Laajanäköisyydessä ja ymmärryksen joustavuudessa ei kukaan voita Thomas
A. Edisonia. Minä näin hänet monta vuotta sitten, kun työskentelin
Edison-yhtiössä Detroitissa -- se oli kai vuoden 1887 paikoilla.
Yleinen sähkömiesten kokous pidettiin Atlantic Cityssä, ja siellä
puhui Edison johtavana miehenä sähkötieteen alalla. Minä puuhailin
silloin bensiinimoottoriani ja melkein kaikki ihmiset, lukuunottaen
kaikki toverini sähköyhtiössä, olivat nähneet vaivaa selittäessään
minulle, että bensiinimoottoriin pantu aika oli hukkaanheitettyä --
tulevaisuuden voimalähde oli sähkö. Sellaiset selitykset eivät olleet
tehonneet minuun vähääkään. Minä jatkoin puuhaani itsepäisesti.
Mutta kun nyt olin samassa huoneessa Edisonin kanssa, pisti päähäni
ottaa selkoa, pitikö sähköalan mestari sähköä tulevaisuuden ainoana
voimalähteenä. Kun Edison oli lopettanut esitelmänsä, onnistui minun
todellakin saada puhella hänen kanssaan hetken kahdenkesken. Minä
kerroin hänelle, mitä askartelin. Hän oli heti kiintynyt asiaan.
Hän on kiintynyt jokaiseen uuden tiedon etsintään. Ja silloin kysyin
häneltä, luuliko hän öljymoottorilla olevan tulevaisuutta. Hän vastasi
jokseenkin tähän tapaan:
"Tiettävästi. Jokaisella kevyellä moottorilla, jossa on monta
hevosvoimaa ja joka on itsesiirtyvä, on suuri tulevaisuus.
Minkäänlainen käyttövoima ei milloinkaan riitä yksinänsä suorittamaan
kaikkea työtä maailmassa. Me emme tiedä vielä, mitä kaikkea sähkö
voi, mutta en minä sentään oleta sitä kaikkivoivaksi. Jatkakaa te
vain moottorianne. Jos voitte saavuttaa päämääränne, on teillä minun
nähdäkseni suuri tulevaisuus."
Tämä on Edisonille ominaista. Hän oli keskushenkilö silloin vielä
nuoressa ja uskonvarmassa sähköteollisuudessa. Rivimiehet eivät voineet
sähkölle ajatella mitään menestyksellistä kilpailijaa, mutta heidän
johtajansa näki kristallinkirkkaasti, että yksi ainoa voima ei voisi
suorittaa kaikkea työtä maan päällä. Minä arvelen, että senvuoksi hän
juuri olikin johtaja.
Sellainen oli ensimmäinen kohtaamiseni Edisonin kanssa. Minä näin
hänet sitten vasta monta vuotta myöhemmin kun moottorimme jo oli
täydellistetty ja valmistettavana suuressa mittakaavassa. Hän muisti
sangen hyvin ensi kohtauksemme. Sitten olemme usein tavanneet. Hän on
lähimpiä ystäviäni ja me olemme vaihtaneet paljon ajatuksia.
Hänen tietonsa ovat miltei rajattomat. Hän harrastaa kaikkia
ajateltavia aineita eikä tunnusta mitään rajoitusta. Hän uskoo
kaiken olevan mahdollista. Ja samalla kertaa hän seisoo tukevalla
maankamaralla. Hän kulkee eteenpäin askel askelelta. "Mahdoton" on
hänestä vain ilmaisumuoto sille, jota toimeenpannaksemme meillä ei
vielä ole riittäviä tietoja. Hän tietää, että mikäli laajennamme
tietoamme, sikäli saamme valtaa mahdottoman voittamiseen. Se on
järjellinen tapa toteuttaa "mahdotonta". Järjetön tapa on yrittää,
näkemättä ensin vaivaa tarvittavan tiedon hankkimisesta. Maailma tulee
vielä kuulemaan paljon enemmän Edisonista. Hän on vasta matkalla
mahtinsa huipulle. Hän on mies, joka tulee näyttämään meille, mitä
kemia todellakin voi. Sillä hän on todellinen tiedemies, joka pitää
alituisesti etsimäänsä tietoa työaseena, jolla maailmaa on vietävä
eteenpäin. Hän ei kuulu niihin tiedemiehiin, jotka vain keräävät tietoa
aivoihinsa ja tekevät päästänsä museon. Edison on varmaankin maailman
suurin tiedemies. Luulisin melkein, että hän samalla on maailman
huonoin liikemies. Hän on miltei tykkänään tietämätön kaikesta, mikä
koskee rahaa.
John Burroughs kuuluu myöskin niihin, joiden ystävyyden luen itselleni
kunniaksi. Minäkin pidän linnuista. Rakastan ulkoilmaelämää.
Käyskentelen mielelläni metsissä ja niityillä ja hyppelen aitojen
yli. Meillä on viisisataa lintupönttöä tilallamme. Me nimitämme niitä
lintuhotelleiksi ja yhdessä niistä, "Pontchartrainin hotellissa" --
räystäspääskypöntössä -- on kuusikahdeksatta eri pesää. Koko talven
riippuu ruokaa sisältäviä teräslanka vasuja puissa ja meillä on iso
allas, missä vesi estetään jäätymästä sähkölämmitteen avulla. Kesät
talvet löytävät linnut ruokaa, vettä ja suojaa; varpuspyydykset
ehkäisevät sisäänmurtoja. Me olemme haudottaneet fasaaneja ja
viiriäisiä hautomakojeissa ja sitten sähköllä kypsyttäneet munat.
Meillä on jos jonkinlaisia pönttöjä ja pesiä. Varpuset, jotka
suuressa määrässä väärinkäyttävät vierasvaraisuutta, vaativat
kiinteitä pesiä, jotka eivät heilu tuulessa; peukaloiset pitävät
enemmän keinuvista pesistä. Sentähden sommittelimme peukaloispesiä
joustaville terässuikaleille, joita tuulenpuuskat heiluttelivat.
