokse vie.
Niin jylhä, kaamea on korpi, kuu,
niin kaikk' on hiljaista ja harmajaa,
ei tunnu tuulonen, ei liiku puu,
ja kuusten takaa peikot kurkistaa.
Ja lapsi itkee, juoksee, lankeaa
ja nousee, lankee, nousee jällehen.
Mut pien' on poika, suur' on metsämaa
ja kaukana on koti kultainen.
Ma oon kuin lapsi, metsään hukkunut,
mi hämyn tullen herää huudahtain,
mut pois on veikko, sisko hukkunut
ja huutohonsa vastaa kaiku vain.
1896
Yökehrääjä.
Istuin ma illalla yksinäni
kuulin ma hyrinän sydämestäni.
Mikä siellä hyrisevi ainiaan?
Neitonen rukkia polkevi vaan.
Istuin ma illalla aatteissani,
kuulin ma laulua kupeeltani.
Kuka siellä laulavi ainiaan? —
Kuolema neitoa kutsuvi vaan.
Istuin ma illalla yksinäni,
kuulin ma itkua sydämestäni.
Kuka siellä itkevi ainiaan? —
Impi se itkevi vapauttaan.
1896
Eräälle ystävälleni.
Niin, yksinäisyys, surun ystävä
ja suurten aattehien äiti hellä,
sen läheisyys, ah, kuink' on lämmintä,
kuink' armas vierellään on viivähdellä.
Kun sydän synkkä, sielu rikki on
ja ilma ahdistaa ja elo painaa,
kun kuolo kutsuu meitä armoton
ja on kuin itse ois jo ammoin vainaa
Oi, kuinka silloin ihmeen ihanaa
on käydä yksin, yksin talvi-öissä
ja nähdä eessään aava erämaa,
sen yli harhaella haavevöissä.
Niin suuri, tyyni siell' on hiljaisuus
ja elon aatos kaikuu korkealta:
Työn rannall' yksin kasvaa rauhan kuus'
ja hyve nousee murheen mullan alta.
Mut sulle, veikkoseni murheikas,
ma neuvon seuraa sekä — ilta-unta!
Sa erämaata kannat povessas
ja yötä, talvea ja talven lunta.
1896
Synkkä joulu.
Pois joulukuuset, kynttilät
ja riemulaulut lasten
ja äidin tortut lämpimät —
pois juhla onnekasten!
Tää päiv' on päivä sydänten
ja sisarusten silta,
tää päiv' on päivä rikasten
ja ilollisten ilta.
Mut meille mieron miehille
ja onnen kerjureille,
on muiston musta juhla se
ja tuskan tuoja meille.
Nuo joulupuut ja kynttilät
ja lasten laulajaiset,
nuo äidin tortut lämpimät
ja lahjat armahaiset —
Ken niitä muuten muisteleis
kun elon aallot pauhaa!
Sen varmaan merten meuru veis —
vain aallon all' on rauhaa.
Mut joulujuhlan tullessa,
kun taiston aallot vaipuu,
on niinkuin rinnan pohjasta
taas nousis kaiho, kaipuu.
Ja on kuin huone kylmä ois,
ois jäässä mieron liesi
ja on kuin hetken olla vois
taas lapsikin kentiesi.
Kuin sydän pyytäis lämpöä
ees hiukan, oven suusta,
ois lapsen mieli leikkiä
ja nähdä joulukuusta.
Mut suljetut on ovensuut
ja rinnat kiinni meille
ja ikkunoista joulupuut
vain ilkkuu mieron teille.
Pois kaiho, kaipuu sydämen,
pois rinnan riemupouta,
taas tunnon päivä pilvehen,
taas rintaan talven routa!
Tää päiv' on päivä rikasten
ja ilollisten ilta,
mut meille, mieron köyhillen,
vain muiston musta silta.
Siis tulkaa, vanhat ystävät,
mun ainoat, mun armaat,
te syksyn tunteet synkeät,
te mieron katseet karmaat!
Ma myöskin kanssa tuttavain
tään illan tahdon olla —
ne saapuu, saapuu sadottain,
ne joutuu joukkiolla.
Ne kasvaa, täyttää sydämen,
ne tuntuu tuhansilta —
tää päiv' on päivä rikasten
ja ilollisten ilta!
1896.