Tuskin mitään sanaa lienee nykyaikana niin kulutettu kuin sanaa
"kansanvaltaisuus", ja ne, jotka sitä äänekkäimmin huutavat,
haluavat sitä tavallisesti vähimmän. Minä olen aina epäluuloinen
ihmisiä kohtaan, jotka pitävät sujuvia puheita kansanvaltaisuudesta.
Arvelen, mahtaako heidän tarkoituksenaan olla jonkinlaisen
kansanvaltaisen hirmuvallan aikaansaaminen vai haluavatko he saada
jonkun toisen tekemään puolestaan, mitä heidän pitäisi itsensä
suorittaa. Minä kannatan kansanvaltaisuutta, joka antaa kaikille
samanlaiset mahdollisuudet kunkin kyvyn mukaisesti. Luulen, että jos
kiinnitämme enemmän huomiota lähimmäistemme hyödyttämiseen, tulemme
vähemmän huolehtimaan valtion tyhjistä muodoista ja käyttämään
voimamme sellaiseen, jonka täytyy tulla tehdyksi. Jos ajattelisimme
yleishyödytystä, emme niin paljoa huolehtisi hyvästä hengestä
teollisuudessa ja elämässä, emme ajattelisi massoja ja luokkia tai
kysymystä, onko teollisuuden käytettävä palveluksessaan ainoastaan
järjestöihin kuuluvia työmiehiä ja muuta sellaista, millä ei ole yhtään
mitään tekemistä elämän todellisten olojen kanssa. Me voisimme tulla
asian ytimeen, kuten olisi hyvin tarpeen.
Hämmästys tärähdyttää mieliä niiden herätessä tietoisuuteen, että koko
ihmiskunta ei olekaan inhimillistä -- että kokonaiset ihmisryhmät
eivät katsele toisiaan inhimillisin tuntein. Suuria ponnistuksia on
tehty, jotta tämä asia saataisiin näyttämään siltä, kuin koskisi se
vain jonkin määrätyn ihmisluokan asennetta, mutta itse asiassa se on
menettelyä, jota kaikki luokat osoittavat, mikäli ne ovat väärien
luokkamielteiden vallassa. Aikaisemmin, kun agitatsionin ainaisena
tehtävänä oli pakottaa ihmiset uskomaan, että vain "rikkailta" puuttui
inhimillisiä tunteita, tuli se käsitys yleiseksi, että inhimilliset
hyveet asuivat "köyhien" keskuudessa.
Mutta "rikkaat" ja "köyhät" ovat molemmat hyvin pieniä vähemmistöjä,
eikä yhteiskuntaa voi jakaa näiden nimitysten perusteella. Moni rikas
on köyhtynyt muuttamatta luontoansa ja köyhä rikastunut niinikään
ilman, että se on mitään vaikuttanut.
Rikkaiden ja köyhien välillä on kansan enemmistö, joka ei ole köyhä
eikä rikas. Yhteiskunta, jossa olisi pelkkiä miljoonamiehiä, ei
eroaisi nykyisestä yhteiskunnastamme. Muutamat miljoonamiehet saisivat
viljellä viljaa, leipoa leipää, tehdä koneita ja kuljettaa junia --
muutoin kuolisivat he nälkään. Jonkun täytyy tehdä työ. Rajoitettuja
luokkia ei todellisuudessa ole. On ihmisiä, jotka tahtovat tehdä
työtä, ja ihmisiä, jotka eivät tahdo tehdä työtä. Useimmat niistä
"luokista", joista kirjoissa ja lehdissä saa lukea, ovat olemassa
vain mielikuvituksessa. Ottakaahan käsiin erinäisiä kapitalistisia
sanomalehtiä. Monet näissä olevat väitteet työväenluokasta kerrassaan
hämmästyttävät. Me, jotka olemme olleet ja yhä olemme osana tästä
luokasta, tiedämme, että nämä väitteet usein ovat perättömiä. Lukekaa
sitten työväenlehtiä. Monet niissä olevat väitteet kapitalisteista
hämmästyttävät niinikään. Ja kumminkin on molemmilla puolilla itunen
totuutta. Se, joka on kapitalisti eikä mitään muuta, joka pelaa toisten
ihmisten työn hedelmillä, ansaitsee hyvästi kaiken, mitä hänestä
sanotaan. Hän on aivan samassa luokassa kuin ne kurjat nurkkapelurit,
jotka peijaavat työmieheltä hänen viikkopalkkansa. Niitä väitteitä,
joita kapitalistisessa sanomalehdistössä luemme työväenluokasta,
ovat harvoin kirjoittaneet suurten teollisuusyritysten johtajat,
vaan sellaiset kynäsankarit, jotka kirjoittavat, minkä luulevat
miellyttävän työnantajiansa. Tutkikaa työväenlehdistöä, ja te huomaatte
samanlaisen luokan kynäniekkoja, jotka samalla tavoin mairittelevat
niitä ennakkoluuloja, joiden he luulevat työväenluokassa vallitsevan.