Peukaloiset pitivät tuumasta, varpuset eivät sitä hyväksyneet,
ja siten olemme hankkineet peukaloisille rauhan. Kesällä annamme
kirsikoiden jäädä puihin ja hyötymansikoiden maahan, ja minä luulen,
että meillä vierailee useampia erilajisia lintuja kuin missään muualla
pohjoisvaltioissa. Niin arveli John Burroughs, ja kerran, kun hän
vieraili meillä, hän tapasi linnun, jota hän ei ollut koskaan ennen
nähnyt.
Noin kymmenen vuotta sitten tuotimme ulkomailta suuren joukon
lintuja -- keltasirkkuja, peipposia, viherpeippoja, hamppuvarpusia,
härkäpeipposia, punatulkkuja, närhiä ja kiuruja -- kaikkiaan noin
viisisataa. Ne viihtyivät jonkun aikaa meillä, mutta missä ne nyt ovat,
en tiedä. En toiste enää tuota lintuja. Niillä pitää olla oikeus elää,
missä itse tahtovat.
Linnut ovat kaikkein parhaita tovereita. Me tarvitsemme niitä niiden
kauneuden vuoksi ja seuraksemme, ja me tarvitsemme niitä myöskin siitä
puhtaasti taloudellisesta syystä, että ne hävittävät vahingollisia
hyönteisiä. Ainoan kerran, jolloin olen käyttänyt Ford-järjestöä
vaikuttaakseni lainsäädäntöön, tapahtui se lintujen hyväksi. Weeks
Mc Leanin lintulaki, joka turvaa muuttolinnuillemme suojapaikat, oli
jäänyt kongressiin makaamaan kaikesta päättäen kuollakseen luonnollisen
kuoleman. Sen lähimmät harrastajat eivät voineet saada kansanedustajain
harrastusta heräämään. Linnut eivät äänestä. Me otimme ajaaksemme asiaa
ja kehoitimme jokaista kuudestatuhannesta asiamiehestämme sähköttämään
piirinsä kongressiedustajalle. Alkoi näyttää siltä kuin linnuilla ehkä
sentään olisi äänioikeus; laki hyväksyttiin. Muuten ei järjestöämme ole
koskaan käytetty mihinkään valtiolliseen tarkoitukseen. Me myönnämme
jokaiselle palkkalaisellemme vapauden noudattaa omaa vakaumustaan.
Palaan takaisin John Burroughsiin. Tietysti tunsin hänet nimeltä ja
olin lukenut melkein kaikki, mitä hän oli kirjoittanut, mutta en
koskaan ollut ajatellut tavata häntä, kunnes hän muutamia vuosia sitten
rupesi katselemaan karsaasti nykyajan edistystä. Hän kammoi rahaa
ja ennen kaikkea sitä valtaa, jonka raha antaa häikäilemättömille
ihmisille raiskata mielin määrin ihanaa luontoa. Hän joutui tuntemaan
vastenmielisyyttä sitä toimintaa vastaan, joka luo rahaa. Hän paheksui
tehtaiden ja rautateiden kolinaa. Hän asettui vastustamaan teollisia
edistysaskeleita ja julisti, että automobiili tulee tappamaan rakkauden
luontoon. Minun mielipiteeni olivat aivan päinvastaiset. Minusta hän
oli antanut mielialojensa johtaa itsensä ihan harhaan ja senvuoksi
lähetin hänelle auton pyytäen, että hän koettelisi sitä ja tutkisi,
voisiko se opettaa häntä paremmin tuntemaan luontoa. Tuo automobiili --
ja kesti aikaa, ennenkuin hän oppi sitä itse hoitamaan -- käänsi aivan
nurin hänen entiset näkökantansa. Hän havaitsi, että hän sen avulla
saattoi nähdä paljoa enemmän, ja siitä lähtien, kuin hän oli saanut
sen, teki hän sillä useimmat linturetkensä. Hän huomasi, että kun hänen
ennen oli täytynyt pysytellä muutaman mailin piirissä, oli nyt koko
seutu hänen ulottuvillaan.
Sama auto se oli alkuna meidän ystävyyteemme, joka kasvoi lujaksi
ja kauniiksi. Ei kukaan voinut olla tuntematta tulevansa paremmaksi
seurustelusta John Burroughsin kanssa. Hän ei ollut luonnontieteilijä
ammatiltaan, mutta hän ei silti antanut tunteen korvata tunnollista
tutkimusta. On helppoa luonnon helmassa antautua tunteelle, mutta
yhtä vaikeaa on saada selville totuus linnusta tutkimalla mekaanista
ongelmaa. Mutta John Burroughs teki sen, ja siitä johtuivat ne
tavattoman oikeat havainnot, jotka hän on pannut kirjaan. Mikäli hän
ylimalkaan saattoi käydä kärsimättömäksi, harmistui hän niihin miehiin,
jotka eivät olleet tunnollisia tarkatessaan luonnon elämää. Jos asia
lainkaan oli sen arvoinen, että siitä kirjoitettiin, niin oli se
myöskin sen arvoinen, että siitä otettiin selko sen itsensä vuoksi.
John Burroughs rakasti luontoa ensi sijassa sen itsensä vuoksi; hänelle
se oli paljon enemmän kuin ammattikirjoittajan aineistoa. Hän rakasti
sitä kauan ennenkuin hän oli sitä kirjallisesti käsitellyt.
Vanhemmilla päivillään hänestä tuli filosofi. Hänen filosofiansa
ei ollut niin paljo luonnonfilosofiaa kuin luonnollista filosofiaa
-- metsien rauhallisessa hengessä eläneen miehen pitkiä, tyveniä
ajatuksia. Hän ei ollut pakana eikä panteisti; mutta hän ei tehnyt
suurta eroa luonnon ja ihmisluonnon eikä ihmisluonnon ja jumalallisen
luonnon välillä. John Burroughs eli tervettä elämää. Hänellä oli
onni saada kodikseen sama talo, jossa hän oli syntynyt. Pitkät
vuodet hän oli viettänyt ympäristössä, joka oli kaikin puolin omiaan
kasvattamaan sieluntyvenyyttä. Hän rakasti metsiä ja hän opetti
pölyaivoisia kaupunkilaisiakin rakastamaan niitä -- hän opasti heitä
omaan raikkaaseen näkemykseensä. Hän ei milloinkaan ansainnut paljon
enempää kuin jokapäiväisen leipänsä. Hän olisi kukaties voinut tehdä
sen, mutta se ei ollut hänen pyrkimyksensä. Samoin kuin erästä toista
amerikkalaista luonnontutkijaa olisi häntä voinut nimittää linnunpesien
ja metsäpolkujen tarkastajaksi. Se työ ei tietenkään tuota dollareita
ja senttejä.
