Aurinko paistoi ulkona lämpimästi, mehiläiset ja kärpäset surisivat
kukkasissa, ilma oli tyyni, hienoa auerta nousi metsien takaa.
Tuvassa oli tuoreen lämpöisleivän hajua. Äiti veti juuri leipiä uunista.
Pikku Anni juoksi tupaan. Hän pyysi äidiltä lämpöisleipää.
"Tuossa on", sanoi äiti ja viilsi kuumasta leivästä palasen. "Kun olet
syönyt, niin saat mennä Mansikkaniemelle Ullamummolle lämpöisleivän
viemään."
Mitään hauskempaa ei Anni tietänyt. Ullamummo oli hänen paras
ystävänsä. Kaikista hauskimmat olivat retket hänen luokseen. Annin
mielestä asui Ullamummo hirveän kaukana: ensin meni tie peltojen
poikki, sitte metsän läpi, sitte joen yli siltaa pitkin, sitte lehdon
kautta -- ja sen takana oli sievä mökki, jossa Ullamummo asui. Se
oli niin pieni ja matala, niin matala, että melkein ulottui kädellä
kattoon. Mutta Annista se oli niin soma, että siellä hän vasta oikein
hyvin leikkiä osasi.
Lämpöisleipä kainalossa läksi Anni juoksemaan kotirinnettä alas. Tie
oli tyhjänä, ei näkynyt vastaantulijoita. Metsänkohdalla tuntui ilma
niin raukaisevalta. Anni istui tien penkereelle lepäämään ja piti
leipää sylissään. Hiukan levättyään lähti hän taas matkalle.
Kaartuen nousi silta ylös maantienpinnasta. Kun Anni oli noussut siltaa
pitkin joen keskikohdalle, pysähtyi hän. Silta oli murtunut rikki.
Aallot vierivät vinhaa vauhtia jokea alaspäin ja aukko oli hirvittävän
leveä.
Ei auttanut muu kuin lähteä takaisin kotiin. Kotona kertoi Anni äidille
koko ihmeellisen tapauksen. Äiti ensin hämmästyi ja ihmetteli, mutta
sitte ei oikein käsittänyt, kuinka sellainen olisi voinut näin tyynellä
ja sateettomalla ilmalla tapahtua. Ehkä oli lapsi pelännyt.
Hän läksi saattamaan Annia sillan yli.
Kun he olivat joen keskellä, oli silta aivan ehyt. Ei lastuakaan ollut
poissa.
"Kuinkas Anni äitiä narrasi" kysyi äiti.
"Ei Anni narrannut", sanoi Anni ja katsoi suurilla silmillään äitiin,
"mutta silta oli äsken poikki. Kyllä Jumala sen tietää."
Äiti sai kyyneleet silmiinsä eikä puhunut sen enempää. Sillan toiselta
puolen palasi hän kotiin ja Anni sai mennä yksin Ullamummon luo.
Vasta iltapuolella läksi pikku Anni paluumatkalle Ullamummon luota.
Iloisena asteli hän tietä pitkin. Mutta kun hän tuli sillalle, oli
silta poikki samasta paikasta kuin ennenkin. Anni kumartui katsomaan
revennyttä aukkoa. Hän näki sillan arkkujen ulottuvan kauas mustaan
syvyyteen. Hän näki miten hirvittävän leveä aukko oli. Hän ei päässyt
siitä ylitse.
Anni palasi Ullamummon luo ja kertoi hänelle koko asian. Ullamummo
kuunteli; heti kuultuaan, läksi hän saattamaan lasta kotiin.
Hän vei Annin tupaan asti ja kun hän jäi kahden kesken Annin äidin
kanssa, sanoi hän: "Lapsella on arka luonto. Pidä lasta silmällä.
Suojele sitä, ettei vaan joudu vaaraan!"
Pihalla istui Anni ja puheli kukkasten kanssa. Hän oli itse antanut
kukkasille ja linnuille nimet oman käsityksensä mukaan. Ja nurmikko
oli hänelle niin hyvä. Sitä hän silitti kädellään. Taivaalla näki hän
Jumalan laivojen purjehtivan suurin valkoisin purjein. Kaikki oli niin
ihmeellistä ja niin ihanaa.
Pihalla oli harmaa kivi. Se oli niin viisas ja vanha. Aivan kuin
Ullamummo. Sille hän kertoi suuresta sillasta ja syvästä joesta sillan
alla. Ja hän silitti kiveä kädellään. Kivi oli niin hyvä. Kivi ja
kukkaset eivät voineet nähdä jokea, mutta linnut kävivät siellä ja
kastelivat veteen siipiään.
Kului kesä, kului syksy ja talvi ja tuli uusi kevät. Anni oli nyt
kuuden vuoden vanha. Hän oli niin terve ja virkeä. Kaikki pitivät häntä
jo aikaihmisenä.
Eräänä päivänä ennen juhannusta katosi Anni kotoa. Äiti luuli hänen
menneen Ullamummon luo, mutta kun ei lasta illallakaan kotia kuulunut,
läksi äiti häntä hakemaan.
Seuraavana päivänä löydettiin pikku Annin ruumis keskeltä jokea
suurimman sillan arkun viereltä.