Molemmat nämä kynäilijätyypit ovat enimmäkseen yllyttelijöitä. Mutta
yllyttely, propaganda, joka ei levitä tosia tietoja, tappaa itsensä.
Niin tulee käydäkin. Eihän voi saarnata isänmaallisuutta ihmisille
koettaakseen saada heitä pysymään alallaan, kun heitä ryöstetään --
ja jatkaa tätä saarnaamista pitkät ajat. Ette myöskään voi saarnata
ankaran työn ja runsaan tuotannon hyvettä ja tehdä tätä pelkän
omanvoitonpyyntönne verkoksi. Eikä työmieskään voi lauseparrella
hämmentää huolenpitoa työstään.
Epäilemättä on työnantajilla tietoja, joita työmies tarvitsee
voidakseen muodostaa terveen käsityksen ja oikean arvostelun.
Epäilemättä on myöskin työväenluokalla tietoja, jotka ovat yhtä
tärkeitä työnantajille. On kuitenkin hyvin epäiltävää, tokko
kummallakaan puolella on hallussaan kaikki tiedot. Ja siinä propaganda,
vaikka olisi kuinkakin menestyksellinen, juuri joutuu pulaan. Meidän
tarvitsee nyt saada kaikki näkökannat yhteen -- ja sen jälkeen tehdä
päätelmämme.
Otetaan esimerkiksi kysymys ammattiyhdistyksistä ja lakko-oikeudesta.
Ainoa voimakas ammatillisesti järjestyneiden miesten yhtymä tässä
maassa on se ryhmä, joka saa palkkioita ammattiyhdistyksiltä. Moniaat
näistä toimimiehistä ovat hyvin rikkaita. Muutamat heistä yrittävät
päästä vaikuttamaan suurten rahalaitostemme asioihin. Toiset taas ovat
niin äärimmäisiä n.s. sosialismissaan, että he heiluvat bolshevismin ja
anarkismin rajalla -- heidän ammattiyhdistyspalkkionsa vapauttaa heidät
työnteon pakosta, joten he voivat omistaa kaiken tarmonsa mullistavan
propagandan ajamiseen. Jokainen heistä nauttii määrättyä arvoa ja
määrättyä valtaa, jota he kilpailun luonnollisessa menossa eivät olisi
saavuttaneet.
Jos ammattiyhdistysten luottamusmiehet olisivat olleet yhtä
voimakkaita, rehellisiä, vilpittömiä ja huomattavan viisaita kuin
jäsenten enimmistö on, niin olisi liike viime vuosina muodostunut
aivan toisennäköiseksi. Mutta nämä toimihenkilöt eivät yleensä ole --
tietenkin löytyy muutamia eteviä poikkeuksia -- omaksuneet työmiehen
luontaisia terveitä ominaisuuksia. He ovat pikemminkin antautuneet
pelaamaan hänen heikkouksillaan. Pääasiallisesti sen viimeksitulleen
väestönosan heikkouksilla, joka ei vielä tiedä, mitä amerikkalaisuus
on, eikä milloinkaan tule saamaan sitä tietää, jos heitä pidetään
paikallisten ammattiyhdistysjohtajien holhuun alaisina.
Lukuunottamatta niitä harvoja, jotka ovat saaneet väärän
luokkataisteluopin itseensä syövytetyksi ja omaksuneet sen opin, että
edistys on tyytymättömyyden synnyttämistä teollisuuden alalla ("kun
olet saanut 12 dollaria päivässä, niin älä tyydy siihen, vaan ala
vaatia 14; kun olet saanut työpäivän kahdeksantuntiseksi, niin älä
ole niin tyhmä, että tyydyt siihen, vaan vaadi kuutta tuntia. Tee
jotakin! Ryhdy aina johonkin!"), voivat työmiehet terveellä järjellänsä
käsittää, että olet muuttuvat niin pian kuin jokin periaate omaksutaan
ja sitä noudatetaan. Sitä eivät ammattiyhdistysjohtajat ole koskaan
oivaltaneet. He toivovat, että ne olot, jotka sisältävät vääryyksiä,
kahnauksia, huonoa ilmaa ja kansallisen elämän ehkäisemistä, jäisivät
muuttumattomiksi. Mitäpä muuten tehtäisiinkään ammattiyhdistysten
toimihenkilöillä! Onhan jokainen työkahnaus uusi todistus heidän
tarpeellisuudestaan. He viittaavat niihin ja sanovat: "Siinä nyt
näette! te tarvitsette meitä yhä!"