Kun hän oli sivuuttanut seitsemänkymmenen iän, muutti hän
mielipidettä teollisuudesta. Ehkä minulla oli jotakin osaa siihen.
Hän tuli havaitsemaan, ettei koko maailma voinut elää etsimällä
linnunpesiä. Yhteen aikaan elämässään oli hän nyreissään kaikelle
nykyaikaiselle edistykselle, varsinkin jos siihen liittyi hiilensavua
ja liikennemelua. Siinä hän lähenteli kirjailija-asennetta.
Wordsworth ei voinut sietää rautateitä ja Thoreau välitti näkevänsä
enemmän maaseudusta kulkiessaan jalkaisin. Kenties joku samanlainen
vaikutelma oli joksikin aikaa saanut John Burroughsin vastustamaan
teollisuuden edistystä. Mutta vain joksikin aikaa. Hän oivalsi
vähitellen, että hänelle oli edullista, että toisten maku kulki toisia
ratoja, samoin kuin maailmalle oli edullista, että hänen makunsa
kulki omiaan. Tuskinhan on voitu havaita minkäänlaista kehitystä
lintujen pesänrakennustavassa siitä saakka kuin luonnonhavainnolta
on kirjaanpantu, mutta tuskinpa siinä oli syytä ihmisille halveksia
nykyisiä terveydellisiä koteja luola-asuntoihin verrattuina. Osa John
Burroughsin tervettä järkeä ilmeni siinä hän ei aristellut muuttaa
mielipiteitään. Hän jumaloi luontoa, mutta ei antanut luonnon eksyttää
itseään harhaan. Vähitellen hän oppi arvostamaan ja hyväksymään
nykyajan keksintöjä, mutta vaikka tämä sinänsä on kylläkin huomattavaa,
niin jää se varjoon sen rinnalla, että tämä käänne tapahtui vielä sen
jälkeen kuin hän oli täyttänyt seitsemänkymmentä vuotta. John Burroughs
ei ollut koskaan liian vanha muuttumaan. Hän kasvoi viimeiseen saakka.
Mies, joka on niin kangistunut, että on menettänyt muuttumiskyvyn, on
jo kuollut. Hautaus on sen jälkeen vain syrjäseikka.
Nimi, jota hän useimmin mainitsi, oli Emersonin. Hän ei ainoastaan
osannut ulkoa Emersonia kirjailijana, hän tunsi myöskin perinpohjin
Emersonin hengen. Hän perehdytti minut Emersoniin. Hän sukeltautui
Emersoniin siinä määrässä, että hän yhteen aikaan ajatteli niinkuin
tämä, jopa käytti samaa sanontatapaakin. Hän löysi sittemmin oman
tiensä, joka sopi hänelle paremmin.
John Burroughsin kuolemaa ei samenna suru. Kun vilja on kellervä
ja kypsä elonkorjuunpäivänä, ja maamiehellä on kiire sitomaan sitä
lyhteisiin, silloin ei ole surua viljasta. Se on kypsynyt ja elänyt
elämänsä juoksun -- niin oli myöskin John Burroughs; hänen kuolemansa
ei ollut kukistumista, se oli kypsyneisyyttä ja elonkorjuuta. Hän
teki työtä melkein loppuun saakka. Hän askarteli mietelmissä, jotka
ulottuivat toiselle rannalle. Hänet haudattiin rakastamansa luonnon
keskelle neljäntenäyhdeksättä syntymäpäivänään. Tämä luonto on pysyvä
sellaisena kuin hän sitä rakasti.
John Burroughs, Edison ja minä teimme Harvey S. Firestonen kanssa
useita retkeilyjä, antautuen oikein kiertolaiselämään. Me matkasimme
autokaravaaneissa ja nukuimme yöt teltoissa. Kerrankin vaelsimme tällä
tavoin kuin mikäkin mustalaisjoukko yli Adirondack-vuorten, toisen
kerran eteläänpäin Alleghany-vuorten kautta. Meillä oli hyvin hauskaa
-- ainoa haitta oli, että retkeilymme alkoivat herättää liian suurta
huomiota.
* * * * *
Minä olen nykyään suurempi sodan vihollinen kuin milloinkaan ja luulen,
että maailman kansoilla on selvillä -- vaikka niiden valtiomiehet eivät
ole saavuttaneet samaa ymmärrystä -- että sodat eivät milloinkaan voi
ratkaista mitään. Sotaa saamme syyttää siitä, että maailman järjestynyt
ja hedelmällinen toiminta on tullut siksi mitä se nyt on -- sekasortoa,
vailla kaikkea kiinteyttä ja yhteyttä. Tietysti tuo sota muutamille
ihmisille rikkautta; toiset se syöksee köyhyyteen. Mutta rikastuneet
eivät ole niitä miehiä, jotka todella ovat taistelleet tai tehneet
ansiokasta työtä rintaman takana. Isänmaanystävä ei ansaitse sodasta.
Joka todella rakastaa maataan, sen olisi mahdotonta ansaita hyötyä
sodasta -- toisten elämän uhrauksesta. Vasta kun sotamies ansaitsee
sotimisesta, vasta kun äidit ansaitsevat siitä, että vihkivät poikansa
kuolemaan, -- vasta silloin ansaitkoon kansalainen rahaa siitä, että
hankkii maalleen keinoja itsenäisyytensä pelastamiseen.
Jos sotia jatkuu, on kunniallisen liikemiehen yhä vaikeampi pitää
sotaa laillisena keinona hankkia suuria ja nopeita liikevoittoja.
Sotarikkaudet menettävät joka päivä ihmisten arvonantoa. Itse
voitonhimokin joutuu kerran epäröimään ja karttamaan asettumasta sen
valtavan halveksumisen ja inhon alaiseksi, joka kohtaa "hyödystäjää".
