Eräänä pimeänä ja myrskyisenä syyskuun iltana, jolloin ukkonen jyrisi
ja salamat leimahtelivat, kulki vanha, harmaapartainen kääpiö tietä
pitkin. Hän oli väsynyt ja hänen oli nälkä. Vihdoin tuli hän suuren,
komean talon kohdalle, meni portista sisään ja kolkutti ovea, joka oli
lukittu. Sisältä kuului kovaa puhetta ja naurua, mutta ovea ei avattu.
Kääpiö jatkoi matkaansa ja tuli toisen suuren talon ovelle. Hän
kuunteli ensin ja alkoi sitte kolkuttaa. Mutta kukaan ei häntä
täälläkään kuullut. Näin kävi hän monen talon ovella tässä suuressa
kylässä. Mutta kaikkialla oli niin paljo muuta hommaa, ettei kukaan
joutanut kuulemaan kääpiötä.
Kylän laidassa, aivan viimeisenä, oli pieni matala mökki. Kääpiö tuli
mökin ovelle. Ovi seisoi raollaan ja kääpiö astui sisälle.
"Tule peremmälle ja vedä ovi kiinni", sanoi mökin ukko. Ja mökin vaimo
toi kääpiölle leipää, kalaa ja piimää.
Kääpiö söi vatsansa täyteen ja kuivaili itseään tulen ääressä. "Syö
kylliksesi!" sanoi vaimo ja lisäsi piimää tuoppiin. Ja mökin ukko pani
enemmän puita takkaan, että matkamiehellä olisi lämmin.
Kun kääpiö oli levännyt, kiitteli hän ystävyydestä ja aikoi lähteä.
"Mitäs tuonne jumalan ilmaan lähdet. Makaa täällä. On täällä olkia
sinullekin", sanoi ukko. Ja vaimo rupesi laittamaan vuodetta.
Mutta kääpiö kysyi tietä lähimpään kaupunkiin ja sanoi, että hänellä on
kiire.
"Onnea matkallesi!" sanoi ukko.
"Jumala seuraasi!" huusi vaimo. Salamoiden leimutessa katosi kääpiö
metsätielle.
Mutta seuraavana aamuna oli koko suuri kylä palanut poroksi. Kylän
äärimmäiseen reunaan oli vaan jäänyt pieni mökki palamatta. Sillä
mökillä on vielä tänäkin päivänä nimenä Kääpiön kievari.