Ainoa todellinen työväenjohtaja on se, joka johtaa työmiestä työhön ja
sitä vastaaviin palkkoihin, mutta ei se, joka johtaa häntä lakkoihin,
jarrutukseen ja nälänhätään. Se työmiesten järjestö, jolla tässä maassa
on pysyvää menestystä, on se, joka yhdistää kaikki, joiden edut ovat
molemminpuolisia ja perustuvat kokonaan heidän tekemiensä palvelusten
hyötyyn ja tehoon.
Muutos on tapahtumassa. Kun ammattiyhdistysten toimihenkilöiden liitto
lakkaa, tulee myöskin soaistujen työnantajain liitto katoamaan --
työnantajien, jotka eivät milloinkaan ole tehneet sentinkään edestä
hyvää työväelleen, ennenkuin heidät on siihen pakotettu. Jos sokea
työnantajakunta on yhteiskuntasairautta, niin on itsekäs työväenjohtaja
sen vastamyrkkyä. Kun työväenjohtajain valta käy epäterveeksi, on sokea
työnantajakunta vastamyrkkyä. Molemmat ovat epäsikiöitä, kummallakaan
ei ole elämisen oikeutusta hyvinjärjestetyssä yhteiskunnassa. Ja
yhdessä katoavat ne molemmat.
Sokean työnantajahengen äänen kuulee, kun sanotaan: "Nyt on aika
murskata työväenjärjestöt, nyt meillä on kätemme niiden kurkussa."
Tämä ääni tulee vaikenemaan kuten sekin, joka saarnaa "luokkasotaa".
Tuottajat -- piirustuspöydän äärestä istujasta valumuotin vieressä
seisojaan saakka -- ovat yhtyneet todelliseen liittoon ja tulevat
tästedes itse hoitamaan omat asiansa.
Yleisen tyytymättömyyden omaksi hyödyksi käyttäminen on nykyään
vakiintunut liiketoimi. Sen tarkoituksena ei ole ratkaista pulmia, eikä
myöskään saada mitään tehdyksi, vaan pitää tyytymättömyyttä jatkuvasti
vireillä. Ja keinona tämän saavuttamiseksi käytetään kokonaista
varastoa vääriä oppeja, joita ikinä ei voida toteuttaa niin kauan kuin
maapallo pysyy sinä mikä se on.
Minä en ole työväenjärjestöjen vastustaja, en yleensä vastusta mitään
edistyksen hyväksi toimivaa järjestöä. Mutta tässähän on kysymys
järjestöstä, jonka tarkoituksena on tuotannon rajoittaminen sekä
työnantajain että työmiesten keskuudessa.
Työmiehen täytyy itsensä olla varuillaan muutamia sangen vaarallisia
kuvitelmia vastaan -- jotka ovat vaarallisia hänelle itselleen ja
yhteiskunnan koko menestykselle. Sanotaan joskus, että jota vähemmän
työmies tekee, sitä enemmän työtilaisuuksia luo hän toisille. Tämän
käsityksen mukaan olisi laiskuus siis tuottoisaa. Joutilaisuus ei
ole milloinkaan luonut mitään työtilaisuutta, se luo vain taakkoja.
Ahkera ei aja kumppaniansa koskaan työttömyyteen, päinvastoin ahkera
työmies on ahkeran työnjohtajan liiketoveri -- yhdessä he luovat
yhä suurempia mahdollisuuksia liikkeen menestymiselle ja siten yhä
useampia työtilaisuuksia. On hyvin valitettavaa, että järjellisten
ihmisten keskuuteen milloinkaan on saanut levitä käsitystä, että
vetelehtimällä työssä voidaan auttaa toisia. Vähänkin ajattelemalla
huomaa tämän kannan kestämättömäksi. Terve liike, joka lakkaamatta luo
ihmisille uusia mahdollisuuksia kunniallisen ja runsaan toimeentulon
ansaitsemiseen, on sellainen, jossa kaikki yhteisesti ja kukin
kohdaltaan tekevät päivätyönsä ja tuntevat itsensä siitä ylpeiksi. Ja
turvallisin on se maa, jossa jokainen tekee kunniallisen työosuutensa
eikä suvaitse mitään temppuiluja tuotantokeinoissa. Me emme voi
käsitellä talouden lakeja minään leikkipalloina, sillä muuten ne
tulevat käsittelemään meitä sangen kovakouraisesti.