Elinkeinonharjoittajain tulisi puoltaa rauhaa, sillä rauha on
elinkeinoelämän paras turva. Onko muuten keksintökyky milloinkaan ollut
niin vähän tuottoisa kuin juuri sodan aikana?
Puolueeton tutkimus viime sodasta, sen edellytyksistä ja tuloksista
tulisi tekemään epäilemättömäksi, että on olemassa ryhmä miehiä,
joilla on laajalle ulottuva määräysvalta, ryhmä, joka haluaa pysyä
tuntemattomana eikä etsi virkoja tai ulkonaisia vallan merkkejä,
joka ei kuulu mihinkään kansaan, vaan on kosmopoliittinen -- mahti,
joka käyttää jokaista hallitusta, jokaista laajalle levinnyttä
liikejärjestöä, jokaista julkisuuden puhetorvea, jokaista
mahdollisuutta vaikuttaa kansan mielialaan herättääkseen maailmassa
paniikkitunnelmaa ja sillä tavoin kaapatakseen itselleen vielä
suurempaa valtaa ihmisten yli. Ammattipelurien vanha tavallinen temppu
oli huutaa "poliisi!", kun rahoja oli kasautunut pöydälle, ja sitten
paniikin aikana siepata rahat ja pimitä. Maailmassa on mahti, joka
huutaa "sota!", ja joka kansojen hämmennyksen aikana, keskellä niitä
rajattomia uhrauksia, joita ihmiset tekevät rauhan ja turvallisuuden
hyväksi, sieppaa itselleen paniikin kokoonsaaman saaliin.
Me emme saa unohtaa, että vaikka me voitimmekin sotilaallisessa
yhteenotossa, niin ei maailman siltä ole vielä onnistunut saavuttaa
täydellistä voittoa sodan sytyttäjistä. Meidän tulee muistaa, että
sota on keinotekoinen onnettomuus ja että se toimeenpannaan määrätyn
tekniikan mukaan. Sotasuunnitelma laaditaan yhtä selvien ohjeiden
mukaan kuin mikä tahansa suunnitelma jotain muuta tarkoitusta varten.
Ensin muokataan kansojen mieliala. Taitavilla tempuilla herätetään
epäluuloja ja kohdistetaan ne sitä kansaa kohtaan, jonka kanssa
halutaan sotaa. Tehkää kansa epäluuloiseksi, tehkää sitten toinenkin
kansa epäluuloiseksi. Tähän tarvitaan vain pari asiamiestä, joilla
on hiukan taitoa eikä hiukkaakaan omaatuntoa, sanomalehdistö, jonka
edut kiedotaan yhteen niiden etujen kanssa, joita sodan tulee edistää.
Sitten ei "ilmeistä vihollistekoa" tarvitse kauan odottaa. Tämän
ilmeisen vihollisteon aikaansaanti ei ole konstikaan, kun kerran kahden
kansan viha on saatu puhalletuksi oikeaan vireeseen.
Kaikissa maissa oli niitä, jotka mielihyvin näkivät maailmansodan
alkavan ja olivat pahoillaan, kun se loppui. Satoja omaisuuksia
Amerikassa on peruisin kansalaissodasta; tuhansia uusia omaisuuksia on
maailmansota luonut. Ei kukaan voi kieltää, etteikö sota ole hyötyisää
niille, joita senlaatuinen raha miellyttää. Sota on yhtä suuressa
määrässä rahan kuin veren hornanjuhlaa.
Jos tekisimme itsellemme selväksi, mikä kansan todellinen suuruus on,
niin emme niin helposti antaisi johtaa itseämme sotaan. Kaupan laajuus
ei tee kansaa suureksi. Yksityisten omaisuuksien syntyminen on yhtä
vähän kuin yksinvallan syntyminen kansan suuruutta. Ei se myöskään ole
maataviljelevän väestön siirtymistä teollisuuteen. Maa tulee suureksi,
kun sen varoja ja väestön kuntoa viisaasti käyttämällä omaisuus
jakaantuu kohtuuden mukaisesti kansan laajojen kerrosten kesken.
Ulkomaankauppa tarjoaa ylen runsaasti pettymyksiä. Meidän tulisi toivoa
jokaiselle kansalle mahdollisimman suuressa määrässä sille itselleen
riittävää tuotantoa. Sen sijaan, että koettaisimme pitää vieraita maita
riippuvina meistä ja meidän tuotteistamme, on meidän toivottava, että
ne itse oppivat tuotantomenetelmät ja rakentavat lujasti muuratun
sivistyksensä. Kun jokainen maa oppii tuottamaan niitä tavaroita,
joiden tuottamiseen sillä on edellytyksiä, niin saavutamme kaupalle
tukevan perustan: me pääsemme hankkimaan toinen toisillemme kukin omia
erikoistuotteitamme, jolloin ei mikään kilpailu voi tulla kysymykseen.
Pohjoinen lauhkea vyöhyke ei voi milloinkaan kilpailla kuuman
vyöhykkeen kanssa troopillisista tuotteista. Meidän maamme ei koskaan
voi kilpailla itämaiden kanssa teen tuotannosta tai kuuman vyöhykkeen
maiden kanssa kumin saannista.
Verrattain suuri osa ulkomaankauppaamme perustuu ulkomaisten ostajiemme
takapajullaoloon. Itsekkäisyys saattaisi meitä yrittämään ylläpitää
tätä takapajuisuutta. Ihmisrakkaus sitävastoin kehoittaisi meitä
auttamaan kehittymättömiä kansoja itse hoitamaan omat tarpeensa.
Esimerkiksi voimme ottaa Meksikon. Olemme kuulleet puhuttavan paljon
Meksikon "kehittämisestä". Pitäisi puhua "nylkemisestä". Kun sen
runsaita luonnonrikkauksia käytetään lisäämään vierasten kapitalistien
omaisuuksia, niin kysymys ei ole kehittämisestä, vaan pikemminkin
ryöstämisestä. Meksikoa on mahdoton kehittää kehittämättä ensin itse
meksikolaista. Mutta kuinka paljon huomiota onkaan Meksikon koko
ulkomaisen "kehittämisen" aikana kiinnitetty siihen kehitykseen, jota
kansa itse saattaisi tarvita? Meksikolaista työmiestä on pidetty vain
ulkomaisten kehittäjäin polttoaineena. Ulkomaankauppa on edistänyt
hänen alentamistaan.
