Ennen, vanhaan aikaan, kuuluu haltijoilla olleen asuntonsa korkean
Kivimäen sisässä. Sen mäenhän kaikki tuntevat. Sieltä asunnostaan
olivat hyvät haltijat tulleet ihmisasunnoille ja joskus oikein ihmisten
ystäviksi. Ihmiset kun siihen aikaan niin luottivat haltijoihin, niin
haltijatkin kaikella tavalla auttoivat heitä.
Mutta haltijoiden luokse Kivimäen sisään ei kukaan päässyt. Kyllähän
sinne olisi se päässyt, joka olisi löytänyt ihmeellisen punaisen kukan,
jonka reunat olivat kultaa, mutta sitä ei kukaan löytänyt. Moni vanha
mummo oli elämänsä loppuiän sen etsimiseen pannut, mutta turhaa se oli.
Ei sitä löytynyt vaikka olisi tulen ja neulan kanssa hakenut.
Kerran oli eräs pikkunen tyttö, Marjatta nimeltään, ollut Kivimäen
juurella marjoja poimimassa. Hän oli kukan löytänyt ja samassa oli
Kivimäki avannut vaskiset ovensa. Marjatta oli astunut sisälle ja
tullut komeaan saliin, jossa sata valkoista hevosta kultaisista ja
hopeisista seimistä söi. Sitte oli Marjatta astunut eteenpäin ja tullut
toiseen saliin, jossa haltijat pöydän ympärillä istuivat. He olivat
kaikki vanhoja miehiä, joilla oli pitkät, valkoiset parrat, punaiset
takit ja kultakruunut päässä.
Yksi haltijoista oli viitannut Marjattaa luoksensa ja antanut hänelle
pöydältä hopeaisen kupin, jossa oli makealle maistuvaa juomaa. Mutta
Marjatta oli ruvennut pelkäämään ja juossut vaskisesta ovesta ulos.
Juostessaan oli hän pudottanut sen punaisen, kultareunasen kukan, jolla
oli niin ihmeellinen voima.
Heti kun Marjatta oli kotia tullut, olivat hänen vanhempansa lähteneet
Kivimäen juurelle ihmeellistä kukkaa etsimään. Mutta eivät löytäneet.
Eikä kukaan ole sitä senperästä löytänyt tähän päivään asti.