Se seikka, että työn, jonka ennen suoritti kymmenen miestä, nyt
suorittaa yhdeksän, ei sisällä sitä, että kymmenes olisi joutunut
työttömäksi. Hän vain ei ole toimessa siinä työssä, ja yleisö on
päässyt hänen ylläpitämisensä taakasta -- maksamasta työstä enemmän
kuin pitäisi -- sillä yleisöhän se kuitenkin lopulta saa maksaa!
Teollisuusyritys, joka on kyllin valppaasti hoidettu saavuttaakseen
todellisen työtehon, ja on siksi kunniallinen yleisöä kohtaan, että
ei maksata sillä suurempia kustannuksia kuin on välttämätöntä, on
tavallisesti siksi toimellinen, että se valmistaa paikan tuolle
kymmenennellekin miehelle. Sellaisen yrityksen täytyy näet kasvaa --
ja kasvu merkitsee tässä useampia työtilaisuuksia. Hyvin hoidettu
teollisuusyritys koettaa aina alentaa työkustannuksiapa yleisön eduksi.
Ja se tulee varmasti antamaan työtä useammille työmiehille kuin toinen,
joka vain laahustaa itseään eteenpäin ja antaa yleisön maksaa kehnon
hoidon aiheuttaman tuhlauksen.
Kymmenes mies oli tarpeeton kustannus. Kuluttaja kustansi hänet. Mutta
se seikka, että hän oli tarpeeton juuri siihen työhön, ei sisällä sitä,
että hän oli tarpeeton maailman työhön tai edes oman tehtaansa piirissä.
Yleisö maksaa kaiken elinkeinoelämän alalla harjoitetun tuhlauksen.
Enemmän kuin puolet maailman nykyisistä vaikeuksista johtuu niistä
selkkauksista, vetelehtimisistä, väärennyksistä ja kelvottomuuksista,
joista yleisön täytyy suorittaa kallis rahansa. Milloin ikinä maksetaan
kahdelle työstä, jonka yksikin voisi tehdä, suorittaa yleisö kaksi
kertaa niin paljon kuin pitäisi. Tosiasia on myöskin, että vielä aivan
äskettäin ei Yhdysvalloissa tuotettu niin paljon kuin monta vuotta
ennen sotaa.
Päivän työ ei merkitse vain sitä, että mies on paikallaan tehtaassa
määrätunnit. Se merkitsee, että myöskin todella suoritetaan työmäärä,
joka vastaa siitä saatavaa palkkaa. Ja missä tätä tasasuhdetta
poljetaan puolelta tai toiselta -- kun työmies antaa enemmän kuin
saa tai saa enemmän kuin antaa -- ei kestä kauan, ennenkuin vakavia
häiriöitä syntyy. Jos nämä suhteet laajentuvat kautta koko maan, niin
joutuu koko liike-elämä tasapainostaan. Taloudelliset selkkaukset
eivät itse asiassa sisällä muuta kuin että tehtaan tasapainoperusta
hävitetään. Johdolla on tässä yhtä paljon syytä kuin työmiehellä. Johto
on ollut veltto -- se on ottanut viitisensataa työmiestä lisää sen
sijaan, että olisi parantanut menetelmää niin, että satakunta vanhaa
kantajoukon miestä olisi vapautunut toisiin töihin. Yleisö maksoi,
liike kävi eikä johto pannut rikkaa ristiin. Konttorissa oli asia sama
kuin tehtaassa. Johto oli rikkonut tasapainolakia yhtä paljon kuin
työmiehetkin.
Käytännössä ei mitään arvokasta voida saada vain sitä vaatimalla.
Se selittää, miksi lakot aina epäonnistuvat silloinkin, kun ne
näyttävät onnistuneen. Lakko, joka johtaa korkeampiin palkkoihin tai
lyhyempään työaikaan, mutta saa tämän aikaan sälyttämällä vain uuden
taakan yleisön hartioille, ei ole mikään todellinen voitto. Se vain
tekee teollisuuden vähemmän yleishyödyttäväksi -- ja supistaa niiden
työtilaisuuksien määrää, joita tämä olisi voinut tarjota. Silti ei ole
sanottu, etteivätkö lakot milloinkaan olisi oikeutettuja; voivatpa
sitä kylläkin olla: ne kiinnittävät näet huomiota johonkin epäkohtaan.