Lyhytnäköiset ihmiset pelkäävät tällaisia ajatuksia. He kysyvät:
"Kuinka silloin ulkomaankauppamme kävisi?"
Kun Afrikan asukkaat alkavat itse viljellä puuvillaa, kun Venäjän
asukkaat itse valmistavat maanviljelyskoneensa ja Kiinan asujamet
alkavat itse valmistaa mitä tarvitsevat, niin tapahtuu tietenkin muutos
-- mutta kuvitteleeko todella kukaan vähänkin ajatteleva ihminen, että
maailmassa voi kauan jatkua nykyistä oloa, jolloin muutamat harvat
kansat varustavat koko maailman sen tarpeilla? Täytyy ottaa huomioon
maailma sellaisena, miksi se muuttuu, kun sivistys on yleisesti
levinnyt, kun jokainen kansa on oppinut pitämään huolen itsestään.
Kun kansa alkaa käydä hermostuneeksi ulkomaankaupastaan, on se
tavallisesti riippuvainen muista kansoista raaka-aineiden saantiin
nähden ja tekee oman väestönsä tehtaiden rehuksi, luo erikoisen
rikkaiden luokan ja lyö omat kaikkein lähimpänä olevat tehtävänsä
laimin. Täällä on meillä Yhdysvalloissa aivan tarpeeksi tehtävää oman
maamme kehittämisessä, jotta meidän pitkään aikaan tarvitsisi pälyillä
ulkomaankauppaa. Maanviljelyksemme voi täyttää tarpeemme tätä työtä
suorittaessamme ja meillä on riittävästi rahaa saattaaksemme sen
perille. Voiko ajatella mitään sen naurettavampaa kuin että Yhdysvallat
olisivat toimettomina sen vuoksi, että Japani tai Ranska tai joku muu
maa ei ole lähettänyt meille tilauksia, kun edessämme on sata vuotta
kestävä työ oman maamme kehittämiseksi?
Kauppa alkoi yleishyödyttämisenä. Ihmiset antoivat liikamäärästään
niille, joilta puuttui. Viljaa kasvattava kansa vei sitä sellaiseen
maahan, joka ei ollut viljaatuottava. Metsien asukkaat veivät puita
puuttomalle tasangolle. Viinimaa vei hedelmiä kylmiin pohjoisiin
seutuihin. Laidunmaan väki toi lihaa heinättömille maille. Tämä kaikki
oli yleishyödytystä. Kun kaikki maailman kansat ovat kehittyneet
itse-elätyksen kannalle, palautuu kauppa taas tälle pohjalle.
Liike-elämä muuttuu taas hyödytykseksi. Kilpailua ei tule enää
olemaan, sillä ei ole perustaa, mihin rakentua. Eri kansat tulevat
kehittämään itselleen taituruuden, joka takaa niille jonkinlaisen
monopolin eikä synnytä kilpailua. Alusta saakka on kukin rotu
osoittanut erikoisia taipumuksia: yksi hallitsemiseen, toinen
asutukseen, kolmas merenkulkuun, muutamat taiteisiin ja musiikkiin,
toiset taas maanviljelykseen, liiketoimintaan ja niin edespäin. Lincoln
selitti, että Amerikan kansa ei voi pysyä puoleksi vapaana, puoleksi
orjuutettuna. Ihmiskunta ei voi pysyä puoleksi riistäjinä, puoleksi
riistettyinä. Kunis tulemme yhdellä haavaa ostajiksi ja myyjiksi,
samalla kertaa tuottajiksi ja kuluttajiksi emmekä käytä syntyvää
ylijäämää voitoksemme vaan lähimmäistemme hyödytykseksi, sinis ei
sotkuisiin oloihimme tule selvyyttä.
Ranskalla on antaa maailmalle arvoja, joita mikään kilpailu ei
voisilta riistää. Samoin Italialla. Samoin Venäjällä. Samoin
Etelä-Amerikan valtioilla. Samoin Japanilla. Samoin Englannilla. Samoin
Yhdysvalloilla. Jota pikemmin me palaamme luonnolliseen erikoistumiseen
ja luovumme nykyisestä järjestelmästämme: "kukin siepatkoon
itsellensä, minkä voi", sitä pikemmin voimme päästä kansainväliseen
itseluottamukseen ja kansainväliseen rauhaan. Yritys monopolisoida
maailmankauppaa voi edistää sotien syntymistä. Se ei voi edistää
kansojen vaurautta. Kerran tulevat kansainväliset pankkimiehetkin sen
ymmärtämään.
Minun on ollut mahdoton löytää minkäänlaisia oikeutettuja syitä
maailmansodan syttymiseen. Se näyttää kehkeytyneen hyvin sotkuisesta
tilanteesta, jonka suureksi osaksi olivat luoneet sellaiset miehet,
jotka katsoivat voivansa hyötyä sodasta. Vuonna 1916 saamieni tietojen
nojalla uskoin, että jotkut sotivista kansoista halusivat rauhaa ja
pitivät jotakin tointa rauhan hyväksi suotavana. Siinä toivossa, että
asianlaita tosiaan oli näin, kustansin retkikunnan Tukholmaan sittemmin
niin sanotulla "rauhanlaivalla". En kadu yritystäni. Se seikka,
että se epäonnistui, ei ole minusta ratkaiseva todistus siitä, että
ajatus ei olisi ollut yrittämisen arvoinen. Me opimme aina enemmän
harhaotteistamme kuin onnistumisista. Se, mitä siitä retkestä opin,
vastasi täysin siihen uhrattua aikaa ja rahaa. En tiedä, olivatko
saamani tiedot oikeita vai harhaanjohtavia. Se on minulle samantekevä.
Mutta sen uskon, että kaikki ovat minun kanssani yhtä mieltä siitä,
että maailman tila olisi nyt parempi, jos olisi ollut mahdollista saada
sota loppumaan 1916.
