Eräänä valoisana kesäiltana istui muuan kalastaja onkimassa vuolaan
Välijoen rannalla. Ilta oli jo niin myöhäinen, että linnut olivat
menneet nukkumaan. Rannassa olevasta haka-aitauksesta kuului vasikan
kellon kilahdus silloin ja tällöin. Muuten oli hiljaista.
Äkkiä ilmestyi rannalle valkopukuinen nainen, juoksi edestakaisin
rantaa pitkin ja näytti välillä kuuntelevan jotakin. Sitte alkoi
hän kiivaasti huitoa valkoisella liinallaan kalastajalle venheessä.
Kalastaja huomasi, että nainen oli hädässä. Hän irroitti veneensä ja
souti rantaan.
Nainen hyppäsi veneeseen ja työnsi veneen ankaralla voimalla joelle.
"Viekää ylitse! Minua ajetaan takaa!" kuiskasi hän ja istui kyyryyn
vene-pohjalle. "Olen viaton", mutisi hän hiljaa.
Kalastaja alkoi soutaa. Virta oli kova, mutta soutaja oli väkevä. Pian
päästiin toiselle rannalle.
"Älkää kertoko tästä! Luvatkaa: älkää kertoko!" kuiskasi nainen,
hyppäsi rannalle ja katosi tiheään lehtimetsään.
Kalastaja lupasi olla kertomatta. Hetken katseli hän naisen jälkeen ja
sousi sitte entiselle paikalleen keskelle jokea ja alkoi onkia.
Kotvasen hän oli istunut, niin ilmestyi toiselle rannalle taas olento
pitkässä harmaassa viitassa, juoksi edes takaisin rantaa pitkin ja
alkoi kiivaasti huitoa kädellään kalastajalle venheessä. Kalastaja vaan
istui ja onki.
Mies joutui epätoivoon. Hän väänteli käsiään ja teki tuskan merkkejä.
Kalastaja vaan istui ja onki.
Mies juoksi edes ja takaisin rannalla, kuunteli, tarkasti pensaikkoa
ja kuunteli taas. Juoksi sitten metsään, mistä oli tullut ja palasi
taas takaisin. Nyt tuli hän rannan äyräälle, kurkotti kaulansa
pitkälle, kaarsi kämmenensä suunsa molemmille puolin ja huusi käheällä,
hillityllä äänellä kalastajalle:
"Mies, oletko nähnyt ketään tällä rannalla? Vastaa: Oletko nähnyt?"
Kalastaja vaan istui ja onki.
Mies odotti hetkisen kurkottavassa asennossaan. Sitte kääntyi hän
vihaisena ja läksi nopein askelin joen rantaa ylöspäin. Hänen vaippansa
alta välkähti miekka.
Kotvasen kului taas aikaa; sitte irroitti kalastaja venheensä ja läksi
soutamaan myötävirtaan. Pian oli hän kotirannassa.
Veneestä astuessaan huomasi hän veneen kokassa hopeaisen kauhan. Hän
veti veneen maalle ja kokosi kalat kauhaan. Kotia tultua puhdisti hän
kauhan ja vei sen aittaansa.
Seuraavana aamuna meni hän kauhaansa katsomaan. Se oli täynnä rasvaista
maitoa.
Vaimo tuli aittaan. "Mistäs maitoa olet saanut?" kysyi hän.
"Tuossa on. Vie lapsille!" sanoi mies. Vaimo vei lapsille.
Yöksi pani mies taas kauhan aittaan. Ja taas oli se aamulla maitoa
täynnä.
Vaimo tuli aittaan. "Mistäs hopeakauhan olet saanut?" kysyi hän.
Mutta mies ei vastannut mitään.
Kului näin muutamia päiviä. Yhä vaikeampi oli miehen olla kertomatta
asiaa vaimolleen.
Eräänä iltana, kun lapset leikkivät nurmikolla ja mies vaimoineen
istui tuvan kynnyksellä, ei hän enää jaksanut pitää lupaustaan vaan
kertoi koko asian vaimolleen. Tämä kertominen oli hänelle suuri ilo. Ja
vaimokin oli onnellinen.
Mutta kun he yhdessä seuraavana aamuna menivät aittaan maitoa hakemaan,
ei siellä ollutkaan mitään. Ja hopeakauhan sijalla oli jykeä, puusta
tehty kauha. Eikä siihen kauhaan koskaan enää tullut maitoa.