Työmiehillä saattaa olla oikeus tehdä lakko -- saavuttavatko he
sillä sitten oikeutta, on toinen kysymys. Surullista on, että
työmiesten tarvitsee ryhtyä lakkoon saadakseen oikeutta. Ei kenenkään
amerikkalaisen pitäisi tarvita lakkoa päästäkseen oikeuteensa. Hänen
pitäisi saada se ilman vaikeutta, luonnollisena asiana. Nämä oikeutetut
lakot ovat tavallisesti työnantajan syytä; muutamat työnantajat
ovat sopimattomia tehtäväänsä. Työväen ottaminen, heidän tarmonsa
johtaminen ja heidän korvauksensa järjestäminen säälliseen suhteeseen
heidän suorittamaansa työhön ja yrityksen kannattavaisuuteen ei ole
mikään vähäinen tehtävä. Työnantaja voi, kuten sanottu, olla sopimaton
toimeensa yhtä hyvin kuin jokin poropeukalo olla sopimaton sorvaamaan.
Oikeutetut lakot ovat todistuksena siitä, että yrityksen johtajan
tarvitsee vaihtaa työtä -- pyrkiä sellaiseen, johon hän pystyy.
Sopimaton työnantaja aiheuttaa vaikeampia häiriöitä kuin sopimaton
työmies. Jälkimmäisen voi siirtää toiseen, sopivampaan työhön,
edellinen sitävastoin täytyy tavallisesti jättää koston lain alaiseksi.
Oikeutettu lakko on siis sellainen, jota ei koskaan olisi syntynyt, jos
työnantaja olisi ymmärtänyt asiansa.
Mutta on myöskin toisenlaatuisia lakkoja -- lakot, joilla on
salatarkoitus. Sellaisissa lakoissa ovat työmiehet välikappaleita
erinäisten keinottelijain käsissä, jotka työmiesten avulla koettavat
edistää itsekkäitä pyyteitään. Esimerkiksi: on suuri teollisuusyritys,
jonka on kiittäminen menestystään siitä, että se on palvellut yleisön
etuja kunnollisella ja taitavasti suoritetulla tuotannolla. Se on
tunnettu oikeamielisyydestään. Sellainen teollisuus on suurena
kiusauksena keinottelijoille. Jos he vain saisivat määräysvallan
tehtaassa, voisivat he saada suurta etua siitä kunniallisesta työstä,
mikä yritykseen on uhrattu. He voivat hävittää sen hyödyllisen
palkka- ja osinkojärjestelmän, puristaa viimeisen sentin yleisöltä,
tuotannosta ja työmieheltä; sanalla sanoen, painaa teollisen
yrityksen sille tasolle, jota johdetaan alhaisten periaatteiden
mukaan. Vaikuttimena voi olla keinottelijain omakohtainen rahanhimo
-- tai se, että semmoisen yrityksen esimerkki on haitallinen toisille
työnantajille, jotka ovat haluttomia toimimaan oikeuden ja kohtuuden
mukaan. Sellaiseen yritykseen ei voida päästä käsiksi sisästäpäin, sen
työväestöllä kun ei ole aihetta lakkoon, sentähden käytetään muita
keinoja. Puheenalainen teollisuus voi pitää toimessa koko joukon muita
liikeyrityksiä, esimerkiksi raaka-ainesten hankitsijoina. Jos nämä
ulkopuoliset tehtaat voitaisiin seisauttaa, saataisiin suuri teollisuus
lamautetuksi.
Senvuoksi yllytetään lakkoja ulkopuolisissa yrityksissä, käytetään
kaikkia keinoja tehtaan aineensaannin lähteiden tyrehdyttämiseksi.
Jos työmiehet näissä ulkopuolisissa laitoksissa tietäisivät, mihin
tarkoitukseen heitä käytetään, kieltäytyisivät he antautumasta siihen
peliin. Mutta tavallisesti he eivät tiedä mitään. He ovat tietämättänsä
välikappaleita juoniapunovien kapitalistien käsissä. Yhden seikan
pitäisi kuitenkin herättää tällaiseen lakkoon osaaottavan työmiehen
epäluuloa. Ellei lakkoa sovita, huolimatta mitä jommaltakummalta
puolelta tarjotaan, niin on se jokseenkin varma todistus siitä, että
joku kolmas haluaa lakon jatkuvan. Tämä sivullinen ei halua sovintoa
syntyväksi millään ehdolla. Jos tällainen lakko onnistuu, parantuuko
sen kautta työläisten asema? Kun kyseenalainen teollisuus on joutunut
noiden sivullisten keinottelijain käsiin, voiko työmies silloin odottaa
parempaa kohtelua tai kohtuullisempia palkkoja?