Sillä voiton saaminen näännytti voittajat ja puolustus näännytti
voitetut. Ei kukaan saanut vähintäkään etua, kunniallista tai
kunniatonta, sodasta. Kun Yhdysvallat menivät mukaan, toivoin siitä
vihdoinkin tulevan sodan, joka lopettaisi kaikki sodat, mutta nyt
tiedän, että sodat pystyvät yhtä vähän lopettamaan sotia kuin
hirmutulipalo tekee loppua vastaisista tulenvaaroista. Kun meidän
maamme otti osaa sotaan, oli jokaisen kansalaisen velvollisuus tehdä
voitavansa saattaaksemme perille sen, mihin olimme ryhtyneet. Minusta
on sodanvastustajan velvollisuutena vastustaa sotaan ryhtymistä aina
siihen hetkeen saakka, jolloin sodanjulistus on tapahtunut.
Vastenmielisyyteni sotaa vastaan ei johdu pacifistisista eikä "ei
mitään vastarintaa"-mielipiteistä. Saattaa olla, että sivistyksemme
nykyään on siinä tilassa, että erinäisistä kansainvälisistä
kysymyksistä ei voida keskustella; on mahdollista, että ne täytyy
alistaa taistelun ratkaistavaksi. Mutta taistelu ei koskaan ratkaise
kysymystä. Sen ainoana tehtävänä on sellaisen mielialan aikaansaaminen
asianomaisissa, että se pakottaa heidät keskustelemaan siitä, mistä he
ryhtyivät taistelemaan.
Kun Amerikka kerran oli yhtynyt sotaan, asetettiin koko Ford-järjestö
hallituksen käytettäväksi. Me olimme aina sodanjulistamishetkeen
saakka kieltäytyneet vastaanottamasta tilauksia ulkomaisilta
sotaakäyviltä. Tuotannon tasaisen kulun häiritseminen muulloin
kuin aivan välttämättömässä hätätilassa on aivan vastoin meidän
liikeperiaatteitamme. Jommankumman puolen auttaminen sodassa,
jossa meidän maamme ei ole osallisena, on vastoin inhimillisiä
periaatteitamme. Näitä periaatteita ei käynyt enää noudattaminen, kun
Yhdysvallat olivat ryhtyneet sotaan. Meidän tehtaamme työskentelivät
huhtikuusta 1917 marraskuuhun 1918 käytännöllisesti sanoen yksinomaan
hallitusta varten. Tietenkin valmistimme automobiileja ja koneosia ja
kuorma-autoja ja ambulanssivaunuja tavalliseen tuotantoomme kuuluvina,
mutta me valmistimme sitäpaitsi monia muita esineitä, jotka olivat
meille ainakin osittain uutuuksia. Me valmistimme 2,5 ja 6 tonnin
kuorma-autoja. Me teimme "Liberty-autoja" suuren määrän, lentokoneiden
silintereitä, 1,55 ja 4,7 mm napalastoja. Me valmistimme kuulokojeita,
teräskypäreitä (sekä Highland Parkissa että Philadelphiassa) ja
sukellusalusten-ahdistajia, ja me kokeilimme panssarilevyillä,
kompensaattoreilla ja sotilaspanssareilla. Me rakensimme erikoisia
työpajoja sukellusalusten-ahdistajia varten River Rougen alueelle.
Nämä alukset olivat 204 jalkaa pitkät, teräksestä, ja niiden
valmistamisen ehtoihin kuului, että se ei saanut haitata minkään muun
sotatilauksen suorittamista, mutta piti kuitenkin olla nopeasti tehty.
Suunnitelman oli laatinut meriministeriö. Ensi sijassa vaadittiin,
että ne vastaisivat tarkoitustaan, toiseksi, että ne tehtäisiin
ripeästi ja halvalla. Niitä käytettiin potkurinakseliin kiinnitetyillä
höyryturbiineilla. Polttoaineena oli raakaöljy. Minä tarjouduin
joulukuun 22 p:nä 1917 rakentamaan alukset laivastolle. Neuvottelut
päätettiin tammikuun 15 p:nä 1918, jolloin meriministeriö esitti
välikirjan Ford-yhtiölle. Ensimmäinen valmis sukellusalustenahdistaja
laskettiin vesille kesäkuun 11:nä. Me valmistimme sekä alukset että
koneet, ja koneita lukuunottamatta ei rakenteessa ollut ainoatakaan
liitettä tai valssattua rautapalkkia. Me pusersimme koko kehän
teräslevystä. Ne rakennettiin sisällä. Neljässä kuukaudessa rakensimme
River Rougeen noin 500 metriä pitkän, 115 metriä leveän ja 30 metriä
korkean rakennuksen, joka peitti yli kolmenkymmenen eekkerin alan.
Näitä aluksia eivät rakentaneet laivastoninsinöörit. Ne tehtiin
yksinkertaisesti siten, että me sovellutimme tuotantoperiaatteitamme
uuteen tuotteeseen.
Heti aselevon tehtyä luovuimme sodasta ja siirryimme rauhaan.
* * * * *
Kelvollinen on se mies, joka voi jotakin suorittaa, ja hänen kykynsä
suorittaa jotakin riippuu siitä, mitä hänellä on sisässään, ja se taas
siitä, mistä hän lähti ja mitä teki sitä kartuttaakseen ja hallitakseen.
Sivistynyt ei ole se, joka on harjoittanut muistinsa säilyttämään
joitakin historiallisia vuosilukuja; sivistynyt on se, joka voi jotakin
suorittaa. Mies, joka ei osaa ajattelemisen taitoa, ei ole sivistynyt,
olkoonpa hänellä kuinka monta yliopistollista oppiarvoa tahansa.
