Ilmassa on keväinen tunnelma. Se on raitista, mutta samassa
raukaisevaa. Aurinko häikäisee valollaan pimeyteen tottuneita ja
hyväilee lämmöllään pakkaista kärsineitä.
Kevään hengetär liitää hymyhuulin pohjolan perille. Se tietää varmasti,
miten häntä kaihoten kaivataan, avosylin odotetaan. Se tuntee pohjolan
kukkulat ja kummut, järvet ja virrat, se tuntee pohjolan asukasten
mielet. Ja siksi se liitää hymyhuulin pohjolan perille.
Ilmassa on keväinen tunnelma. Tuuli hyväilee poskea, metsä tuoksahtaa
mullalle ja pihkalle. Siellä ja täällä näkyy vähäisiä lumen jätteitä
mustina ja likaisina mäkien pohjoisilla rinteillä. Ruskeasta
kuloheinästä kohoaa sinivuokkoja ja keltakukkasia. Tuntuu kuin olisivat
ne heränneet liian aikaisin. Eihän vaan viene niitä pohjolan kevään
yöhalla.
Tuolla jo visertää lintu puussa, visertää taas ja odottaa vastausta.
Turhaan. Ääni kajahtaa kirkkaana lehdettömien puiden seassa, mutta
vastausta ei vielä kuulu. Liekö vastaaja eksynyt kutsujasta?
Puro lirisee rinnettä alas, vieden mukanaan irtonaista roskaa, jota
ei sen varsilla ole tarvittu. Puunpalaset, lastut, lehdet ja korret
hyppivät iloisina veden muassa mättäältä mättäälle, kiveltä kivelle.
"Onhan kevät", miettivät ne, "totta meitäkin jossain tarvitaan", --
ja tulevaisuuden toivoa laulaa keväisen puron viehättävä soitto.
Ilmassa on keväimen tunnelma. Se kutsuu talven kahleista jäykistyneet
ihmiset ulos raittiiseen ilmaan. Ruumis nuortuu, mieli kevenee,
surut poistuvat. Terveys saapi voimaa jänteriinsä, ilmaa keuhkoihin,
-- hän ei tiedä minne voikaan mahtua tämä voima, jota koko olento
uhkuu. Sairauskin näkee taas toivon tähden. Hänellekin tuopi luonnon
herääminen uudistuksen tunteen. Hänessä paisuu toivo, niinkuin paisuu
metsän reunassa seisovan koivun oksilla uusi lehti-silmukka.
Tietä pitkin astelee pienoinen poika. Hän on kalpea ja laiha. Pukunsa
on repaleinen ja likainen. Mutta iloisin kasvoin kulkee hän edelleen.
Kevään tunne ihastuttaa häntä. Hän kuulee puron lorinan ja lintujen
laulun, hän näkee uhkuvat lehtisilmut ja aukenevat sinivuokot. Hän
tuntee lempeän tuulen hyväilevän poskeansa ja auringon lämmittävän
kohmettuneita käsiänsä. Hän hypähtelee ilosta kulkiessaan yksinäistä
metsäpolkua.
Metsäpolku johtaa laajalle maantielle, joka on leveä ja tasainen, kuiva
ja aukea. Aurinko paahtaa siinä vielä kuumemmasti ja iloiset purot
lirisevät sen molemmilla puolin. Poikanen pyörähtelee ilosta maantiellä
ja juoksee laulellen purolta purolle. Hän ei ole koskaan ennen ollut
näin iloinen. Luonnon keväinen tunnelma on temmannut hänet mukaansa.
Vähän matkan päässä mäen rinteellä tekee maantie mutkan. Poikanen
juoksee sinne, nähdäkseen kauemmas tuntemattomalla tiellä. Tuuhean
koivikon läpi jatkuu siellä maantie ruskeana juovana. Koivuissa on
suuria lehti-silmuja, muutamat alkavat jo näyttää "hiirenkorvaa".
Ilmassa on raitis tuoksu.
Etäällä kajahtaa iloinen nauru. Joukko koulupoikia palajaa koulusta.
Heillä on kirjat ja taulut kainalossa. He rientävät kukin kotiansa
leikkiä laskien.
"Kas, tuolla on kerjäläis-poika!" huutaa ratsutilallisen Aappo.
"Heittäkäämme hänet ojaan ja uittakaamme tukkina!"
Ja hän lähtee juoksemaan pannakseen aikomuksensa toimeen.
"Aappo, Aappo!" huutaa hänelle maalarin Ville, "täällä on niin hyviä
kiviä. Heittäkäämme häntä niillä, niin saamme nähdä mihin hänen
repaleet saappaansa kelpaavat!"
Ville rupeaa kokoamaan kiviä hattuunsa ja Aappo pysähtyy juoksussaan.
"Ei, mutta viedään hänet meidän pellollemme variksen pelätiksi",
ehdottaa vallesmannin Teutori, "vanha variksen pelätin on jo
kaatumaisillaan!"
Ja kaikki pojat räjähtävät nauramaan. "Variksen pelätiksi! Variksen
pelätiksi!" huutavat he ja taputtavat käsiään. Rinnatuksin nyt kaikki
lähtevät marssimaan uhattua pikku poikaa kohti.
"Olkaa varoillanne pojat! Hän voipi purra teitä", varoittaa Teutori, ja
pojat puristavat kätensä nyrkkiin ja näyttävät uhkaavilta.
Kun poikaparvi saapuu lähemmä, syrjäytyy Matti tiepuoleen ja katselee
puroa. Puro juoksee siinä suuren kiven kupeella valkoisessa sannassa ja
muodostaa soman pienen pyörteen, jonka keskellä joukko kuivia lehtiä
pyörii piiritanssissa. Koivussa, puron vieressä, visertää lintunen ja
kaukaa metsästä kuuluu lehmän kello. Aurinko paistaa lämpimästi, ilma
on niin kirkas.
"Mikäs kerjäläispenikka siinä istuu?" huutaa Teutori Matille.
"Matti minun on nimeni", sanoo Matti, katsellen puroa.
"Pois tieltä! Puro on meidän!" huutaa Teutori.
Matti nousee ojanvarrelta ja lähtee hiljaa ja äänettömänä astumaan
edelleen.
"Kas, sellaista pelkuria!" huutaa Teutori, potkaisten tieltä pieniä
kiviä hänen jälkeensä. "Tulkaa tänne pojat, katselkaamme puroa!"
Pojat tulevat hänen ympärilleen. He katselevat puroa, -- mutta ovat
aivan ääneti. Iloinen mieli on poissa. Heillä ei ole mitään toisilleen
sanottavaa.
He nousevat puron varrelta maantielle ja katselevat jälelleen. Kaukana,
lähellä tien mutkaa astuu pieni Matti, yksin ja väsyneesti. Hänen pieni
ja laiha vartalonsa näyttää tuolla etäällä vielä pienemmältä.
"Meidän olisi pitänyt antaa hänen pitää tuo puro. Hän oli vielä niin
pieni", sanoo ratsutilallisen Aappo.
"Niin olisi pitänyt", sanovat toiset, ja heidän poskilleen nousee
häpeän puna.
He astelevat kotiinsa noloina ja nyreällä mielellä.
Ilmassa on keväinen tunnelma. Purot hyppelevät iloisina mättäältä
mättäälle ja sinivuokot aukovat kukkiansa päivänpaisteisilla rinteillä.