Mutta on myöskin kolmannenlaatuisia lakkoja -- joita rahamiehet panevat
toimeen saattaakseen työväestöä huonoon huutoon. Amerikkalainen
työmies on aina ollut tunnettu hyvästä arvostelukyvystään. Hän ei ole
antanut ensimmäisen tuhatvuotista valtakuntaa lupailevan kirkujan
eksyttää itseään harhateille. Hän on pitänyt oman päänsä ja seurannut
omaa mielipidettään. Hän on aina pitänyt silmällä sitä perustotuutta,
että tervettä järkeä ei milloinkaan voi korvata väkivaltaisuuksilla.
Amerikkalainen työmies on tavallaan osannut voittaa itselleen erityistä
arvonantoa oman kansansa keskuudessa ja koko maailmassa. Yleinen
mielipide oli taipuvainen antamaan arvoa hänen toivomuksillensa.
Mutta näyttää olevan olemassa tietoinen pyrkimys lyödä bolshevistinen
verileima amerikkalaiseen työväenluokkaan yllyttämällä sitä niin
mahdottomaan käytökseen ja sellaisiin tekoihin, joita ei milloinkaan
ennen olisi pidetty mahdollisena, mutta jotka myöskin ovat omiansa
muuttamaan yleisön mielipiteen kunnioituksesta ankaraksi moitteeksi.
Mutta pelkästään koettamalla karttaa lakkoja ei kuitenkaan teollisuutta
edistetä. Me voimme sanoa työmiehelle:
"Sinulla on syytä tyytymättömyyteen, mutta lakkoase ei sinua auta, se
voi vain tehdä aseman pahemmaksi, jos voitat tai häviät."
Jos nyt työmies tunnustaa tämän todeksi ja sen nojalla luopuu
ryhtymästä lakkoon, voitetaanko sillä mitään? Ei! Jos työmies luopuu
lakkoaseesta pitäen sitä arvottomana aikaansaamaan toivottavia
muutoksia, niin se merkitsee, että työnantajan on riennettävä omasta
aloitteestaan korjaamaan asianomaiset epäkohdat.
Ford-laitosten kokemukset työmiestensä suhteen ovat olleet kauttaaltaan
tyydyttävät sekä Yhdysvalloissa että ulkomailla, missä meillä on
tehtaita. Me emme kanna lainkaan kaunaa ammattiyhdistyksiä vastaan,
mutta me tahdomme olla riippumattomia kaikista sopimuksista sekä
työnantajain että työväen järjestöjen puolelta. Meidän maksamamme
palkat ovat aina paremmat kuin mikään järkevä ammattiyhdistyksen
johto voisi ajatella vaatia ja työaika on aina lyhyempi. Jäsenyys
ammattiyhdistyksessä ei voi tuottaa meidän työmiehillemme mitään,
jota heillä ei jo ole. Monet työmiehet kuuluvat arvattavasti
ammattiyhdistykseen, mutta enemmistö on luultavasti sen ulkopuolella.
Me emme tiedä siitä mitään, emmekä välitä siitä, sillä meille se on
aivan yhdentekevää. Me annamme ammattiyhdistyksille arvonsa, suosimme
niiden hyviä pyrinnöitä, paheksumme huonoja. Minulla on syytä olettaa,
että ne puolestaan antavat meillekin arvoa; sillä niiden puolelta ei
ole milloinkaan yritetty tunkeutua tehtaittemme työväestön ja johdon
väliin. Radikaalisia agitaattoreita on tietenkin silloin tällöin käynyt
koettamassa aikaansaada sotkua, mutta väki on enimmäkseen pitänyt niitä
löylynlyöminä ja niiden herättämä mielenkiinto on ollut samaa laatua
kuin olisi näytelty nelijalkaista ihmistä.
Englannissa jouduimme Manchester-tehtaassamme kerran tekemisiin
ammattiyhdistysten kanssa. Työmiehet Manchesterissä ovat
enimmäkseen ammattijärjestöjen jäseniä ja Englannissa tavalliset
ammattiyhdistysrajoitukset työnsuorituksessa ovat vallitsevia. Me
otimme haltuumme tehtaan, jossa oli työssä joukko järjestyneitä
rakennuspuuseppiä. Heti ilmestyi ammattiyhdistyksen luottamusmiehiä
haluten puhua johtajiemme kanssa aikaansaadakseen sopimusta. Me
neuvottelemme ainoastaan omien työmiestemme emmekä milloinkaan
ulkopuolisten edustajain kanssa; kieltäydyttiin siis ottamasta vastaan
ammattiyhdistysmiehiä. Silloin käskettiin puuseppiä ryhtymään lakkoon,
mutta nämä kieltäytyivät ja erotettiin sen vuoksi ammattiyhdistyksestä.