Ajatteleminen on raskainta työtä, mitä kukaan saattaa suorittaa
-- luultavasti senvuoksi onkin niin vähän ajattelijoita. Kahta
äärimmäisyyttä täytyy välttää: toinen on sivistyksen halveksiminen,
toinen se traagillinen teikaroiminen, joka luulee, että taitamatonta
keskinkertaisuutta voidaan parantaa asianomaisesti läpikäymällä
erinäisiä oppilaitoksia. Ei missään koulussa voi oppia, miltä maailma
tulee näyttämään vuoden perästä, mutta siellä voi oppia jotakin siitä,
mitä muinoin on koeteltu, ottaa oppia syistä sen epäonnistumiseen
tai menestymiseen. Jos opetus vain sisältäisi nuorten opiskelevien
varoittamista muutamistakin niistä vääristä otaksumista, joille
ennen on koetettu rakentaa, jotta heiltä säästyisi ajanhukka tulla
itse katkeran kokemuksen kautta huomaamaan ne vääriksi, niin ei sen
hyötyä epäiltäisi. Sellainen opetus, joka valaisisi menneiden aikain
erheitä ja hairahduksia, olisi epäilemättä arvokasta. Se ei olisi
sivistystä, jonka pyrkimyksenä on päästä erinäisten professorien
päähänpistojen perille. Tutkiskelu on hyvin mielenkiintoista, joskus
hyödyllistäkin, mutta se ei ole sivistystä. Tieteellinen sivistyneisyys
meidän aikanamme merkitsee vain, että tuntee satakunnan todistamatonta
teoriaa. Joka näitä teorioja ei tunne, on "sivistymätön", "tietämätön"
ja niin edespäin. Jos oppi on tietoa arveluista, niin on helppoa tulla
oppineeksi -- voihan itsekukin arvailla aika paljon. Ja sen mittapuun
mukaan voi leimata koko muun maailman "tietämättömäksi". Paras, mitä
sivistys voi antaa ihmiselle, on valta hallita taipumuksiaan, kyky
käyttää niitä hengenlahjoja, joita kaitselmus on hänelle antanut, ja
oppia ajattelemaan. Yliopisto tekee tehtävänsä parhaiten henkisenä
voimistelusalina, jossa sielu saa voimaa ja ylioppilas tottuu
panemaan parastansa. Mutta se väite, että henkistä voimistelua
voidaan harjoittaa vain yliopistossa, on väärä kuten jokainen
kasvattaja tietää. Ihmisen todellinen kasvatus alkaa vasta kun hän on
oppilaitoksesta lähtenyt, ja se saavutetaan elämän omassa koulussa.
On monta tiedon laatua, ja mikä tiedonhaara milloinkin on korkeassa
kurssissa, riippuu satunnaisesta ympäristöstä ja päivän muodista.
Tiedonkin suhteen niinkuin kaikilla muilla aloilla on näet olemassa
muotia. Kun muutamat meistä vielä olivat lapsia, rajoittui tieto
tavallisesti Raamattuun. Minun kotipuolellani oli miehiä, jotka
tunsivat "Kirjan" kannesta kanteen, ja heitä kunnioitettiin suuresti.
Raamatuntuntemus oli siihen aikaan korkeassa kurssissa. Mutta hyvin
epäiltävää on, tokko nykypäivinä laaja Raamatun tunteminen riittäisi
tuottamaan kenellekään oppineen mainetta.
Minä tahtoisin sanoa, että tieto on jotakin, jota joku on kerran
hallinnut ja sitten jättänyt sen jälkeensä sellaisessa muodossa, että
kuka tahansa, jota haluttaa, voi sen omaksua. Miehelle, joka on elämään
tullessaan saanut normaaliset ihmislahjat, ei mikään ihmiskunnalle
kuuluva tieto -- jos hän todella tahtoo -- ole mahdoton saavuttaa,
kunhan hänellä vain on kylliksi taitoa käyttää niitä aseita, joita
kutsumme kirjaimiksi. Ainoa syy, miksi kaikki ihmiset eivät tiedä
kaikkea, mitä ihmishenki joskus on oppinut, on se, että kukaan ei ole
arvellut niin paljon tietämisen maksavan vaivaa. Ihmiset yrittävät
mieluummin itse ajatella jotakin kuin kasata tietoonsa, mitä muut
ovat ajatelleet. Ja vaikka keräisi tietoja kuinka paljon tahansa,
ei kuitenkaan pysyisi aikansa tasalla. Voi täyttää aivonsa kaikkien
aikojen tiedoilla, ilman että aivot kuitenkaan olisivat muuta kuin
täpötäysi tietosäiliö. Toisin sanoen: suuren tietomäärän säilyttäminen
päässä ei ole samaa kuin sielullinen toiminta. Voi olla sangen oppinut
ja kuitenkin aivan hyödytön. Ja taas oppimaton ja kuitenkin hyvin
hyödyllinen ja valpas.
Sivistyksen tarkoitus ei ole tietojen ahtaminen aivot täyteen. Ja
usein sattuu, että se ajattelee paremmin, jolla on vähemmän tietoja
entisyydestä.
On hyvin inhimillistä luulla, että mitä ihmiskunta ei vielä tiedä, sitä
ei myöskään voida oppia. Jos asetamme inhimillisen tiedon kaiken sen
tiedon rinnalle, mikä vielä on saavuttamatta -- niiden salaisuuksien
rinnalle, jotka vielä ovat selittämättä -- niin silloin vasta oikein
huomaamme, kuinka vähän ihmiskunta vielä tietää.
Yksi tapa ehkäistä edistystä on ihmisten aivojen täyttäminen kaikella
muinaisuuden opilla; kun heidän aivonsa ovat täynnä, luulevat he, ettei
enää ole enempää opittavaa. Yksinomaan sellaisen tiedon kerääminen,
mitä muut ovat hankkineet, saattaa olla kaikkein hyödyttömintä työtä,
mihin ihminen ylipäänsä voisi ryhtyä.
Millä tavoin sitten voit auttaa ja parantaa tätä kurjaa maailmaa? Se
on kasvatuksen tulikoe. Jos ihminen kykenee itse suoriutumaan elämän
koetuksesta, on hän täysin hyvä. Jos hän voi auttaa kymmentä, sataa tai
tuhatta muuta suoriutumaan elämässä, on hän vielä enemmän arvoinen.
Hän voi olla hyvin takapajulla sellaisessa, mikä kuuluu painettuihin
kirjoihin, mutta hän on silti täysin oppinut. Joka on mestari omalla
rajoitetulla alallaan, olkoon hänen toimialansa mikä tahansa, niin hän
on saavuttanut oppiarvonsa -- hän on astunut viisauden valtakuntaan.
* * * * *
Se toimittamamme kirjoitussarja, jonka nimitimme "Tutkimuksiksi
juutalaiskysymyksessä" ja jota vastustajat ovat nimittäneet
"juutalaissodaksi", "hyökkäykseksi juutalaisia vastaan",
"antisemiittiseksi pogromiksi" y.m.s., ei kaipaa selittelyjä niille,
jotka ovat kysymystä seuranneet. [Tämä kirjoitussarja tulee kohdakkoin
ilmestymään suomeksi.] Itse tuo sarja on otettava perustaksi
arvostellessa niitä vaikuttimia, joista se on aiheutunut, ja sen
pyrkimysperää. Se kirjoitettiin avustukseksi maallemme perin tärkeän
kysymyksen selvittämisessä -- kysymyksen, joka perustuu rotueroon
ja pikemminkin koskee vaikutuksia ja aatteita kuin ihmisiä. Meidän
kirjoitustamme täytyy puolueettomien ihmisten arvostella, jotka ovat
kylliksi älykkäitä vertaamaan arvosteluamme elämään sellaisena kuin
he ovat sitä oppineet tuntemaan. Jos meidän arvostelumme vastaa
heidän havaintojansa, olemme saavuttaneet tarkoituksemme. Onhan
järjetöntä tuomita meitä ennenkuin on todistettu, että tietomme ovat
perusteettomia tai liian hätäisiä. Ensimmäinen seikka, joka olisi
tarkastettava, on selostuksemme todenperäisyys. Mutta juuri sen seikan
ovat moitiskelijamme sivuuttaneet.
Joka lukee kirjoituksemme, huomaa heti, että emme ole antaneet minkään
ennakkoluulon johtaa itseämme, kenties lukuunottamatta jonkunlaista
ennakkoluuloa niiden periaatteiden hyväksi, jotka ovat luoneet
sivistyksemme. Meidän maassamme oli tosin havaittavissa vaikutelmia,
jotka aiheuttivat ilmeistä rappeutumista kaunokirjallisuudessa,
huveissa ja seurustelutavoissa; liike-elämä oli luopumassa vanhalta
luotettavan terveeltä uraltaan; kaikilla aloilla huomattiin entisen
tason alenemista. Valkoisen miehen hiukan karkeasävyinen voima,
Shakespearen henkilöiden jyrkkä, hiukan äksy tahdikkuuden puute ei
enää määrännyt sävyä, vaan mauton itämaalaisuus, joka kavalasti käytti
jokaista ilmaisukeinoa siinä määrässä, että oli aika kohottaa sitä
vastaan sotahuuto. Että kaikki nämä vaikutelmat ovat johdettavissa
samasta heimosta, on seikka, joka sekä meidän että itsensä tuon
rodun etevinten jäsenten täytyy ottaa huomioon. Heille on yksinomaan
kunniaksi, että itse puolestaan ovat ryhtyneet toimiin suojeluksensa
riistämiseksi niiltä, jotka ilmeisimmin ovat rikkoneet Amerikan
vierasvaraisuutta, mutta on vielä syytä torjua kuluneet kuvitelmat
rotuetevämmyydestä, jota ylläpidetään taloudellisesti tai henkisesti
kalvavalla sodankäynnillä kristillistä yhteiskuntaa vastaan.
Emme väitä lausuneemme lopullista arvostelua Amerikan juutalaisesta.
Me olemme vain kuvanneet sitä leimaa, jonka hän nyt ilmeisesti antaa
meidän maallemme. Vasta kun tämä leima on muuttunut, voi arvostelu
tulla toisenlaiseksi. Nykyään on siis ratkaisu juutalaisten omassa
vallassa. Jos he tosiaan ovat niin viisaita kuin sanovat, niin
koettavat he amerikkalaistuttaa juutalaista eikä tehdä Amerikkaa
juutalaiseksi. Amerikan Yhdysvaltojen henki on kristillinen sanan
laajimmassa merkityksessä, ja sen tulevaisuuden kohtalo on kulkeva
kristillisyyden merkeissä. En tahdo, että tätä sanaa käsitetään
dogmaattisesti, vaan ainoastaan viittauksena peruskäsitykseen, joka
poikkeaa toisista käsityksistä huoltamalla vapautta ja korkeaa
moraalia ja velvoittaa yhteiskuntaa noudattamaan tapalakia, joka
rakentuu kristilliseen peruskatsomukseen ihmisen oikeuksista ja
velvollisuuksista.
Mutta ennakkoluulot ja viha yksilöitä vastaan eivät ole kristillisiä
eikä amerikkalaisia. Meidän vastustuksemme kohdistuu ainoastaan
aatteita, niitä vääriä aatteita vastaan, jotka kalvavat kansan henkistä
elinvoimaa. Näiden aatteiden juuria ja alkua ei ole vaikea etsiä,
niitä levitetään helposti paljastettavien menetelmien mukaan; ja niitä
tarvitsee vain valaista, jotta niiden hyljättävyys käy ilmi. Me olemme
yksinkertaisesti käyttäneet tätä menettelyä. Kun ihmiset vain oppivat
toteamaan ne vaikutukset, joiden pyörteessä he elävät, ja havaitsemaan
niiden alkuperän ja laadun, niin se riittää. Jos Amerikan kansa vain
tulee huomaamaan, että se ei ole luonnollisen rappeutumisen vaan
harkittujen herpaisuyritysten alaisena, niin voimme olla turvassa.
Parannuskeinona on aseman valaiseminen.
Minä en suinkaan johtunut mistään mieskohtaisista syistä ottamaan tätä
kysymystä käsiteltäväksi. Kun olimme päässeet niin pitkälle, että
luulimme antaneemme Amerikan kansalle avaimen, jätimme asian joksikin
aikaa silleen. Vihollisemme väittävät, että meitä johti kostonhimo
ja että me pysähdyimme pelosta. Aika on näyttävä, että moittijamme
vetoavat verukkeihin, kun eivät uskalla kajota pääkysymykseen. Aika on
myöskin näyttävä, että me olemme parempia juutalaisten oikein käsitetyn
edun ystäviä kuin ne, jotka edessä heitä ylistävät, mutta selän takana
parjaavat.