Nyt he vuorostaan nostivat kanteen ammattiyhdistystä vastaan saadakseen
ulos osuutensa yhdistyksen avustusrahastoista. En tiedä, miten juttu
päättyi, mutta siihen joka tapauksessa päättyi ammattiyhdistysten
johtajain sekaantuminen meidän työoloihimme Englannissa.
Me emme yritäkään hemmoitella töissämme olevia. Yhteistyö on läpeensä
antamista ja saamista. Siihen aikaan, jolloin toimeenpanimme suuret
palkankorotuksemme, oli meillä toimessa koko joukko työväentarkastajia.
Työmiesten kotioloja tutkittiin ja koetettiin ottaa selvää, miten he
käyttivät palkkansa. Siihen aikaan se kenties oli tarpeellista ja
saatiinhan siitä arvokkaita tietoja. Mutta pysyväksi menetelmäksi se
oli aivan kelvoton ja siitä on aikoja sitten luovuttu.
Me emme luota "ystävällisiin kättelyihin", "mieskohtaiseen
kosketukseen" emmekä "inhimilliseen sävyyn". Aika on rientänyt
senlaatuisten seikkojen ohi, työmiehet haluavat enemmän kuin lämpimiä
tunteita. Yhteiskuntaoloja ei luoda sanoilla. Ne ovat nettotulosta
ihmisten keskinäisistä jokapäiväisistä suhteista. Paras yhteishenki
ilmenee sellaisissa teoissa, jotka maksavat liikkeenjohdolle jotakin
ja hyödyttävät kaikkia. Ainoastaan sillä tavoin voi todistaa hyvää
tahtoansa ja saavuttaa kunnioitusta. Valistustyöllä, virallisilla
tiedoituksilla, luennoilla ja sen semmoisilla ei ole paljonkaan arvoa.
Rehellisesti suoritettu oikea teko se yksin jotakin painaa.
Teollinen jättiläisliike on itse asiassa liian suuri ollakseen
"inhimillinen". Se saa sellaisen laajuuden, että yksityinen henkilö
katoaa. Sellaisessa suuressa liikeyrityksessä hukkuu niin työnantaja
kuin työmieskin joukkoon. Mutta yhdessä he ovat rakentaneet valtavan
tuotantojärjestön, joka lähettää maailmalle tavaroita, joita tämä ostaa
antaen korvaukseksi rahoja, joista kaikki yrityksessä mukana olevat
saavat toimeentulonsa. Todella suurta on liike sinänsä.
Suuressa liikejärjestössä, joka antaa toimeentulon sadoille ja
tuhansille perheille, on jotakin pyhää. Kun näkee ympärillään
maailmaan astuvat lapset, koulumatkalla olevat pojat ja tytöt, nuoret
työmiehet, jotka toimeensa luottaen menevät naimisiin ja perustavat
kodin, tuhannet kodit, jotka rakennetaan ja vähitellen maksetaan
miesten ansioilla, kun näkee sen suuren tuotannon, joka tekee kaiken
tämän mahdolliseksi, niin tulee liikkeen pystyssäpitäminen pyhäksi
velvollisuudeksi. Se tulee suuremmaksi ja tärkeämmäksi kuin yksilö.
Työnantaja on vain ihminen, niinkuin työmieskin, kaikkine
ihmisvajavuuksineen. Hänellä on oikeus asemaansa ainoastaan silloin
kun hän pystyy sen täyttämään. Jos hän kykenee johtamaan liikettä
oikealla tavalla, jos hänen väkensä voi uskoa häneen, niin että hän
suorittaa työosuutensa saattamatta heidän turvallisuuttaan vaaraan,
niin hän täyttää tehtävänsä. Muussa tapauksessa on hän siihen yhtä
sopimaton kuin lapsi. Työnantajaa niinkuin jokaista muutakin on
arvosteltava yksistään hänen kykeneväisyytensä perusteella. Olkoon hän
työmiehilleen vain nimi, kyltti ovessa. Mutta rinnalla seisoo hänen
johtamansa liike -- ja se on enemmän kuin pelkkä nimi. Se tuottaa
toimeentuloa, ja toimeentulo on sangen olennainen, käsinkosketeltava
asia. Liike on todellisuutta. Se aikaansaa jotakin. Se on elollinen
yritys. Todistuksena sen elämisestä on, että palkkauspussit tulevat
säännöllisesti.
Tällaisessa yrityksessä voi tuskin olla liiaksi paljoa harmoniaa,
sopusointua, mutta helposti mennään liian pitkälle, jos etsitään
sopusointuisia ihmisiä. Harmoniaa voi olla niin paljon, että jää
liian vähän tilaa niille työnnähdyksille ja vastatyönnähdyksille,
jotka sisältävät elämää -- liian vähän sitä kilpailua, joka kannustaa
ponnistuksiin ja edistykseen. Eri asia on, että järjestön tulee
harmoonisesti toimia päämaaliansa kohti, mutta aivan toista on
harmooninen työskentely järjestön jokaisen eri yksilön kanssa. Jotkut
järjestöt kuluttavat liian paljon tarmoa ja aikaa ylläpitääkseen
keskuudessaan harmoonista tunnetta, niin että niille tuskin jää aikaa
työhön sen päämaalin hyväksi, jota varten järjestö on syntynyt.
Järjestö itse on toisarvoinen asia sen oman pyrkimysperän rinnalla.
Ainoa harmooninen järjestö, joka on jonkin arvoinen, on se, jossa
kaikki jäsenet pyrkivät samaan päämäärään. Yhteinen päämäärä, johon
rehellisesti pyritään, on suuri sopusointuisa periaate.
Minä säälin sitä, joka on niin heikko ja veltto, että hänellä aina
täytyy olla ympärillään ilmakehä "hyvää henkeä" kyetäkseen tekemään
työtä. Sellaisia miehiä löytyy, ja elleivät he voi mieltänsä karaista
niin paljon, että vapautuvat riippuvaisuudestaan "tunteista", niin he
käyvät lopulta työhön kykenemättömiksi. He eivät ole kykenemättömiä
ainoastaan liikemiehinä, he ovat epäonnistuneita myöskin luonteina. On
aivan kuin heidän luustonsa ei olisi kasvanut niin tukevaksi, että he
voisivat seista omilla jaloillaan. Meidän liikejärjestöissämme on liian
paljon riippuvaisuutta hyvästä tunteesta. Ihmiset ovat aina liiaksi
taipuvaiset työskentelemään yhdessä sellaisten ihmisten kanssa, joista
he pitävät. Semmoinen johtaa vähitellen siihen, että paljon hyvää
ainesta tärvellään. Älköön minua väärinkäsitettäkö, kun käytän sanaa
"hyvä henki"; minä tarkoitan sillä tottumusta tehdä persoonallinen
tunne ratkaisevaksi arvostelussa. Olettakaa, että joku henkilö ei teitä
miellytä. Onko se oikeastaan hänen vikansa? Eikö se yhtä hyvin voi olla
teidän itsenne syy? Mitä meidän tunnetaipumuksillamme on tekemistä
asiallisuuden kanssa? Jokainen tervejärkinen tietää, että on paljon
ihmisiä, jotka eivät häntä miellytä, mutta jotka silti saattavat olla
paljoa taitavampia kuin hän itse.
Ja siirtääksemme nyt kaiken tämän tehtaasta ulos suureen elämään, voi
sanoa, ettei ole lainkaan tarpeellista, että rikas rakastaa köyhää
tai köyhä rikasta. Ei ole välttämätöntä, että työnantaja rakastaa
työmiestään tai päinvastoin. Välttämätöntä on, että molemmat koettavat
tehdä oikeutta toisilleen tarkoin huomioonottamalla kummankin ansiot.
Tämä on todellista kansanvaltaisuutta, eikä se kysymys, kenenkä pitäisi
omistaa tiilit, muurisavi, uunit tai tehtaat. Kansanvaltaisuudella
ei ole mitään tekemistä tämän kysymyksen kanssa: "Kenenkä tulee olla
johtajana?"
Se on melkein samaa kuin kysyminen: "Kenen pitää olla tenorina
kvartetissa?" Ilmeisesti sen, joka on tenori. Carusoa ei olisi voitu
sivuuttaa. Olettakaa, että joku musikaalinen kansanvaltaisuusteoria
olisi määrännyt Caruson musikaaliseen proletariaattiin. Olisiko siitä
syntynyt toinen tenori Caruson tilalle? Vai olisivatko Caruson lahjat
kuitenkin jääneet hänen omikseen?